Olen solminut leskimiehen kanssa liiton.Itse 39v,mies47v.Mieheni vaimon kuoltua muutama vuosi sitten,jäi liitosta kaksi aikuista tytärtä,jotka eivät ole mieheni omia.Nämä tyttäret ovat alusta asti osoittaneet kaikin tavoin paheksuntansa ja jopa vihansa,joka on omalla laillaan haitannut eloamme.Ei tämä maata kaada,mutta aika-ajoin jaksan ihmetellä moista tapaa suhtautua minuun.En itse mitään sellaista ole tehnyt,josta voisi jotain päätellä.Kellään valaisevaa mielipidettä ja kokemusta?Ymmärrän tietenkin menettämisen tuskan ja suuren surun,mutta miksi juuri minuun kohdistuva viha?Tyhmäkö lienen sitten.....,itse oisin jonkinlaisissa väleissä halunnut olla heidän kanssaan.Tätä on nyt ollut kolme vuotta...Antaako vain olla vai...?Mieheni oli yksin tarpeeksi kauan,omasta mielestään ja on tietysti harmissaan tästä asiasta.Me nyt jatketaan tätä eloa,minua vain asia vaivaa.
Naimisiin lesken kanssa,"lapsipuolet"vihaavat
ihmeissäNi
171959
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
ehkä myöhemmin, miksi annat jonkun muun pilata päiväsi, "tuntemattomien" ihmisten.
tympäsee vain,kun heihin törmää pienellä paikkakunnalla usein.Joutuu katselemaan *pystynokkia*ja *turparullia*.Rumasti sanottu,mutta eikai tätä voi kyllä tosissaankaan ottaa,ihan naurettavaa hommaa.Pareen antaa olla.Oma heidän menetys.
Niin, ei teidän tarvitse olla missään tekemisissä toistenne kanssa "vain siksi että heidän äitinsä oli naimisissa sinun miehesi kanssa".
Löysin muutama vuosi sitten leskimiehen, joitakin vuosia itseäni vanhemman. Hänellä ei lapsia, mutta entisen vaimon outo lähisuku kintereillä. Ja kuolleen vaimon esineet ja muistokuvat joka puolella esillä hyllyjen päällä.
Kun astuin kuvioihin, alkoi sellainen rumba ja pyöritys, että heikompaa jo olisi hirvittänyt.
Tuntui pitkään, että avomieheni ent.vaimon sukulaisten mielestä minä olin jonkinlainen uhka.
He alkoivat tunkea joka tuutista meidän yhteiselämäämme mukaan.
Puheluita tuli sunnuntaiaaamuisinkin aikaisin.
He ilmaisivat huolensa, että mieheni ei vain heitä unohtaisi eikä varsinkaan ent. (kuollutta) vaimoaan.
JA että mieheni ei vahingossakaan antaisi minulle mitään hänen ent. vaimonsa tavaroita. ('Sille naiselle')
Alkoi autolla roudaaminen, kun veimme kaikki ent. vaimon henk.koht. tavarat kahteen osoitteeseen.
Emme halunneet pitää mitään. Autolasteja kertyi ainakin kolme.
Kaiken huippu oli, kun mieheni ex-anoppi tuli pullalastin kanssa meille vaatimaan aikoinaan lahjoittamiaan koriste-esineitä itselleen ja tyttärensä kumisaappaita.
Ja myönsi olevansa minulle kateellinen.
Silloin mieheni ryhdistäytyi ja sanoi päättäväisesti hänelle, että on löytänyt elämäänsä ihanan naisen (eli minut), jonka kanssa haluaa jakaa tulevaisuuden. Ja että mennyt on mennyttä. Ota kumisaappaat ja samantien kaikki muukin tyttäresi henk.koht.tavara.
Ex-anopin oli uskominen, että elämä jatkui.
Tuon tädin mielestä nähtävästi mieheni olisi pitänyt viettää loppuelämänsä yksin ex-vaimoaan muistellen.
Tuo alkuaika oli minulle kammottavaa.
Ikäänkuin mieheni kuollut vaimo olisi elänyt vielä.
Jotenkin raivasin itselleni tilani.
Mutta ei kenenkään pitäisi kokea tuollaista alkua.
Sama juttu sinulla, ne tytöt siellä jossain pitävät kiinni menneestä ja ehkä kokevat sinut uhkaksi.
Miehesi reagointi ja asioihin puuttuminen on avainasemassa.
Minun kohdallani kävi niin, että kaiken kokemamme jäkeen, mieheni ei halunnut olla enää missään tekmisissä ent.vaimonsa sukulaisten kanssa.
Onnittelut, että miehesi teki ratkaisun, joka toisaalta on aika jyrkkä. Ymmärrettävää tietysti on, että äidit ja muut sukulaiset ovat huolissaan ja peloissaan tulevaisuudesta. He eivät ymmärrä. Heitä pitäisi ymmärtää ja osata käsitellä oikein. Ehkä miehesi reaktio oli ainoa oikea tapa käsitellä heitä. Keskustelu ja vakuuttelu olisi ollut toinen, mutta pitkäpiimäisempi, eikä ehkä olisi tuottanut tulosta.
Miehesi olisi tietysti tarvinnut edesmenneen vaimonsa sukulaisten puolelta tukea ja ymmärtämystä, eikä sitä että siteet katkaistaan totaalisesti. Olkoon syy mikä tahansa, niin koko entisen elämän taakse jättäminen omien elämänvalintojen puolustamiseksi ei ole toivottava toimenpide. Entä jos teillä meneekin puihin ja suhteenne päättyy... jääkö mies tyhjän päälle kun ei ole enää ketään? No, ehkä nuo sukulaiset aikansa sulateltuaan tulevat toisiin aatoksiin ja hyväksyvät teidän yhteisen elämänne.
Samanlaisia ongelmia tuottavat myös ex-puolisoiden sukulaiset. Samoin kuin uuden kumppanin omat sukulaiset, jos suhteet exään ovat olleet heille tärkeät. Toiset ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä, ettei heidän mielipiteensä ratkaise jos kaksi ihmistä eivät halua jatkaa yhteistä elämäänsä ja eroavat. Toivottavasti KUKAAn ei jatka avioliittoa vain sen takia, että joku ulkopuolinen painostaa siihen. Suotavaa olisi myös ulkopuolisten (joiksi lasketaan myös lähisukulaiset) ymmärrys suvaita jokaiselle oma elämäntapansa.
Oletpa saanut sinäkin todella karmaisevan alun!Minä olen kerännyt kuolleen vaimon kaikki tavarat ja antanut tyttärille ja anoppi täälläkin on hakenut tavaraa jos mitä tyttärelleen kuulunutta.Yhdessä he haukkuvat minua jatkuvasti kuulemani mukaan.On todella surullista tämä kateus.Mieheni on kyllästynyt hänkin ja ei itse pidä yhteyttä(tämäkin minun syytä)heihin.Pitäisi kuulema tästä talostakin lähteä,olihan tämä hänen tyttären.Ja toinen on haudassa.Kaikista kauheinta tässä on se,että kukaan näistä vihreistä naisista ei tajua sitä,että kuinka paha olla on miehelläni tämän sotkun keskellä.Hän menetti myöskin rakastaman ihmisen.Huh huh,mitä voi sanoa?Ei muutakun antaa ajan mennä ja yrittää tottua tähän.Voimia sinulle.
Aluksi vähän omia kokemuksiani. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Äitini oli suruissaan aikansa, mutta jo kahden vuoden päästä löysi uuden miehen. Mielestäni se todellakin oli JO kahden vuoden päästä, itselläni kun on vieläkin niin kova ikävä. No joka tapauksessa ymmärsin tuolloin jo sen, että äitini on onnensa ansainnut ja elämä jatkuu. Yksin kun ei ole kenenkään kiva olla. Toisaalta varsinkin alussa mietin sitä, miten äitini pystyi jo niin pian olemaan toisen miehen kanssa.
Tämän miehen kanssa en tule kovinkaan hyvin toimeen, hän kun on niin erilainen kuin kukaan tuntemani ihminen. Puhuu kuin papupata, luulee tietävänsä kaikesta kaiken, eikä anna muille suunvuoroa. En ymmärrä miten äitini jaksaa tällaista, mutta omapahan on elämänsä. Juuri nuo tekijät ovat kuitenkin saaneet minussa aikaan sen, etten oikein pysty luottamaan mieheen. Olisi niin kiva jos äitini olisi löytänyt jonkun, jonka kanssa voisin minäkin viettää aikaa, mutta kun ei luonteet natsaa niin silloin ei voi mitään. Tuo luottamuspula on ainakin minulla johtanut siihen, että ehkä hieman vainoharhaisestikin kuvittelen miehen tekevän äidilleni jotain pahaa, tai haluavan vain mahdollisen avioliiton kautta kuolinpesämme varat. En kuitenkaan näytä tunteitani suoraan miehelle tai äidilleni, sillä en halua loukata äitiäni. Kyllä varmasti aistivat kuitenkin etten pahemmin pidä miehestä. En kuitenkaan sanoisi että varsinaisesti vihaan miestä, enhän häntä kovin hyvin tunne. En vaan yksinkertaisesti pidä hänen tavoistaan ja elämäntyylistään. En edes halua tutustua mieheen paremmin, kun häneltä ei tosiaankaan saa suunvuoroa, saatika sitten mitään arvostusta siitä että joku muukin kuin hän saattaisi tietää jotain ja olla joskus oikeassa. Siskon kanssa ollaan tästä aika samaa mieltä, mutta ei kumpikaan olla avoimesti näytetty mielipiteitämme äidille tai miehelle.
Näin siis meillä. En tiedä onko sinussa sitten jotain sellaista pientä yksityiskohtaa, josta lapset eivät pidä. Tosin luulen että asiaan vaikuttaa sekin, että lapset ovat nimenomaan kuolleen vaimon lapsia. Ehkäpä he eivät niinkään välitä isäpuolen tulevasta onnesta, vaan ajattelevat vaan että heidän äitinsä paikkaa ei voi kukaan ottaa. En usko että kukaan uusi nainen kuolleen paikkaa edes haluaa, mutta sureville tämä vaan valitettavasti on usein se ainoa ajattelutapa. Eikä tuon ajattelun mukaan toimittaessa tarvitse edes olla mitään tekemistä uuden vaimon persoonan tai tekojen kanssa. Itsekin vielä ajattelin varsinkin alussa noin, mutta sitten taas toisaalta haluan äitini olevan onnellinen myös jatkossa. Äitini on jossain vaiheessa myös sanonut, ettei kukaan pysty isää hänelle tai meille korvaamaan.
En usko että voit tehdä asialle muuta kuin antaa olla (olettaen siis että vika ei tosiaankaan ole osittain myös sinussa). Ehkäpä aikaa myöden lapset tottuvat ajatukseen, eivätkä jaksa enää vihata niin paljon. Toisaalta, eihän sinun välttämättä tarvitse olla lasten kanssa hyvissä väleissä, varsinkin kun miehesi ei edes ole heidän oikea isä. Ja vaikka läheisiä isäpuolensa kanssa olisivatkin, eihän se tarkoita että sinun heidän kanssaan kovin hyvin pitäisi tulla toimeen.
kerenneet kyllä näiden tyttärien kanssa edes kunnolla tutustua,että mitään voisi päätellä kenenkään luonteista tai tavoista.Näimme,kun he hakivat äitinsä tavaroita.Ja minusta ihmeellistä,eikö niitäkin olisi voinut hakea ajat sitten,eikä vuosien päästä äidin kuolemasta.Mutta,ei minusta tarvi tykätä,eikä minun heistä.Kyse on vain todellakin ihmettelystäni,kuin olisin syypää kaikkeen.Onni on jos uudet elämät voisi tehdä kaikki osapuolet onnellisiksi.Olet osaltasi sietänyt isäpuoltasi,ainakin yrität kovasti äitisi takia.Sanoisin,että se on oikein,kävi siinä miten kävi.Äitisi elää omaa elämää ja jos huonosti käy,se on todella harmi.Mutta jos hyvin,voit sinäkin huokaista.Muista elää omaasikin elämää.Aika näyttää.Emme voi valita toisten puolesta mitään.Isäsi elää aina äitisi sydämessä,vaikka siitä osa onkin uudelle elämälle.Hyvä niin.
En itse asiassa ole minäkään kunnolla tutustunut äitini uuteen mieheen. Pari kertaa olemme tavanneet, ja molemmilla kerroilla olen todennut vaan mielessäni että olisi jo hiljaa, en jaksa enää kuunnella. Elän jo itsekin avioliitossa, joten omaa elämääkin on tosiaan tullut elettyä :-)
Minusta tuntuu siltä että miehesi tytärpuolet ehkä pelkäävät sinun ottavan äitinsä paikan, niin talossa kuin isäpuolensa sydämessä. Tuo tavaroiden hakeminen "pois sinun altasi" vaikuttaa vähän siltä. En minäkään välttämättä haluaisi äitini uuden miehen käyttävän (tai heittävän pois) isäni vaatteita, yms tavaroita. Ei sillä että hän välttämättä niitä edes haluaisi käyttää, mutta kun kerran mahdollisuus siihen on niin parempihan ne olisi hakea ajoissa pois. En niinkään sanoisi että kyse on mustasukkaisuudesta sinua kohtaan, vaan vain siitä äidin kohtalon suremisesta. Sinut he ehkä näkevät jonkinlaisena uhkana sille, että otat heidän äitinsä paikan ja heidän äitinsä näin jotenkin "unohtuu" muilta. Vähän vaikeaa selittää, mutta näin siis itse mietin samantapaisessa tilanteessa olleena.
Onnea teille joka tapauksessa. Toivottavasti pystyt vielä tutustumaan tyttäriin paremmin. Muussa tapauksessa, eihän sillä nyt niin väliä ole mitä tytärpuolet ovat mieltä suhteestanne, kunhan itse olette onnellisia.
kiitos sinulle tyttö kirjoituksesta!Se olisi voinut olla omien lapsieni kirjoitus..!
sen paikan miehen sydämessä ottanut.Hämmästyttää vain,kun ei suoda uutta onnea kovia kokeneelle.Kun kerran on käynyt niinkuin on käynyt.Ja tavaroista ja vaatteista,ei niitä todellakaan halua pitää,eivätkä edes passaisi minulle.On iso asia menettäneille,että pystyvät jatkamaan elämää ja jopa rakastumaankin kaiken kokemansa jälkeen.Se on monelle pitkä prosessi.Ei sitä mennyttä saakaan unohtaa,hän oli aikansa ja ne muistot siellä elää,niinkuin miehellänikin.Senkun kaikki tajuais,ettei sitä yksin tarvitse lesken olla,aikansa kukin suree ja itse olen iloinen jokaisesta uudesta orastavasta alusta elämäniloon uusissa suhteissa.Sitä soisin jokaisen miettivän ja myös sitä,että millainen on tie lesken uudella.Millaista on aloittaa toisen jäljiltä.Katsella kaikkea mennyttä,yrittää saada omaa-itseäänkin näkösälle.Sitten hiljaa toivoa,että jotenkin hyväksyttäisiin.Koska mitäpä pahaa sitä on tehnyt?Löytänyt miehen,joka kertoo menettäneensä rakkaan ihmisen.......
Mielestäni sinun isäpuolesi on vain yrittänyt jotenkin tehdä sinuun vaikutusta sillä höpöttämisellään.Se on miesten tyyli alussa,kova mainostaminen.Hän kyllä tietää,että sinun isäsi on/oli parempi ihminen kuin hän,sinun mielestä.Miksi meidän uusien tarvii niin kovasti yrittää olla jotenkin arvoisia?KUn ei tykätä,niin ei tupata,olen sitä mieltä.
Miksi lapsia ei kasvateta kunnioittamaan toista ihmistä, vaikka se toinen ei välttämättä miellyttäisi? Kaikilla ihmisillä kemiat eivät yksinkertaisesti kohtaa, ja jostain ihmisestä ei välttämättä pidä, vaikka muut pitäisivät. Jos lähipiiriin kuuluu tuollainen ihminen, niin kyllä häntä silti pitää kohdella asiallisesti. Ei edes lapsi ole oikeutettu kiukuttelemaan vanhemmilleen heidän kumppanivalinnoistaan. Eiväthän vanhemmatkaan heittele lastensa seurustelukavereita ulos sen mukaan jos eivät pidä heistä? Itsekeskeisiä kakaroita sanon vaan. Jos on useampia sisaruksia, niin yksi negatiivisesti ajatteleva voi hyvinkin vaikuttaa muiden ajatteluun niin että hekin näkevät jonkun ihmisen ikävänä. Se on kai jonkunlaista sisarusten välistä lojaaliutta. Lasten pitäisi oppia ajattelemaan omilla aivoilla eikä tekemään automaattisesti kuten lähimmäiset neuvovat. Onneksi tajusin sen ja säälin vain siskojani jotka pitävät periaatteistaan kiinni, ne ei hyväksy leskiäitimme miestä, en tiedä miksi. Minulla on todella rikas elämä nykyään ja paljon helpompaa kuin jos olisin jatkanut kiukuttelua.
Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ellei itse halua. Aikuisille lapsille ei pitäisi asian kuulua. Mustasukkaisuus on varmaankin kyseessä, onhan kumppanisi äidin entinen mies siitäkin huolimatta että äiti on kuollut. Ehkä isäpuoli tuntuu jotenkin vielä hataralta siteeltä entiseen elämään, jota voi olla kova ikävä. Sen voi ymmärtää johonkin rajaan saakka. Itse olen suhteessa leskeen, jolla 2 alaikäistä lasta. Itselläni jo melkein aikuisia. Lasten suhteen ei kummallakaan puolella ole ongelmia ollut. Molempien lapset pitävät meistä molemmista. Ongelmaksi on tullut kolmen vuoden seurustelun jälkeen se, ettei ajatus uudesta sitoutumisesta enää tunnukaan miehestä hyvältä niinkuin se alussa tuntui. Jotenkin ei enää keski-iässä jaksaisi seurustella kuin teinit. Elä omaa elämääsi, jospa ne lapset siitä pikkuhiljaa muistaisivat kuinka se voi päättyä ennen kuin sitä ehtii eläkään.
paljon negatiivisia asioita,mikä on todella harmi.Kun sitä mennyttä ei takasin saa ja ihmiset niissä menneissä roikkuu,mitä se tuo tullessaan...ei mtn,vain jatkuvaa alakuloisuutta.Teillä hyvä tilanne sikäli,että lapset hyväksyy.Mutta,aikahan se näyttää pystyykö miehesi sitoutumaan.Olette kyllä kauan ollut jo yhdessä.Ehkä se ikä sitten siinä on?.Meillä ei minkäänlaista epäröintiä ole,yhdessä ollaan.Alussa pelkäsin,että olen miehelleni *lääkettä*suruun ja yksinoloon.Miehen ikäänkuin parannuttua saisin mennä menojani.Näin ei ole minun onneksi,sillä todellakin tunnen rakastavani tätä ihmistä.Siitä sen voiman saa.Pieniähän nämä tällaiset surut tässä maailmassa on.Hyvää alkutalvea sinulle,toit uutta ajateltavaa.
Meillä on toisin päin..Isä kuollut ja uudella puolisolla outo asenne varsinkin poikaan..Tuntuu pahalta katsoa vierestä kun jo aikuinen poika tullessaan käymään lapsuuden kodissaan ei saa kuin juuri ja juuri tervehdyksen isäpuoleltaan jolla ei ole omia lapsia.
Teidän sitten tyydyttävä pelkkään tervehdykseen..kuinkahan monessa kodissa se on näin?Vaikeita asioita,mutta pitäisi sitä yrittää olla aikuinen kuitenkin lasten edessä.Meneekö riidaksi,jos asiallisesti keskustellee miehen kanssa,että sinusta tuntuu pahalle,saati lapsesta?
Mistä tiedät kuinka vaikea isäpuolen on sopeutua tilanteeseen, kun ei tiedä mitä muut ajattelevat? Voisko jäykkyys olla jännitystä ja epävarmuutta? Niitä ihminen ei helposti ulospäin näytä, eikä mies varsinkaan niistä puhu.