Puoluekentän muutos

Suomalainen yhteiskunta on kokenut varsin nopean rakennemuutoksen itsenäisyytensä aikana. Teollistumisprosessi alkoi jo ennen itsenäistymistä, mutta varsinaisesti Suomi muuttui maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi vasta sotien jälkeisenä aikana noin 1950-luvulta lähtien. 1980-luvulta alkoi ns. jälkiteollinen kausi, jolloin moderni automaatio- ja teknologiapainotteinen teollisuus alkoi korvata perinteistä savupiipputeollisuutta ja ihmistyövoimaa alettiin tarvita suhteellisesti koko ajan enemmän erilaiseen palvelutuotantoon.

Teollistuminen merkitsi kaupungistumista ja ihmisten muuttoa pelloilta tehtaisiin. Työväestön määrä kasvoi. Myöhemmin alettiin työväestön sijaan puhua palkansaajista, koska työväki-termi yhdistettiin suppeammin vain teollisuustyötä koskevaksi.

Puolueiden kannatustasolle muutos on heijastunut niin, että vasemmistopuolueiden kannatus kasvoi tehdastyöväestön kasvaessa. Jälkiteollisena aikana palkansaajien äänistä kaupungeissa alkoivat taistella myös oikeistopuolueet ja maalla KePu.

Nykyisessä vaiheessa ollaan sitten tilanteessa, missä Kepu jatkaa edelleen maaseudun, syrjäseutujen ja pohjoisen Suomen aluepolitiikkaa korostavana puolueena.

SDP:n ja Kokoomuksen intressit näyttävät olevan työn ja uuden modernin yritystoiminnan edistämisessä. Nämä puolueet painottavat tässä kehityksessä eri asioita, mutta tärkeää on huomata se, että sinipunapuolueiden näkökulma on varsin identtinen. Kumpikin ajaa politiikallaan uudentyyppisen kannattavan yritystoiminnan kehittymistä. SDP painottaa asiassa työpaikkojen syntymistä sekä vaurauden oikeudenmukaista jakamista ja Kokoomus sitä, että kehittyneellä yritystoiminnalla luodaan varallisuutta, josta sitten on mahdollista jakaa eri tarpeisiin ja ylläpitää hyvinvointivaltion rakenteita.

Kepu on tästä näkökulmasta erillään. Sen painotuksissa koko maan tasainen kehittäminen menee etusijalle. Käytännössä Kepu on siten valmis tinkimään hyvästä taloudellisesta kehityksestä ja kilpailukyvyn kasvusta, jos sillä vaarannetaan aluepoliittiset tavoitteet. Tässä mielessä Kepu on taloudellisen kehityksen jarru. Se toimii jo lähtökohtaisesti käsijarru päällä ja haluaa taata aluepoliittisen rahanjaon, vaikkei sitä rahaa olisi ensin ehditty ansaitakaan. Erityisesti Kokoomus on alkanut vaalitaistelussa kiinnittää huomiota tähän kepulaiseen ominaispiirteiseen. Tätä on tarkoittanut se, kun Kokoomus on alkanut asettaa hintalappuja Kepun eri lupauksille.

SDP:n ja Kokoomuksen yhteinen näkemys on entistä enemmän ollut siinä, että rahat pitää ensin ansaita ja siihen pitää kansakunnan luoda parhaat edellytykset. Tällaisten painotusten vuoksi sinipunahallitukset ovat olleet mahdollisia. Näkökulma on ollut yhteinen. Lisäksi SDP on hyväksynyt sen peruslähtökohdan, että yritystoiminnan tulee olla mahdollisimman kannattaa ja Suomen tulee olla mahdollisimman kilpialukykyinen valtio. Tämän seurauksena koulutukseen on haluttu satsata ja Suomen teknologiapainotteisuutta kasvattaa.

Itse näkisin näiden peruslähtökohtien takia, että Kokoomuksen ja SDP:n politiikassa on enemmän sellaisia yhteisiä nimittäjiä kuin jos nämä puolueet toimivat Kepun kanssa. Intressiristiriitaa tulee helpommin juuri Kepun kanssa, mistä Kokoomuksen hintalapputeemat olivat oivia osoituksia.

Jos tulevaisuutta spekuloi, arvelisin, että sinipunahallitusvaihto tulee korostumaan aina silloin, kun suomalainen kilpailukyky nousee tärkeäksi arvoksi. Jos yritysjohtajien puolelta siis alkaa kuulua arvostelua suomalaisen kilpailukyvyn heikentymisestä, sinipunahallituksen todennäköisyys tulee kasvamaan. Tähän suuntaan on menty nimenomaan jälkiteollisena aikana ja EU-aikana, jolloin palkkapolitiikkaa ei enää koeta teollisuudessa yhtä suurena uhkana kuin ennen. Tämä taas johtuu pitkälti EU:n inflaationvastaisesta rahapolitiikasta.