Vertailussa Bengt von Törnen ja Alfredo Napoleon pianokonsertot

todellakaan osaa sanoa miksi suomalaisia Fordelleja, Sonnisia, Aaltosia, Saikkoloita, Fougstedteja, Rantoja ym. orkesterin neroja sorsitaan ja väheksytään levybisneksessä, jollei se johdu vain äänilevymyynnin vähäisyydestä yleensäkin, mutta ilman muuta on selvää että nämä ja Törnet sun muut parhailla teoksillaan voittavat monet kilpailijansa mutta joita levytetään ehkä sen takia että ne kiinnostavat eurooppalaisia kuulijoita, joille säveltäjän syntymäpaikka ja -aika merkitsee enemmän kuin itse musiikki ja surkeiden tekeleiden radion ohjelmakelpoisuus tulee perusteltua musiikin sävellysajankohdan ja siihen aikaan vallinneen musiikillisen tyylikauden synkronisuudella, ts. tyylin ajanmukaisuudella ja se mielletään laatua paljon tärkeämmäksi tekijäksi, vaikka joku tai monikin säveltäjä olisi sata vuotta tämän jälkeen luonut paljon merkittävämpää musiikkia romanttisen tyylin puitteissa, kuten Aaltosen ja Fordellinkin pianokonsertot suhteessa Alfredo Napoleo nimisen säveltäjän lajityypin teoksiin verrattuna ja jotka molemmat tai kaikki ovat romanttisia, mutta jälkimmäinen tuntuu olevan ihastunut temaattisen materiaalin esittelyn sijasta jousien tremoloon ja joka on halpahintainen aloitus teokselle ja solistin osuuskin on hempeillä asteikkokuluilla ym. verryttelyä kaikessa kepeässä salonkimaisuudessaan, mutta suurin virhe teoksessa on sen täydellinen muototajun puute, ja se tuntuu helmeilevien juoksutusten virralta, kun sen sijaan Aaltonen pistää sinfonikkona ja orkesteriteknikkona kaiken osaamisensa ja myös pianistisen taiturimaisen virtuositeetin peliin ja suuren menestyksen Aaltosen konsertot saivatkin noin 60-70 luvulla Tampereella, joskin luin myös niistä negatiivisempaa kritiikkiä, mutta niin myös vaisuksi Törnenkin teosta kutsuttiin, mutta se on eittämättä Napoleon pitkitettyyn lurittelukonserttoon verrattuna oikeaoppisen muodon käsittelyn ja konsertoivuuden hieno näyte