Mitä te ajattelette sillon kun teette rankkaa lenkkiä ja tuntuu ettei jaksais enää juosta. Mitä ajattelette että saatte itsenne tsempattua loppuun.
Rankoilla lenkeillä?
Höhöö
81335
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minä nautin lenkeistä ! En kiusaa väkisin itseäni. Jos kulkee hyvin mennään kovempaa, mutta ahdistamaan en ala. Pitäisikö juoksustakin tehdä stressilaji, kun työssä ym. stressiä tarjotaan muutenkin.
Mielestäni jos kuntoon haluaa päästä on jouduttava laittamaan joskus itsensä kovallekkin. Rankan lenkin jälkeen on kaikkein paras fiilis että tulipas tsempattua vaikka tuntui ettei tuu mitään. Se kasvattaa itsekuria. Eihän maratonin juoksukaan tuskin kenestäkään ole koko matkaa yhtää juhlaa. Mutta sen jälkeen on mahtava fiilis että pystyi siihen.
Riippuu vähän millälailla rankka. Jos on jalka irti niin taidan lopettaa, mutta jos on pelkkää väsymystä tai lievää kipua niin auon päätä itselleni.. En tiedä toimiiko muilla, mutta tykkään piiskata itseäni kunnolla ja välissä yrittää muistaa mitä tavoittelen.
Mulla toimii; Ei jumalauta oot löysä jätkä, ei vittu susta ole yhtään mihinkään.
Samalla mietin, että kohotan koko ajan itsekuriani. Myös egoilen joskus; meikä tässä vaan vetää lenkkiä ja näyttää aika timmiltä, munkkireidet lihoo kotona, meikää reenaa ja saa naiset, hah.
...On se juoksu rankkaa, heh. Tosiaan, mulla siis agressiivisuus toimii tsemppaajana, mutta olen varma siitä, että erilaisille ihmisille toimii erilaiset menetelmät.
lenkillä paljastuu etanan pimeä puoli... Yleensä ajattelen lenkillä niitä näitä ja juoksu maistuu ihan hyvältä, mutta jos alkaa fyysisesti tökkiä loppuu hyvät ajatuksetkin. Sitten alan liikaa kiinnittää huomiota tökkivään juoksuun ja sitten vasta tökkiikin. Mutta olen keksinyt keinon, miten piristän itseäni: ajattelen, että hahhahhahaa se ja se kaverini EI näin juoksisi, hahahhahahaa seuraavan kerran kun käyn terkkarilla voin vaatimattomasti todeta kuntoilleeni niin ja niin paljon ja siksi painokin on laskenut... tai hahhhahhaaa kyllä kesällä pohkeeni näyttävät mekossa takuulla paremmalta kuin sillä ja sillä kaverillani... Ja kun noita mietin, unohdan juoksemisen ja taas tuntuu paremmalta hetken kuluttua.
Eli tämä on etanan pimeä puoli. Normaalioloissa ajatten vähän liiankin vaatimattomasti itsestäni, mutta rankalla lenkillä itseihailu pääsee vallalle!
Pitkillä lenkeillä hyvä musiikki irrottaa ajatukset juoksemisesta. Monesti kun olen ollut väsynyt niin oikein hyvä biisi on piristänyt jaksamaan juoksun loppuun asti. Olen samaa mieltä yhden kirjoittajan kanssa ajatuksesta että juoksusta ei kannata ottaa stressiä päin vastoin sen täytyy olla stressiä ehkäisevä.
Etana ei stressaa juostessaan tai juoksujaan, mutta joskus vähän tökkii juoksu, se kai on kaikille tuttu juttu? Kiitos vinkistä, nimittäin etana on alkanut tosissaan miettiä musiikin kuuntelua lenkillä, mutta siinä on ongelma: etanalla (todellakin!) on niin pienet korvat, että mitkään napit eivät pysy korvissa. Ilmeisesti nyt vaihtoehtona on vaan lätkäistä korville isot kuulokkeet... mutta näyttävätkö ne vähän hassulta? Uskoisin kyllä, että musiikki auttaisi paljonkin, nimittäin etana on todellinen musiikkifriikki ja yhdistettynä musiikkinautinto&juoksunautinto voisi olla varsin antoisa!
Parinkymmenen kilsan juoksun jälkeen ajattelu kaventuu oleelliseen, kääntyy hieman pikkuaivopuolelle eli perustoimintoihin. Siinä tilassa on jotain mystistä, mihin ei ole oikotieä millään muulla tavoin. Juppikouluttajille tämä vaan tiedoksi!
Pitkällä lenkillä heikkoon oloonsa vain jotenkin tottuu, kun tietää, että mikään ei ole vikana; tämä tila on normaalia rasituksessa ja yleensä jopa terveellistä. Tämänkin tiedostaminen johtaa lievästi outoon, mutta tyydyttävään tilaan.
Joskus tulee ajateltua jääkaapin sisältöä ja mietittyä, mahtuuko se kerralla suusta alas.
Kaikista hirveintä on se, jos jonkun äärimmäisen paskan biisin kertosäe ryhtyy soimaan pääkopassa, eikä sitä saa sieltä pois. lenkin aikana.