Saattaa kuulostaa hassulta, mutta onko normaalia jutelle ns.mielikuvitusihmiselle?
En siis näe tai kuule mitään harhoja, mutta juttelen mielessäni aina muille (kuvitteelisille) henkilöille. En siis näe näitä henkilöitä, enkä kuule niiden puhetta vaan keksin niidenkin vuorosanat päässäni.
Vaikeasta selitetty, toivottvasti joku ymmärsi.
En siis näe tai kuule mitään harhoja, mutta juttelen mielessäni aina muille (kuvitteelisille) henkilöille. En siis näe näitä henkilöitä, enkä kuule niiden puhetta vaan keksin niidenkin vuorosanat päässäni.
Vaikeasta selitetty, toivottvasti joku ymmärsi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kerran kysyin sitä yhdellä psykologian kurssilla psykologilta. Hänen mukaansa ihminen on aina sosiaalinen olento, jolla on tarve (!) olla kanssakäymisessä toisen kanssa. Joistakin syistä tuo tarve ei aina tosielämässä toteudu tai ei ole mahdollisuutta siihen ja niitä puhekavereita kehitetään sitten vaikka itse. Ihminen on ennemmin luonnoton, jos olisi aina yksin, eikä edes mielikuvituksissaan olisi kanssakäymisissä.
Tämän tueksi hän pyysi vielä ajattelemaan jotakin erakkoprofessoria esimerkiksi, jolla ei paljon näitä tosi elämän kontakteja ole. Sellaisen näkee joskun esimerkiksi puhelevan itsekseen. Puhuminen toisten kanssa on omien ajatusten selventämistä ja niihin uusien virikkeiden hakemista. Eli hän piti sitä normaalina reaktiona, kun siihen on tarve. Riittikö vastaus?
Itse juttelin samaan tyyliin vielä murrosikäisenä koska olin aika yksinäinen (kiitos ankarien vanhempien ja syrjäisen asumispaikan). Tämä oli mielestäni keino kestää yksinäisyyttä täysjärkisenä, keksiä uusia juttuja "mukamas kavereiden" kanssa ja saada aika kulumaan, koska olin vilkas lapsi.
Saatoin myös luoda heidät oleviksi silloin kun itselle sopi, eikä heitä tarvinnut "sietää" koko aikaa. Nukeille yms. en välittänyt jutella, koska kaipasin kommunikaatiota ihmisten kanssa.
Mielikuvitushahmot lakkasivat olemasta muistaakseni siinä vaiheessa kun sain enemmän omaa vapautta ja yhteyksiä oikeisiin ystäviin.
..minä harrastaan ihan samaa. Yksin kun asun ei ketään häiritse. Jotenkin se selventää ajatuksia kun sanoo jonkun asian ääneen. Ja juu, kyllä juttelen myös ääneen itsekseni.
Voi johtua ihan juttukaverin puutteesta, olen aika yksinäinen.
Mutta johtui mistä tahansa se on mulle IHAN normaalia, enkä aio sitä lopettaa, saahan näistä "keskusteluista" joskus hemmetin hyvät naurut. Ihmisen kun pitäis kuulemma kerran päivässä nauraa. Sama kai miten se nauru lähtee.
Ja mitä vikaa, jos kehittää oman maailmansa? Luulen, että jokaisella tulee siihen tarvetta silloin tällöin.
Sanoisin, että tälläinen on jopa mielenterveyden kannalta, ainakin yksinäisillä, jopa tervehdyttävää.
Jos nyt joku pitää mua hulluna, siitä vaan. Hullu en nimittäin ole, kaikkea muuta sitten jo löytyykin....
Kiitos kaikille vastauksista!