Siis tarinani tulkoon tässä...
Mustasukkaisuutta, riipuvuutta, riitaa, pelkoa, lapset, pettäminen, ero.
Meillä oli paljon ongelmia ennenkuin tapasin tämän toisen miehen. Olimme käyneet jos minkälaiset terapiat läpi. Olin uskonut luottanut ja katsonut eteenpäin. Aina tuli kuitenkin niitä pettymyksiä mustasukkaisuuden takia. Mustasukkaisuus tuli kaikkeen mitä minun elämässäni oli. Sukulaisista ystäviin ja sieltä lapsiin. Sitten tuli eteeni mies jonka kanssa ystävystyin. Olimme pitkään vain ystäviä. Hän kuunteli minua ja hänelle oli helppo puhua vaikeista asioista. Suhde muuttui vakavammaksi. Petin ja petin. Petin kaksi vuotta ennenkuin erosimme. Enkä kertonut sitä miehelleni. Epäili mutta kielsin. en voinut kertoa sitä totuutta. Nyt on erottu. Riitaisesti. Lapset kärsii tästä. En meinaa päästä elämässäni eteenpäin koska tiedän että olen varmasti se suurin paska tässä kaikessa. Tai ainakin koen niin. Tiedän ettei meidän elämä olis koskaan ollut helppoa miehen sairauden (sairaanmustasuk)takia. Tiedän. Eikä se olisi ollut helppoa elämää yhdessä. Mutta onko se missään liitossa? Syytän itseäni siitä, että olisiko pitänyt jaksaa yrittää vaan elää siinä. Lasten takia. Nyt on pahaolla kun toisen elämä on ihan kuralla. Epävarmuus itsessä kiertää ympyrää. Olenko toisen miehen takia vaan saanut pääni sekaisin. Miksi en silti saanut katkaistua suhdettani tähän toiseen vaikka monta kertaa yritin ja yhdessä yritimme? Eikä tässä vielä kaikki... Tämä toinen on avoliitossa. Heidän suhteensa on loppusuoralla nyt. Sanoo etten minä ole siihen syyllinen, mutta tottakai vaikutan jotenki. Suhteeni tähän toiseen on jatkunut eikä loppua näy. Ollaan puhuttu paljon asioista ja yritetty vaikka mitä, mut minkä tekee jos toinen on vain niin rakas? Mut silti taas pelotta, että mitä jos sitte petyn ja kaipaan tätä ensimmäistä miestäni. Ollaan yhdessä niin paljon kuin vain pystytään.
Siis tää teksti on niin sekava ettei tästä varmaan mitään tolkkua saa ja elämänikin on niin sekaisin josko sitäkään saa koskaan kuntoon.
Pelkään olla onnellinen siitä että joku rakastaa mua ja haluaa mun kans perustaa oikean perheen. Voiko tällaisen sotkun jälkeen olla onnellinen? Voiko näiden kaikkien paskojen asioiden yli päästä? Ajattelen paljon exääni, mut sitten kun ajattelen että asuisin hänen kanssaan niin alkaa heti etomaan. En mä pysty siihen. Tiedän että hän antaisi anteeksi ja ottaisi minut takaisin jos vain sormeani vähänki nostan sinne suuntaan. Äh. Tää kaikki syyllisyys on nii jumalattoman kauheaa että toivois jonku nyt lukevan ja ymmärtävän että yrittäis vielä enemmän kuin minä, elää yhdessä sen ensimmäisensä kanssa. Ei ole helppoa olla sen asiankaa kanssa että tietää että se ex välittää minusta niin paljon ja siksi sillä on elämä niin vituillaan ja siitä saa lapsetkin osansa. Ei jaksa olla heidän kanssaan jne. Lapsetki kärsii mun takia.
Voiko maanpäällä olla julmempaa ja paskempaa ihmistä? En kaipaa sääliä enkä ruikuita, mutta jonnekin oli pakko purkaa tätä ahdistusta koska en voi kenellekään ystävällenikään näin kauheaa asiaa tunnustaa. Olen sanonut että eroon on ollut molemmissa syitä ja tiedän että moni tietää sen helvetin mitä meillä on ollut, mutta ei se kaikki syy ole ollut exässä. Enkä ole sillai asioita puhunutkaan, mutta silti ehkä moni ajattelee niin. Ongelmia oli siis vuosia ennenkuin tapasin tämän toisen.
Voinko antaa koskaan itselleni anteeksi? Voinko koskaan aloittaa elämää toisen kanssa ennenkuin sen olen tehnyt?
Miks ihmisestä tulee näin jumalattoman paska?
Mustasukkaisuutta, riipuvuutta, riitaa, pelkoa, lapset, pettäminen, ero.
Meillä oli paljon ongelmia ennenkuin tapasin tämän toisen miehen. Olimme käyneet jos minkälaiset terapiat läpi. Olin uskonut luottanut ja katsonut eteenpäin. Aina tuli kuitenkin niitä pettymyksiä mustasukkaisuuden takia. Mustasukkaisuus tuli kaikkeen mitä minun elämässäni oli. Sukulaisista ystäviin ja sieltä lapsiin. Sitten tuli eteeni mies jonka kanssa ystävystyin. Olimme pitkään vain ystäviä. Hän kuunteli minua ja hänelle oli helppo puhua vaikeista asioista. Suhde muuttui vakavammaksi. Petin ja petin. Petin kaksi vuotta ennenkuin erosimme. Enkä kertonut sitä miehelleni. Epäili mutta kielsin. en voinut kertoa sitä totuutta. Nyt on erottu. Riitaisesti. Lapset kärsii tästä. En meinaa päästä elämässäni eteenpäin koska tiedän että olen varmasti se suurin paska tässä kaikessa. Tai ainakin koen niin. Tiedän ettei meidän elämä olis koskaan ollut helppoa miehen sairauden (sairaanmustasuk)takia. Tiedän. Eikä se olisi ollut helppoa elämää yhdessä. Mutta onko se missään liitossa? Syytän itseäni siitä, että olisiko pitänyt jaksaa yrittää vaan elää siinä. Lasten takia. Nyt on pahaolla kun toisen elämä on ihan kuralla. Epävarmuus itsessä kiertää ympyrää. Olenko toisen miehen takia vaan saanut pääni sekaisin. Miksi en silti saanut katkaistua suhdettani tähän toiseen vaikka monta kertaa yritin ja yhdessä yritimme? Eikä tässä vielä kaikki... Tämä toinen on avoliitossa. Heidän suhteensa on loppusuoralla nyt. Sanoo etten minä ole siihen syyllinen, mutta tottakai vaikutan jotenki. Suhteeni tähän toiseen on jatkunut eikä loppua näy. Ollaan puhuttu paljon asioista ja yritetty vaikka mitä, mut minkä tekee jos toinen on vain niin rakas? Mut silti taas pelotta, että mitä jos sitte petyn ja kaipaan tätä ensimmäistä miestäni. Ollaan yhdessä niin paljon kuin vain pystytään.
Siis tää teksti on niin sekava ettei tästä varmaan mitään tolkkua saa ja elämänikin on niin sekaisin josko sitäkään saa koskaan kuntoon.
Pelkään olla onnellinen siitä että joku rakastaa mua ja haluaa mun kans perustaa oikean perheen. Voiko tällaisen sotkun jälkeen olla onnellinen? Voiko näiden kaikkien paskojen asioiden yli päästä? Ajattelen paljon exääni, mut sitten kun ajattelen että asuisin hänen kanssaan niin alkaa heti etomaan. En mä pysty siihen. Tiedän että hän antaisi anteeksi ja ottaisi minut takaisin jos vain sormeani vähänki nostan sinne suuntaan. Äh. Tää kaikki syyllisyys on nii jumalattoman kauheaa että toivois jonku nyt lukevan ja ymmärtävän että yrittäis vielä enemmän kuin minä, elää yhdessä sen ensimmäisensä kanssa. Ei ole helppoa olla sen asiankaa kanssa että tietää että se ex välittää minusta niin paljon ja siksi sillä on elämä niin vituillaan ja siitä saa lapsetkin osansa. Ei jaksa olla heidän kanssaan jne. Lapsetki kärsii mun takia.
Voiko maanpäällä olla julmempaa ja paskempaa ihmistä? En kaipaa sääliä enkä ruikuita, mutta jonnekin oli pakko purkaa tätä ahdistusta koska en voi kenellekään ystävällenikään näin kauheaa asiaa tunnustaa. Olen sanonut että eroon on ollut molemmissa syitä ja tiedän että moni tietää sen helvetin mitä meillä on ollut, mutta ei se kaikki syy ole ollut exässä. Enkä ole sillai asioita puhunutkaan, mutta silti ehkä moni ajattelee niin. Ongelmia oli siis vuosia ennenkuin tapasin tämän toisen.
Voinko antaa koskaan itselleni anteeksi? Voinko koskaan aloittaa elämää toisen kanssa ennenkuin sen olen tehnyt?
Miks ihmisestä tulee näin jumalattoman paska?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Portto
Olen oikeastaan aika samassa tilanteessa.
Miehen sairaalloinen mustasukkaisuus on ajanut minut juuri siihen mistä minua on syyttä epäilty 15 vuotta.
Erotakin olen yrittänyt, sanonut siitä useat kerrat, mutta irti en ole päässyt. Suhde toiseen on vasta aluillaan, ehkä se tulee sitten olemaan se minun pelastsrenkaani, en silti mitään hyppyä uuteen parisuhteeseen halua, mutta toivon pääseväni aikanaa eroon tästä ahdistavasta suhteesta.
Kukaan ei oikeasti voi käsittää miltä tuntuu elää mustasukkaisen puolison jatkuvan piinan alla. Sitä saa ihan välillä miettiä että tuleeko hulluksi siitä jatkuvasta tenttaamisesta ja kyttäämisestä. Pelkäät jääväsi kiinni jostain mitä et ole tehnytkään. No, mulle tuli eteen tilanne jossa tuntui että paskat enää jaksan välittää, petetään sitten kun ei pettämättäkään saanut olla vaikka miten sitä todistelit, syytelkööt sitten aiheesta.
Ja kohdalle tuli myös ihminen, jonka elämässä ei ole asiat hyvin. Niinpä päätimme että tarjotkoon elämä meille toisissamme jotain. Kärsimykselläkin on rajansa, ja minun kohdalla alkaa mitta olla täysi. Haluan että joku pitää minusta sellaisena kuin olen, haluan hellyyttä ja kauniita sanoja, enkä jatkuvasti vastata tenttaamiseen. Toinen kyttää kaappini, puhelimeni, tietokoneen, missä olen mitä teen jne... se on todella hirveää!!
Jos pettäminenkään ei oikein ole, mutta suurempi vääryys on toisen henkinen alistaminen, siinä voi sairastua oikeastikin jatkuvan henkisen piinan alla.
Voimia sinulle, et ole tehnyt sen kummemmin väärin kuin puolisosikaan, nyt vain aloittelet elämääsi uudelta pohjalta äläkä enää sorru mustasukkaiseen puolisoon!
Ja teille mustasukkaiset puolisot: Liika on aina liikaa. Terve mustasukkaisuus on ok, mutta raja se on kaikella. ketään ei vierellä pakottamalla pysy, paremmin päinvastoin. Mitä enemmän minua ehdistetaan, sitä kauemmas haluan, ja se päivä, jolloin lopulta lähden, ei ole enää kaukana.
Et ole paska. Paska on ihminen joka ei todellakaan välitä muista, eikä edes itse ymmärrä sitä välinpitämättömyyttään.
Ihminen kaipaa rinnalleen toista ihmistä. Eivät kaikki, mutta useimmat. Siksi ihminen on optimistinen ja avoin, ja luottavainenkin. Jos on varautunut ja etäinen, eihän siitä mitään tule. Kuvioon liittyy myös itsetunto. Terveen itsetunnon ja maltillisen harkintakyvyn omaava ihminen saa todennäköisemmin rinnalleen tasapainoisen ja hyvän itsetunnon, sekä huomaavaisuuden omaavan ihmisen, kuin sellainen joka ei luota itseensä tai kuvittelee itsestään liikoja, tai ihminen jolla tarve takertua on liian voimakas. Enkä tällä tarkoita arvostella ketään negatiivisesti. Nuo ovat valitettavasti aika normaaleja piirteitä ihmisessä. Kukaan ei ole täydellinen. Kaikkein viimeiseksi se joka itsestään niin luulee.
En sinua tunne. Jotenkin kirjoituksesta kuitenkin .. niin, huomaa että pohdin asiaa kirjoituksesi pohjalta..., että haluaisit toisen ihmisen tukea päästäksesi tasapainoon ja rauhoittuisit. Onnen ja hyvän olon tarve ja kaipuu on ehkä ( ja korostan sanaa ehkä) ajanut sinut toinen toistaan sekavampaan tilanteeseen. Entä jos yrittäisit selviytyä ilman ns. rakastavan miehen tukea? Sinulla on ilmeisesti lapsia. Entä jos jonkun aikaa - vuoden, pari ainakin - yrittäisit keskittyä lapsiin, työhön, harrastuksiin, ystäviin. Toivottavasti sinulla on ystäviä tai joku ystävä jonka kanssa voit keskustella asioista vapaasti? Tarkoitan naispuolisia ystäviä. Vapaita ja sinusta kiinnostuneita miehiä ei kannata tyrmätä tökerösti, mutta voit tehdä heille selväksi että sinulla on nyt muut asiat tärkeämpiä kuin seurustelu. Yksi tapa, jolla mies yrittää tehdä vaikutuksen naiseen on naisen kuuntelu ja ymmärtäminen, tukikepiksi heittäytminen, joka luo luottamusta ja saa naisen sekaisin. Yritä nyt jonkun aikaa olla lankeamatta siihen. Yritä päästä siihen tilanteeseen, että olet vahva. Jos tuona aikana joku niin sanottu elämäsimies kävelee ohitse ja sinä sivuutat hänet, niin älä huoli, kohtaat sen miehen uudestaan, tai sitten toisen, kunhan ajankohta on oikea. Jos nyt luotat seuraavan ihanan miehen rakkauteen, olet täällä taas haukkumassa itseäsi paskaksi. Sitä siis et ole. Vain hieman hukassa.
Rakkautta on, älä ikinä menetä uskoasi siihen vaikka jatkuvasti tulisi paskaa niskaan. Mitä siihen avoliitto-mieheen tulee, hänen on syytä erota ilman sinua, Jos on erotakseen siis. Teidän kannattaisi pitää eroa sen aikaa. Vaikeaa varmasti on, mutta vain siten saat tietää eroaako hän siksi että heidän suhteensa on ohitse, vai eroaako siksi että sinä olisit parempi. Sen miehen kanssa sinun kannattaa varmistaa miehen selkäranka ja mahdollisen suhteenne pohja. Sitten tiedät, ettei hän ehkä lähtisi jonkin topisen naisen matkaan sinun luotasi, enne kuin teidän suhteenne on kunnolla selvitetty.
Ehkä tästä ei ole apua, mutta kehotan vain käyttämään erittäin paljon harkintaa, ja sen lisäksi opettelemaan elämään ensisijaisesti itsenäisesti.
Meissä naisissa on paljon sellaisia, jotka aina vain asettavat toisten tarpeet omien tarpeiden eteen. Sitä vain aina ymmärretään toista ja annetaan anteeksi, vieläpä helposti otetaan osasyy toisen käytöksestä omaan piikkiin. Mutta jossainhan se raja kuitenkin kulkee, jolloin on alettava laitamaan oma itse tärkeimmäksi asiaksi.
Sinulla on ollut patoutunutta tarvetta tulla rakastetuksi ja saada hellyyttä, ilman henkistä painostusta tms. Älä tunne syyllisyyttä tästä. Monella on tietenkin sellaiset arvot, mihin pettäminen ei kuulu, mutta aina ei voi elää ihanteiden mukaisesti. Tietenkin omien arvojen vastainen käyttäytyminen saa myllerryksen aikaan itsessä. Minullakin oli näin ja petin miestäni, mutta olen onnistunut ajattelemaan asian niin, että todella tarvin sitä silloin. Nyt on eroprosessi käynnissä, en ole kertonut srjähypystä tulevalle ex:lleni, enkä kerro. Sillä asialla ei ole mitään tekemistä eroni kanssa, meillä meni muutenkin jo huonosti. Onhan se tarve hakea lohtua muualta merkki, ettei liitto itsellä toimi. Joten nostahan sinäkin vain pää pystyyn, olet arvokas ihminen kaikkine kokemuksinesi.
Toivon todella, että löydät onnen, on se nyt kuka on. Mutta ajattele nyt omaa ja lastesi parasta. Siitä voit olla varma, että ex:si osaa kyllä pitää omaa puoltaan. Jos tunteet eivät tämän uuden suhteen ole selkeät, voi olla järkevää vaikka pitää hieman etäisyyttä, eikä sännätä suoraa uuteen suhteeseen. Varsinkaan jos ei ole valmis. Mutta sinä itse tiedät sisimmässäsi asian parhaiten.
Tuossa ylhäällä voi nähdä kulutusyhteiskunnan turruttaman naisen puhetta. Kaikkea pitäis vaan saada kuin kaupan hyllyltä.
Tunteet ei ole shoppailtavissa.
V.M.
Kannattaskohan kokeilla ensin tutustua ihmiseen, ennenkuin leimaa häntä. Voi olla, etten näin kirjoittamalla osaa itseäni täysin ymmärrettävästi ilmaista. Ed. kirjoituksessa yritin tuoda näkökulman, että parisuhteessa pitäisi molemmilla olla ihmisarvo. Jos toinen on koko ajan henkisen tai fyysisen paineen alla, hän kuivettuu vähitellen kuin kelohonka pystyyn. Eikä aina se heikompi ole todellakaan nainen.
Se pettämisjuttu onkin toinen asia. Eihän sitä tilannetta todellakaan kenellekkään toivo, ei itselleenkään. Minäkin toivoin, että olisin saanut hellyyden ja rakkauden omasta parisuhteestani. Mutta kun tapahtunut on tapahtunut, ei auta mitään sekään, että tekee itsekin vielä itsestään paskan. Kyllä se vain täytyy hyväksyä tapahtuneena asiana ja alkaa rakentamaan itseä ja elämää eteenpäin. Oman itsensä syyllistäminen johtaa pahimmillaan sairastumiseen. Kehnoon parisuhdetilanteeseenkin kuitenkin tarvitaan kaksi. Rakkaudella :)
Ainahan se näyttää olevan kaikissa suhteissa niin että toinen huolehtii ja toisella menojalka vipattaa. On niin turvallista tulla kotiin missä toinen antaa kaikkensa.
Oon tullu siihen tulokseen että nämä menomoottorit tarvii itselleen kotiin turvallisen ja mustasukkaisen ihmisen jonka luo palata juoksuiltaan. Se on teidän ongelmanne, ei sen mustasukkaisen. Mustasukkainen on usein se joka olisi valmis todelliseen perhe-elämään..
On tosiaan oikein että tunnet elämäsi paskaksi. Kulutat nimittäin parasta mitä miehelläsi olisi naiselle(toisena ihmisenä) annettavana.
Katos kun mustasukkaisuus on se mikä pitää suhteet yhdessä. Muutenhan voitaisiin kaikki siirtyä mukavuusperiaatteella hippikommuuneihin, naida kaikkien kanssa kuin jänikset ja hauskaa varmasti ois... Vähän vaan aineita tarvittaisiin turruttamaan oikeat tunteet..
Loppujen lopuksi käy aina niin että se huolehtija saa tarpeekseen ja etsii itselleen oikean elämän. Tällaiset parit ei huomaa että menijä on usein se joka oikeasti se joka yrittää eristää toisen.
Mutta eihän tämmöinen loputtomiin vetele. Sun miehes osoite on joko(jos saa päätöksilleen tukea) toinen nainen, tai jos eristämispolitiikkasi saa jatkua, niin todennäköisesti mielisairaala...
Onnittelen. Voit tosiaan tuntea itsesi paskaksi jos tuhoat miehesi mielenterveyden. Eihän hän muuta halua kuin rakastaa omistautuen ja täydestä sydämestä.
Mutta minulla on sinulle tippa toivoa. Uusissa miessuhteissasi unohdat pian ensimmäisesi. Näin voit jatkaa turruttavaa menoasi kunnes kadotat kokonaan ihmisyytesi. Se kai on tavoitteesi.
Joo ymmärrän että vastaat noin. Ihan oikeutettua sinulle joka et tiedä meidän todellista tilannetta... Mustasukkaisuutta saa ja pitää olla. Eihän se olisi edes normaalia jos ei sitä olisi. Tottakai sitä saa olla rakastetustaan mustasukkainen. Sairaaaloinen mustasukkaisuus ei vain ole enää normaalia. Jos olet koskaan sellaisesta kuullut. Kuten sanoin niin olemme joutuneet käymään asian takia jos minkälaisessa terapiassa. Pari-,yksilö- ja perheterapiat on meillä käyty läpi. Meillä on ollu se onni että toinen myöntää ja tietää sairautensa. Joskaan ei sille osaa tai pysty tekemään mitään. Normaalia ei myöskään ole se, että toinen painetaan maan alle ja käöytetään henkistä väkivaltaa. Oletko koskaan kuullut siitä? Jos ei kohdallesi ole sellaista koskaan tullut et varmasti ja ymmärrettävääki se on ettet voi tietää mitä se on. Jos joutuu sairaala hoitoon sen asian takia ei se silloinkaan ole mielestäni normaalia sustasukkaisuutta.
Tämä kaikki siis sairaaloinen mustasukkaisuus ei silti anna anna minulle lupaa siihen miten olen toiminut. En silti niin tyhmä ole. Olisi pitänyt pystyä lähtemään suhteesta ennen tekoa. Se ei vaan ole ollut helppoa koska kyseessä on sellainen ihminen että on saanut pelätä. Olet varmaan joskus nähnyt iltasanomien lööppejä? En sitäkään kohtaloa olisi itselleni halunnut. Nytki joudun sitä pelkäämään, mutta nyt on silti joku turva kun tietää ettei toisella ole avainta minun kotiini.
En haluakkaan että minua ymmärrettäis tässä asiassa, mutta kyllä on ollu kuitenki ihan mukava lukea noita edellisiä viestejä. On joku kuka edes vähän osaa ja ymmärtää tätä tilannetta. Kiitos heille. Heillä taitaa olla tietoa ja elämän kokemusta tällaisesta suhteesta...
Kannattikohan edelliseen edes vastata. Noita riittää, moniongelmaisia.
...on merkki huonosta itsetunnosta, jota yritetään pönkittää omistushalulla. Toinen ihminen ei ole esine. Häntä ei voi väkisin omistaa. Tunteisiin ei voi ketään pakottaa.
On se kumma että parisuhteessa kun on mustasukkaisuutta niin ratkaisu on pettäminen? eikös silloin juuri ole se mitä mustasukkainen osapuoli on pelännyt? Näitä "kuuntelijoita" tuntuu riittävän ja tiedätkö miksi? kyllä se seksi kelpaa ja yleensä jos mies eli kuuntelija on parisuhteessa niin kuuntelijan vaimo ei tiedä mitään miehensä terapeutin taipumuksista vaan hymyillen luottaa mieheensä kuin kuuhun nousevaan. Tyypillisesti kuuntelija on erityisen laskelmoiva tyyppi joka siirtyy, usko pois aina uuden onnettoman naisen luo, omasta vaimosta ei niin väliä kyllähän se jo hyvin pysyy kun terapiat on hoidettu ja kihlat sormessa. Usko pois olen ihan itse joutunut kärsimään tästä asiasta kun huomasin että paras kaverini (aviossa) kaikessa hiljaisuudessa "terapioi" vaimoani ja mikä oli tulos: vaimo ei ole lähtenyt mihinkään jostain kumman syystä (lapset,asuntovelat yms.) mutta minä menetin ystävän ja luottamuksen vaimooni joka kuitenkin huolimatta 16 vuodesta yhdessä on minulle rakas.. mutta kipinä on kuulemma kateissa? ja minä en ole erityisen mustasukkainen ehkä olisi pitänyt olla..
..sillä aloittajan tapauksessa ja esimerkin mukaan mustasukkainen puoliso saa vain vahvistusta luulolle/käsitykselle, että kumppani pettää "aina". Kummaa se, että vaikka puhuisi miten "käytöksensä" johtuneen omistavan kumppanin mustasukkaisuudesta, se todentuu siihen, että "sitähän pelkäsin ja niin kävi."
Jälkiviisaus on paras viisaus , sanotaan.
Eräällä tuttavapariskunnalla (miehellä)on ollut mustasukkaisuusongelmia vuosikymmeniä ja niinpä vaimo ei ole päässyt koskaan yksin mihinkään. Mies taas kotiin "liimautunut" tyyppi eikä myös ole käynyt miesporukoissa kuin yksinkään missään.
Tuttava mies oli sitten saanut houkuteltua miehen risteilylle kanssaan ja reissusta tuli fiasko, sillä mustasukkainen sai reissulta vain vahvistusta "luulolleen". Kaikki naiset joita oli tavannut, olivat olleet niin miehiin meneviä ja tehneet hänellekin suoria ehdotuksia ja olivat tarttuneet kiinni sukukalleuksiinkiin.
Niinhän se ongelma hoituu...
Kyllä asiat selviää ajallaan, usko pois. Toinen mies on sinun väyläsi selvemmille vesille, vaikka rankka väylä se onkin. Etsi käsiisi Fisherin "jälleenrakennus" - kirja, jossa käsitellään eoon liittyviä asioita. Lue se - pääset eroon syyllisyydestä. Jos et pääse eroon syyllisyydestä, sairastut ennen pitkää - ja aivan turhaan.Parempi huominen odottaa, tiedän sen itse kaiken saman kokeneena. Voimia!
Fisheriä lukemattomana voin toki olla samaa mieltä siitä, että kaatunutta maitoa on turha surra. Loputtomalla katkeruudella tai katuvalla surkuttelulla ei pilaa kuin sen lopun omasta sekaisesta elämästään, mitä nyt on vielä jäljellä. Eli on parempi siirtyä eteenpäin.
Mutta täytyy ihmetellä tätä pettäjänaisten (ja miesten) moraalirelativismia, jossa pettämisestä tehdään jotenkin hyväksytympää tai vähemmän julmaa. Kenellä on mustasukkainen puoliso, kenellä sitten jotain muuta. Omasta ratkaisusta ja periaatteistahan tuo lähtee: haluanko pettää puolisoani? Haluanko olla näin alhainen olento?
Pettäminen on toki hyvin inhimillistä, mutta se, että tekee virheen on eri asia kuin yrittää puolustella ja rationalisoida sitä. Kun on mokannut on parasta olla hyvin nöyränä.
Oma exäni löysi "ystävän" kun vielä "harkitsi" yhteenpalaamistamme. Näiden uusien "ystävien" kanssa on niin ihanan helppoa kun ei tarvitse murehtia maallisia asioita kuten lasten hoitoa tai eroon liittyviä kiistoja tai arjen pyöritystä. Uusi "ystävä" ymmärtää ja on mukava (kukapa ei olisi kun yrittää pokata itselleen uutta petikaveria tai kun seurustelu on kukkeassa alkuvaiheessaan). Ei voi kuin hämmästellä tällaisen ajattelun naiviutta, vaikka emotionaalisella tasolla tällainen tunneaddiktio voi olla hyvinkin tyydyttävää.
Karman laki on sentään toteutunut siinä, että mirjamin "uusi ystävä" on itsekin pettäjä, joten pariskunta ikään kuin ansaitsee toisensa. Voitte sitten yhdessä pettää toisianne kun parisuhde käy ongelmalliseksi. Tiedän olevani julma sanoessani näin, mutta minulta ei kerta kaikkiaan heru sympatiaa tällaiseen. Tämä vertautuu myöskin omaan tilanteeseeni siinä mielessä, että exäni "uusi ystävä" oli itsekin jättämässä pitkäaikaista kumppaniaan ja tietenkin väärässä järjestyksessä eli uusi on jo valmiina ennen kuin vanhasta on päästy eroon.
Väärintekoon liittyy anteeksianto ja antaisin itsekin mielelläni exälleni anteeksi, jos hän olisi edes pahoillaan. Mutta ironistä kyllä, tähän typerään "uuden ystävän" ihannointiin ja luotettavan, mutta "etovan" exän demonisointiin liityy myös tämä käsittämätön ylpeys omista ratkaisuista. Mirjamilla on sentää suhteellisuudentajua olla ylpeilemättä teoillaan.
On totta, että parisuhteessa on kummankin kannettava vastuunsa, mutta samalla se on myös vähemmistön tyranniaa. Päinvastoin kuin joku täällä totesi, eroon todellakin riittää vain yksi ihminen. Riittää, että toinen alkaa heittää kapuloita rattaisiin niin liitto alkaa olla kivillä. On varmaa, että mirjamin aviolitton kariutuminen ei ole yksin hänen syytään ja näyttää siltä, että paljon on myös yritetty tilanteen korjaamiseksi. Jos kaikkea on kokeiltu ja homma ei toimi, niin silloin ei ketään voi syyllistää eroamisesta. Lapset eivät ole syy jäädä onnettomaan liittoon, vaikkakin ne ovat syy tehdä kaikkensa ensin sen pelastamiseksi. Mutta pettämistä ei voi hyväksyä missään olosuhteissa. Yksi parisuhde kerrallaan, hyvät ihmiset.