Mietin, mikä olisi järkevin tapa toimia, sopeutuako tilanteeseen tai kehittää rakentavasti.
Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä n. 1 1/2v. asuneet tästä ajasta yli vuoden yhdessä. Haasteenani tässä on avomieheni perheenjäsenet, vain osa heistä. Ja silti saan yllättyä niiden mukavienkin kohdalla. En ehkä ole tottunut omassa elämässäni, perheessäni tai suvussani vastaavaan käytökseen ja siksi tilanne harmittaa ja hämmentääkin.
"Anoppini" elää yksin hyvin akiivista elämää nykyisin, mieheni isän poisnukuttua jo n. 20v. sitten. Mieheni on vanhimpana neljästä ottanut jo tuolloin vastuullisen asenteen koko perheen huolehtimisesta ja osittain se on hänellekin henkisesti raskasta, koska hän ei velvollisuudentunteesta voi kieltäytyä äitinsä ainaisista pyynnöistä hoitaa erinäisiä asioita. Ymmärtäisin, jos asuisimme lähempänä ja äiti olisi yksinäinen vanhus, auttaisimme varmasti mielellämme molemmat. Asumme useiden satojen kilometrien päässä ja itse käyn päivittäin toisella paikkakunnalla töissä, eli työmatkani vievät arjesta päivittäin n.4h. Viikonloput ja loma-ajat ovat ainoaa hyvää yhteistä aikaa rakkaan mieheni kanssa, rakastan todella miestäni ja paljon. Olen vain surullinen siitä välinpitämättömyyden määrästä, jota mieheni perheessä on. Aloittaessamme yhteisen elämän avopuolisoina, hänen äitinsä ei oikeastaan huomioinut asiaa mitenkään. Oma perheeni päinvastoin ja vanhempani ovat olleet hyvin huomaavaisia miestäni kohtaan ja he kaikki pitävät hänestä kovin. Meidät molemmat otetaan mukaan yhteisiin asioihin.
Mieheni äiti ja sisko molemmat päättävät aika ajoin vain tulla meille yöksi,suunnittelevat menonsa ja tulonsa paikkakunnallemme niin, että me olisimme aina käytettävissä, kysymättä sen enempää ja jos en aina pidä ajastuksesta, en voi sitä sanoa suoraan, jotta en loukkaa miestäni samalla.Mieheni äiti olettaa mieheni tulevan neljänsadan kilometrin päästä milloin tekemään pikku remonttia, milloin leikkaamaan aitaa, milloin mitäkin. Kukaan muu perheen veljeksistä ei käy äitiä auttamassa, se on mieheni tehtävä.
Mieheni sisko, ikisinkku ja perinteinen vanhapiika käy hermoilleni, hän ei välitä käydä töissä, saati etsiä niitä, näen häntä/ kuulen hänestä usein viini/siiderilasi kädessä ja aina hänellä tuntuu olevan jotain erinomaista sanottavaa itsestään - ja tosiasiassa en tiedä, mihin hänen erinomainen kuva itsestään perustuu, ehkä huonoon itsetuntoon, jota hän yrittää peitellä käytöksellään. Olemme molemmat korkeakoulutettuja ja ihmettelen, missä on ihmisen luontainen nöyryys tarttua työhön? Me kaikkihan lopulta elätämme tälläisiä verovaroistammekin. Itse olen sinänsä hyvin pärjännyt ja valmis tekemään töitä, saavuttanut ehkä tätä kautta paikkoja ja elintason, jolla voin taata perheen toimivuuden ja luoda turvallisen ja kannustavan elinympäristön lapsille. Ehkä osaltaan mm.kateus kauneudesta, menestyksestä työelämässä, asioiden onnistumisesta vaivaa mieheni siskoa eniten suhteessamme.
Olen yrittänyt olla aina kohtelias ja ystävällinen mieheni perheelle,osoittanut huomaavaisuutta, olen vienyt jopa "anoppini" syömään kaupungin parhaaseen ravintolaan.Enää en jaksa pian olla edes luontaisesti kohtelias, koska vastapuolen käytös on usein hyvin itsekeskeistä.
Joulu on luonnollisesti pakko viettää heidän kanssaan, "koska aina on tehty niin". Viime joulu oli karmaiseva, tunnelma ja tapa toimia joulussa oli hyvin erilainen kuin kuvittelin. Omassa perheessäni olemme viettäneet aina lämpimän ja tunnelmallisen joulun - tänä vuonna aion viettää jouluni perheeni kanssa ja toivon mieheni myös kokevan sen ihanan tunnelman ja runsaan joulupöydän. En aio itse lähteä arvosteltavaksi joulun pyhiksi satojen kilometrien päähän.
Anoppini on mukava ihminen sinänsä, jos hän ymmärtäisi, että meilläkin on oma elämä ja olen todella mieheni AVOVAIMO en mikä tahansa tyttöystävä ja aion itsekin kyllä puolustaa minulle tärkeintä -perhettämme - kuin naarastiikeri ja samalla hellyydellä rakastaa tulevia lapsiamme ja opettaa heidät empaattisiksi ja järkeviksi kuten minut on kasvatettu. Voin vain odottaa mitä seuraa kun saamme lapsia. Se on varmasti kauheaa anopille ja varmasti yhteisten lasten kohtelussa heijastuu äitiyteni.
Tällä hetkellä en ole ilmeisestikään tervetullut mieheni sukuun, mm.nämä kummi-asiat joista tälläkin palstalla on keskusteltu koskettavat tilannettamme. Minä en voi olla mieheni veljen lapsen kummina mieheni vierellä, mutta vastaavasti toisen veljen tyttöystävä kelpaa tehtävään. Tilanne selvisi meille vasta kirkossa muutamia minuutteja ennen tilaisuutta - voitte varmasti kuvitella fiiliksen.
Ehkä taustalla on jotain, mistä en tiedä. Ja joka ei välttämättä liity minuun lainkaan vaan se on jossain syvemmällä ihmisessä, ja satun vain olemaan tässä elämänpolkujen risteyskohdassa ja vaatimusten ristitulessa.
En oikein tiedä mitä tehdä ko. perheen kanssa. Olen päättänyt olla välittämättä heidän käytöksestään ja kasvattaa ainakin omat tulevat lapseni paremmin ja huomaavaisemmiksi toisia kohtaan. Harmittaa vain tilanne mieheni perheen kanssa, koska tosiasia on, että perhe-elämää rakastavana tiedän, meidän olevan tekemisissä toistemme kanssa tavalla tai toisella hamaan ikuisuuteen asti. Jos jollakulla on vertaiskokemuksia miten selvitä järkevästi ja tyylikkäästi vastaavien tapausten kanssa, arvostaisin kovin, jos heittäisitte kommenttianne palstalle.
Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä n. 1 1/2v. asuneet tästä ajasta yli vuoden yhdessä. Haasteenani tässä on avomieheni perheenjäsenet, vain osa heistä. Ja silti saan yllättyä niiden mukavienkin kohdalla. En ehkä ole tottunut omassa elämässäni, perheessäni tai suvussani vastaavaan käytökseen ja siksi tilanne harmittaa ja hämmentääkin.
"Anoppini" elää yksin hyvin akiivista elämää nykyisin, mieheni isän poisnukuttua jo n. 20v. sitten. Mieheni on vanhimpana neljästä ottanut jo tuolloin vastuullisen asenteen koko perheen huolehtimisesta ja osittain se on hänellekin henkisesti raskasta, koska hän ei velvollisuudentunteesta voi kieltäytyä äitinsä ainaisista pyynnöistä hoitaa erinäisiä asioita. Ymmärtäisin, jos asuisimme lähempänä ja äiti olisi yksinäinen vanhus, auttaisimme varmasti mielellämme molemmat. Asumme useiden satojen kilometrien päässä ja itse käyn päivittäin toisella paikkakunnalla töissä, eli työmatkani vievät arjesta päivittäin n.4h. Viikonloput ja loma-ajat ovat ainoaa hyvää yhteistä aikaa rakkaan mieheni kanssa, rakastan todella miestäni ja paljon. Olen vain surullinen siitä välinpitämättömyyden määrästä, jota mieheni perheessä on. Aloittaessamme yhteisen elämän avopuolisoina, hänen äitinsä ei oikeastaan huomioinut asiaa mitenkään. Oma perheeni päinvastoin ja vanhempani ovat olleet hyvin huomaavaisia miestäni kohtaan ja he kaikki pitävät hänestä kovin. Meidät molemmat otetaan mukaan yhteisiin asioihin.
Mieheni äiti ja sisko molemmat päättävät aika ajoin vain tulla meille yöksi,suunnittelevat menonsa ja tulonsa paikkakunnallemme niin, että me olisimme aina käytettävissä, kysymättä sen enempää ja jos en aina pidä ajastuksesta, en voi sitä sanoa suoraan, jotta en loukkaa miestäni samalla.Mieheni äiti olettaa mieheni tulevan neljänsadan kilometrin päästä milloin tekemään pikku remonttia, milloin leikkaamaan aitaa, milloin mitäkin. Kukaan muu perheen veljeksistä ei käy äitiä auttamassa, se on mieheni tehtävä.
Mieheni sisko, ikisinkku ja perinteinen vanhapiika käy hermoilleni, hän ei välitä käydä töissä, saati etsiä niitä, näen häntä/ kuulen hänestä usein viini/siiderilasi kädessä ja aina hänellä tuntuu olevan jotain erinomaista sanottavaa itsestään - ja tosiasiassa en tiedä, mihin hänen erinomainen kuva itsestään perustuu, ehkä huonoon itsetuntoon, jota hän yrittää peitellä käytöksellään. Olemme molemmat korkeakoulutettuja ja ihmettelen, missä on ihmisen luontainen nöyryys tarttua työhön? Me kaikkihan lopulta elätämme tälläisiä verovaroistammekin. Itse olen sinänsä hyvin pärjännyt ja valmis tekemään töitä, saavuttanut ehkä tätä kautta paikkoja ja elintason, jolla voin taata perheen toimivuuden ja luoda turvallisen ja kannustavan elinympäristön lapsille. Ehkä osaltaan mm.kateus kauneudesta, menestyksestä työelämässä, asioiden onnistumisesta vaivaa mieheni siskoa eniten suhteessamme.
Olen yrittänyt olla aina kohtelias ja ystävällinen mieheni perheelle,osoittanut huomaavaisuutta, olen vienyt jopa "anoppini" syömään kaupungin parhaaseen ravintolaan.Enää en jaksa pian olla edes luontaisesti kohtelias, koska vastapuolen käytös on usein hyvin itsekeskeistä.
Joulu on luonnollisesti pakko viettää heidän kanssaan, "koska aina on tehty niin". Viime joulu oli karmaiseva, tunnelma ja tapa toimia joulussa oli hyvin erilainen kuin kuvittelin. Omassa perheessäni olemme viettäneet aina lämpimän ja tunnelmallisen joulun - tänä vuonna aion viettää jouluni perheeni kanssa ja toivon mieheni myös kokevan sen ihanan tunnelman ja runsaan joulupöydän. En aio itse lähteä arvosteltavaksi joulun pyhiksi satojen kilometrien päähän.
Anoppini on mukava ihminen sinänsä, jos hän ymmärtäisi, että meilläkin on oma elämä ja olen todella mieheni AVOVAIMO en mikä tahansa tyttöystävä ja aion itsekin kyllä puolustaa minulle tärkeintä -perhettämme - kuin naarastiikeri ja samalla hellyydellä rakastaa tulevia lapsiamme ja opettaa heidät empaattisiksi ja järkeviksi kuten minut on kasvatettu. Voin vain odottaa mitä seuraa kun saamme lapsia. Se on varmasti kauheaa anopille ja varmasti yhteisten lasten kohtelussa heijastuu äitiyteni.
Tällä hetkellä en ole ilmeisestikään tervetullut mieheni sukuun, mm.nämä kummi-asiat joista tälläkin palstalla on keskusteltu koskettavat tilannettamme. Minä en voi olla mieheni veljen lapsen kummina mieheni vierellä, mutta vastaavasti toisen veljen tyttöystävä kelpaa tehtävään. Tilanne selvisi meille vasta kirkossa muutamia minuutteja ennen tilaisuutta - voitte varmasti kuvitella fiiliksen.
Ehkä taustalla on jotain, mistä en tiedä. Ja joka ei välttämättä liity minuun lainkaan vaan se on jossain syvemmällä ihmisessä, ja satun vain olemaan tässä elämänpolkujen risteyskohdassa ja vaatimusten ristitulessa.
En oikein tiedä mitä tehdä ko. perheen kanssa. Olen päättänyt olla välittämättä heidän käytöksestään ja kasvattaa ainakin omat tulevat lapseni paremmin ja huomaavaisemmiksi toisia kohtaan. Harmittaa vain tilanne mieheni perheen kanssa, koska tosiasia on, että perhe-elämää rakastavana tiedän, meidän olevan tekemisissä toistemme kanssa tavalla tai toisella hamaan ikuisuuteen asti. Jos jollakulla on vertaiskokemuksia miten selvitä järkevästi ja tyylikkäästi vastaavien tapausten kanssa, arvostaisin kovin, jos heittäisitte kommenttianne palstalle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi ja tulin siihen tulokseen, että olet sympaattinen ihminen. Annan sinulle neuvon että ole oma kaunis itsesi, kauniin luonteesi kanssa.
Älä välitä miehesi perheestä, rakastakaa vain toisianne kovasti ja eläkää omaa elämäänne.
Viettäkää joulut ym. juhlat niin että molemmilla on hyvä olla.
Itse olen joutunut samaan tilanteeseen ja me emme koskaan ole antaneet anopin häiritä elämäämme, ollaan kyllä oltu tekemisissä, mutta kaikki päätökset teemme itse.
Pidämme mieheni perheen hiukan etäällä, koska tiedämme että he eivät ole koskaan hyväksyneet minua, myös mieheni tietää sen.
Meillä on mennyt ihan kivasti ja vaikka anoppi ei pidä minusta, olen heillä käydessä ollut vaan niin kuin en edes huomaisi sitä, niin se on mennyt vuosia.
Onneksi meillä mieheni kanssa rakkautta riittää ja emme anna hänen äitinsä terrorisoida elämäämme.
Joulut ollaan vietetty minun kotona ja pikaisesti vaan käyty miehen kotona, sitä saa mitä tilaa, sanoisin tässä kohtaa.
Tulen kyllä anoppini kanssa toimeen, mutta en anna hänen astua varpailleni.
Kun miehesi sisko soittelee, älä vastaa puhelimeen ja jos vastaat, niin keksi joku juttu että et pysty puhumaan juuri sillä hetkellä (esim. sorry olen suihkussa ja vastasin kesken kaiken, soitatko toiste ja kun puhelin soi niin älä vastaa) sama koskee kun ovat tulossa käymään, keksikää joku tärkeä meno jne.
Suosittelen tässä tilanteessasi, että muista pitää heidät vähän etäällä, näin ystävyytenne säilyy vuosia ja lapsilla on sitten mummola missä käydä. Jos kyseisten kanssa on tiiviisti yhdessä niin siitä ei tule kuin pahaa mieltä sinulle ja myöhemmin myös miehellesi. Kokemuksien kautta jne.
vähän kyllä ihmettelen avomiestäsi miksi hän hyppii äidin pillin mukaan, ettekö te voisi jutella asiasta.
Eihän siinä ole mitään järkeä että hän ajatuttaa poikaansa satoja kilometrejä, tietty joskus voi käydä mutta kohtuus kaikessa.
Siitä kummihommasta ei kannate välittää, me ollaan naimisissa ja mieheni yksi sisaruksista pyysi vain miestäni lapsensa kummiksi.
Tiedätkö että mieheni kieltäytyi kokonaan siitä kunniasta.
Että näin meillä.
Teillä oli eri juttu kun kuulitte siitä niin myöhään ja on perheitä missä ollaan varovaisia avopuolisoita ottamaan kummiksi.
Minusta tuntuu, että sinä osaltasi olet käyttäytynyt aivan järkevästi: ollut huomaavainen ja yrittänyt sopeutua tilanteeseen. Vaikutat ajattelevalle ja fiksulle naiselle. Ehkä se juuri ärsyttääkin miehesi sukulaisia, kun et lähde mukaan heidän tyyliseensä menoon etkä ole heidän tasollansa. Joitain ihmisiä vain harmittaa, jos toisella meneekin hyvin ja hän on omaan elämäänsä, ulkonäköönsä ja olotilaansa tyytyväinen.
Kyselit, olisiko mahdollista kehittää tilannetta rakentavasti. Kokemuksesta kerron, ettei kannata.Ainakaan sillä tavoin, että otat asiat puheeksi esimerkiksi anoppisi kanssa. Vanhat ihmiset eivät enää opi mitään uutta eivätkä edes halua. Heidän perheessään ja suvussaan tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty. Ja hieman yksinkertaisten ihmisten kanssa on mahdotonta yrittää jotain rakentavaa keskustelua: saa vain hullun leiman itse otsaansa ja yhtäkkiä kaikki onkin omaa vikaa.
Sen sijaan voisit puhua asioista miehellesi. Osaisikohan hän sanoa kauniisti äidilleen, että käyttäytyisi paremmin eikä ajeluttaisi poikaansa sinne hommiin? Monesti miehet olisivat avainasemassa ratkaisemaan näitä anoppien-miniöiden ongelmia, mutta mutta...
Parasta olisi yrittää sopeutua tilanteeseen ja kehitellä jotain selviytymiskeinoja (joita mietin toisaalla äsken...tosin vähän huumorimielisiä sellaisia...).
Miksi muuten jouluna on pakko mennä miehen perheen luo sitä viettämään? Voisitteko mennä sinun vanhempiesi luo? Tai ainakin vuorotella sinun ja hänen vanhempiensa kesken? Tai vain olla kahdestaan? Itse olen pilannut muutaman joulun mieheni vanhempien luona, mutta enää en lähde sinne.
Ja kummiasiaakin mietiskelin... En usko, että siinä on heillä ollut mielessä mitään sen kummempaa. Ei kai se aina mene niin, että mies sekä vaimo ovat molemmat saman lapsen kummeja? Ja toisaalta: koska miehesi sukulaiset ovat ilmeisesti hieman harmillista porukkaa, niin ehkä on parempikin, ettet ole kumminakaan. Annetaan miehesi nauttia siitä kummina olosta!
Toivon, että pystyt säilyttämään järkevyytesi näissä tilanteissa. En osaa parempia neuvoja nyt antaa.
Oli mukava huomata, että jotain järkeviä keinoja on siis olemassa. Kiitos vinkeistä, tiedänpähän, ettei suotta kannata välittää asiasta ja toisaalta, onhan se niin, että pieninä annoksina nuo hankalatkin sukulaiset on ihan ok, kunhan vain ei lähdekään mukaan heidän pompotteluunsa ja ikävään käytökseen. Yritän tämän joulun viettää vastavuoroisesti mieheni kanssa omien vanhempieni ja läheisteni kanssa - jos se avaisi avopuolisoni silmiä samalla, että myös toisin voi perhe-yhteisössä toimia. Empaattisuuttakin on, eikä vain velvollisuuksia. Ehkä avopuolisoni ei itsekään tahdo pahoittaa äitinsä mieltä, mutta pitänee keskustella fiksusti miehen kanssa, jos ymmärtäisi laittaa rajoja tilanteeseen ja keskittyä olennaiseen.
On kiva huomata, että tälläisiä tapauksia on toisaallakin! Näin sitä jaksaa fiksusti pysyä jämäkkänä tuulisella säälläkin ja pysyy pystyssä hymyillen. Kiitos teille!