ensin parutaan ettei anoppi auta vaikka rahaa on miniän mukaan paljon. Toinen laskee kuinka kalliin lahjan anoppi osti sille ja sille, mutta ei meille. Joku haluaisi tarkkaan tietää anoppinsa pankkitilin saldon. Joku on katkera siitä että se anopin pentele käyttää omia rahojaan itseensä. Ja sitten joku parkuu kun anoppi auttaa rahallisesti.
Voi hyvänen aika sentään, minkälainen ikäpolvi olette.
Hyviin tapoihin kuuluu kiittää siitä mitä on saanut, oli se sitten mieluista tai ei. Puhelinsoitto riittää ja kaikilla hyvä mieli.
Voi hyvänen aika sentään, minkälainen ikäpolvi olette.
Hyviin tapoihin kuuluu kiittää siitä mitä on saanut, oli se sitten mieluista tai ei. Puhelinsoitto riittää ja kaikilla hyvä mieli.
Vastaukset 54
Vanhimmat
Tuleville miniöille on täällä kasvamassa hirmuanoppien kaarti.
Ovat aina oikeassa, aina sorrettuja ja väärin ymmärrettyjä. Vetävät rajoja, eivät halua tavata, loukkaantuvat, kun pidetään - ei pidetä - yhteyttä säännöllisesti, vartioivat mustasukkaisesti saamiaan ja antamiaan lahjoja ja vertailevat niitä muiden sisarusten vastaaviin jne.
Näillä asenteilla ei ole helppoa parinkymmenen vuoden kuluttua selviytyä anopin osasta.
järkyttävää nykyisten nuorten naisten itsekkyys ja suuret luulot itsestään. Aurinko ei saisi nousta ilman heidän lupaansa. Heidät miehet minua säälittävät todella. Mitä pahaa on raukka tehnyt kun tuollaisen ristikseen saa. Näin mustasukkaisia miehen äidille ja suvulle. Miten osaavat omat lapset aikanaan irrottautua tuollaisista naisista, luoja tietää. Ilmeisesti heillä tulee olemaan välit täysin poikki.
jotka vielä edustatte tervettä järkeä - on mukavaa vaihteeksi lukea tällaistakin täältä
Mitäpä sanotte miniästä, joka kiljuu itseään kaksi kertaa vanhemmalle anopille suoraa huutoa? Minulla on sellainen miniä.
En kestänyt sitä huutamista ja sanouduin irti koko pariskunnasta. Ainakin nyt pystyn nukkumaan yöni ilman painajaisia.
Asun melkoisen kaukana anopistani ja olen aivan erilainen ihminen kuin hän. Poika ei ole siis nainut äitinsä kaltaista naista. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meidän kahden täysin erilaisen ihmisen pitäisi olla toistemme kaverit tai vielä ystävät. Mieheni pitää vanhempiinsa yhteyttä, käy siellä lasten kanssa jne.
Jos ei anoppi ja miniä tule toimeen keskenään, ei ehkä kannata kokonaan sanoa välejä irti, mutta miksi pitäisi yrittää väkisin olla kavereitakaan.
mutta kukaan ei kilju toiselle AIHEETTA. Eli ei se tyhjästä se sinunkaan minä sulle ole kiljunut? Heräsi vaan tällainen kysymys.
Minulle ei kilju kukaan. Ei mistään syystä.
Jos kiljuisi, oli se viimeinen tapaamiskertamme.
Aikuisten ihmisten välejä ei kolmivuotiaan menetelmillä ratkota.
Huutaminen on infantiili keino eli jäänne siltä imeväisajalta, jolloin ei osata vielä verbaalisesti ilmaista itseään. Huutamalla vauva ilmoittaa milloin hänellä on nälkä, jano, vaippa märkänä, korva kipeänä jne.
Vanhemmalla iällä, esimerkiksi alle kouluikäiset lapset yrittävät huutamalla saada vaikkapa karkkia kaupassa ollessa. Jokainen meistä on törmännyt karkkikaupan luona kiljuvaan lapseen. Murrosikäisillä huutaminen on manipuloinnin väline, jolla yritetään taivuttaa muut omaan tahtoonsa. Jos karkkihyllyn vierellä huutava lapsi tai huutava murrosikäinen huomaa saavansa huutamisella itselleen hyötyä, hän toistaa tätä käyttäytymismallia myös aikuisenakin.
Jos aikuinen ihminen huutaa, hän on jämähtänyt lapsen tasolle. Hän yrittää huutamalla saada muut noudattamaan hänen omaa tahtoaan. Psyykkisesti aikuiseksi kasvanut ihminen pyrkii selvittämään asiat keskustelemalla - ei huutamalla.
On vanha sanontatapa, joka pitää paikkansa: Kun huuto alkaa, niin järki lähtee.
Järki on lähtenyt huutavan miniän päästä. Ja järkevä anoppi lähtee ovesta ulos.
Siinä on helisemässä kun joku ns. aikuinen tekee jotakin todella tökeröä. Eikä kuuntele normaalia puhetta ja vielä vänkää vastaan, vaikka on jäänyt kiinni käsi hillopurkissa.
Jos joku ei kuuntele puhetta, ei hän kuuntele huutamistakaan. Päinvastoin, hän saa toisen huutamisesta hyvän syyn loukkaantumiseen. Miniä, joka kiljuu itseään kolme-neljäkymmentä vuotta vanhemmalle anopille ei saa mistään sympatiaa. Sehän olisi sama kuin anoppi kiljuisi kahdeksankymppiselle hauraalle vahukselle.
Tehokkaampaa on, jos anoppi on tökerö, sivuuttaa tämän teot ja puheet täysin tyynesti ja osoittaa itse hallitsevansa tilanteen aikuisemmin.
Olen samaa mieltä aikaisemman kirjoittajan kanssa: kun huuto alkaa, niin järki lähtee.
Onhan tässä se hyvä puoli, että parutaan täällä netissä eikä päin näköä. Anoppini ei osaisi edes kirjoittaa tänne, mutta päin naamaa osaa suoltaa ihan mitä tahansa.
Sinulta on ilmeisesti jäänyt jotain joko riveiltä tai rivien välistä lukematta, sillä ihan noin sisällyksetöntä ei tämänkään ikäpolven impulsiiviset nettikirjoitukset aina ole.
Olet päässyt elämässä helpolla, jos olet ollut tyytyväinen ihan kaikkeen, mitä elämä on tuonut tullessaan. Tai sitten olet niitä ihmisiä, jotka osaavat kääntää sodatkin rauhaksi. Tai sitten kuulut niihin onnettomiin, jotka näkevät, mutta eivät ymmärrä.
Kateeksi käy kaikissa tapauksissa, koska totta vieköön tämä elämä olisi helpompaa, jos ei vaatisi itseltään eikä muilta yhtään mitään. Tosiaan toivon, että omat poikani osaisivat tulevaisuudessa itsekin ajatella; siis jos käyttäydyn heitä kohtaan huonosti, niin ainakin reagoisivat jollain tavalla. Toisin on anoppini laita; poikansa, jo pitkään ukkomiehenä ollut, alittaa riman toisensa jälkeen. Ja mitä tekee äiti? Taputtaa iloisena käsiään yhteen ja unelmoi tulevasta sukupolvesta, joka ei itsensä tavoin osaa erottaa syitä ja seurauksia toisistaan.
Olisipa tosiaan niin, että puhelinsoitolla pärjäisi. Kaikille teennäiset kiitokset ja roolimallien sokea jäljitteleminen ei onneksi riitä. Nainenhan Suomessa on iänkaiken ylläpitänyt patriarkaalista elämäntapaa. Hyvä vain, että joku joskus jossain viheltää pelin poikki. On jo aikakin.
Entäpä jos se on miniä, joka käyttäytyy huonosti? Pitäisikö anopin olla vain mielin kielin, etteivät välit katkea? Minullakin on sen verran ikää, että ihmettelen joskus nykyajan nuorten naisten itsekästä mulle..mulle..mulle-käyttäytymistä.
Arvostan surasanaista rehellistä ihmistä. Joka uskaltaa elää ja olla oma itsensä miellyttämättä yhtään ketään. Anoppia ja appee ei tarvitse alkaa nuoleskeleen vaan viisaasti sanoo suoraan mitä ajattelee, jos se ei kelpaa niin eivät ne ole sinun arvoisiasi ihmisiä. Vanhemmilla ihmisillä pitäisi olla elämänkokemusta ja viisautta enemmän kuin nuorilla mutta harvalla ikä viisautta tekee ja nykyään nuoret alkavat olla kehityksessä vanhoja edellä paljonkin.
Miniällä on oikeus olla minä, minä lapsellinen mutta sinulla ei ole enään. Sinun pitää pitkän elämänkokemuksesi perusteella ymmärtää nuorisoo ja osata käsitellä heitä. Menneisyydessä ei kannata enään elää vaan päivitä itsesi nykyajan tasolle jotta ymmärrät nuorisoo.
Tutkiskele oletko itse jälkeen jäänyt henkiseltä tasoltasi jollet pysty oleen aikuinen nuorison kiukutellessaan. Lahootko ensimmäisten vastoinkäymisten tultua vaikka elämänkokemusta on sinulla enemmän kun jollain miniällä? Missä on elämän tuoma vahvuutesi tukee nuorisoo?
"Miniällä on oikeus olla minä, minä lapsellinen mutta sinulla ei ole enään. Sinun pitää pitkän elämänkokemuksesi perusteella ymmärtää nuorisoo ja osata käsitellä heitä. Menneisyydessä ei kannata enään elää vaan päivitä itsesi nykyajan tasolle jotta ymmärrät nuorisoo." Lainaus kirjoituksestasi.
Mietitäänpä, miksi ihminen avioituu ja perustaa oman kodin ja perheen?
Sinua edeltävä sukupolvi on avioitunut ja alkanut elää aikuisen elämää. Monet muuttivat pääkaupunkiseudulle tai muihin asutuskeskuksiin, eikä vanhemmista ollut apua, koska he jäivät matkojen päähän.
Sinä avioidut mutta jatkat lapsen ja "nuorison" elämää. Kuvittelet ehkä, että appivanhemmista tulee uudet vanhemmat, ehkäpä paremmatkin kuin omat. Heiltä saa tukea ja turvaa tarvittaessa. Jos ei saa, on lupa kiukutella kuin kotona ja esittää vaatimuksia:"Päivitä itsesi nykyajan tasolle!"
Anoppi on ollut kasvattaja omalle pojallensa, mutta kun poika menee naimisiin, ei anoppi suinkaan rupea kasvattamaan miniäänsä, vaan pitää häntä aikuisena ihmisenä.
Siinä hän ilmeisesti erehtyy.
Anopin pitää miettiä koko asia uusiksi. Poika on siis mennyt naimisiin epäkypsän, murrosikäänsä elävän tyttären kanssa, ja kohta heillä on omat lapset! Elämänkokemuksensa perusteella hän tietää, että perhe tulee olemaan suurissa vaikeuksissa lapsen kanssa.
Siinä sitä on anopilla tilanne, jota hän ei todellakaan ole toivonut eikä pyytänyt. Hyvä on viimeinen kysymyksesi.
Luulenpa, että anoppi kysyy samaa hädissään, koska ymmärtää, että häneltä vaaditaan nyt kaikki vahvuus, joka suinkin hänen voimistaan löytyy.
Oletko noin tärkeä? Olet siis kehityksessä appivanhempiasi edellä paljonkin.
Mitäpä, jos sallisit appivanhemmillesikin oikeuden elää ja olla oma itsensä.
Toivottavasti et ajattele, että appivanhempien tulee nuoleskella sinua, koska olet suvainnut ottaa puolison tästä perheestä?
Poikani ja miniäni ovat jo yli kolmekymppisiä "lapsia" jatkuvine vaatimuksineen, joita minun täytyi ymmärtää ymmärtämistäni. En jaksanut enää...
Kysymys ei ole miellyttämisestä vaan inhimillisestä käyttäytymisestä. Onko sinun mielestäsi miniällä oikeus olla kuin nelivuotias pikkulapsi, joka heti kun ei saa haluamaansa (rahaa, lahjaa, huomiota), alkaa kiljua kurkku suorana?
Olen verran vanhaa ikäpolvea, että minua järkyttää tuommoinen. Missä ovat hyvät tavat? Missä on toisen ihmisen huomioonottaminen? Me vanhemmat ihmisetkin olemme ihmisiä, joilla on kaikki tunteet tallella. Minuun ainakin sattuu.
Äläpä nyt syyllistä muita anoppeja oman anoppisi käyttäytymisestä.
Toivottavasti muistat nämä sinun kirjoituksesi, kun oma miniäsi tulee hyppimään silmillesi.
Olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä, niin tässä kuin muissakin ihmissuhteissa molempien osapuolten tulee muistaa ihan ne perus käyttäytymissäännöt, jotka toivottavasti on kotona opetettu. Kaikki ihmissuhteet vaativat molemminpuolista kunnioittamista ja huomioonottamista toimiakseen. Ei sen enempää nuorilla aikuisilla kuin anoppi-ikään ehtineilläkään ole oikeutta käyttäytyä miten sattuu.
Minua hirvittää ajatella, että poikani ja miniäni kasvattavat joskus tulevat lapsensa huutamalla. Itse en ole koskaan huutanut vaan pyrkinyt keskustelemaan.
Mutta onko tosiaan minun vastuullani kasvattaa vielä miniä ja tulevat lapsenlapsenikin? Eikö omien lapsien kasvattaminen riitä yhden äidin osaksi? Pitääkö minun olla vastuussa tästä itsekkäästä sukupolvesta jälkeläisineen aina kuolemaani saakka?
Oma ratkaisuni on: EI.
Vaihtaisin oman miniäni sinuun koska tahansa :)))
Miniää koskevat ehdottomasti samat vaatimukset kuin anoppiakin. Ei vanhemman viisauteen tai nuoruuden kokemattomuuteen terveen ihmisen tarvitse vedota. Ihan samat käytöstavat koskevat nuorta ja vanhaa, miniää ja anoppia.
Tarkoitin juuri sitä, että mielin kielin ei kenenkään tarvitse olla. Jos välit katkeavat siitä, että reagoi toisen huonoon käytökseen, niin sitten katkeavat. Ärsytyskynnys on harvoin anopilla tai miniällä niin alhaalla, että välit katkeavat siihen ensimmäiseen eripuraan. Joidenkin miniöiden tai anoppien kanssa ei yksinkertaisesti ole keinoja keskustella, eikä se väkinäinen yksipuolinen yrittäminen ole keinoista parhaita. Itsellehän siitä vain tulee paha mieli, kun on jatkuvasti antamassa, ei milloinkaan saamassa.
Ikä tuo etäisyyttä moniin asioihin, sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta näkee asioita eri tavalla kuin aikaisemmin (itse olen ainakin huokaissut usein, että olisipa ikää 20 vuotta vähemmän, mutta sama elämänkokemus ja itsevarmuus kuin nyt). Toisaalta taas jää asioita näkemättä. Tuo nuorten naisten itsekäs hetimullekaikki-elämäntyyli ei ole nykyajan ilmiö. Sama ilmiö on ollut kautta aikain; vanhemman näkökulmasta nuoremmalla naisella on kiire saamaan ja kokemaan.
Tämä on nyt tällaista ympäripyöreätä tekstiä, koska aihe on valtavan laaja. Toivottavasti miniäsi ja sinä tahollanne löydätte sen oman tien elää omaa osuuttanne poikasi elämässä. Kummallekin riittää tilaa, sen tiedän jo kokemuksesta.
Tiedä sinusta, oletko miniä vai anoppi, mutta siinä missä minä mielestäsi syyllistän, sinä yleistät.
Pidät ilmeisen varmana, että jonain päivänä miniäni hyppii silmilleni ("... kun, ..."). Miksi näin?
Enpä usko, että näiden kirjoitusten muistaminen tai unohtaminen vaikuttaa tuleviin ihmissuhteisiini. En usko sitäkään, että pilkka kalahtaa omaan nilkkaan siinä mielessä, että jos en ole pitänyt anoppini käytöstä asiallisena, siitä seuraa automaattisesti, että tulevat miniänikään eivät sitten pidä minun käytöstäni asiallisena.
Lähtökohtasi on yksinkertainen. Muistutat siinä mielessä aviomiestäni. Periaate kuuluu, että jos me emme ole tekemisissä minun äitini kanssa, niin emme ole sitten tekemisissä sinunkaan äitisi kanssa. Näin paperinmakuisia ihmissuhteet eivät sentään ole. Taustalla on juuri se kaavamainen rooliajattelu, että miniän ja anopin välillä kuuluukin olla jonkinlaista skismaa. Samaan kaavamaisuuteen viittaa opittu käyttäytymismalli - jossa ei muuten ole järjen häivääkään - minkä mukaan miniän ja anopin pitäisi vähintään sietää toisiaan vain siksi, että ovat se miniä ja anoppi. Salliihan tuollainen ajattelutapa juuri ne kaikki käyttäytymismuodot, joita ei missään muissa ihmissuhteissa sallittaisi.
Hyvään ihmissuhteeseen kuuluu toisen kunnioittaminen ja toisesta välittäminen. Vähintä mitä voi vaatia on asiallinen käytös ja toisen perustarpeiden koskemattomuus (kiusaaminenhan kohdistuu usein juuri perustarpeiden, kuten hyväksytyksi tulemisen tarpeen loukkaamiseen). Ihmissuhteet eivät ole siinä mielessä autonomisia, että historia toistaisi itseään, kuten kirjoituksessasi viittaat. Me voimme vaikuttaa omiin ihmissuhteisiimme monin tavoin, mutta vain kapasiteettimme rajoissa. Se, että anopillani ei tuota kapasiteettia ole, ei siis tarkoita sitä, että sama kapasiteetti puuttuisi minulta.
Tilannetajua tarvitaan. Siihen viittasin myös kritisoidessani ketjun aloittajaa siitä, että hän ei ollut miniöiden parkunoista lukiessaan tavoittanut kirjoitusten sanomaa. Kertoo aikamoisesta empatian puutteesta. Ei anoppeja voi niputtaa tai kohdella jonkin yleistyksen mukaan, mutta ei niin voi oikein tehdä miniöillekään.
Äitini huusi meille jatkuvasti ja sai jopa raivokohtauksia pikkuasioista. Nyt parin, kolmen vuosikymmenen jälkeen hän ilmeisesti kuvittelee, ettemme me muista, millaista meillä oli kotona!
Hän saattaa jopa väittää: "En ole koskaan tykännyt huutamisesta!" Kuitenkin juuri hän meillä huusi niin että pihakin raikui, taatusti naapuritkin kuulivat, mitä hän nykyään muka paheksuu. Juu kun muut tekevät sitä. Itse hän on aina ollut enkeli, joopa joo.
Anoppille ei kelpaa miniäksi kukaan (kukaan muu kuin hän itse ei ole riittävän täydellinen hänen pojalleen) ja tätä ajatusta vastaan miniän täytyy koko ajan taistella. Ongelman ydin on siinä, eikä tule vuosisatojenkaan kuluessa miksikään muuttumaan. Itse, vaikka täällä purnaan, en ole koskaan anopille pahaa sanaa sanonut, käytöstavat on opittu. Voisipa samaa sanoa anopista.
sinun tehtäväsi ole kasvattaa miniää ja ehkä tulevia lapsia. Irtaudu heistä pikkuhiljaa, mutta pidä välit kunnossa.
Minua on siunattu järkevällä ja älykkäällä miniä kokelaalla. Olen hänestä niin ylpeä varsinkin tätä palstaa lukiessani.
Nauti elämästäsi olet kasvattanut omat lapsesi maailmaan ja nyt aikasi on ja kuuluu sinulle.
Lähtöasetelma: "Anoppille ei kelpaa miniäksi kukaan (kukaan muu kuin hän itse ei ole riittävän täydellinen hänen pojalleen)"
Kenestä me täällä oikein puhumme? Anopeista yleensä vai jonkun määrätyn miniän anopista?
Poikani on löytänyt paremman miniän kuin mitä koskaan olisin voinut toivoa.
Hän on aina myös kohdellut minua arvonannolla, eikä meidän ole ikinä tarvinnut kiihtyä vaikka joskus olisimme jostakin asiasta eri mieltä.
Minä olen joskus muidenkin kanssaeläjieni kanssa eri mieltä, mutta en muista aikuisikäisenä koskaan huutaneeni tai haukkuneeni ketään siitä syystä.
Me suhtaudumme usein asioihin eri tavoin kuin lähimmäisemme. Entä sitten? Kauheaa olisi, jos kaikki olisivat samaa mieltä.
Maailma on täynnä eri lailla asioihin suhtautuvia ihmisiä. Suomessa esim. poliittisia puolueitakin ties kuinka monta.
Me saamme ja meidän pitääkin muodostaa mielipiteemme itsenäisesti ja elää oma elämämme.
Olen onnellinen, että poikani ja hänen vaimonsa ovat yhteisen elämän löytäneet.
Minulla oli juuri tuollainen äiti. Hän oli ensinnäkin aina oikeassa. Jos en uskonut sitä, hän pani minut uskomaan.
Jo pienenä lapsena minulle valkeni, että hän ei pidä lapsista. Me emme voineet koskaan tehdä virheitä, meille huudettiin tosiaan niin että piha raikui. Hän saattoi heittää seinään jonkin esineen tai potkia leikkimme hajalle kiukkupäissään.
Meillä ei saanut koskaan olla hauskaa. Opimme olemaan hiljaa ja huomamattomia leikeissämme, sillä kun äidin katse osui meihin, näki ihan, kuinka hän kävi läpi kaikki tekemättömät hommat, joihin hän voi meidät komentaa.
Usein komennus oli ihan keksimällä keksitty; pääasia, että meidän viihtymisemme keskeytyi.
Arvostelu tehdystä työstä oli aina negatiivista. Hän sanoikin, että lasta ei pidä koskaan kiittää, ylpistyy vaan.
Olin 3-vuotias tehdessäni ensimmäisen päätöksen:"Noin en ikinä tee kun minä olen äiti". Enkä ole tehnyt.
Tein itselleni useita sääntöjä tulevia lapsiani varten pienestä pitäen.
Kun lapseni syntyivät, yritti äitini antaa minulle kasvatusneuvoja. Neuvot loppuivat, kun aloin nauraa ja sanoin, että minä kyllä pärjään pienen muksun kanssa ilman hänen ohjeitaan, älköön ollenkaan huolehtiko.
Tosiaan vanhempana äitini usein moitti ihmisiä, jotka olivat ynseitä tai tylyjä lapsille. Ajattelin joskus, että hän varmaan toivoi, että olemme unohtaneet hänen kiukunpurkauksensa. Tavallaan ne ymmärrän, koska hänellä sota- ja pulavuosina oli kovin ankarat ajat itselläänkin, mutta senkin päätöksen lapsena tein, että omia murheitani en lapsiini pura.
Olen nyt mummu ja anoppi. Kyllä olen pitänyt ne päätökseni, jotka elämäni varrella olen tehnyt. En sekaannu muiden elämään, mutta muut eivät myöskään sekaannu minun elämääni. Se on järjestynyt minulle sopivaksi. Minulla on omat ystäväni ja harrastukseni. Sukuloimme kun on aikaa ja mahdollisuus.
Lapseni ovat varakkaampia kuin minä, joten raha ei välillämme liiku.
että valistatte näitä, on ikävää jos dooris näin niputtaa anopit tuohon iänikuiseen kammaottavien anoppien kastiin, sillä näitä lukemalla nyt miniät jo herätkää..., yleisesti ottaen ette opeta meille enää mitään uuttaa, niinkuin haluaisitte ajatella. Ja silti, kyllä minä ainakin haluan lämpimän ihmissuhteen miniäni kanssa ja ymmärrän pysyä lähinnä vain taka-alalla ja antaa heidän elää omaa elämäänsä, mutta on täysin selviö että poikani on myös minulle rakas, ikuisesti..., ja tiedän, että viisas miniä sen ymmärtääkin, eikä koe sitä uhkana.
ja jos nyt joku haluaa takertua tuohon lauseeseeni, ettei meille voi opettaa enää mitään uutta, niin toivon, että ymmärsitte mitä tarkoitin, siis noin laajemmalti elämässä
(se uusi mitä ihminen oppii jatkuvasti parhaassa tapauksessa läpi elämänsä ja jokaiselta muulta ihmiseltä on asia erikseen)
Sanoisinpa että miniät ovat usein epävarmoja omasta asemastaan miehensä vaimoina ja siksi kokevat anopin uhkana. Miehelle äiti on aina äiti, mutta vaimo voi olla vain yksi monista ehkä tulevista vaimoista. Anopilla on näin ollen voimakkaampi side poikaansa kuin vaimolla mieheensä. Tämä aiheuttaa usein mustasukkaisuuden tunnetta ja epävarmuutta.
Usein anopin ei tarvitse sanoa kuin että "ruma ilma tänään" ja miniät kokevat tämän moitteeksi itselleen. Olen nähnyt tällaisia tapauksia paljon. Mitä tahansa anoppi sanoo, se on miniän mielestä moite.
On turha tulla yleistämään, ettei anopille kelpaa miniäksi kukaan. Anopit toivovat ennen kaikkea, että heidän poikansa ovat onnellisia ja toivovat suvun jatkumista, lapsenlapsia. Silloin heidän omat kasvatusvaivansa eivät ole menneet hukkaan.
Jos pitkään ukkomiehenä ollut anopin poika tekee rimanalituksia, niin miksi juuri hänen äitinsä pitäisi puuttua asiaan?
Eikö poika ole täyspäinen aikuinen ja mies. Kyllä hän hoitaa omat asiansa. Jos ongelmat ja alitettavat rimat ovat avioliitossa, niin anoppi pysyköön kaukana niistä asioista. Pojan pitää selviytyä itse.
Viisas anoppi ei kysele liikaa, ettei joutuisi yllättäen erotuomariksi asiassa, joka ei hänelle kuulu ja jota hän ei ymmärrä. Kolmannen korvapuusti.
Avioliiton ristiriidat hoidetaan kotona tai ammattiauttajalla.
Taidat pilailla ja yrittää provoilla?
"Usein anopin ei tarvitse sanoa kuin että "ruma ilma tänään" ja miniät kokevat tämän moitteeksi itselleen."
Vaikutat täysin pöljältä kun tuollaista väität.
"On turha tulla yleistämään, ettei anopille kelpaa miniäksi kukaan. Anopit toivovat ennen kaikkea, että heidän poikansa ovat onnellisia ja toivovat suvun jatkumista, lapsenlapsia."
Niin - itse siis saat yleistää, mutta muut eivät saa kertoa edes omista henkilökohtaisista kokemuksistaan? Vai mitä hittoa tarkoitat?
"Silloin heidän omat kasvatusvaivansa eivät ole menneet hukkaan."
Joskus vaikuttaa siltä, että jotkut naiset kasvattavat lapsiaan vain ja ainoastaan itsekkäästi itseään varten, eivät aikuisuuteen ja omaan persoonalliseen elämään.
Minä ainakin haluan lapseni olevan onnellisia avioliitossaan, enkä tiedä ainuttakaan äitiä joka toivoisi lapsilleen pahaa. Tiedätkö sinä? Sen sijaan tiedän monia äitejä, jotka toivovat saavansa lapsenlapsia. Että se siitä yleistyksestä. Itse yleistät viimeisessä kappaleessasi todella räikeästi.
Ehkä tuo "ruma ilma..." oli vähän kärjistetysti sanottu, mutta siinä on vinha perä. Miniät ovat nuorempia, kokemattomampia, he ovat tunteneet miehensä vähemmän aikaa kuin anoppi, anopilla ja hänen pojallaan on yhteisiä kokemuksia joihin miniä ei voi enää vaikuttaa. Se saattaa aiheuttaa miniässä mustasukkaisuutta, raivoa, alemmuuden tunteita, tarvetta kilpailla miehensä huomiosta.
Totta kai poikkeuksia on puoleen ja toiseen, sekä anopeissa että miniöissä.
"enkä tiedä ainuttakaan äitiä joka toivoisi lapsilleen pahaa. Tiedätkö sinä?"
Tiedän. Esimerkiksi oma äitini ja oma anoppini. Itsekkäitä paskoja, jotka eivät ensin ole vaivautuneet omien lastensa hyväksi ja sitten vielä yrittävät kaikin keinoin pilata lastensa avioliitot. Yhdessä tapauksessa jo onnistuneetkin. (Oli tietenkin muitakin syitä, kun siskoni mies lähti mäkeen, mutta yksi syy oli äitini.)
Äitini on lisäksi erittäin kateellinen meille kun me olemme kouluttautuneet, hän halveksii näyttävästi opintojamme. Vävyt eivät ole mistään kotoisin - nähtävästi.
Tämä on siis minun tapaukseni. Muista en paljon tiedä enkä siksi yleistä. Miksi sinä yleistät, kun varmastikaan et tunne kaikkia tapauksia kuten nyt esim. minun sukuani.
"Että se siitä yleistyksestä. Itse yleistät viimeisessä kappaleessasi todella räikeästi."
Enpäs yleistä vaan nimenomaan puhun JOISTAKIN enkä kaikista. Sinulla taitaa olla vaikeuksia ymmärtää lukemaasi.
En todellakaan tiedä tai tunne ainuttakaan äitiä, joka toivoo lapsilleen pahaa. Ehkä olen seurustellut vääräntyyppisten ihmisten kanssa...
Olen akateemisesti koulutettu anoppi ja ihmettelen, miten sinä onnistutkin vetämään puoleesi näitä "itsekkäitä paskoja"?
Oma anoppini oli tyytyväinen, kun hänen poikansa nai itseään korkeammin koulutetun vaimon. Rauha hänen sielulleen.
puoleeni ketään tietyntyyppistä ihmistä. Ympärilläni on monia toisiinsa nähden hyvin erilaista porukkaa. Nyt vain sattuu olemaan niin että sekä äitini että anoppini ovat tuollaista kateellista ja pahansuopaa lajia. Minkä minä sille voin? Yritän vain parhaani mukaan hyväksyä heidät sellaisina kuin ovat, mutta vaikeaahan se on.
Selittäisitkö muuten millä tavoin tytär voi "vetää puoleensa" itsekkään paskan äidiksi? Aika erikoinen metodi täytyy olla, jos äidin olemus riippuu tyttärestä.
Minullakin oli murrosiässä "paska äiti", joka arvosteli kaikkia tekemisiäni ja yritti tuputtaa omia mielipiteitään ainoina oikeina. Mutta kun kasvoin aikuiseksi, löysin äidistäni aivan uusia puolia ja hänestä tuli ihminen ihmisten joukossa - ei täydellinen, mutta ei mikään paskakaan.
Nykyisin olen valmis myöntämään, että syytä oli myös minussa. Nuorena kun sitä oli niin kaikkitietäväinen ja aina oikeassa...
Minä olen keski-ikäinen, samoin sisareni. Me olemme tavallisia aikuisia ihmisiä, samoin minun mieheni ja myös sisareni nykyinen mies. Meillä on muuten ihan normaaleja ihmissuhteita.
Olemme sitä mieltä, että äitimme on ns. epänormaali ja pahemmaksi vain muuttuu. Kälyni myönsi minulle erään erityisen repivän viikonloppuvierailun jälkeen, että anoppi on kohdellut minua karsaasti ja omituisesti, lisäksi hän oli puhunut minusta pahaa heille, vaikka tuskin minuun oli ehtinyt tutustua eikä tiennyt minusta paljon mitään vielä.
Mutta kuule: Jos sinä olit nuorena murrosikäisenä typerä ja pidit äitiäsi paskana koska et saanut tehdä mitä tykkäsit, niin mitenkähän se tähän ketjuun edes kuuluu? Vaikutat vähän kohnolta kun tuollaista vedät mukaan keskusteluun. Taidat olla pelkkä trolli, ehkä olet vieläkin keskenkasvuinen murrosikäinen, joka vain esiintyy piruuttaan täällä anoppina. Enpä ihmettelisi.
Heti kun joku kirjoittaa jotain sellaista, mistä et pidä, alat (eri nimimerkeillä) nimittelemään ja haukkumaan. Olet niin käpertynyt omaan katkeruuteesi, ettei sinun kanssasi voi keskustella millään tasolla.
Kasva aikuiseksi tai hae apua tuohon pohjattomaan katkeruuteesi ennen kuin tulet näille anoppi-palstoille.
Annoit sitten kasvot käsitteelle akateeminen ilkeys.
Ei välttämättä ole pila eikä provo. Näitä nimittäin on liikkeellä ihan oikeassa elämässä. Tukeutuvat mitä ihmeellisimpiin selityksiin, ettei tarvitse ottaa vastuuta omista sanoista tai teoista.
Katsos. Tietty ihmisryhmä ajattelee, että jos minä pistän puukolla tuota toista sydämeen, on tuon toisen ihan oma vika, jos kuolee.
Sama pätee muutamiin anoppeihin; jos minä vähän tirpaisen tuota miniää, niin oma vika on kun siitä loukkaantuu. Ongelma on aina muissa. Viat ovat aina toisissa. Kaikkialta kuvastuu se minä-minä-minä -asenne, jonka piti olla muuten vain nuorten itsekkäisen miniöiden ominaisuus.
Ymmärrettäväksi tässä valossa kylläkin muuttuu se, että anopit pitävät miniöitään itsekkäinä. Käsitys itsekkyydestä kun perustuu siihen, että kaikki mitä miniä itselleen haluaa tai saa, on anopilta pois.
Murrosikä on vähän eri asia kuin tahalliseen ilkeyteen tai tyhmyyteen reagoiminen.
Sinulla on voinut olla murrosiässä ongelmia äitisi kanssa, mutta älä nyt kuvittele, että kaikilla muillakin olisi.
Kirjoituksesi muistuttaa joskus kuulemaani vitsiä, joka meni suurinpiirtein niin, että: "Olin ennen hyvin itsekäs ja puhuin vain itsestäni, pääsin sitten terapiaan, jossa parannuin kokonaan. Olen nykyään ihan toinen ihminen. Minusta tuli aivan ihana ja sympaattinen. Minä olen niin viisas. Onneksi kävin terapiassa, mikä onnistui, koska olen niin älykäs. Minä olen paras, enkä enää ollenkaan niin itsekäs kuin silloin ennen."
Naurattiko sinua?
Et taida olla mikään ruudinkeksijä.
Taitava olet silti keksimään kaikkea, mikä loitontaa sinua entisestään kyvystä tutkiskella omia ajatuksiasi ja asenteitasi.
Toivottavasti edes "käsialasta" tajuat, että sinulle tulleet vastaukset eivät todellakaan ole saman ihmisen eri nimimerkeiltä.
Keksintösi tuosta saman ihmisen eri nimimerkeillä kirjoittamista palautteista viestiisi on varmasti omiaan lohduttamaan sinua.
Jos nyt käsi sydämellä vakuutan, että olet ihan aidosti saanut negatiivista palautetta useammalta kuin yhdeltä kirjoittajalta, mitä keksisit seuraavaksi?
Kerään näitä selityksiä, koska niistä saa erinomaisen kokoelman defenssimekanismeista.
Sinun kirjoituksesi kuulostavat siltä että olet itse saanut kokea yhtä ja toista oman anoppisi puolelta. Kiitos muuten, kirjoituksesi selvensivät omia ajatuksiani kivasti.
Ihan kuin tekstistäsi olisi huokunut, että äiti on miehen elämän tärkein nainen miehen kuolemaan asti?
Jos tosiaan tätä hait, niin ei ole ihme, että miniästä tuntuu kuin anoppi tunkeutuisi hänen reviirilleen. Oletko koskaan kuullut sanontaa "lapset ovat lainaa vain"? No, se sopii tähänkin yhteyteen. Ei ole mitenkään tarkoitus, että aikuisen miehen elämässä oma äiti on ikuisesti paras ja ihanin nainen, ja heidän yhteiset kokemuksensa kaikkein tärkeimpiä. Eikä ole äidin tarkoitus suosia tällaista ajattelua ja tyrkyttää sitä aikuiselle pojalleen. Normaalissa vanhempi-lapsi -suhteessa vanhempi opastaa lastaan itsenäiseen elämään. Tekemään omat valintansa. Kantamaan oman vastuunsa. Elämään oma elämäänsä. Rakastumaan ja perustamaan perheen. Ihmisen elämä -sen oman lapsenkin- jakaantuu kahteen osaan; olla huolehdittavana ja huolehtia itse. Kun ihminen siirtyy "huolehtii itse" -vaiheeseen, ei sitä voi äitikään estää yrittämällä tehdä pojastaan aikuisen infantiilin.
Anopistani riittäisi elämänkokemusta useammallekin. Niin hyvässä kuin pahassa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että yksi ja sama ihminen voi olla joskus niin hyvä ja sitten yllättäen niin paha.
Virheen tein siinä, että kuvittelin anopistani tulevan minulle yhden parhaita ystäviäni koko elämän aikana. Kun tätä palstaa lukee ja menneitä muistelee, niin tietää, miten lapsellinen tuo ajatus oli. Miksi tosiaan anopista pitäisi tulla miniälleen yhtään mitään muuta kuin anoppi?
Anoppini tosin ajattelee, että olemme sydänystäviä. Minun mielestäni taas edes hyvänpäiväntuttavat eivät tee toisilleen sellaista, mitä anoppini on usein tehnyt minulle. Meillä on ilmiselvästi erilainen käsitys siitä, mitä sydänystävyyteen kuuluu.
Harmi sinänsä. Olisin mielelläni anoppini sydänystävä, mutta en uskalla. Varovaisuus on oppimisen tulosta. Tai sitten - niin kuin jotkut väittävät - epävarmuuttani asemastani vaimona (tämä on kyllä ironiaa).
Jos minustakin tulee sitten anoppina vanha ja viisas, paljon nähnyt ja kaikkea kokenut, niin en pidä sitä mitenkään ansiona, vaan olen pahoillani siitä, että se kaikki piti nähdä ja kokea, mitä ei kohdalleen toivonut.
Hyvää uutta vuotta.
Tietysti on hirviöanoppeja, ja moni miniän tarina täällä on tosiaan kauhea. Mutta suurena vastapainona on näitä outoja miniöitä.
En ole vielä anoppi, mutta vaaravyöhykkeessä ;) Onneni taitaa olla se, että olen tyttären äiti, saan siis vävyn enkä miniää. Enkä voi uskoa tyttäreni olevan niin pösilö, että naisi miehen joka tarkkailee pankkitilini saldoa. Vaikka kuka sen tietää, rakkaus on omituista...
Jeps, jos minusta tulee joskus anoppi/isoäiti, niin en ole lapsenpiika, en ole pankkiautomaatti. Onneksi tyttäreni tuntee minut hyvin, eikä tulisi ajatelleeksikaan moisia vaihtoehtoja.
Toden totta, sappi oikein kiehuu, kun joidenkin aikuisten lasten mielestä ihmisen satsaaminen omaan itseensä on pois heidän perinnöstään. No niinhän se onkin - so what?! Jos on sellaista jälkikasvua siunaantunut, niin ei muuta kuin elämä oikein kunnolla ranttaliksi ja raha palamaan sekä testamentti niistä rippeistä jollekin voimakkaalle säätiölle, niin vahvalle, ettei katkera jälkikasvu pysty pelottelemaan oikeusjutulla.
Ole sinä mummo hiljaa siinä,mee kotios leipoon karjalanpiirakoita ja hakkoopiirakkaa. Pistä kunnolla savupekonia väliin jää taas muuten niin mauttomaksi pelkällä peruna silpulla ja suolalla.
ei varsinkaan sun käskystäs, mummot tekee ihan mitä niitä lystää