Minä olen yksinäinen. En pysty kellekään puhua "niitä näitä" vapautuneesti, vaan kaikki kommunikointi ihmisten kanssa on hyvin etäistä (kysyn vain, jos minulla on jokin konkreettinen kysymys mielessä, helppo esimerkki: "paljonko kello on?"). Enää ei juttu luista. Vaikea katsoa vierasta ihmistä silmiin ja jutella rentoutuneesti. En mikään autistinen ole, vaan täysin terve, mutta silti minua ahdistaa hieman silmiin katsominen...
Mitenköhän tämän nyt sanoisin? Minulla on väärä strategia tutustua ihmisiin ja siksi minut ymmärretään väärin. Ensinnäkin sanon sen, että pystyn "tehdä tuttavuutta" vain muutamille ihmisille. Tällä hetkellä olen yhteen ihmiseen pikkaisen tutustunut (ollut tekemisissä), mutta hän ymmärtää minut TÄYSIN väärin. Olen tehnyt niin, että olen alkanut puhua hänen kanssaan henkilökohtaisista asioista, jotta tilanteeseen tulisi kosketusta. Huom! En todellakaan tarkoita konkreettista kosketusta, vaan tarkoitan sitä että hän olisi henkisesti minua lähempänä. Olemme kummatkin siis naispuoleisia ja ihan heteroita :D No kumminkin... Eli olen hänelle kertonut elämästäni kaikenlaista, jotta ystävyytemme syvenisi. Juttelin hänen kanssaan ensimmäisen kerran seitsemän kuukautta sitten, sitten oli kesäloma välissä ja sitten taas näimme. Eli suunnilleen puoli vuotta olemme "tunteneet" toisemme. Mutta ongelma on vain siinä, että hän ei vieläkään tunne minua! Hän on siis käsittänyt minut täysin väärin. Luulee, että kaipaisin yhä sääliä ja kauheasti tukea, kun puhun henkilökohtaisista asioistani, vaikka tarkoitukseni on AINOASTAAN rentouttaa hänet (ja itseni). Ei siis niin, että hän olisi minulle terapeutti, vaan ainoastaan niin että hän olisi minulle ystävä. En kaipaa tukea, haluan vain saada keskustelua hänen kanssaan aikaiseksi. Tuo ihminen on hyvin hiljainen, enkä keksi mitä muutakaan alkaisin puhua, ellen sitten omista asioistani. Puhun omista asioistani puhumisen vuoksi, enkä siksi että hän auttaisi minua niissä. Itsestään hän ei suostu puhumaan paljon mitään, en ole tosin kysynytkään. Ongelmani on se, että miten saisin annettua oikean kuvan itsestäni hänelle, niin ettei hän enää pitäisi minua säälittävänä reppanana? Olen luonteeltani aika arka, mutta kun joku ihminen saa minusta otteen (rentouttaa minut toisin sanoen), olen silloin hyvin reipas ja pirteä ja äärimmäisen puhelias. Tuo ei ole istekehua, vaan oikeasti olen sellainen. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saisi riittävästi toteuttaa itseäni. Ei ole ketään kelle voisi puhua rentoutuneesti, ilman että ottaisin paineita siitä olenko nyt typerän kuuloinen tai jutuiltani mielenkiinnoton. Se olisikin niin helppoa, jos perusluonteeni olisi hiljainen (kuten joillakin ihmisillä on, esimerkiksi sillä minun kaverillani). Jos olisin hiljainen enkä tykkäisi keskustelusta, eihän silloin tässä mitään ongelmaa olisi! Mutta kun en ole hiljainen, haluan puhua ja tulen hulluksi jos en saa ketään ihmistä kenen kanssa jakaa ajatuksia. Tuo minun kaverini on minua kohtaan mukava ja ystävällinen ja hän haluaa aina parastani. En tiedä olenko ääliö, kun sanon ettei se riitä... Tuo minun kaverini on toisaalta aika kärsimätön eikä jaksa aina kuunnella loppuun mitä olen sanomassa. Se loukkaa minua. Ja vaikkei joka kerta ihan loukkaisikaan (olen aika tottunut siihen), niin uuvuttaa kuitenkin. Joudun aina harkitsemaan joka puheenaiheen kohdalla, että sanoisinkohan tätä, jaksaisikohan hän kuunnella tätä... Sitten kun karsin liikaa aiheita (oikeastaan minua kiinnostavat puheenaiheet), tyydyn siihen että sanon vain pari sanaa hänelle ja odotan jos hänellä olisi jotain sanottavaa tai muuta keskusteltavaa. Mutta kun hänellä ei koskaan ole... eikä sekään vielä mitään haittaisi jos ei olisi juuri sillä hetkellä mitään keskusteltavaa. Tarkoitan,että eihän kaverin kanssa oleminen ole mitään niin virallista, että joka hetki pitäisi olla jotain puhuttavaa. Mutta se on juuri siinä, kun hän on hirveän jännittyneen oloinen seurassani ellemme puhu! Haluan joka kerta helpottaa hänen olotilaansa ja keksimällä keksiä aiheen. Ja oikeastaan olen aika huono keksimään hetkessä kevyitä puheenaiheita. Niinpä tilanne kääntyy aina siihen, että yritän puhua itsestäni ja omasta elämästäni hänelle, jotta meillä olisi puhuttavaa ja jotta tuo ujo, jännittynyt kaverini hiukan rentoutuisi. Vaikka sanoin, että olen puhelias ja tykkään keskustelimisesta, niin ei toisaalta silloin tällöin oleva hiljaisuuskaan ole pahitteeksi. Ei se minua häiritsisi, vaikka minulla ja hänellä olisi keskenämme hiljaistakin. Mutta kun otan sen niin syvälle itseeni, kun näen että hän on jännittynyt ja jäykän oloinen. Siksi alankin aina puhua henkilökohtaisuuksia, jotta hän ymmärtäisi että pidän hänestä kun hänelle suostun avautumaan. Motiivini on siis luottamuksen lisääminen meidän kahden välille, eikä se että minun pitäisi niistä omista asioistani puhua jollekin. Ymmärtääköhän kukaan mitä selitän... jos kukaan on edes jaksanut lukea tänne asti. Sanon sitä, että hän ei puhu mistään, jos en minäkään puhu. Hänen perusluonteensa on hiljainen. No ei se minua haittaa, vaikka minäkin olisin jonkun aikaa hiljaa MUTTA HÄNTÄ TUNTUU HAITTAAVAN. Olen huomannut,että aina silloin kun puhumme vähän, edes pari sanaa, hän rentoutuu enemmän. Ja koska minä haluan miellyttää häntä (että hänellä olisi hyvä olla seurassani), niin hätäisesti yritän keksiä puheenaiheen ja se pitkäkestoisin puheenaihe on aina vahingossa minun menneisyyteni. En suunnittele mitenkään puhuvani siitä, sellainen toimintamalli minulle vain väkisin tulee siinä tilanteessa. En ymmärrä miksi, kai siksi kun en luota häneen vielä ihan täysin. En tarkoita siinä mielessä luottamista, että epäilisin häntä epärehelliseksi, vaan ihan siinä mielessä, että en pysty rentoutua hänen seurassaan! Minulla on se ongelma, etten pysty rentoutua nykyisin juuri kenenkään seurassa. Ja tuo hänen väärä kuvansa minusta vähentää vain entisestään minun kykyäni rentoutua. Miten selittäisin hänelle, etten ole säälittävä? Hän uskoo sen niin vahvasti. Miten selittäisin hänelle, että puhun omista asioistani ihan vain miellyttääkseni häntä, enkä itseäni? Olen joskus tehnyt niin, etten ole sanonut sanaakaan hänen seurassaam (koska en ole jaksanut enempää puhua niistä samoista omista asioistani, enkä ole toisaalta mitään muuta puhumista keksinytkään). Kun olen ollut hetken aikaa hiljaa hänen seurassaan, olen huomannut että hän on TODELLA jännittynyt. En kuvittele, vaan ihan oikeasti hän on. Ja jos joku luulee, etten minä anna hänelle suunvuoroa, niin se ei pidä todellakaan paikkaansa. Kuuntelen häntä paljon paremmin kuin hän minua! Sanon aina loppuun "niin" eli kuittaan asian. En sano sitä "niin"-sanaa koskaan päälle, vaan ainoastaan silloin kun on hänen puheessaan selkeä tauko. Hän sen sijaan ei koskaan kuittaa mitä minä hänelle sanon. Minusta tuntuu siksi välillä siltä kuin puhuisin seinille, vaikka hänhän siinä on ja kuulee. Mutta joskus olen huomannut, että hän oikeasti lakkaa kokonaan kuuntelemasta. En ole ehtinyt sanoa kuin kaksi lausetta siihen mennessä ja hän on ihan kuin unessa... Kyllä sen ymmärtäisin, jos olisin puhunut puoli tuntia vain putkeen ja hän "nukahtaisi", mutta kun hemmetti soikoon olen joskus sanonut hänelle vaivaiset kaksi lausetta ja hän ei ole niitäkään kuullut (on todella havahtunut ja kysynyt ihmeissään "mitä?" kun olen toistanut ne kaksi lausetta). Mutta kyllä hän useimmiten pystyn sen alun puheestani kuunnella. Ja en puhu kuitenkaan niin pitkään... ehkä jotain kymmenen minuuttia.... en tiedä, osaanko selittää tätä ymmärrettävästi. Se on vain niin että annan hänelle kaikkeni: puhun ja kuuntelen häntä, mutta silti hänellä on minusta täysin väärä käsitys. Ei minua vaivaa mikään asia menneisyydestä, ei se ole niin että hänestä apua hakisin itselleni. Tottakai me voitaisiin puhua jostain ihan muusta, jos hän vain alkaisi siitä puhumaan. Itse olen niin huono keksimään aiheita, varsinkin vielä toistaiseksi vieraan ihmisen kanssa (siinä tulee sellainen suorituspaine). Miten siis saisin vakuutettua hänelle, etten ole mikään maailman säälittävin, vaan ihan ´tavallinen kuin muutkin??
Mitenköhän tämän nyt sanoisin? Minulla on väärä strategia tutustua ihmisiin ja siksi minut ymmärretään väärin. Ensinnäkin sanon sen, että pystyn "tehdä tuttavuutta" vain muutamille ihmisille. Tällä hetkellä olen yhteen ihmiseen pikkaisen tutustunut (ollut tekemisissä), mutta hän ymmärtää minut TÄYSIN väärin. Olen tehnyt niin, että olen alkanut puhua hänen kanssaan henkilökohtaisista asioista, jotta tilanteeseen tulisi kosketusta. Huom! En todellakaan tarkoita konkreettista kosketusta, vaan tarkoitan sitä että hän olisi henkisesti minua lähempänä. Olemme kummatkin siis naispuoleisia ja ihan heteroita :D No kumminkin... Eli olen hänelle kertonut elämästäni kaikenlaista, jotta ystävyytemme syvenisi. Juttelin hänen kanssaan ensimmäisen kerran seitsemän kuukautta sitten, sitten oli kesäloma välissä ja sitten taas näimme. Eli suunnilleen puoli vuotta olemme "tunteneet" toisemme. Mutta ongelma on vain siinä, että hän ei vieläkään tunne minua! Hän on siis käsittänyt minut täysin väärin. Luulee, että kaipaisin yhä sääliä ja kauheasti tukea, kun puhun henkilökohtaisista asioistani, vaikka tarkoitukseni on AINOASTAAN rentouttaa hänet (ja itseni). Ei siis niin, että hän olisi minulle terapeutti, vaan ainoastaan niin että hän olisi minulle ystävä. En kaipaa tukea, haluan vain saada keskustelua hänen kanssaan aikaiseksi. Tuo ihminen on hyvin hiljainen, enkä keksi mitä muutakaan alkaisin puhua, ellen sitten omista asioistani. Puhun omista asioistani puhumisen vuoksi, enkä siksi että hän auttaisi minua niissä. Itsestään hän ei suostu puhumaan paljon mitään, en ole tosin kysynytkään. Ongelmani on se, että miten saisin annettua oikean kuvan itsestäni hänelle, niin ettei hän enää pitäisi minua säälittävänä reppanana? Olen luonteeltani aika arka, mutta kun joku ihminen saa minusta otteen (rentouttaa minut toisin sanoen), olen silloin hyvin reipas ja pirteä ja äärimmäisen puhelias. Tuo ei ole istekehua, vaan oikeasti olen sellainen. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saisi riittävästi toteuttaa itseäni. Ei ole ketään kelle voisi puhua rentoutuneesti, ilman että ottaisin paineita siitä olenko nyt typerän kuuloinen tai jutuiltani mielenkiinnoton. Se olisikin niin helppoa, jos perusluonteeni olisi hiljainen (kuten joillakin ihmisillä on, esimerkiksi sillä minun kaverillani). Jos olisin hiljainen enkä tykkäisi keskustelusta, eihän silloin tässä mitään ongelmaa olisi! Mutta kun en ole hiljainen, haluan puhua ja tulen hulluksi jos en saa ketään ihmistä kenen kanssa jakaa ajatuksia. Tuo minun kaverini on minua kohtaan mukava ja ystävällinen ja hän haluaa aina parastani. En tiedä olenko ääliö, kun sanon ettei se riitä... Tuo minun kaverini on toisaalta aika kärsimätön eikä jaksa aina kuunnella loppuun mitä olen sanomassa. Se loukkaa minua. Ja vaikkei joka kerta ihan loukkaisikaan (olen aika tottunut siihen), niin uuvuttaa kuitenkin. Joudun aina harkitsemaan joka puheenaiheen kohdalla, että sanoisinkohan tätä, jaksaisikohan hän kuunnella tätä... Sitten kun karsin liikaa aiheita (oikeastaan minua kiinnostavat puheenaiheet), tyydyn siihen että sanon vain pari sanaa hänelle ja odotan jos hänellä olisi jotain sanottavaa tai muuta keskusteltavaa. Mutta kun hänellä ei koskaan ole... eikä sekään vielä mitään haittaisi jos ei olisi juuri sillä hetkellä mitään keskusteltavaa. Tarkoitan,että eihän kaverin kanssa oleminen ole mitään niin virallista, että joka hetki pitäisi olla jotain puhuttavaa. Mutta se on juuri siinä, kun hän on hirveän jännittyneen oloinen seurassani ellemme puhu! Haluan joka kerta helpottaa hänen olotilaansa ja keksimällä keksiä aiheen. Ja oikeastaan olen aika huono keksimään hetkessä kevyitä puheenaiheita. Niinpä tilanne kääntyy aina siihen, että yritän puhua itsestäni ja omasta elämästäni hänelle, jotta meillä olisi puhuttavaa ja jotta tuo ujo, jännittynyt kaverini hiukan rentoutuisi. Vaikka sanoin, että olen puhelias ja tykkään keskustelimisesta, niin ei toisaalta silloin tällöin oleva hiljaisuuskaan ole pahitteeksi. Ei se minua häiritsisi, vaikka minulla ja hänellä olisi keskenämme hiljaistakin. Mutta kun otan sen niin syvälle itseeni, kun näen että hän on jännittynyt ja jäykän oloinen. Siksi alankin aina puhua henkilökohtaisuuksia, jotta hän ymmärtäisi että pidän hänestä kun hänelle suostun avautumaan. Motiivini on siis luottamuksen lisääminen meidän kahden välille, eikä se että minun pitäisi niistä omista asioistani puhua jollekin. Ymmärtääköhän kukaan mitä selitän... jos kukaan on edes jaksanut lukea tänne asti. Sanon sitä, että hän ei puhu mistään, jos en minäkään puhu. Hänen perusluonteensa on hiljainen. No ei se minua haittaa, vaikka minäkin olisin jonkun aikaa hiljaa MUTTA HÄNTÄ TUNTUU HAITTAAVAN. Olen huomannut,että aina silloin kun puhumme vähän, edes pari sanaa, hän rentoutuu enemmän. Ja koska minä haluan miellyttää häntä (että hänellä olisi hyvä olla seurassani), niin hätäisesti yritän keksiä puheenaiheen ja se pitkäkestoisin puheenaihe on aina vahingossa minun menneisyyteni. En suunnittele mitenkään puhuvani siitä, sellainen toimintamalli minulle vain väkisin tulee siinä tilanteessa. En ymmärrä miksi, kai siksi kun en luota häneen vielä ihan täysin. En tarkoita siinä mielessä luottamista, että epäilisin häntä epärehelliseksi, vaan ihan siinä mielessä, että en pysty rentoutua hänen seurassaan! Minulla on se ongelma, etten pysty rentoutua nykyisin juuri kenenkään seurassa. Ja tuo hänen väärä kuvansa minusta vähentää vain entisestään minun kykyäni rentoutua. Miten selittäisin hänelle, etten ole säälittävä? Hän uskoo sen niin vahvasti. Miten selittäisin hänelle, että puhun omista asioistani ihan vain miellyttääkseni häntä, enkä itseäni? Olen joskus tehnyt niin, etten ole sanonut sanaakaan hänen seurassaam (koska en ole jaksanut enempää puhua niistä samoista omista asioistani, enkä ole toisaalta mitään muuta puhumista keksinytkään). Kun olen ollut hetken aikaa hiljaa hänen seurassaan, olen huomannut että hän on TODELLA jännittynyt. En kuvittele, vaan ihan oikeasti hän on. Ja jos joku luulee, etten minä anna hänelle suunvuoroa, niin se ei pidä todellakaan paikkaansa. Kuuntelen häntä paljon paremmin kuin hän minua! Sanon aina loppuun "niin" eli kuittaan asian. En sano sitä "niin"-sanaa koskaan päälle, vaan ainoastaan silloin kun on hänen puheessaan selkeä tauko. Hän sen sijaan ei koskaan kuittaa mitä minä hänelle sanon. Minusta tuntuu siksi välillä siltä kuin puhuisin seinille, vaikka hänhän siinä on ja kuulee. Mutta joskus olen huomannut, että hän oikeasti lakkaa kokonaan kuuntelemasta. En ole ehtinyt sanoa kuin kaksi lausetta siihen mennessä ja hän on ihan kuin unessa... Kyllä sen ymmärtäisin, jos olisin puhunut puoli tuntia vain putkeen ja hän "nukahtaisi", mutta kun hemmetti soikoon olen joskus sanonut hänelle vaivaiset kaksi lausetta ja hän ei ole niitäkään kuullut (on todella havahtunut ja kysynyt ihmeissään "mitä?" kun olen toistanut ne kaksi lausetta). Mutta kyllä hän useimmiten pystyn sen alun puheestani kuunnella. Ja en puhu kuitenkaan niin pitkään... ehkä jotain kymmenen minuuttia.... en tiedä, osaanko selittää tätä ymmärrettävästi. Se on vain niin että annan hänelle kaikkeni: puhun ja kuuntelen häntä, mutta silti hänellä on minusta täysin väärä käsitys. Ei minua vaivaa mikään asia menneisyydestä, ei se ole niin että hänestä apua hakisin itselleni. Tottakai me voitaisiin puhua jostain ihan muusta, jos hän vain alkaisi siitä puhumaan. Itse olen niin huono keksimään aiheita, varsinkin vielä toistaiseksi vieraan ihmisen kanssa (siinä tulee sellainen suorituspaine). Miten siis saisin vakuutettua hänelle, etten ole mikään maailman säälittävin, vaan ihan ´tavallinen kuin muutkin??
Vastaukset 38
Vanhimmat
Kirjoita lyhyemmin niin mielenkiinto säilyy loppuun asti. Sori, en jaksanut.
ei tota jaksa lukea edes puoleenväliin,tiivistä asiasi aläkä jaarittele
Se on vain niin, että sitä ei pysty tiivistää. Muuten tekstiäni ei ymmärretä oikein..
Ei kaikkia asioita pysty lyhentämään. Olen pahoillani. Mutta kiitos että jaksoitte tuon verran vastata! ;)
Minä olen yksinäinen.Tällä hetkellä olen yhteen ihmiseen pikkaisen tutustunut (ollut tekemisissä), mutta hän ymmärtää minut TÄYSIN väärin.Ongelmani on se, että miten saisin annettua oikean kuvan itsestäni hänelle.Miten siis saisin vakuutettua hänelle, etten ole mikään maailman säälittävin, vaan ihan ´tavallinen kuin muutkin??
Tässä taisi olla jutun keskeinen sisältö?
Mutta yritys hyvä kymmenen :)
Miksi annan hänelle itsestäni säälittävän kuvan? Mistä se siis johtuu? Miksi toimin hänen seurassaan aina sillä tavalla kuin toimin?
Ihan miten vain.. ei kukaan tajuu :|
ehkä ihminen joka puhuu vähemmän ja kertoo itsestään vähemmän on kiinnostavampi kuin sellainen joka puhuu liikaa,miksi haluat kertoa toiselle kaikki? Mistä tiedät että hänelle muodostuu sinusta säälittävä kuva?Pidät vain itse itseäsi säälittävänä ja luot sen perusteella säälittävän kuvan itsestäsi omaan mieleesi ja jonka sitten oletat kaverisi sinussa näkevän?
"miksi haluat kertoa toiselle kaikki?"
Tuon juuri saat selville, kun luet tekstin kokonaan. Sitä ei ihan pysty selittää yhdellä lauseella
no ei sitä kyllä toista miellyttämällä pääse kovin pitkälle, kunhan kaverisi sen vielä huomaa tai kerrot että teet sen häntä miellyttääksesi niin mitä arvelet sitten tapahtuvan?jos teet tuota vain miellyttääksesi kaveriasi, petät myös sillon itseäsi, et ole oma itsesi vaan näyttelet.
...en pysty olla näyttelemättä sellaisen ihmisen seurassa, joka on jo valmiiksi jännittynyt. En haluaisi että seurassani oltaisiin millään lailla jännittyneitä tai vaivautuneita...
Ehkäpä kaverillasi on sama ongelma kuin sinulla, eli on ujo ja ehkä ahdistuukin hieman sosiaalisissa kontakteissa. Luulisin että hänkin ryhtyy enemmän juttusille, kun vain jatkat jutustelua. Jos ei näin käy, niin voithan yrittää tutustua puheliaampiin tyyppeihin.
(puoleen väliin jaksoin jopa lukea) :)
Kiitos, kun jaksoit puoleen väliin lukea...
Mutta ongelmani on siinä, että kaverini pitää minua säälittävänä, kun puhun omista asioistani. Vaikea on hänen kanssaan puhua, kun hän vain säälii minua.
Ja ehkäpä jopa ymmärsin!! minulla on täysin samanlainen ongelma!! Suorituspaineet!! kun juttelen ihmisten kanssa, yritän kaikin keinoin estää kiusalliset hiljaiset hetket, jottei juttukaverini pitäisi minua tylsänä... puheeksi nousee aina erikoinen taustani, ja saan osakseni sääliä, ja myötätuntoa vaikken sellaista tahdokkaan ja tunnen olevani huonompi ihminen joten kyseisten ihmisten seurassa en voi enää ikinä olla oma iloinen itseni... näin tapahtuu lähes jokaisen ihmisen kanssa jonka kanssa juttelen, ja oikeastaan tämä ns.pskanelämänvalittaminen tuntuu jo olevan velvollisuuteni, vaikka tiedän että olen todellisuudessa vähintään yhtä hyvä jätkä kuin kukaan näistä tyypeistä, mutta niin se vain on että saan sääliä kaikilta osakseni ja mielessäni ajattelen että vittuako minä sillä säälillä teen!!! halusin vain jutella niitä näitä ja olla kaveri!! suorituspaineet suorituspaineet PERKELE!!! mene kaverisi kanssa asian ytimeen ja kerro hänelle että yrittämällä yrität pitää yllä keskustelua koska haluat olla hänen ystävä....
"mene kaverisi kanssa asian ytimeen ja kerro hänelle että yrittämällä yrität pitää yllä keskustelua koska haluat olla hänen ystävä..."
Kirjoitan nuo sanat ylös, ihan oikeasti. "yritän olla-- ja teen kaikkeni jotta keskustelu pysyisi yllä". Tarkoitin siis, että tuon idean kirjaan ylös :)
Tuo oli ihan HELVETIN hyvä ehdotus!! Ei kukaan muu ymmärtäisi mua kuin joku samassa tilanteessa oleva... Mietin vain sitä, että uskallanko sanoa tuota asiaa, vaikka toisaalta minun kuuluisi se sanoa hänelle.
Okei, teen niin että ainakin yritän kaikkeni, jotta saisin sen sanottua. Yksi lausehan se on ja se on sitten siinä...
Kiitos todella paljon kun jaksoit lukea tekstini ja kiitos vielä enemmän siitä kun otit samalla kantaa. Uskomatonta, että jollain miespuoleisellakin on tuo ongelma (se ei ole siis niin harvinainen ihmisten keskuudessa?)
Ja joo, kyllä se on raivostuttavaa kun kaveri on ihan hiljainen ja suunnilleen ainoat sanomiset ovat vain säälimisiä! Kyllä mun pitäis sanoa sille... Hän on todella mukava tyttö muuten (avulias, rehellinen ja ystävällinen), mutta toi toimintatapa mua niiiiiin häiritsee >:(
Voinko mä muuten kysyä "valittajapoika" sun ikääsi? Kiinnostaa todella tietää... itse olen 19.
juu mie oon 18 vuotias tyyppi ja tosissaan mulla ei pitäisi olla mitään merkittävää aihetta tällähetkellä elämässäni valittaa mistään. Olen muuttanut omaaan asuntoon jo vuosi sitten, minulla on auto, ajokortti ja työpaikka, eikä tarvitse elää pelkällä makaroni-tonnikala dietillä, jnejne, eli kaikki on oikeastaan paremmin kuin todella monella muulla ikäiselläni. Silti ihmiset luulevat varmaan minun kärsivän jostain masennuksesta kun itse ovat ottaneet asiat puheeksi ja minä heille yritän jutella asioista mitä mieleeni ymmärtää että olisin jotenkin heitä huonotupsahtaa. Pitänee taas varmaan vaihtaa paikkakuntaa vähin äänin ja jatkaa uudella asenteella tuttavuuden tekemistä ihmisiin eikä missään vaiheesa antaa ymmärtää että olisin jollain tavoin heitä huonompi. Niin välttäisin varmaan tuon typerän noidankehän. toivottavasti sie pystyt noudattaa tuota ohjetta... mie mielummin vain katoaisin vähin äänin, koska olen jo mielestäni antanut ihmisille väärän kuvan itsestäni ja uskoisin löytäväni uusiakin kavereita joilta saanen osakseni jotain muutakin kuin sääliä ja ´myötätuntoa.... MUTTA TOTUUSHAN on, jos olen rehellinen ITSELLENI:
oikeastaan olen todella tekopyhä ihminen. haluaisin olla pirun kova jätkä mutta tosiasiassa olen täysi pelkuri, ja jos se joillekin paljastuu että en olekaan niin kova jätkä kuin haluaisin antaa ymmärtää, en mielelläni enää näyttäytyisi heidän silmien edessä. minun on helvetin helppo antaa täällä neuvoja, mutta itse en osaisi niitä toteuttaa. olen ristiriidassa itseni kanssa. voin pahoin, mutta tämä mitä kerroin nyt on varmaan ainut ongelmani. se on tuonut mukanaan jotain muita juttuja jnejne.... En mielelläni tuo tässä niitä esille. PIRULLISTA mutta ei asia joka säälillä ja huomion kerjäämisellä paranisi... tämä tekstini oli varmaan jopa sekavampi kuin sinun ensimmäinen tekstisi, mutta jos ymmärrät suurinpiirtein mitä tarkoitan, niin laittele vaan kommenttia perään:D (elä heruta sääliä, kiitos;D)
juu mie oon 18 vuotias tyyppi ja tosissaan mulla ei pitäisi olla mitään merkittävää aihetta tällähetkellä elämässäni valittaa mistään. Olen muuttanut omaaan asuntoon jo vuosi sitten, minulla on auto, ajokortti ja työpaikka, eikä tarvitse elää pelkällä makaroni-tonnikala dietillä, jnejne, eli kaikki on oikeastaan paremmin kuin todella monella muulla ikäiselläni. Silti ihmiset luulevat varmaan minun kärsivän jostain masennuksesta kun itse ovat ottaneet asiat puheeksi ja minä heille yritän jutella asioista mitä mieleeni tulla tupsahtaa ja he varmaan ymmärtävät että olisin jotenkin heitä huonompi tai jotain..................
SORI mie oon hieman väsynyt tätä kirjoittaessani joten koeta ymmmärtää tekstini siansaksan kielistä VIVAHDETTA:D
Ei tulisi edes mieleenkään sääliä sua... Oma asunto, ajokortti WAU!! =D
Mäkin muuten yritän välillä antaa itsestäni "kovemman kuvan" ihmisille, mitä oikeasti olen. Se ei ole sitä, että ihannoisin kovuutta, vaan sitä että sillä suojelen itseäni. Toisaalta se on aika harvinaista, että tuollaiseksi heittäydyn... mutta joskus kyllä teen niin!
Se on inhottavaa että tuo "valittaminen" jää sellaiseksi noidankehäksi!
1-vaihe: En keksi mitään puhuttavaa, niinpä puhun menneisyydestäni, jotta ystävyys syvenisi
2-vaihe: tuo toinen ihminen saa minusta vääränlaisen käsityksen
3-vaihe: vaikeroin ja ahdistun, kun tajuan etten saa millään hänen käsitystään hetkessä muutettua. En keksi ahdistuksissani mitään puhuttavaa, joten niinpä puhun taas niitä samoja (=1-vaihe)...ja sama käsitys vahvistuu minusta JOKA KERTA...
Mulle tuli mieleen, että älä mieti mitä muut ajattelevat, sillä et voi koskaan sitä tietää. Toisinsanoen se on hukkaan heitettyä energiaa. Keskity vain omaan elämään.
Annat itsestäsi juuri sellaisen kuvan kuin olet, ei sitäkään voi muuksi muuttaa eikä tarvitsekaan, sillä kelpaat sellaisena kuin olet!
Jos koet ongelmia olevan, mene ihmeessä juttelemaan jonnekin, vaikkapa kunnan perheasiain neuvolaan. Muutama juttelu kerta ja saat varmasti apua itsellesi enemmän kuin arvaatkaan. Rohkeasti vaan juttelemaan, siellä on tottuneita ihmisten asiantuntijoita, jotka osaavat auttaa pienissä ja suurissa ongelmissa.
Entäs jos suuntaisit mielenkiintoasi välillä vaikkapa johonkin tekemiseen?
Harrastatko jotain?
tsemppiä!
mulla ties kuinka paljon, se ei ole siitä kiinni.
Kyse on nyt vain niistä lyhyistä, ohikiitävistä hetkistä jolloin juttelen tuon kaverini kanssa. Kovin paljoa emme ehdi päivässä jutella... oikeastaan emme juttele edes joka päiväkään! Mutta kuitenkin... Miten saisin rentouduttua kaverini seurassa ja puhuttua juuri silloin, kun vain minua huvittaa? Tuo kaverinihan on hyvin hiljainen, kuten sanoin, joten keskustelu on täysin minusta kiinni.
Ja miten joku kunnan perheasian neuvola tähän liittyy??? Siellä olevat puheet ovat liian teoreettisia, näin arvelisin. Se täytyy ihan käytännössä kokea, että kaveri on rento ja häneen voi luottaa. Tuolla luottamuksella en tarkoita sitä, että luulisin häntä valehtelijaksi, vaan sitä että luulen häntä ahdistuneeksi. Ja yritän typeränä tietysti kaikkeni ettei hän ahdistuisi... vaikka eihän se ole edes minun vastuullani!
turhaan sinä sitä täällä pohdit. tulosta alkuperäinen viestisi ja näytä se ystävällesi
Luuletko että hän JAKSAISI sitä millään lukea??
Tuo minun selitykseni on niin monimutkainen, että sitä ei saa ihan kahteen lauseeseen tungettua.
Kahdessa lauseessa ehtisin vain kertoa: "Hei tota mä en ole ollut aina oma itseni sun seurassa. Mä olen puhunut omista yksityisasiostani, jotta meidän ystävyys syvenisi"
Ja hänen reaktionsa olisi: "Vooiii... Niin, sä ilmeisesti tarvitset jotain luotettavaa ystävää, jolle sä voit kertoa noista sun raskaista asiostas"
Ymmärrätkö mitä haen takaa?
Hän ei ymmärrä mua oikein...
Mukava on, mutta ei vain ymmärrä!
keskustelunne menevät siis siihen että sinä kerrot omasta elämästäsi. voisitte ehkäpä vaihtaa osia? pyydä häntä kertomaan näkökantojaan sekä minkälaista hänen oma elämänsä on ollut. voisit myös unohtaa tuon arvelun hänen mielipiteistään sinusta ja kysyä niistä suoraan
"voisit myös unohtaa tuon arvelun hänen mielipiteistään sinusta ja kysyä niistä suoraan"
Se olisikin niin helppoa, jos kaikki ihmiset sanoisivat suoraan sen, mitä ajattelisivat. Tämä minun kaverini on hyvin hienotunteinen, mikä toisaalta viehättää, mutta toisaalta se vaikeuttaa joitakin asioita (kuten esimerkiksi tätä). Itsekin olen hienotunteista sorttia, enkä töksäyttele päin naamaa...
"keskustelunne menevät siis siihen että sinä kerrot omasta elämästäsi"
Aivan!
"voisitte ehkäpä vaihtaa osia? pyydä häntä kertomaan näkökantojaan sekä minkälaista hänen oma elämänsä on ollut"
Ai että vieraalta ihmiseltä menisin suoraan kysymään tuollaista? Okei, ei se mitään jos kysyisin tasan yhden kysymyksen aiheesta (Esim. onko sua koskaan koulukiusattu/oletko itse koskaan ollut kiusaajana?). Mutta se, että UTELEE oikein tonkii toisen omia asioita väkisin esille on jo epäkorrektia! Itse loukkaantuisin suunnattomasti, jos minulle sanottaisiin: "Kerro jotain elämästäsi. Nyt voit puhua". Voihan siitä toisen elämästä kai jotenkin luontevammin udella, mutta mitään kovin luontevaa se ei ole kuitenkaan! Haluan LUONNOLLISEN tilanteen hänen kanssaan. Luonnollinen tilanne ei ole sellainen, että siinä väkipakosti puhutaan/kysellään, vaan sellainen että sanotaan mitä sylki suuhun tuo... Jokainen itse päättäköön, puhuuko omasta menneisyydestään. Minulla itselläni ei ole mitään sitä vastaan, mutta ei minulla mitään tarvettakaan siihen ole!! Ja tuo on juuri se harhakäsitys hänellä, kun hän luulee että on tarve...
jos aiotte rakentaa kestävän ystävyyden niin pohjana edellytetään täyttä molemminpuolista luottamusta ja siksi sinun täytyykin pystyä paikoin sanomaan suoraan se mitä ajattelet. jos jo tuossa kohtaa menee pieleen niin kannattaa pohtia kannattaako ystävyytenne.
on täysin järjetöntä että toinen on seurassasi niin kovin jännittynyt. pystyt aivan hyvin tiedustelemaan häneltä asioita ja en tarkoita sitä että utelisit hänen elämästään ellei hän itse halua siitä puhua. mielipiteen kysyminen on sallittua. ei sen tarvitse hänen elämäänsä koskea
myös on turhaa olla kokoajan pelossa siitä mitä toinen mahtaa ajatella. ei se ole mitään minkä päälle kannataa mitään kaveruutta rakentaa. rehellisesti kysyt etkä vain arvuuttele. vaikka tekstisi printtaus ei olekkaan se paras vaihtoehto niin uskoisin, että jos tämä tuttavasi on puoliksikaan sellainen joksi häntä kuvasit, niin vaivattomasti hän tekstisi lukaisee. siinäkin kohtaa kannattaa miettiä mitä on sellainen joka ei viitsi tuollaistakaan pientä "uhrausta" puolestasi tekemään.
varmasti hänen jännittyneisyytensä lievenee kun tutustutte paremmin. edellyttäen että myös sinä tutustut häneen. jos olet hienotunteinen niin vapaasti voit lauseet hioa sitä vastaaviksi.
Mutta ainoa vain, että miten voi toiseen luottaa, kun ei ole vielä luottamusta syntynyt?
Vasta sitten kun luottamus on vahvistunut ajan kuluessa itsestään, niin sitten vasta voin sanoa asiat suoraan. ("sanoa asiat suoraan" eli sanoa asiat niinkuin ne ovat, mutta tietenkin hienovaraisella tyylillä).
Ja joo..... mussa on joku vika kun en pysty luottamaan ihmisiin. En tarkoita, että sellaista olisit väittänyt, vaan itse ajattelen näin.
En pysty luottamaan kehenkään......... taidan lopettaa kirjoittamisen, kun väsyttää.
Kiitos neuvoista. Ne ovat hyviä, mutta en pysty niitä toteuttaa..
Siis tottakai ystävyys pohjautuu luottamukselle eli sille, että pystyy sanoa toiselle suoraan mitä ajattelee (en tarkoita töksäyttelyä, vaan rehellistä oman mielipiteensä ilmaisua).
Olet oikeassa ystävyyden ideasta.
Joo... mutta eihän heti olla ystäviä!
Usein kuulee lauseen: "Ystävyys on monen vuoden prosessi"
Näin on. Ehkä vuoden tai kahden päästä pystyn sanoa hänelle kuten ajattelen. Mutta nyt en vielä pysty. Ja ehkä toisiaan jotkut ihmiset pystyvät siihen harppaukseen, että puolenvuoden tuntemisen jälkeen jo täysin luottavat toiseen ja sanovat toiselle juuri sen, mitä ajattelevatkin.
Hei! Mulla on samantapainen tilanne koulussa. Mulle jutellaan hyvinkin henk.koht. asioista esim. sairauksista ja en osaa oikein vastata niihin mitään kun pelkään, että vahingoitan toista ihmistä puheillani.
Mäkin huomaan joskus keskeyttäväni ihmisten puheet ja se on itsellenikin todella raivostuttavaa, mutta jos en sano asiaani heti, unohdan sen ja sitten on taas täysi hiljaisuus, kun olisi tavallaan mun vuoro ja pitäisi ehkä vaihtaa puheenaihetta.
Omassa elämässäni on myös paljon sellaista mistä en halua vielä tai ehkä koskaan puhua. Jos toisen keskustelijan puheenaiheet jotenkin sivuavat näitä, en halua vastata ja vetäydyn tilanteesta. Koska asumme pienessä kaupungissa, jossa suurinpiirtein kaikilla on mahdollisuus tuntea toisensa jotakin kautta, en halua myöskään valehdella itsestäni.
Voi myös olla niin, että kaverisi on hyvin hyvin varoivainen ja pelkää tulevansa tuomituksi. En usko, että hän pitää sinua mitenkään ressukkana.
Koitahan jaksella!
Tilanne on niin, että jos hän ymmärtää jonkin sanomiseni joskus väärin, hän ei ensin kysy "Mitä sinä tarkoitit?", vaan hän alkaa yleensä heti puolustautumaan. Eikö olisi helpompi, jos toiselta ensin kysyisi tarkennusta asiaan? Ja sitten kun yritän tarkentaa asiaa (selventää mitä tarkoitin), hän ei yleensä silloin juuri kuuntele, kun keskittyy puolustamaan näkemystään (koska ymmärsi minut väärin ja luuli, että minä olisin hänen näkemystään vastaan, vaikken ollut). Ja huom.! Tässä EI OLE kyse mistään riitatilanteesta, vaan ihan tavallisesta keskustelusta: hän ei anna minun selittää loppuun mitä tarkoitan.
Me kumpikin olemme tosiaan luonteeltamme rauhallisia, emmekä mitään lapsellisia "riitelijä"-tyyppejä :D
Se on erittäin hyvä puoli hänessä! Tasapainoinen ihminen haluaa olla tasapainoisten ihmisten kanssa tekemisissä. Toisin sanoen, kehittynyt tarvii toista kehittynyttä, jotta häntä voitaisiin ymmärtää. Voisin selittää tarkemmin, ettei tuo edellinen lause jää noin sekavaksi, mutta en jaksa...
Pidän hänestä oikein paljon, koska hän on luotettava, hienotunteinen ja ystävällinen. Ainoa asia, mikä hänessä minua häiritsee, on hänen ylenpalttinen jännittyneisyys ja joissain tilanteissa kärsimättömyys (ystävällinen ihminen voi olla luonteeltaan kärsimätön. Kärsimätön ei ole sama asia kuin epäkohtelias!). Ja tietenkin noiden lisäksi myös se harhakäsitys minua häiritsee, joka hänellä on minusta.
Haluan pitää kaverini, koska hän kehittynyt ja samanhenkinen. Mutta en halua kuitenkaan että minua ymmärretään vahingossa väärin...
Mun mielestä kannattaa pitää toi asenne, että etsii samankaltaista tms. kiinnostavaa seuraa. Itse en ole niin tehnyt, koska aina ei voi valita seuraansa ja tästä ei ole seurannut välttämättä aina kauhean positiivisia asioita...
Kuinka ihmeessä?? Suomihan on vapaa maa!
No paremminkin niin, että jos ei löydä sitä kiinnostavaa seuraa: Jää luokalle tai joutuu sairaslomalle koulusta, yleensäkin on helppo tutustua muihin yksinäisiin ja syrjäytyneisiin tai vähän oudompiin, kuin esimerkiksi vihamiehesi parhaisiin kavereihin.
Joutuu pakosta olemaan tekemisissä jonkun ihmisen kanssa esimerkiksi vankilassa.
No onhan nämä kyllä aika äärimmilleen vedettyjä esimerkkejä, mutta vaikkapa tuollaisissa tilanteissa ei voi valita seuraansa. Erakkonakaan ei myöskään varmaan ole terveellistä elää, ainakaan pidemmän päälle...
Samaa mieltä olen, mutta jos ei ole muuta vaihtoehtoa sitten joutuu olemaan erakko! Ikävä kyllä...
Itse olisin erakko, jos ei olisi muita vaihtoehtoja kuin halveksivat tuttavat tai yksinäisyys.
Olen aivan samanlainen ollut ystävyyssuhteissa- eli puhun mielelläni itsestäni, taustastani, ongelmistani (myös tosi henk.kohtasista) ja osaksi tulee sitä sääliä ja neuvoja, vaikken tarkoita keskustelullani että niistä kumpaakaan kaipaisin. Olisi kiva jos toinenkin osapuoli kertoilisi itsestään samallalailla. Moni on saanut minusta aika reppanan kuvan (luulisin) ja tunnen siksi itseni väärin ymmärretyksi, kun en siis tod. tarkoita säälittäväksi heittäytyvää. En vain oikeen osaa jutella kevyistä aiheista, eikä huumorin viljelykään suju. Nautin vakavista keskusteluista ja tekemisieni/taustojeni analysoinnista jne.
Kaverisi kuulostaa poissaolevalta tyypiltä, itsekin olen sellainen usein, vaikken tarkoita pahalla tai ettei kiinnostaisi. Hän voi pitää seuraasi yllättävän tärkeänä, vaikka näyttää ettei hän kuuntele. Sitä varmaan jännittääkin jonkin verran. Ehkä saat hänet vielä jotenkin rentoutumaan. Oli kivaa lukea tekstiäsi :)
Kiitos että luit ja YMMÄRSIT.
Tuo lause "Hän voi pitää seuraasi yllättävän tärkeänä, vaikka näyttää ettei hän kuuntele" toi minulle hyvän mielen :)
Ehkä kaikki ihmiset eivät vain osaa näyttää sitä, että kuuntelevat. Hän ei esimerkiksi juuri koskaan kuittaa sanomaani (toisin kuin minä). Kai se on vain siitä tavasta kiinni, mihin on tottunut.
Mietityttää tuo juttusi jonka luin kokonaan.
te olette nyt niin erilaisia ihmisiä että ei siitä jutusta tule sen takia juttua.. toinen on että kaverisi kokee elämänsä niin simppelinä ettei siiä ole kertomista. Siihen verrattuna olet elänyt niin eksoottista elämää. Tossakin on yksi syy että puhetta tulee vain toiselta.
Katso galleriasta yhteystiedot ja kirjoita olen hyvä kuuntelija, itseasiassa haluaisin kuulla äänesi puhelimessa. Tuskin soitat kuitenkaan..
oikeasti herätän luottamusta ja vien keskustelua sillai, että kanssani on helppo keskustella.
kokeile:))
aika lailla erilainen kuin minä, mutta silti niin mukava ihminen... =)
Saisi tosin jännittäminen lakata.. Mitäkö minun seurassani tarvitsisi jännittää? Tosiasiassa hän jännittää kaikkien seurassa, joten mitä minä sitä itseeni ottamaan :D
Kiitos että luit ja YMMÄRSIT. Kirjoitan tuon saman lauseen tästä lähtien jokaisen sellaisen kohdalle, jolla riittää sen verran älliä että hoksaa noin monimutkikkaan ja pitkän tekstin idean!
En aio soittaa, mutta kiitos kuitenkin ehdotuksesta :) Se oli ystävällistä ja huomioivaa sinulta
kuinka maa kantaa päällään,
noin itsekeskeistä ihmistä?.
Kyllä täällä saa lukea vaikka mitä,
mutta tämä oli, kaiken itsekeskeisyyden huippu :D
Oletko kenties Härkä horoskoopissa?.
Ihmisisluonnoista se itsekkäin,
minä itse ja muut ei sitten, olekkaan mitään :(
Mene peilin eteen ja katso tarkkaan mitä näet?!?.
Onneksi en tunne sinua :)
Huh ja Hei, sinusta kaveria kenellekkään..
tule eeeeiiiiii.........................
ymmärrettyä. Tai sitten ymmärsit tahallasi väärin...
En ole itsekeskeinen ihminen. Kuten kerroin, panostan puolet enemmän ystävyyteemme kuin hän. Ilman minua ei olisi keskustelua välillämme: keksin valtaosan aloituspuheenaiheista ja lisäksi kuittaan kaiken, mitä hän sanoo (niin että siitä tulee keskustelua, eikä yksinpuhumista).