Helsingin MM-kisat edistävät Suomi-kuvaa maailmalla sekä tuovat tuloja valtiolle
ja iloa myös paikalliselle väestölle. Mutta kun koko kaupungin elämä pyörii kisojen ympärillä ja muut elämänalueet unohtuvat tai niitä pakolla rajoitetaan, tuntuu se pelottavalta.
Asun taka-Töölössä viiden minuutin kävelymatkan päässä olympiastadionilta. Kisaviikonloppuna sunnuntai-iltapäivällä lähdin ruokakauppareissulle lähikauppaan. Normaalisti vartin kestävä ostosreissu kestikin tällä kertaa 1,5 tuntia - epäonnekseni MM-kisamaraton oli silloin käynnissä ja Töölön kadut oli
muutettu juoksuradoiksi, joita vartioi virkavalta, kuten myös kotikatuanikin.
Päästäkseni lähikauppaan minun oli ylitettävä ko. katu, mutta sitä ei päässyt
ylittämään mistään järkevällä etäisyydellä olevasta kohdasta. Odotin. Kun juoksijoita ei pitkään aikaan näkynyt, päätin kokeilla onneani ja ylitin kadun. Tästä seurauksena oli kisahallin putkareissu, jonka aikana minua täysin
perusteettomasti kohdeltiin kuin pikkurikollista ja peloteltiin käsirautoihin laittamisella. Olinhan helppo kohde, kun ylläni oli vain kotihousut ja -paita sekä kasvoilla hölmistynyt ilme. Matkapuhelimeni takavarikoitiin. Tavalliselle lainkuuliaiselle kansalaiselle tämä kokemus oli järkyttävä.
Ihmettelen, kuinka pitkälle urheilun nimissä ollaan valmiita menemään? Täytyyhän kisojenkin aikana voida hoitaa päivittäisiä asioita - käydä kaupassa, ulkoiluttaa lemmikkiä ja viedä lapset harrastuksiin pelkäämättä joutuvansa
kirjaimellisesti telkien taakse. Olisihan maratonreitin voinut sijoittaa esim.
keskuspuistoon, missä se ei olisi häirinnyt päivittäistä elämää vilkkaassa kantakaupungissa.
ja iloa myös paikalliselle väestölle. Mutta kun koko kaupungin elämä pyörii kisojen ympärillä ja muut elämänalueet unohtuvat tai niitä pakolla rajoitetaan, tuntuu se pelottavalta.
Asun taka-Töölössä viiden minuutin kävelymatkan päässä olympiastadionilta. Kisaviikonloppuna sunnuntai-iltapäivällä lähdin ruokakauppareissulle lähikauppaan. Normaalisti vartin kestävä ostosreissu kestikin tällä kertaa 1,5 tuntia - epäonnekseni MM-kisamaraton oli silloin käynnissä ja Töölön kadut oli
muutettu juoksuradoiksi, joita vartioi virkavalta, kuten myös kotikatuanikin.
Päästäkseni lähikauppaan minun oli ylitettävä ko. katu, mutta sitä ei päässyt
ylittämään mistään järkevällä etäisyydellä olevasta kohdasta. Odotin. Kun juoksijoita ei pitkään aikaan näkynyt, päätin kokeilla onneani ja ylitin kadun. Tästä seurauksena oli kisahallin putkareissu, jonka aikana minua täysin
perusteettomasti kohdeltiin kuin pikkurikollista ja peloteltiin käsirautoihin laittamisella. Olinhan helppo kohde, kun ylläni oli vain kotihousut ja -paita sekä kasvoilla hölmistynyt ilme. Matkapuhelimeni takavarikoitiin. Tavalliselle lainkuuliaiselle kansalaiselle tämä kokemus oli järkyttävä.
Ihmettelen, kuinka pitkälle urheilun nimissä ollaan valmiita menemään? Täytyyhän kisojenkin aikana voida hoitaa päivittäisiä asioita - käydä kaupassa, ulkoiluttaa lemmikkiä ja viedä lapset harrastuksiin pelkäämättä joutuvansa
kirjaimellisesti telkien taakse. Olisihan maratonreitin voinut sijoittaa esim.
keskuspuistoon, missä se ei olisi häirinnyt päivittäistä elämää vilkkaassa kantakaupungissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä kirjoitus oli myös tämän aamun, 18.8. Helsingin Sanomien yleisönosastossa. On tietysti ikävää, jos muutaman tunnin tapahtuma haittaa normaalia elämistä. Kaupassa olisi voinut käydä aiemmin tai myöhemmin, eikä kokeilla onneaan, vaikka lainkuuliaiseksi itseään kuvitteleekiin.
Suomi yritti luoda hyvää kansainvälistä kuvaa nimenomaan tiukilla turavajärjestelyillä. Maratonjuoksijoita seuraavat pyöräpoliisit näyttivät kyllä aika koomisilta. Toisaalta häiriintyneet katsojat ovat viime aikoina hyökänneet kilpajuoksijoiden kimppuun maailmalla.