Koiran lopettaminen!

Tuo riippuu niin henkilöstä. Joillekkin koiran menetys on valtavan raskas ja pitkä prosessi, toiset taas pääsevät nopeasti siitä yli. Itse kuulun jälkimmäisiin.

Ensimmäisen koirani eläinlääkäri tuli lopettamaan kotiin. Olihan se surullinen tilanne kun koira oli reilusti yli kymmenen vuotta meillä ollut.

Viimeksi vein koiran eläinlääkäriin, jossa annettiin piikki ja he toimittivat ruumiin tuhkattavaksi.

Ikävin hetki prosessissa oli viimeinen päivä. Aika eläinlääkäriin oli illalla ja oli melko raskasta katsoa koiraa, jota ei pian enää ole.
Lapset itkeskelivät ja koiralle yritettiin järjestää mahdollisimman mukava viimeinen päivä.

Eläinlääkäristä palattaessa olo helpotti ja siinäpä se. Toki koiraa kaipaamme mutta suru hellitti nopeasti.

Kyllä se riipasee ja syvältä.
Itse jouduin lopettamaan koirani joitakin kuukausia sitten ja sen uurna on edelleen kotonani. En vain pysty hautaamaan sitä.
Se päivä on sumuinen muisto jossain kaukana. Kuin sitä koskaan ei olis ollutkaan ja silti tietää että oli.
Sitä on vaikea selittää.
Se on herkemmille ihmisille ihan fyysinen kipu kun se ystävä nukahtaa syliin viimeisen kerran.

Tämän enempää en välitäkään asiaa muistella.

Älä kuitenkaan sure vielä, kuolleita surraan ja elävistä iloitaan vielä kun se on mahdollista, aika kun on niin rajallinen..

Suru on hyvin yksilöllinen asia. Toiset lamaantuvat pitkäksi aikaa, toiset surevat "näkymättömästi".

Kun se jäähyväisten aika tulee, saat toimia aivan kuten haluat. Jos itkettää, itke pois. Jos joku ei (usein loppumattomalta tuntuvaa) itkuasi ymmärrä, se on tämän henkilön typeryyttä. Jos taas ei itketa, mikään pakollinen "rituaali" se ei ole.

Mutta tärkeintä on, että jotenkin tämän surutyön hoidat. Ettei suru jää vellomaan jonnekin alitajuntaan. Se voi myöhemmin ryöpsähtää esiin entistä pahempana. Kuolemaa sureva ihminen on monille pelottava, silloin näkee, kuka on oikasti ystävä, kuka vain tuttava.

Jouduin vuoden alussa päästämään 3kk koiranpennun enkelikoiraksi. Kyllä se riipas ja syvältä!
Ilta ja monet päivät oli masennusta ja itkua. Sitä koiraa en unohda koskaan,vaikka se on poissa,niin silti se on minun lähellä,sydämmessäni!

..että joskus tulee aika luopua rakkaasta lemmikistä, tulee kuolema kuitenkin yllätyksenä. Ainakin minulle 9-vuotiaan koirani kuolema tuli odottamatta helmikuisena aamuna. Koiralla oli todettu vasta sairaus,mutta se oli hyvävointinen ja lääkkeet olivat auttaneet. Sitten tuli kohtaus joka oli niin raju,että koira nukahti syliini hetkessä. Olin täysin lamaantunut, itkin ja mietin kuinka saan kerrottua lapsille ja mitä teen koiralle. Mieheni tuli onneksi kotiin ja veimme koiran pieneläintuhkaamolle uurnattavaksi. Menetys tuntui kauhealta ja itku oli herkässä pitkään, muistelin,nauroin ja itkin pahaa oloa pois. Se onkin helpottanut kovasti,mutta vieläkin joskus meinaa itku tulla muistellessa tuota "esikoistamme".Mekään ei olla haudattu kaunista uurnaa. Muistot ovat kultaiset ja kohta meille saapuu toinen karvapallero ja kaikki alkaa alusta :). Niin hirveää kuin kuolema on, se on vain hyväksyttävä osana elämää. Ennalta ei voi tietää menetyksen aiheuttamia tunteita, jokainen suree omalla tavallaan, se on niin henkilökohtainen asia. Eikä kuolemaa kannatakkaan etukäteen miettiä liikaa, se tulee joskus kuitenkin ja kannattaa nauttia jokaisesta päivästä lemmikin kanssa täysillä!

eka ja paras koirani piti lopettaa 14v7kk ikäisenä. siltä halvaantu takapää. koiruus oli aito seropi, emä oli rotikan sakemannin risteytys ja isä oli tuntematon kulkuri. viimeiset neljä vuotta olin valmistautunut sen lähtöön, ja edellisenä kesänä olin jo kaivanut haudan valmiiksi mummolaan omena puiden alle. koiruus asusteli vanhempieni luona maaseudun rauhassa, en halunnut viedä sitä kaupungin vilinään. viimeinen vuosi oli heille raskasta aikaa kun koiralla alkoi olemaan noita koirien dementia oireita. eli valvoi yöt ja nukkui päivät. eläinlääkäri kävi paikan päällä nukuttamassa "kultaisen karkaajan" ikiuneen. mulle se oli kova paikka, vaikka tiesin että nyt sen on parempi olla.

Tästä on koht neljä kuukautta kun koiruuteni nukahti ikiuneen syliini ja päivittäin on kaveri mielessä ja kova ikävä on,tuntuu ettei suru hellitä laisinkaan.Koiruuteni oli 11v setteriuros,oma pentu ja tiesinhän minä ettei yhteistä aikaa paljon ollut jäljellä kun niitä vanhuuden vaivoja jo oli,mutta kun se viimeinen hetki koitti ku koiruudellani halvaantu takapää,ni se oli ihan hirveetä,näki että koiralla oli hirveet tuskat ja muuta vaihtoehtoa ei ollut kaverin saattaminen ikiuneen.Me vietiin eläinlääkärille ja siellä se nukahti mamman turvalliseen syliin.Kaveri on haudattu mummolaan maalle ja itse olin loppuviikon pois töistä ja ne ensimmäiset päivät oli pahimmat ku ei ollut ketään vastassa ku tuli kotia ja muutenkin koti tuntui aivan järjettömän tyhjältä.Mut hetki kerrallaan mennään eteenpäin ja nyt on uusi kaveri tos vieres nukkumas, mut mikään ja kukaan ei korvaa edellistä.

ovat tuntemukset, koska jokainen ihminen suree eritavalla ja jokaisen eläimen kohdalla on erilainen suru.
Tietysti sinä nyt jo tavallaan valmistaudut siihen suruun, koska tiedät menettäväsi lemmikkisi joku päivä.
Ei surua voi sanoin kuvata. Tyhjyys on ensimmäinen mieleen tuleva asia menetyksen alussa.
Minä olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja lemmikkejä useitakin elämän varrella. Jokainen menetys on uusi menetys.
Kun olin lapsi, niin me sisarusten kanssa haudattiin omaan metsään kissat, koirat ja kuolleet pikkulinnut. Pidettiin oikeat hautajaiset virsikirjan kanssa. Veimme haudalle kukkia ja siunattiin lemmikki. Se oli sitä surutyötä.
Olen ollut lopettamassa kolmea koiraa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sanoisin, että aika raskaita tilanteita.
Viimeisin piikki oli ajokoiralle, joka jäi auton alle. Tilanteeseen ei keretty valmistautua ja mies ei pystynyt lähtemään ollenkaan eläinlääkärille. Minä vein koiran poikani kanssa.
Lopettamiseen ei edes ehditty valmistautua. Se oli minulle sellainen shokki, että siitä viikon päästä meinasin saada keskenmenon ja jouduin itse sairaalaan.

pidempi aikaisen surun kuin päätös joka on kypsynyt vaikka sairauden myötä.Varsinkin jos lopetuksessa ell kerrottuaan selviymis% ja kysyy omistajalta mitä tehdään?!Huh-huh,se on aina kamala paikka,kunjoutuu Jumalan asemaan.Tuska kova,tietoisuus tulevasta ikävästä ja järkevä koiraa säästävä päätös tehtävä...kuntoivoisi,että sais aina käydä kaverin kanssa rakkaissa paikoissa,tekemässä sitä hauskinta yhteistä viimeisen kerran ja koko perhe olis koolla.Aina se ei ole mahdollista.

Viimeisestä lopetuksesta n,2vuotta ja vasta tänä kesänä tuhkat päästetty vapauteen ja silmäkulmat ei kostu kun puhun siitä norskista.

Ja kun kotona 7-ja 11-vuotiaat vanhat herrat,niin pakostakin silloin tällöin kiittää illalla taas yhdestä yhteisestä päivästä.Ja kun mulla on koulutus tarve taas kasvusuunnassa,eikä noi vanhukset oikeen ota enää onkeen mun jutuista,niin tietää et ollaan tultu ehtoo puolelle.Tosin hyvässä kunnossa,perusterveitä ovat molemmat olleet,pernatkin juuri tutkittu.

Kiitän kaikkia koiriani,mutta erityis kiitokset lähetän niille parille ensimmäiselle jotka mina opettivat ja jotka loistavien luonteidensa ansiosta kestivät minut virheineen,menemättä pilalle.Upeita koiria ja loistavilta kasvattajilta,suur kiitokset

No tuli hempeiltyä,jotta palataan siihen ilkiömeininkiin,se tällä palstalla on parempi,säilyy paremmin hengissä.

Surkealle se tuntuu kun kaverin menettää. Helpointa on jos lähtö tulee odottamatta, vaikeinta on se kun itse joutuu päätöksen tekemään. En nyt mene yksityiskohtiin mutta kaksi koiraa olen menettänyt. Eivät ne unohdu koskaan, vielä vuosienkin päästä palaavat mieleen.

Elämä jatkuu ja olen saanut edesmenneiden tilalle varsin nopeasti uuden koiran. Uusi ei tietenkään vanhaa korvaa eikä voikaan mutta auttaa kummasti jaksamaan!

jäi aikanaan koulukin kesken, kun masennuin niin 14 v koirani lopettamisesta.
Nyt olen oppinut hyväksymään, että koira elää huomattavasti lyhyemmän elämän kuin ihminen. Silti se tuntuu aina vietävän kurjalta, kun joutuu rakkaasta luopumaan. Tyhjältähän se eka yö tuntuu, vieläkin.
Koiralle lienee parasta, jos saat eläinlääkärin kotiin lopettamaan. Ole reipas äläkä itke koiran kuullen etukäteen. Se vaan suotta hätääntyy.

Mistä muuten tiedät, että koirasi kuolee parin vuoden sisällä? Voihan se elää kauemminkin.
Älä ajattele sen kuolemaan nyt vaan nauti sen seurasta. Tiedän toki, että tuo on helpommin sanottu kuin tehty.

Täytyy sanoa että kyllä se oli karmeinta mitä olen tähän mennessä kokenut. :( Shelttini oli ollut kaverinani 8 vuotta ja hankimme sen kun olin noin 9-vuotias.

Halusin että koirani lopetetaan ihan kotona ja soittelinkin eläinlääkärillemme josko hän olisi sen tullut tekemään. Valitettavasti siltä eläinlääkäriasemalta ei tehty kotikäyntejä, ja jouduimme turvautumaan ihan vieraaseen lääkäriin. Tilanne oli siis niin paha että koira todella kärsi ja oli syytä päästää se tuskistaan pian. Raukalle oli "ilmaantunut" munuaisvika ihan huomaamatta, käytös muuttui vasta pari päivää ennen kuin käytettiin sitä lääkärissä ja selvitettiin mikä vaivaa. No, tämä vieras lääkäri sitten oli varsinainen taitaja surutyössä.. Jos muistaisin sen akan nimen niin voisin kyllä kehottaa kaikkia pitämään hänet kaukana eläimistänne. Tämä lääkäri kun vaan marssi sisälle ja tokaisi pirteänä räkyttäneestä sheltistämme että "tuoko se muka on?". Muutenkin tädin elkeet olivat vähän sellaiset että mitäs helvettiä te siinä parutte, hoidetaan homma ja sillä siisti, eläinhän se vaan on. En oikeastaan vieläkään keksi mitään järkevää syytä miksi koulutettu ihminen käyttäytyy noin ääliömäisesti.

Koirani kuoli syliini..oli todella kamalaa tuntea miten se oikeastaan vaipui pois tästä maailmasta. Ja paluu sen eläinlääkärin haukkumiseen: täti pyysi äitiäni maksamaan toimenpiteen heti.

Olin päättänyt jo kauan ennen koirani kuolemaa että se tuhkataan kun aika koittaa. No oltiin jo soitettu eläinkrematorioon ja sieltä luvattiin tulla hakemaan tyttönen pois.. Ei siinä mitään, mutta kun ne loppujen lopuksi tulivat vasta yhdeksän aikaan illalla, eli kun koiramme oli jo maannut jäykkänä lattialla noin neljä tuntia. Olivathan ne ukot pahoillaan, mutta eivät varmasti niin pahoillaan kuin minä.

Olin kyllä kesätöissä siihen aikaan, mutta koiramme lopetettiin viikonloppua vasten, ja jouduin sitten kestämään koko viikonlopun sitä hiljaisuutta. Tassutteluääniä jää todellakin kaipaamaan. Kesätyöni áuttoi kovasti siinä että pääsin vähän normaalimpaan elämään.. Taisin kyllä olla hieman "herkässä iässä" siinä vaiheessa ja jotenkin pääsin kesätöitteni jälkeen erakoitumaan aika pahasti. Ei vain kiinnostanut mennä minnekkään eikä tehdä mitään.

Tuhkat saimme takaisin melko pian. Ne seisoivat hyllyni päällä monta vuotta ennenkuin pystyin todella luopumaan. Meillä oli aika karut hautajaiset. Keskellä viime talvea seistiin avokin kanssa sormet kohmeessa korkean kallion päällä ja siroteltiin tuhkat tuuleen. Ja tietenkin siinä tuli paruttua, näinkin monen vuoden jälkeen.

meidän kultsi oli 10-vuotias, juuri olisi täyttänyt 11, muttei kerennyt. sillä oli sydämmen vajaatoiminta, ell. tuli kotiin klo. 01.30 vaari oli niin huonossa kunnossa, että olisi ollut turhaa lähteä kuskaamaan koiraa. oli kesäloma, joten ei koulua seuraavana päivänä. kulta haudattiin tohon takapihalle, kuusien alle. siinä on nätti aukio, ympärilä kuusia. ne kuusen "ala" oksat (ovat aika korkealla) tuovat sellaisen "katon" haudalle, nätti paikka. siinä ukko katselee meitä kun lähdetään kotoa ja tullaan kotiin. näkee aina meidät.. toi yö oli aika rankka. tapahtui liikaa kaikkea kauheaa.. seuraava päivä vaan itkettiin. ja mie vieläkin. aika rankkaa on, oli meidän eka koira myös. tosin jouduttiin tätä ennen lopettaa yks meidän koira (perinnöllinen maksasairaus), mut olin silloin aika pieni vielä, niin en kauheesti tajunnut mitään. vietä hyvin nämä viimeiset vuodet ja kun sen aika on, tee mikä on koiralle parhaaksi. ikävä tulee eikä mene pois, mutta elämä jatkuu, vaikka asiat näyttävätkin paljon harmaammilta.

Koirani jouduttiin lopettamaan,kun se oli halvaantunut koppiinsa.me käytiin viemään se eläinlääkärille lopetettavaksi.kun lähdimme kottiin.itkin koko matkan.ja sitten seuraavana päivänä tuntui ihan kauhealta.en ollut koskaan menettänyt koiraani.mutta siitä on jo 2 vutta.ja vieläkin sitä on kauhea ikävä.ooneksi mulla on siitä kuvia.ja hyviä muistoja.

Eilen vein koirani läääkäriin piikille. Kova paikka. Oli vielä nuori. Tuli luokseni käytösongelmien ja energisyyden vuoksi ja tämä oli jo kolmas koti, niin en enään halunnut eteenpäin laittaa. Harmittaa syvästi poikani puolesta, jolle koira alkoi olla jo ystävä, kuten itsellenikin. Sain sen koulutettua ja pikkuhiljaa luottamaan itseeni, mutta arki oli ongelma. Joudun olemaan poissa kotoa aamusta iltaan ja siinä pitäisi vielä ehtiä koiraa ulkoiluttamaan tarpeeksi. Ei ollut tälle koiralle oikeaa elämää viettää päiviä yksin asunnossa, joten päädyin lopettamaan. Olisi tarvinut ammattimaisen uuden omistajan, eikä semmoista tuosta vain löydä. Kirjotan tästä kai surutyönä. Koirassa ei ollut mielestäni mitään vikaa, vaan päinvastoin, oli juuri sellainen koira mistä pidän, energinen ja kiltti koheltaja =) Mutta päätös tuli tehtyä ja koira toimitettua tuhkaksi. Ikävää.

Sain suurta mielihyvää kun lopetin hänet. Tunsin olevani valtani huipulla. Ei ole voimakkaampaa keinoa näyttää toiselle, kuka on johtaja. Tunsin itseni äärimmäisen voimakkaaksi.

turhan usein koiran sairastuttua, sitä yritetään viimeiseen asti lääkitä vaikka mitään toivoa ei ole ollut pitkään aikaan. turhaan koiran kärsimyksiä jatketaan, kovin itsekkäistä syistä. ja se itse lopetus: viimeinen henkinen kärsimys koiralle kun omistaja rääkyy vieressä. kyllä vanha koira tajuaa omistajan käytöksestä että nyt on jokin hätä ja kauhunpaikka. paniikissahan se on jos vielä kovilta kivuilta pystyy. ei ole eläinlääkärin pöytä mikään leppoisa paikka muutenkaan hänelle ollut. metsästäjiä syyttelevät raakalaisiksi mutta metsästäjä vie koiransa vielä kerran suureen luontoon missä koira on elänyt elämänsä parhaat hetket.

Minulla on ollut koiria 5.kin kpl kerralln, vuodesta -57, joten monesta olen joutunut luopumaan. Eläinlääkäri on tullut kotiin, paitsi kerran, kun vein jouluaattoiltana rakkaani lopetettavaksi. Suru kaikista on suunnaton ja sitä on vaikea kestää. Iältään ovat olleet 14,6-18,4 vuotiaita.

16 vuotiaan koiramme lopetti tuttava nopeasti ja kivuttomasti. Haudattiin omalle pihalle. Kovaa surua oli monta päivää, mutta hiljalleen se helpotti.

Mun koira lopetetaan oon niin surun murtama

Paras teko rakkaalle karvakuonolle on kun saa lähteä ns.neljältä jalalta. Älkää pitkittäkö yhtään päivää jos tiedätte että lääkityksellä saatte vain lisäaikaa vaikka koira kärsii, olen nähnyt liian monta näitä tapauksia.

Olen ampunut omat koirani ja kaivan ensin tontin nurkkaan sopivan kuopan ja sitten menemme koiran kanssa katsomaan sitä ja kuinka ollakkaan tulee "vahingon laukaus" ja ressu putoaa kuoppaan.

Yhden koiran jouduin lopettamaan, kun ei osannut ajaa jänistä oikeaan suuntaan vaan möykkäs jälkiä pitkin väärin päin. Kyllä seurueella oli hauskaa, kun epäilivät jänön loikkineen taaksepäin.

Koirasta luopuminen on rankka paikka!
Tai… eihän sitä voi yleistää esim. maaseudulla asuviin ja pihanperällä narun/ketjunpätkässä koko elämänsä viettäneen koiran omistajiin, eihän heille muodostu sellaista kiintymystä koiraansa, kuin kaupunkiasunnossa elävien koirien omistajille muodostuu.
Harmittaa sellaiset ”junantuomat” juntit jotka taivastelevat kaupungeissa kerrostaloissa eläviä koiria, joista kuitenkin pidetään hyvää huolta, saavat ympäri vuoden lämmintä ja kunnon ruokaa, eikä vesikään ole jäässä.

Mutta mennäänpä noihin kysymyksiisi.
Omakohtaiset kokemukseni koiran eutanasiaan ovat olleet raskaat ja nukutus on tehty eläinlääkärin tiloissa.
Olen sen tuskan joutunut kärsimään 4 kertaa, eikä se ole koskaan ollut helppoa.
Työpaikalle olen seuraavana päivänä raahautunut, mutta olenko siellä pystynyt mitään tekemään… ajatukset ovat harhailleet.
Koirat ovat olleet hyvin koulutettuja näyttely ja harrastekoiria.
Niille kaikille on tullut jokin vakava sairaus ja niiden iät ovat olleet 8-10 vuoden välissä.
Tuhkaus on tehty kaikille ja tuhkat siroteltu asuinpaikkamme luontoon, sinne missä olemme ulkoilleet.
Nyt itselläni on ikää jo sen verran, etten enää ainakaan pentua ota, mutta jos sopiva aikuinen löytyisi, voisin jopa harkita.

Ihmiset ovat erilaisia ja toiset kestävät menetyksen eri tavalla, kuin toiset.

Ensimmäinen koira kuoli luonnollisesti 18 vuoden iässä. Olin lapsi ja se oli ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa. Seuraava jouduttiin viemään eläinlääkäriin, joka ei mielestäni hoitanut koiraa ollenkaan tai yrittänyt auttaa. Hän oli 13. Nyt kun ajattelen asiaa, niin elävänä olisi pitänyt koira viedä siltä eläinlääkäriltä pois ja katsoa paraneeko tilanne tai viedä toiselle eläinlääkärille. Kolmas koira kuoli vanhuuttaan 16 vuotiaana. Ja seuraava myös saman ikäisenä. Heidän lähtönsä osasi aavistaa ja varautua. No sitten minun rakas poika oli yks päivä ihan ok kuntoinen sokea ja kuuro vanhus (diabetes hänellä ainakin oli ja huonot hampaat) seuraavana päivänä äkillinen keuhkopöhö. En sitä vielä aamulla tiennyt. Lähin kaupunkiin ja kun tulin kotia parin tunnin päästä, niin tilanne oli jo paha. Kerkesi käydä ulkona tarpeille, ei oikein pystyssäkään pysynyt. Toin sisälle ja huovan päälle kellahti. Verta ja nestettä valuu suusta kun toinen yrittää hengittää. Kun oisin tajunnut antaa happea, mutta shokki päällä ni en tajunnut mitään. Viimeisiä henkäyksiä veti ja kuoleman jälkeen kouristeli. Se oli kauhein kuolema ikinä. Muut oli lähtenyt rauhallisesti nukahtaen. Jään aina miettii mitä oisin voinu tehä toisin. Suru on läsnä aina. Hän oli mulle tärkein kaikista. Kun menettää eläimiään niin sitä miettii miks niitä on edes hankkinut kun tietää että he eivät elä niin pitkään sun kanssa, mut ei sitä varmaan ilmankaan pärjäisi.

Otan osaa sun omaisten poismenoon. Hän kuoli 13 v.

"No sitten minun rakas poika oli yks päivä ihan ok kuntoinen sokea ja kuuro vanhus "

Tuota ihmettelen miksi ei lapselle tilaa ampulanssia, kun noin huonossa kunnossa.