Purnaan tämän asian lähinnä parantaakseni omaa oloani, mutta eipä tuo kommentoiminenkaan olisi pahitteeksi.
Monta vuotta sitten sain tällaisen diagnoosin 'tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus' ... tuota silloin sen enempää pohtimatta jatkoin elämääni.
Otetaan tähän väliin lyhyt kuvaus tilanteessa jossa sain tämän 'napin' otsaani ...
Taustastani löytyy monenlaisat käsittämätöntä, mm. fyysistä, henkistä, seksuaalista väkivaltaa. Pelkästään näiden tietojen pohjalta voinee ihminen ilman 10 vuoden lääkärin opintojakin todeta, että on lähes mahdotonta selvitä noista ilman mitään haittaavaa vaikutusta. Tässä kohtaa 'jopa ammatti-ihmisen' pitäisi puhua traumasta, mutta eipä mainuttu.
Kävipä sitten niin lahjakkaasti, että tuo kaikki kokemani oli jälleen edessä, kohtalokkain seurauksin, puolen vuoden trauman jälkeinen stressitila 'shokki'. (Jos nyt joku miettii mikä tuo tuollaien 'tila' on niin omin sanoin sanottuna, en koskaan enkä milloinkaan ole pelännyt yhtä paljon, puhutaan yliviritystilasta, hälyytystilasta, jossa keho ja mieli ovat valmiina pakenemaan tai jämähtää. Samassa yhteydessä voidaan myös puhua dissosiaatiosta tai pahimmillaan sivupersoonista.) Siitä sitten mentii aika haipakkaa sairaalaan, lähetteellä jossa puhuttiin traumahoidon tarpeellisuudesta. Mutta lienee ilmeisesti niin että oppineella sairaalakansalla on eri näkemys traumahoidosta kuin minulla. Mutta eipä tuo juurikaan helpottanut asiaa, että oloa koetettiin saada tasottumaan kourallisella lääkkeitä ja kysymällä millais tänään on päivä mennyt tai kysymällä muuten vaan jotain epäolennaista. Noh, mutta siitä huolimatta tuo sairaala oli aika nasta paikka, aina lähdin mukanani nippu reseptejä ja aina eri diagnoosin kanssa. Hassua että sama lääkäri, mutta aina eri diagnoosi. Masennusta löytyy, vaikeaa sellaista, ahdistusta ja millon mitäkin kaikkea muuta ...
Ja ensinmäinen asia jota minulta kysyttiin tulevaisuuteen liittyen, oli että tiedänkö miten töitä haetaan?! Hmm ... Aika hämmentävä kysymys tuossa tilanteessa ja saati tuollaisessa tilassa miettiä edes koko asiaa. Meninpä sitten juttusille psykologin, joka painotti hyvin vakaasti tätä persoonallisuus häiriötä, että miten en sen vuoksi sovellu mihin tahansa työhön, miten sen vuoksi ihmis-suhteeni on mitä ovatkin olleet, eli toisin sanoen, kun näin sanotaan ihmiselle joka on vaikeasti masentunut ja täydessä paniikissa 24h vuorokaudessa, siinä ei ole mitään positiivista. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa 'elämäsi on perseestä koska olet juuri tuollainen kuin olet ja tulevaisuutesi tulee myös olemaan erittäin syvältä, koska olet tuollainen, ehkä saunan takana olisi tilaa' Ja minä katselin ja mietein, että mitäs ihmettä tää nyt on ... se työ jota olin tehnyt monta vuotta, ei myssytohtorin mielestä ollutkaan hyvä minulle tai lähinnä ei hyväksi työtovereilleni. Pitänee sanoa ihan rehellisesti että tuossa kohtaa olin aivan pihalla kuin lumi-ukko. Että kun papereissa lukee, että olen nyt tälläinen persoona, niin sitä sitten olen kaikilta osa alueilta, joka tilanteessa, kaikkine piirteineni, näin luulisin psykon ajatelleen tai siis lähinnä ei tainnut ajatella koko asiaa. Ja epävakaallako mustavalkoinenajattelutapa?! Noh, mutta päiviä kului, eikä juuri kukaan huomannut että minunkin elämää voisi jotenkin helopottaa, päin vastoin, istuttiinpa siinä sitten vuosi käräjillä ... auttoi muuten hemmetisti kohentamaan mun mielialaa!? Se kun oli käsitelty, oli voimat aivan loppu... täysi musta seinä edessä. Edelleen kaikki pistettiin persoonani piikkiin. Hoitava lääkäri, juuri tämä sama joka ei osannut päättää mikä minua vaivasi, totesi minulle että töihin vaan ... siitä sitten työkuntoisuus arviointiin josta sain heti toisena päivänä passituksen samalle lääkärille, lähetteessä tällä kertaa puhuttiin paniikista. Saikkua vaan lisää ... Ehdottipa tuo tohtori minulle sähköäkin ...Oikotietä onneen taikka hetken huumaa. Joopa, tämän kaiken lomassa hain kelan kustantamaa terapiaa, jokusen kerkesin tavata, mutta yksi jäi hyvin mieleen, hän kun antoi minulle diagnoosin jonka minäkin ymmärsin ja missä ei ollut mitään kyseenalaistavaa, ELÄMÄN UUPUMUS. Aika kattava, eikö vaan? Kolmannen kelasta saadun hylätyn päätöksen jälkeen sain lähetteen mtk.n ... ja homma lähti etenemään. Tässä kaikessa on se hyvä puoli, että vastassani oli ihminen joka näki mitä on diagnoosin takana, ihminen joka ei huomioi vain oiretta vaan itse sairauden. Ja se että sain olla vain rikki, niin kauan kunnes itse jaksoin alkaa keräämään palasia. Mutta tämä diagnoosi, Tunne-elämältään epävakaa peroonallisuus, kummittelee vieläkin ... monesti se että saa oireelleen diagnoosin helpottaa kummasti, mutta päivä päivältä huomaan vain enemmän tilanteita että siitä on haittaa. Yleisestihän tälläisen persoonan omaavaa pidetään 'räjähdysalttiina' miettimättä seuraamuksia. Kaikesta huolimatta, en koskaan ole 'räjähtänyt' vaikka syytäkin olisi ollut. Kuten yhteistyössä kelan ja työvoimatoimiston kanssa, kun kysyn miten vaan asiaa joka olisi juuri sillä hetkellä olennaisen tärkeää tietää jotta minäkin voisin edetä suunnitelmissani, niin vastaus on kelassa 'hmm ... tuohon en osaa sanoa mitään, odotahan niin käyn kysymässä ... pieni hetki pitää odottaa että tämä toinen tiedustelee asiaa jostakin' tai työkkärissä 'miten olisi jos nyt kuitenkin menisit käymään tuolla meidän psykologin juttusilla' sehän mulle sopii ... ja psyko kysyy 'miksi tulin hänen vastaanotolle kun itse tiedän mitä haluan ja miten edetä' ... mitäpä luulette, miksi siellä olin?? Vastasin että siksi kun papereissani nyt vain sattuu lukemaan että mulla toisinaan viiraa päästä ja että onpas sitä ennenkin tullut käytyä täällä' Onko sit muuten hivenen raivostuttava tilanne ... Mutta silti en räjähdä, vaikka ehkä samassa tilanteessa oleva diagnoositon ihminen olisi voinut sanoa parit valitut sanat. Mutta jospas menenkin ja sanon äänneeni, eli 'räjähdän' niin johan totee paljon lukeneet ammatti ihmiset että eipä ole epäilystä miksi tuo on saanut tuollaisen diagnoosin. Tai jospa menisin hoitavan ihanan lääkärini juttusille, purnaisin hänelle tämän kaiken turhautumiseni, niin hän varmaan sanoisi myös noin kuin nuo muutkin lukeneet ammatti ihmiset. Tai kun menen tk lääkäriin, oireena se etten saa hengeä, hän passittaa minut psykologin juttusille koska mulla nyt vaan on se diagnoosi, niin mitäpä sitä sit tutkimaan sen enempää. Parin viikon kuluttua mene uudestaan lääkäriin, ei kulje henki ja kova ompi päänsärky, niin tohtori voivottelee että miksi et ole aikaisemmin tullut hoidattamaan itseäsi, täällä nessussasi kun on kaikki limakalvot turvonneet umpeen ja kun sulla tuo astmakin on ... hmm ... mitäpä siihen sanoisitte? Koomisinta tässä kaikessa on se, että jopa terapeuttini sanoi, että jos menisin psykiatrille joka ei tiedä taustaani, en saisi tuota diagnoosia Tunne-elämältään epävakaa peroona. Mutta kukaan alan hyvin lukeneista lääkäreistä ei tiedä, milloin tuo kyseinen diagnoosi voidaan poistaa. Mutta jos minulla on terveystiedoissani maininta liikalihavuudesta ja laihduttuani 30kg normaali mittoihin kaikkien ideksien yms. mukaan, niin eihän silloin voi enään kukaan väittää minun kärsivän liika lihavuudesta niin eikös se maininta pitäisi poistaa, kun eip pidä enää kutinsa se juttu. Huomaako joku muu tässä asiassa jonkun oudon kieron oravanpyörän? sen lisäksi että näiden hyvin lukeneiden kannattaisi joskus lopettaa se lukeminen ja käyttää ihan omaa järkeään/logiikkaa tai jotaa siihen suuntaan. Maalaisjärki heillekin kunniaan ..
Monta vuotta sitten sain tällaisen diagnoosin 'tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus' ... tuota silloin sen enempää pohtimatta jatkoin elämääni.
Otetaan tähän väliin lyhyt kuvaus tilanteessa jossa sain tämän 'napin' otsaani ...
Taustastani löytyy monenlaisat käsittämätöntä, mm. fyysistä, henkistä, seksuaalista väkivaltaa. Pelkästään näiden tietojen pohjalta voinee ihminen ilman 10 vuoden lääkärin opintojakin todeta, että on lähes mahdotonta selvitä noista ilman mitään haittaavaa vaikutusta. Tässä kohtaa 'jopa ammatti-ihmisen' pitäisi puhua traumasta, mutta eipä mainuttu.
Kävipä sitten niin lahjakkaasti, että tuo kaikki kokemani oli jälleen edessä, kohtalokkain seurauksin, puolen vuoden trauman jälkeinen stressitila 'shokki'. (Jos nyt joku miettii mikä tuo tuollaien 'tila' on niin omin sanoin sanottuna, en koskaan enkä milloinkaan ole pelännyt yhtä paljon, puhutaan yliviritystilasta, hälyytystilasta, jossa keho ja mieli ovat valmiina pakenemaan tai jämähtää. Samassa yhteydessä voidaan myös puhua dissosiaatiosta tai pahimmillaan sivupersoonista.) Siitä sitten mentii aika haipakkaa sairaalaan, lähetteellä jossa puhuttiin traumahoidon tarpeellisuudesta. Mutta lienee ilmeisesti niin että oppineella sairaalakansalla on eri näkemys traumahoidosta kuin minulla. Mutta eipä tuo juurikaan helpottanut asiaa, että oloa koetettiin saada tasottumaan kourallisella lääkkeitä ja kysymällä millais tänään on päivä mennyt tai kysymällä muuten vaan jotain epäolennaista. Noh, mutta siitä huolimatta tuo sairaala oli aika nasta paikka, aina lähdin mukanani nippu reseptejä ja aina eri diagnoosin kanssa. Hassua että sama lääkäri, mutta aina eri diagnoosi. Masennusta löytyy, vaikeaa sellaista, ahdistusta ja millon mitäkin kaikkea muuta ...
Ja ensinmäinen asia jota minulta kysyttiin tulevaisuuteen liittyen, oli että tiedänkö miten töitä haetaan?! Hmm ... Aika hämmentävä kysymys tuossa tilanteessa ja saati tuollaisessa tilassa miettiä edes koko asiaa. Meninpä sitten juttusille psykologin, joka painotti hyvin vakaasti tätä persoonallisuus häiriötä, että miten en sen vuoksi sovellu mihin tahansa työhön, miten sen vuoksi ihmis-suhteeni on mitä ovatkin olleet, eli toisin sanoen, kun näin sanotaan ihmiselle joka on vaikeasti masentunut ja täydessä paniikissa 24h vuorokaudessa, siinä ei ole mitään positiivista. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa 'elämäsi on perseestä koska olet juuri tuollainen kuin olet ja tulevaisuutesi tulee myös olemaan erittäin syvältä, koska olet tuollainen, ehkä saunan takana olisi tilaa' Ja minä katselin ja mietein, että mitäs ihmettä tää nyt on ... se työ jota olin tehnyt monta vuotta, ei myssytohtorin mielestä ollutkaan hyvä minulle tai lähinnä ei hyväksi työtovereilleni. Pitänee sanoa ihan rehellisesti että tuossa kohtaa olin aivan pihalla kuin lumi-ukko. Että kun papereissa lukee, että olen nyt tälläinen persoona, niin sitä sitten olen kaikilta osa alueilta, joka tilanteessa, kaikkine piirteineni, näin luulisin psykon ajatelleen tai siis lähinnä ei tainnut ajatella koko asiaa. Ja epävakaallako mustavalkoinenajattelutapa?! Noh, mutta päiviä kului, eikä juuri kukaan huomannut että minunkin elämää voisi jotenkin helopottaa, päin vastoin, istuttiinpa siinä sitten vuosi käräjillä ... auttoi muuten hemmetisti kohentamaan mun mielialaa!? Se kun oli käsitelty, oli voimat aivan loppu... täysi musta seinä edessä. Edelleen kaikki pistettiin persoonani piikkiin. Hoitava lääkäri, juuri tämä sama joka ei osannut päättää mikä minua vaivasi, totesi minulle että töihin vaan ... siitä sitten työkuntoisuus arviointiin josta sain heti toisena päivänä passituksen samalle lääkärille, lähetteessä tällä kertaa puhuttiin paniikista. Saikkua vaan lisää ... Ehdottipa tuo tohtori minulle sähköäkin ...Oikotietä onneen taikka hetken huumaa. Joopa, tämän kaiken lomassa hain kelan kustantamaa terapiaa, jokusen kerkesin tavata, mutta yksi jäi hyvin mieleen, hän kun antoi minulle diagnoosin jonka minäkin ymmärsin ja missä ei ollut mitään kyseenalaistavaa, ELÄMÄN UUPUMUS. Aika kattava, eikö vaan? Kolmannen kelasta saadun hylätyn päätöksen jälkeen sain lähetteen mtk.n ... ja homma lähti etenemään. Tässä kaikessa on se hyvä puoli, että vastassani oli ihminen joka näki mitä on diagnoosin takana, ihminen joka ei huomioi vain oiretta vaan itse sairauden. Ja se että sain olla vain rikki, niin kauan kunnes itse jaksoin alkaa keräämään palasia. Mutta tämä diagnoosi, Tunne-elämältään epävakaa peroonallisuus, kummittelee vieläkin ... monesti se että saa oireelleen diagnoosin helpottaa kummasti, mutta päivä päivältä huomaan vain enemmän tilanteita että siitä on haittaa. Yleisestihän tälläisen persoonan omaavaa pidetään 'räjähdysalttiina' miettimättä seuraamuksia. Kaikesta huolimatta, en koskaan ole 'räjähtänyt' vaikka syytäkin olisi ollut. Kuten yhteistyössä kelan ja työvoimatoimiston kanssa, kun kysyn miten vaan asiaa joka olisi juuri sillä hetkellä olennaisen tärkeää tietää jotta minäkin voisin edetä suunnitelmissani, niin vastaus on kelassa 'hmm ... tuohon en osaa sanoa mitään, odotahan niin käyn kysymässä ... pieni hetki pitää odottaa että tämä toinen tiedustelee asiaa jostakin' tai työkkärissä 'miten olisi jos nyt kuitenkin menisit käymään tuolla meidän psykologin juttusilla' sehän mulle sopii ... ja psyko kysyy 'miksi tulin hänen vastaanotolle kun itse tiedän mitä haluan ja miten edetä' ... mitäpä luulette, miksi siellä olin?? Vastasin että siksi kun papereissani nyt vain sattuu lukemaan että mulla toisinaan viiraa päästä ja että onpas sitä ennenkin tullut käytyä täällä' Onko sit muuten hivenen raivostuttava tilanne ... Mutta silti en räjähdä, vaikka ehkä samassa tilanteessa oleva diagnoositon ihminen olisi voinut sanoa parit valitut sanat. Mutta jospas menenkin ja sanon äänneeni, eli 'räjähdän' niin johan totee paljon lukeneet ammatti ihmiset että eipä ole epäilystä miksi tuo on saanut tuollaisen diagnoosin. Tai jospa menisin hoitavan ihanan lääkärini juttusille, purnaisin hänelle tämän kaiken turhautumiseni, niin hän varmaan sanoisi myös noin kuin nuo muutkin lukeneet ammatti ihmiset. Tai kun menen tk lääkäriin, oireena se etten saa hengeä, hän passittaa minut psykologin juttusille koska mulla nyt vaan on se diagnoosi, niin mitäpä sitä sit tutkimaan sen enempää. Parin viikon kuluttua mene uudestaan lääkäriin, ei kulje henki ja kova ompi päänsärky, niin tohtori voivottelee että miksi et ole aikaisemmin tullut hoidattamaan itseäsi, täällä nessussasi kun on kaikki limakalvot turvonneet umpeen ja kun sulla tuo astmakin on ... hmm ... mitäpä siihen sanoisitte? Koomisinta tässä kaikessa on se, että jopa terapeuttini sanoi, että jos menisin psykiatrille joka ei tiedä taustaani, en saisi tuota diagnoosia Tunne-elämältään epävakaa peroona. Mutta kukaan alan hyvin lukeneista lääkäreistä ei tiedä, milloin tuo kyseinen diagnoosi voidaan poistaa. Mutta jos minulla on terveystiedoissani maininta liikalihavuudesta ja laihduttuani 30kg normaali mittoihin kaikkien ideksien yms. mukaan, niin eihän silloin voi enään kukaan väittää minun kärsivän liika lihavuudesta niin eikös se maininta pitäisi poistaa, kun eip pidä enää kutinsa se juttu. Huomaako joku muu tässä asiassa jonkun oudon kieron oravanpyörän? sen lisäksi että näiden hyvin lukeneiden kannattaisi joskus lopettaa se lukeminen ja käyttää ihan omaa järkeään/logiikkaa tai jotaa siihen suuntaan. Maalaisjärki heillekin kunniaan ..
Vastaukset 18
Vanhimmat
Onko susta tehty psykologin persoonallisuustutkimusta? Monesti voi käydä niin, että koska tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö tarvitsee 5/9 oiretta diagnoosiin, niin diagnoosin jälkeen kaikki implisiittisesti olettavat, että sinulla on ne kaikki oireet. Voi hyvin olla, että joltain epävakaa diagnosoidulta puuttuu vaikka "räjähtelyt", mikä on yksi diagnosoitavista oireista.
Jos sinusta on tehty sellainen tutkimus, mutta päälimmäisenä mieleesi on jäänyt vain tyyliin, että se psykologi sanoi jotain työkyvystä, niin ehdottaisin, että otat yhteyttä sinne lääkärillesi ja pyydät nähdä psykologin lausunnon sinusta. Tällöin se psykologi on velvollinen selittämään sinulle tutkimustulokset ja voit saada oivalluksia ja mahdollista konkreettista tukea, jos yrität selittää jollekin sossutädille, millainen persoonallisuutesi oikeasti on.
Kiitti vinkistä ... sitä testiä kun ei olla koskaan tehty ... ainakaan minulle sitä milloinkaan osoitettu ... pitäneepä kysellä ...
Mikä saisi sinut onnelliseksi? Haluatko ns. vanhan kansan sanonnan mukaisesti, "terveen paperit", vai eläkkeen "rehellisellä" (?) diagnoosilla ? Eihän sinusta hullukaan ota selvää, mitä sinä oikein haluat.
raimondo
Olipas tuimaan sävyyn kirjoitettu ... huih!
Tuon kaiken tarkoitus sekä vastaus kysymykseesi mitä minä haluan, halusin tuoda julki, miten ovat nämä kirjansa hyvin lukeneet kansalaiset sokeita näkemään asioita miten ne ovat, vaan tyytyvät siihen mikä on musteella painettu ... Vai tuntuisiko sinusta itsestäsi mukavalle jos joku uskoo tuntevansa sinut paremmin 2min ajalta kuin sinä itse koko elämäsi ajalta? Sallinet minun epäillä. Enkä tarvitse eläkettä, sekä tiedän etten koskaan saa 'terveen papereita' kun eipä voi menneisyyttään muuttaa ja itsensä kehittäminenkin on rajallista. Mutta kuten sanoit, ei ota hullukaan selvää mitä haluan ...
Hui hai!
Anteeksi neiti, mutta olemmeko ehkä tavanneet joskus (netissä).
Psykopaatti et mielestäni ainakaan ole. Huumorintajusikin olet säilyttänyt ja sehän lienee aina hyvä asia. Elämänhaluinenkin, joten etköhän tuota liene kohtuullisen ONNELLINEN.
Onko elämänviisaus "parempaa" kuin kirjaviisaus?
Ikuisuuskysymyksiä, joiden pohtimisesta moni on rikastunut, tai ainakin elättänyt sillä itsensä kohtuullisesti.
Pärjäillään.
raimondo
Hih hii ...
Tohon voisi vaikka lohkasta että 'eip oo onnella rajaa kun on päästään vajaa'.
Miltähän näyttäisi papereissa diagnoosi ONNELLINEN? Aika lupavaalta ...
Ja kyllä, kirjasta puuttuu se kaikki elämän kokemus, sen kaikki eri väkevät värit. Tunteet ja ajatukset kun edelleen hallitsevat maailmaa. Eikä se ole ikuisuuskysymys, jos ei halua kulkea valtavirran mukana!
Onnellisen vaihtaisin tyytyväisyyteen, ilman erityistä syytä, mitään mistään paloittelematta, sielu voi hyvin.
Jos jokin asia on vanha niin unohda ihmeessä tuollainen. On minullekin Kelan kuntoutustutkimuksessa väitetty että minun ahdistukseni tulee vain lisääntymään ja työkykyni vain huonontumaan. Minulla on fyysinen sairaus ja minulle kuuluisi osa-aika eläke, mutta olen työelämässä kuusi tuntista työtä tehden ja ihan omin avuin hankkinut työpaikan ja omin avuin elättänyt itseni. Viisi vuotta on noistakin jutuista kulunut, mutta omasta mielestäni olen voinut henkisesti erittäin hyvin. Totuus on kuitenkin että olen ollut työelämässä koko ajan ja edennyt urallani ilman Kelaa ja ilman pillerin pilleriä. Minkäänlaisia päälääkäreitä en ole suostunut tapaamaan, kieltäydyin kuntoutuksesta koska mielenterveyttäni epäiltiin. JA KAS KUINKA OLENKIN PÄRJÄNNYT AHDISTUKSESTA HUOLIMATTA? Joten älä kanna huolta, ihmettelen vain että mikäköhän minustakin olisi tullut, jos olisin todella uskonut niihin diagnooseihin, alkanut kulkea keskusteluissa, syönyt lääkkeitä ja heittäytynyt avuttomaksi. Varmaan lajittelisin muttereita jossain työkeskuksessa, tai pulloja pullopalautuksessa. Nyt olen oikeassa työpaikassa ja mulle maksetaan oikeata palkkaa ja ihan ihmisten kanssa olen tekemisissä työkseni päivittäin, ei työnantaja, ei omaiset eikä asiakkaan ole maininneet mitään, että olisin jotenkin psykiatrin hoidon tarpeessa tai muuten ahdistuneen oloinen. Kaunista syksyistä päivän alkua sinulle "epävakaa", minä lähden tästä pyörailemään töihin.
suoraan kysyttynä, meinaatko että olet 'yhteiskuntakelpoinen' kun et ottanut eläkettä etkä diagnoosia vastaan? taikka jos ne olisitkin ottanut, luuletko olevasi vähempiarvoinen kuin nyt, etkä pystyisi työtä tekemään ja mikä olennaisempaa, nauttimaan elämästä?
ja mitä tulee unohtamiseen, en tarkkaan tiedä mitä sillä tarkoitit, mutta kerro minulle, miten unohtaa sen kaiken mikä on traumatisoinut,kun joka päivä törmää asioihin jotka siitä muistuttavat saaden aikaan hyvinkin voimakkaita oireita toisinaan?
Ja mitä tulee diagnoosiin, minä en elä siinä vaan se minussa, mitä nämä hyvin lukeneet ammattilaiset eivät tahdo hyväksyä.
Mutta unohtumattoman hyvää syksyn jatkoa sinulle ...
Älä välitä!!! minullakin on sama diagnoosi ja tukku muuta.on milloin mitäkin,riippuu lääkärin fiiliksestä.Ja omalta ns...puolisolta sain lisää joka päivä milloin mitäkin diagnooseja.Ja yleisin niistä oli : Riittämätön seksiä antamaan:
Se siitä.nyt en ole samoissa olosuhteissa ja Olen nyt vapaa,terve,iloinen,hullutteleva,nauravainen jne.
olin siis sairastunut läheiseni sairauteen-jota hän ei ikävä kyllä kyennyt itse kantamaan!!!
näinkin voi käydä:)
Kaikkea hyvää sinulle.Olet terve.olen siitä aivan varma!!!!!
Toi on musta julminta mitä toinen ihminen voi toiselle tehdä, tekee sairaaksi, vaikkakin tajuamatta sitä itse. Joskus sitä todellisuudessa miettii kenen sairaudesta on lopulta kyse jota itse vaan oireilee. On kovin tutun oloista ... !!
Hei! Olen psykologi ja tunnistan tarinassasi sen, miten tämä kiireinen ja kaiken luokittelemaan pyrkivä hoitokoneisto voi tehdä pahaa asiakkaalle, joka hakee apua ja ymmärrystä.Minun mielestäni ihminen on aina paras asiantuntija omissa asioissaan ja diagnoosin teko on aina loukkaus. Valitettavasti diagnoosi tarvitaan Kelaa varten, sairaslomaa varten. Lääkkeitä tuputetaan myös mielestäni aivan liikaa ja terapiaa on tarjolla liian vähän, ei ole resursseja, ja aina ei ymmärretä, että ahdistus ja paha olo vaatii tilansa ja kuuntelijansa, joskus vuosien ajan. Koeta jättää omaan arvoonsa se mitä sinusta on sanottu. Arvosta omaa tietoasi. Mielestäni ei ole olemassa psyykkisiä sairauksia: on olemassa traumaattisia tilanteita, niiden aiheuttamia tunteita, joita on ollut vaikea käsitellä yksin ja siitä johtuvaa pahaa oloa, joka jatkuu, kunnes saadaan korjaava kokemus kuulluksi tulosta ja turvallisuudesta. Tsemppiä!
Olipa kerrassan hienosti sanottu. Kiitos!!! 8)
"ahdistus ja paha olo vaatii tilansa ja kuuntelijansa, joskus vuosien ajan"
"Mielestäni ei ole olemassa psyykkisiä sairauksia: on olemassa traumaattisia tilanteita, niiden aiheuttamia tunteita, joita on ollut vaikea käsitellä yksin ja siitä johtuvaa pahaa oloa, joka jatkuu, kunnes saadaan korjaava kokemus kuulluksi tulosta ja turvallisuudesta."
Olet siis humanistisen terapian kannattaja. Mielestäsi kaikki korjaantuu, kun ihmistä kuunnellaan.
Eikö mielestäsi ole olemassa mitään persoonallisuushäiriöitä? Mikä skitsofrenia on mielestäsi? Onko se vaan erilainen elämäntapa? Johtuvatko kaikki häiriöt vain traumoista?
Lähinnä ehkä minulla tässä korvaan särähti se, että tunnut sanovan, että kaikki paranee kuuntelemalla ja ilmeisesti psykoterapiankin pitäisi sitten keskittyä mielestäsi kuuntelemiseen...Joskushan se voi riittääkin, mutta oletko sitä mieltä, että persoonallisuushäiriö paranee kuuntelemalla? Itse olen sitä mieltä, että psykoterapiassa yleensä kannattaa lähteä kognitiivis-behavioraaliselle linjalle ja harjoitella asioita.
Mitä tarkoitat muuten tarkemmin kuuntelemisella? Vaikkapa post-traumaattisen oireilemisen helpottamisessa on monesti pakko käyttää Gestalt-tyyppisiä, kognitiivisia ja behavioraalisia interventioita ja tällöin ei voida sanoa, että ollaan vaan kuunneltu. Vai onko mielestäsi käypä hoito vain kuunnella?
Jos mä nyt saanen antaa tähän välin kannanottoni ... en usko tämä kyseisen psykologin tarkoittavan vain hiljaa kuuntelemista ja pään nyökkäilemistä, niin mä en ainakaan käsittänyt. Ja terapia kuin terapia, niin enemmän se käy työstä terapoitavalle kuin terapeutille. Ainakin juuri tuo kognitiivinen. On aivan eri asia käydä keskutelemassa tk psykologin kanssa kuin olla terapiassa. Ja harvoin tk psykon valtuudet edes riittää antamaan terapiaa. Itse näen tämän 'kuuntelijan' peilinä, josta tavallaan näkee sen mitä ei itse huomaa.
Ja skitsifrenia, mahdollisuus sairastua siihen on meissä jokaisessa, helposti sen laukaisee jokin todella vakava trauma. Se on mielen omaa puolustautumista. Vaikkakin on sairautena hyvin vakava sekä vaikeasti hoidettava. Sama puolustusmekanismi pätee psykoosiin, dissosiaatioihin, sivupersooniin. Mitä muuta mielensä 'hajoittanut' voisi haluta kuin kuuntelijan, ymmärtäjän sekä pirstaleiselle mielelleen vuorovaikutusta kohti eheyttä?
Voisiko olla mahdollista, että kääntäisit nuo psykologiset termit ymmärrettävälle ihmisten kielelle? Vai onko mielestäsi niin, että näistä kysymyksistä ei kenelläkään muulla ole asiaa keskustella, kuin itse alan harjoittajilla? Kuten niillä ihmisillä, jotka itse ovat kyseisiä "sairauksia" kokeneet (ja joita asia kuitenkin parhaiten koskettaa). Vai onko heidän sanansa sinun mielestäsi merkityksetön? Ikään kuin "sairaus" puhuisi heidän puolestaan, kun he vastalauseensa esittävät. Kyllä minua ainakin kiinnostaisi tietää, mitä ihmettä höpötit siihen viimeiseen kappaleeseen, kun muuten tekstisi oli kirjoitettu sillä sävyllä, että huh-heijakkaa.. Tämä on yleinen keskustelufoorumi, joten jätetäänpäs ne kuppikunnat sinne chat-huoneiden puolelle, jooko.
ihan vaan ekan viestin luettuani..
tuli mieleeni että saisit varmasti vaihdettua tk lääkärisi toiseen.
Kysymällä vaikka toiselta lääkäriltä tk:ssa ottaisiko hän sinut potilaaksesi kun nykyisen kanssa ei asiat suju.
(eihän tämä kenties edes liity asiaan mutta voisi tuoda jotain tolkkua eri tk lekurin mielipide..vaikka monenmoisella henkilöllä olet jo asioinut muttei enää tarvitsisi ainakaan sitä epäpätevyyttä kestää)
Mulla on tuo sama dg. Hoitona efexor 75 mg ja Suomessa uusi DKT-terapia.
Olen samaan tyyliin väliin putooja työvoimatoimistossa, mutta myös työ-eläke asiassa. Työkkärin mukaan kyvytön ja eläkelaitoksen mukaan kyvykäs töihin. Mieti siitä teksikö mieli "räjähtää". Mutten ole sitä persoonaluokkaa....olen sopeutuvainen..ehkä alistuvakin. Meidän pitäs kimpassa ruveta painostaa eri tahoja. ei mielestäni voida kohdella näin. Terve jossain sairas jossain. Kysyis suoraan sairailta haluatko duuniin. Jos ei niin eläke ja jos haluu niin tukea sitä.
Ainoo neuvo multa: Hae duuniin vapailta markkinoilta, äläkä kerro dg;stäsi niin homma selvii. Kiellä työvoimatoimistoa antamasta tietojasi eteenpäin.
Hei!
Toivottavasti saat tämän vielä perille.
Minulle tehtiin sama diagnoosi koulua varten äskettäin.
Elämässäni on tapahtunut Niiin Paljon pahaa ja ikäviä asioita vuosi vuoden perään sekä nykyisessä ja entisessä parisuhteessa jossa puolisoni on ollut todella inhottava minulle! Mielestäni sen takia olen oireillut mitä muut ovat minulle tehneet ja tuntuu siltä että tk.väki ei sitä ymmärrä että pitää Heti joku diagnoosi antaa!! Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta että ihminen pitää rueta luokittelemaan joksikin kun kertoo miten vaikeaa toinen ihminen on tehnyt omalle elämälleen!!
Oloni helpottui kun pääsin hirviö-anopista eroon mutta suoraan sanottuna tämä nykyinen puolisoni jonka kanssa olen myös ollut yli 3vuotta, tekee myös elämästäni helvettiä!
Se että kun itse on siinä tyhmä että välittää ja toisaalta tiedän että pitäsi jättää hänet, tuntuu hirveältä.Monet ovat sanoneet että jätä se, mutta olen mennyt oman pään mukaan.
Inhottavaa on myös sekin kun mieheni ja vanhempani eivät tule toimeen sekä "appivanhempani" eivät enää käy sen takia kun asiat ovat ristiriidoissa ja välillä minua on syytetty asioista.
Tämä mies on loukannut minua paljon. Pettänyt, valehdellut, pimittänyt asiota,painostanut jne.
Tässä miehessä ja Ex-anopissani on paljon samaa.
Ennen kuin tapasin nykyisen mieheni, voin hyvin.
Mutta, silloin kun meillä menee hyvin niin silloin kans menee. Jättäminen ei tunnu helpolta ajatukselta kun ajattelee myös mitä hyviä puolia miehessä on ja kun välillä on myös kivaa yhdessä.