Hei. Olen elämässäni tullut nyt sellaiseen vaiheeseen, että on pikkuhiljaa tullut aika eri haavojen aukaisuun. Eli olen nuori aikuinen, ja minulla on niin kutsuttu äitiongelma. Eli muistan ensimmäisen kerran 6-vuotiaana kuvitelleeni mielessäni tilanteen, että joku muu ihminen olisi äitini. 12-13 -vuotiaana siitä tuli lähes jokapäiväistä, ainakin viikottain tapahtuvaa unelmointia, joka alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa elämääni. Ei mitenkään ratkaisevasti, mutta joka tapauksessa. Jotkut ihanteet saattoivat säilyä vuosikausia, jotkut menivät nopeasti ohi. Joskus kuvittelin jopa etten ole täysin heteroseksuaali, sillä tunsin suunnatonta viehätystä samaa sukupuolta kohtaan. Nyt kuitenkin tiedän tämän johtuvan vain siitä, että henkisesti tarvitsen äidin joka "riittää" minulle.
17-vuotiaana ystävystyin upeaan naisihmiseen, hän oli juuri hankkimassa lasta ja olin välittömästi tekemässä hänestä "äitiä" itselleni. Takerruin kiinni, ja kun itse huomasin tämän, minun oli pakko "hellittää" otetta, sillä pelkäsin vaikuttavani aivan mielenvikaiselta... vaikka en millään olisi tohtinut. Hän mitä luultavimmin merkitsee minulle paljon paljon enemmän, mitä minä vieläkään hänelle. Vaikka en millään tavalla tietenkään pysty häntä syyttämään, hänhän on nytkin jo tehnyt vuokseni paljon paljon enemmän, mitä hänen olisi koskaan tarvinnut.
Joka tapauksessa ongelma onkin, etten saata ymmärtää (täysin) mistä tämä mahtaa johtua? Minulla on kuitenkin aivan normaali perhe, minulla on ollut rakastavat vanhemmat (vikoineenkin) ja kohtuullisen läheiset välit vanhempiini. Tämä on kylläkin eräs niistä asioista, joista en ole pystynyt täysin avautua heille. Äitini on kuitenkin sen verran lapsellinen, että ottaisi asian luonnollisesti itseensä. Hän ei tunnu tajuavan, ETTEN minä tätä tietoisesti valitse. Herrajumala, paljon mieluummin keskittyisin olennaiseen, ja tekisin asioita, joita muut ikäiseni tekevät. Minä etsin äitiä, kun kaverini etsivät poikaystäviä.
Minulla on ollut tietääkseni aivan traumaton lapsuus, joten en niinkään ymmärrä mistä tämä on voinut tulla. Tiedän kyllä, että oma äitini ei ole koskaan ollut auktoriteetti elämässäni, saatika mikään roolimalli (epäonnistunut kaikessa opiskeluun liittyvässä, ei minkäänlaisia virikkeitä elämässä, edelleen töissä paikallisessa kesätyöpaikassaan jne jne lista on loputon). Mutta mitenkä tämä voisi saada näin pitkän tapahtumaketjun aikaan?
17-vuotiaana ystävystyin upeaan naisihmiseen, hän oli juuri hankkimassa lasta ja olin välittömästi tekemässä hänestä "äitiä" itselleni. Takerruin kiinni, ja kun itse huomasin tämän, minun oli pakko "hellittää" otetta, sillä pelkäsin vaikuttavani aivan mielenvikaiselta... vaikka en millään olisi tohtinut. Hän mitä luultavimmin merkitsee minulle paljon paljon enemmän, mitä minä vieläkään hänelle. Vaikka en millään tavalla tietenkään pysty häntä syyttämään, hänhän on nytkin jo tehnyt vuokseni paljon paljon enemmän, mitä hänen olisi koskaan tarvinnut.
Joka tapauksessa ongelma onkin, etten saata ymmärtää (täysin) mistä tämä mahtaa johtua? Minulla on kuitenkin aivan normaali perhe, minulla on ollut rakastavat vanhemmat (vikoineenkin) ja kohtuullisen läheiset välit vanhempiini. Tämä on kylläkin eräs niistä asioista, joista en ole pystynyt täysin avautua heille. Äitini on kuitenkin sen verran lapsellinen, että ottaisi asian luonnollisesti itseensä. Hän ei tunnu tajuavan, ETTEN minä tätä tietoisesti valitse. Herrajumala, paljon mieluummin keskittyisin olennaiseen, ja tekisin asioita, joita muut ikäiseni tekevät. Minä etsin äitiä, kun kaverini etsivät poikaystäviä.
Minulla on ollut tietääkseni aivan traumaton lapsuus, joten en niinkään ymmärrä mistä tämä on voinut tulla. Tiedän kyllä, että oma äitini ei ole koskaan ollut auktoriteetti elämässäni, saatika mikään roolimalli (epäonnistunut kaikessa opiskeluun liittyvässä, ei minkäänlaisia virikkeitä elämässä, edelleen töissä paikallisessa kesätyöpaikassaan jne jne lista on loputon). Mutta mitenkä tämä voisi saada näin pitkän tapahtumaketjun aikaan?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Yläasteiässä menetin täysin kaikki normaalit kommunikaatiokykyni. En pystynyt keskustelemaan kenenkään hieman tuntemmatoman ihmisen kanssa ilman jännittyneisyyttä. Itsetuntoni oli täysi nolla, ja ainut syy, miksi jaksoin koulun läpi, oli että olin hyvä koulussa ja että minulle oli muodostunut siitä oikea skeema. Koulussa oli käytävä.
Ala-asteen lopulla minulla oli myös ns. murehtimiskohtauksia. Eli joistakin aivan typeristä, pienen pienistä asioista muodostui järkyttäviä päähänpinttymiä, jotka pyörivät mielessä 24/7. Päättyivät lopulta masennukseen, josta pääsin sitten muutaman kuukauden kuluttua yli.
Muitakin huomioon otettavia seikkoja varmastikin olisi.... mutta ei nyt juuri tule mieleen.... MIELIPITEITÄ?
No minun mielipiteeni on se, että olet herkkä nainen. Älykäs, luova ja pohdiskeleva (tekstisi oli tosi hyvin kirjoitettu!). Mistä sitten tuo äidisi korvaamisen tarve tulee, sitä voin pohtia vain arkipsykologian valossa. Tulisi heti ensimmäisenä mieleen, että äitisi ei olisi antanut tarpeeksi hellyyttä sinulle (kietonut käsivartensa ympärilleen ja halannut). Itse koen ainakin halauksen tai kädenpuristuksen erittäin ratkaisevaksi ihmissuhteiden kannalta. Jos toinen ei koskaan "uskalla" (eli toisin sanoen ei viitsi) koskea minuun, kun olen esim. surullinen, en voi uskoa sitä että hän on siinä konkreettisesti tukena. Toinen asia, minkä äitisi on saattanut tehdä väärin, on tuo mainitsemasi lapsenomaisuus. Jos aikuinen nainen ei osaa olla hillitympi kuin teinityttö, niin kuinka ihmeessä sellaisesta voisi ottaa mallia? Jos ei ole tarvetta samaistua äitiin (ei missään asiassa), äiti taitaa tuntua aika turhan oloiselta. Minä itse olen samaistunut aivan väkisin äitiini monessakin asiassa, ja nyt sitten kun itsenäistyn erilleni hänestä (en enää ole samaa mieltä joka asiasta), alan tajuta etten tarvitse äitiäni YHTÄÄN MIHINKÄÄN. Totta se vain on, me olemme niin erilaisia ihmisiä (minä & äitini siis). Olen pahoillani, etten tiedä kunnon vastausta kysymykseesi. Voihan arvailutkin osua joskus oikeaan, mutta parempi että tähän vastaisi joku sellainen, joka on lukenut enemmän psykologiaa :)
Mutta mielenkiintoinen kysymys kieltämättä, vaikken siitä paljoa tiedäkään.
yhden jutun.
Minullakin oli yläasteella todella pahoja kommonikointivaikeuksia. Kun minulta luokassa kysyttiin jotain, en sanonut sanaakaan. Ja se vasta noloa olikin! En olisi halunnut käyttäytyä kuin mykkä, mutten vain kerta kaikkiaan kehdannut/kyennyt sanoa sanaakaan. Itsetuntoni oli myös täysi nolla silloin.
Taas tämmöinen. Mua ei niinkään kiinnostanut toi sun äiti juttu, vaan toi sun persoonallisuus muuten. Aika epätavallinen joiltain osin ja muistuttaa ajattelultaan tyypillistä assia:
"Yläasteiässä menetin täysin kaikki normaalit kommunikaatiokykyni. En pystynyt keskustelemaan kenenkään hieman tuntemmatoman ihmisen kanssa ilman jännittyneisyyttä. Itsetuntoni oli täysi nolla, ja ainut syy, miksi jaksoin koulun läpi, oli että olin hyvä koulussa ja että minulle oli muodostunut siitä oikea skeema. Koulussa oli käytävä.".
Ihan piruuttani näitä diaggeja jakelen, mut ihan vaan, että tietäisitte.
"Mua ei niinkään kiinnostanut toi sun äiti juttu, vaan toi sun persoonallisuus muuten"
Oonko nuija, jos sanon että jos sua kiinnostaa ylipäätänsä henkilö, sua kiinnostaa myös sen henkilön jutut? Jutut ovat osa ihmistä, eikä siitä päästä yli eikä ali :)
vaikea arvioida ihmistä hänen muutaman kirjoituksensa perusteella. Mä esimerkiksi sain sellaisen kuva, että tuo nainen on herkkä, mutta en sitten tiedä...
En mitenkään pahallani tota sanonu. Sorry. Oon kyllä itse As ja siitä se.
Ajattelin ihan tosissani auttaa, että jos olisi niin, niin voisi elää asian huomioon ottaen.
Kyllä mua siis persoona kiinnosti joo. Mukavan tuntuinenkin vielä, niin kuin säkin. Haleja ja jaksamisia molemmille.
Saanko anteeksi aloittaja?
Tuota noin. Psykologisessa kirjallisuudessa ei ole vielä tullut vastaan "niin kutsuttua äitiongelmaa". Olet antanut vaikeuksillesi tuollaisen nimen ja se voi alkaa vaikeuttamaan metsän näkemistä puilta.
Esim. miehillä sellainen perinteinen "äidin etsiminen" tulee siitä, että identiteetti ei kunnolla eriydy ensisijaisesta hoitajasta ja sitten parisuhteista etsitään osia omaan minään. Ei se sellaista tietoita etsimistä ole eikä siinä oikeasti etsitä äitiä, vaan puuttuvia paloja.
Jos vaikka yrittäisin arvata ongelman mekanismeja, niin merkittävin on jonkinlainen sosiaalinen estyneisyys. Lapselle toiset lapset ovat kaikkein tärkeimpiä seuralaisia. Luonto ajaa eroon omista vanhemmista ja suuntautumaan kodin ulkopuolelle. Jos et uskaltanut ottaa yhteyttä toisiin lapsiin, niin sait sellaisen kaverin aikuisesta naisesta. Äidin etsimisen sijaan siis eikö ole mahdollista, että etsit läheistä ystävää, mutta eri íhmisryhmästä, kuin tavallisesti.
Koska joudut etsimään tätä kaikkien ihmisten tarvitsemaa läheistä kanssakäymistä sellaisesta ihmisryhmästä, kuin itseäsi paljon vanhemmat naiset, niin siitä seuraa tiettyjä käyttäytymiseen helposti vaikuttavia seurauksia. Ehkä kaikkein helpoin tapa esim. 17-vuotiaan tytön olla vanhemman naisen seurassa on asettautua jonkintyyppiseen äiti-lapsi asetelmaan.
Tässä pitäisi olettaa, että varhain alkaneet äidinvaihtokuvitelmat olisivat ennemminkin oire, kuin seuraus. Seuraus toiveesta saada ystävä vanhemmasta naispuolisesta henkilöstä ja helpoiten se onnistuu, jos se vaihdetaan omaan äitiin. Oma äiti ei siis sellaiseksi ystäväksi kelpaa, koska lapsilla on luonnostaan aika suuri taipumus suuntautua kodin ulkopuolelle (group socialization theory) ja toisaalta oma äiti on ainoa esikuva toimivasta ihmissuhteesta.
muutamia juttuja lapsuudestasi. Olitko missä asemassa sisarusparvessa (keskimmäinen, vanhin) vai oliko sinulla sisaruksia? Koitko, että joku sisaruksista sai ememmän rakkautta ja huomiota?
Juttusi kiinnosti, koska itse olen jo varhaisessa keski-iässä ja edelleen etsin äitiä vahvaluonteisista naisista. Itse olin lapsena keskimmäinen, kaikki peräjälkeen syntyneitä ja vanhin vammainen, joten jouduin laiminlyödyksi 1-vuotiaana. Koko lapsuuteni aikana en saanut omaa huomiota. Minullakin alkoi varhain äitihaaveet. Muistan, kun pienenä seisoin lätäkössä kurahousut jalassa ja haaveilin naapurin tädistä äidikseni.
Ystäviä on kuitenkin aina ollut ja hyvin läheisiä ja luotettavia - jo pienenä. On edelleen suunnaton sylin ja lohdutuksen ikävä.
ihanaa kun saan lukea että on muitakin jotka ovat toivoneet äidikseen jotain muuta henkilöä.minua ihan oikeesti se lohduttaa.olin joa aivan pikkuinen tai vasta..kun unelmoin että minulla olisi toiset vanhemmat.vanhemmat jotka välittäisivät minusta ja rakastaisivat minua.
vanhemmat joilta saisin syliä lohdutusta hellyyttä.turvaa.mutta se oli haavetta.ja se haave kannatteli minua sen avulla olen selvinnyt kaikesta karmeudesta joita elämä on eteeni tuonut kysymättä haluanko ottaa niitä vastaan.
on ollut tuskien taival.oikeesti.ei ole saanut minkäänlaista vahvuutta,rohkeutta tukea turvaa kotoansa.itse olen joutunut rakentamaan itseni,hiekanjyvistä,kyyneleistä,kauhusta,jne.ja koonnut ne yhteen rautanauloilla..ja mysrky joka puhaltaa,hajottaa kaiken ja on hajottanut.joten olen nyt lähtökuopissa:)
mitä tästä eteenpäin,en tiedä?
As?
Tuota tuota, paljon on asioita tapahtunut viimeisen viikon aikana, ja nyt kirjoitan tätä tekstiä hieman eri mielentilassa kuin aikaisemmin. Ensinnäkin... hmm... kiitos miina (?), olet aivan oikeassa siinä, että olen herkkä. OLEN AINA OLLUT herkkä.... siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta olen koittanut kääntää tämän asian jotenkin omaksi edukseni. Ja sinä joka sanoit, että persoonallisuuteni on jotenkin poikkeava.... tuota tuota... hmm... miten voisin vastata tähän. En ole koskaan kokenut, että minun olisi jotenkin PAKKO sulautua joukkoon. Mielestäni on suuri vääryys, että ihmisiä koitetaan tunkea johonkin muottiin. Ja tietääkseni minulla ei ole assia... pystyn välillä jopa liiankin avoimesti puhumaan asioistani muille ihmisille. Minulla on hyviä ystäviä, ja sisko jolle voin kertoa kaiken. Ja tuota... jos olisin assi, eikö ideana olisi, että välttelisin kommunikointia, tai että en kykenisi kommunikoimaan? tässä äitijutussa kuitenkin aika lailla ideana on juuri se, että pääsisin keskustelemaan elämästäni jonkun muun samaa sukupuolta edustavan kokeneemman henkilön kanssa luottamuksellisesti (taisin itse tajuta tässä myös vastauksen ongelmaani...)saat anteeksi kyllä :) ja sinulle arpisydän, jaksamisia... toivon parasta sinulle.... ja sinulle, joka kysyit asemastani perheessä, olen vanhin lapsista...esikoisena olen saanut paljon huomiota, mutta sisareni sai nuorempana kieltämättä minua enemmän huomiota.se ei kuitenkaan ole mitenkään ratkaisevaa (tai en tietenkään tiedä josko alitajuisesti tämä olisi vaikuttanut). Ja en tässä missään vaiheessa mitään tieteellistä tekstiä ole kuvitellut kirjoittavanikaan (sinulle, joka kritisoit äitiongelma termiä, anteeksi, olin kuitenkin kohtuullisen kiihtyneessä mielentilassa tuolloin... ehkä kirjoitin asian hieman väärin)...
Joka tapauksessa kiitokset mielenkiintoisesta keskustelusta. Pyrin jatkamaan eteenpäin. Rakastan äitiäni, hän on aina äitini, ja rakastan myös uutta ystävääni kaikkien muiden ystävieni lisäksi. Ystävyyssuhteemme eroaa toki muista suhteista, ja saatan suhtautua häneen ajottain väärällä tavalla. Mutta pyrin löytämään tasapainon elämääni. Pääasia kuitenkin on, että rakastan. Toivon, että ajan kanssa opin myös luottamaan ja että löytäisin ihmisen, jolle voisin todella antaa kaiken rakkauteni. Ajan kuluessa toivon myös saavani lapsia, joille pyrin olemaan tasapainoisempi ja onnellisempi äiti, kuin omani on elämäntilanteensa ja oman historiansa vuoksi pystynyt olemaan. Toivon, etten menettäisi uutta ystävääni, ja että hän antaisi minun olla osa elämäänsä myös tulevaisuudessa... Toivon, että huominen olisi yhtä hyvä päivä kuin tämäkin :)
Kannattaa harrastaa itsetyydytystä ainakin kerran päivässä vielä muutaman vuoden, kyllä se siitä...