Luottaa vaistoon

Rikkaalla alueella, ihme, ihme on kiinalainen pitkä ravintola.
Olo kuin kylmä jääkaappi talvella, jossa hedelmiä.
Kuitenkin ihmiset astuvat sisälle syömään, sallivat huminan.

Pelkäsin saavani mahan sekaisin jos asioin.
Mietin ja uskaltauduin kun seurasin tummaa miestä sisälle.

Ruoka jopa ulkonäöltään ei ole hyvän näköinen, mutta maku oli hyvä, kelpo.
Lopulta sain ripulin kiinalaisesta miten aavistin, mikä niille ei ole poikkeus.

Kiinalaiset vannoutuvat ikuiseen kestävyyteen.
Onko ravintola samanlainen kuin kiinalainen yhteiskunta?
Voiko siitä mitata maan jatkuvuus?
Monia vuosia Suomessa ravintola kiiltää ja tarjonta on priimaa.
Voisko kolmekin vuotta, viisi, parhaimmat kymmenen.
Kuitenkin jokaisessa tapahtuu romahdus.
Poliittisissa ravintoloissa priimus kestää yli kymmenen vuotta
ja kansanravintoloissa alle kymmenen varmasti.
Romahduksessa ravintola käryää, ruoka vanhenee, kitkerä maku ilmestyy
ja ennen kaikkea ripuli vaivaa.
Silmämääräisesti voi ennustaa ripuli-ravintolan, mutta opitaan luottamaan vaistoon.