Olen onnellinen

Eihän sellaisesta pitäisi valittaa, mutta kun en yhtään tiedä, minkä takia olen! Tunne vain pätkähti päälle. Niin kuin ne sädekehät yhdessä mainoksessa. Kivasti kolahtelevat kirveeseen halkoja hakatessa.

Eihän tämä ole normaalia. Yksi työkaverikin kysyi, että onko jotain tapahtunut, kun noin leveästi hymyilen ja minä vaan, että kun just tässä yhden hauskan sähköpostin vain luin. Olin toki lukenut, eikä siinä mitään hauskaa tainnut olla, mutta en voinut sanoa, että ihan tässä muuten vaan pöljänä virnistelen. Hymyilyttää aamulla herätessä, hymyilen peilikuvalleni vessassa, hymyilen työmatkalla yksin autossa, hymyilyttää missä milloinkin. Nytkin. Valittaa nyt hyvästä mielestä, onko hullumpaa olemassa. Naama peruslukemille nyt.

Ehkä minulla on aivokasvain. Sellaiset muuttaa persoonallisuutta, tiedän. Jos tähän suuntaan mieli muuttuisi, niin mikäs siinä. Kiva loppu. Ehkä tämä tosiaan on euforiaa ennen kuolemaa? Onko sellaista? Matkalla kohti valoa käytävän päässä. Oma talo ihan rempallaan ja vielä lainojakin maksamatta, ei tällaista vielä pitäisi jättää perillisille ristiksi. Muutama vuosi ja kaiken pitäisi sitten olla sen puolin kunnossa. Ehkä he voisivat jopa jotain saada myydessään tämän kaiken. Tai ehkä minä myyn tämän kaiken ja... en toki sellaista mieti. Vaikka voisinkin. Ehkä pitäisikin. Ehkä minulle on kehittymässä maanisdepressiivisyys? Maanisissa vaiheissahan tehdään kaikkea impulsiivista.

Vai ennakoiko tämä jotain ihanaa tulevaksi? Ehkä Elämäni Mies saapuu näköpiiriin? Pitäisikö valmistautua sitä silmällä pitäen? Tai sitten tämä vahvistaa minua elämän ikäviin takaiskuihin? Sitten on helpompi kestää, kun tiedän, että onni on olemassa. Tässä ja nyt ja miksi ei siis myöhemminkin, vaikka mikä tulis. Tiedän sen nyt.

Oli mitä oli, nyt pitää jatkaa tätä ihanaa elämää. Kaikki näyttää niin kauniilta. Ihan kuin olisin rakastunut. Mutta keneen? Tai mihin? Elämään? Itseeni? Koko maailmankaikkeuteen? Jotain hämärää tässä nyt on, mutta muutakaan ei ole, ollaan tässä ja nyt näin.