Sähköpyörällä ajava mies voidaan ymmärtää hahmona, jossa sukupuoli, teknologia ja ruumiillisuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee koomisella tavalla näkyväksi maskuliinisuuden historiallisesti tuotetun luonteen. Tällöin maskuliinisuus ei näyttäydy tässä pysyvänä ominaisuutena, vaan performatiivisena ja relationaalisena käytäntönä, joka rakentuu suhteessa kulttuurisiin normeihin, materiaalis-teknologisiin ympäristöihin ja siihen, millaiseksi toimijuus ymmärretään. Sähköpyörä ei tällöin ole vain liikkumisen apuväline, vaan osa sitä verkostoa, jossa sukupuolinen identiteetti tuotetaan, vahvistetaan ja samalla myös horjutetaan - mies, joka kokee sähköpyörällä ajamisen korostavan maskuliinisuuttaan, osallistuu samalla laajempaan inhimillisen ja ei-inhimillisen väliseen assemblageen, jossa identiteetti ei synny puhtaasta sisäisyydestä vaan riippuvuussuhteista.
On jotain syvästi synkkää siinä, että mies voi kokea tulevansa enemmän mieheksi vasta silloin, kun jokin ulkoinen laite kantaa häntä eteenpäin. Sähköpyörä ei tällöin ole vain kulkuväline, vaan hiljainen tunnustus siitä, että ruumis ei enää riitä sellaisenaan (kastraation pelko). Se lupaa voimaa, mutta samalla se paljastaa voiman puutteen; se antaa vauhtia, mutta tekee näkyväksi sen, ettei vauhti ole enää kokonaan omissa käsissä. Miehisyys, joka rakentuu tällaisen avustuksen varaan, alkaa näyttää vähemmän olemukselta ja enemmän hauraalta sopimukselta, jonka ehtona on jatkuva tuki.
Tässä on paradoksi, joka on lähes metafyysinen. Mies haluaa tulla nähdyksi vahvana, hallitsevana ja kyvykkäänä, mutta juuri tuo halu paljastaa hänen riippuvuutensa. Sähköpyörästä tulee kuin peili, joka ei heijasta sankarillista ruumista vaan sen säröä: tarvetta kompensoida, peittää, nopeuttaa, keventää. Ja jos tuo apuväline katoaa, katoaa usein enemmän kuin liikkumisen helppous. Silloin voi horjua koko se kuvitelma, jonka varaan minä on rakennettu.
On jotain syvästi synkkää siinä, että mies voi kokea tulevansa enemmän mieheksi vasta silloin, kun jokin ulkoinen laite kantaa häntä eteenpäin. Sähköpyörä ei tällöin ole vain kulkuväline, vaan hiljainen tunnustus siitä, että ruumis ei enää riitä sellaisenaan (kastraation pelko). Se lupaa voimaa, mutta samalla se paljastaa voiman puutteen; se antaa vauhtia, mutta tekee näkyväksi sen, ettei vauhti ole enää kokonaan omissa käsissä. Miehisyys, joka rakentuu tällaisen avustuksen varaan, alkaa näyttää vähemmän olemukselta ja enemmän hauraalta sopimukselta, jonka ehtona on jatkuva tuki.
Tässä on paradoksi, joka on lähes metafyysinen. Mies haluaa tulla nähdyksi vahvana, hallitsevana ja kyvykkäänä, mutta juuri tuo halu paljastaa hänen riippuvuutensa. Sähköpyörästä tulee kuin peili, joka ei heijasta sankarillista ruumista vaan sen säröä: tarvetta kompensoida, peittää, nopeuttaa, keventää. Ja jos tuo apuväline katoaa, katoaa usein enemmän kuin liikkumisen helppous. Silloin voi horjua koko se kuvitelma, jonka varaan minä on rakennettu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sähköpyörävihastaan jankuttava voidaan mieltää latvasta lahoksi.
Näitähän on , joku valittaa Suvivirrestä ja toinen sähköavusteisesta. Ettei olis vaan sama tyyppi? 😀