mulla on ihan tavaton ikävä mun ystäviä. tai no, kyllä mä heitä ystäviksi kutsun kaiken sen jälkeenkin mitä ne mulle teki. mä ihastuin ja aloin seurustella, "ystävät" hylkäsivät minut. ja kaiken kukkuraksi käänsivät minut koko jutun syntipukiksi. mä kuulemma puhuin rakkaastani liikaa, en olisi saanut puhua hänen kanssaan puhelimessa kun olin ystävieni kanssa, ja mun olisi kai pitänyt kysyä heiltä lupa kaikkiin tapaamisiimmekin. en kuulemma enää huomioinut heitä tarpeeksi. niin he varmaan kaikille ihmettelijöille kertovat, jotka kyselevät syytä ystävyytemme hajoamiselle. minä en näe tehneeni mitään väärää. olin vain ihastunut. kenelle muulle ihastumisista puhutaan kuin parhaille ystäville?! en tiennyt tekeväni väärin. niinhän he itsekin aina tekevät. paitsi että kyse on ollut eri asiasta, koska suurin osa heidän ihastumisistaan ovet olleet kaukoihastuksia. minun tapauksessani ero oli se, että minä seurustelin, se ei ollut vain haaveilua. olisivathan he voineet asiasta puhuakin minulle, jos asia niin heitä vaivasi, mutta se kuulema oli turhaa. niinpä he pistivät kerralla yhteyden poikki eivätkä suostuneet suunnittelemaan kanssani mitään enää. en tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai mikä, mutta he eivät jostain syystä jaksaneet katsella onneani. niinpä viiden vuoden ystävyys oli helpompi laittaa poikki. ja kuinka minä olen yrittänyt heille olla niin hyvä ystävä kuin vain suinkin. olen kyllä ollut tukena jopa tuhansien kilometrien päästä mutta toki myös lähellä, olen kuunnellut, auttanut ja tehnyt kaikkeni heidän eteensä, ja tässä on kiitos. onko siis heidän ystävyytensä ollut edes oikeaa ystävyyttä?
tiedän kuinka kamalasti he tekivät minua kohtaan, mutta en voi sille mitään että minä kaipaan heitä ihan valtavasti. minä ja poikaystävänikin erosimme. tuntuu kuin koko maailma kaatuisi niskaan. olen masentunut.
kaikista kamalinta on, että en tiedä itsekään mitä minun pitäisi tehdä, ottaakko vielä yhteyttä ja yrittää jutella vai ei. he kyllä tekivät kantansa jo harvinaisen selväksi että puhuminen on turhaa.. ikävästäkin huolimatta en tiedä voiko välimme tämän jälkeen ikinä palata ennalleen, en tiedä osaanko olla oma itseni heidän seurassaan enää vai joudunko olemaan varpaillani koko ajan. eikä heitä ole pahemmin kuulumiseni kiinnostaneet.
mitä minä teen? sen tiedän että tällaista en jaksa enää kauaa...
tiedän kuinka kamalasti he tekivät minua kohtaan, mutta en voi sille mitään että minä kaipaan heitä ihan valtavasti. minä ja poikaystävänikin erosimme. tuntuu kuin koko maailma kaatuisi niskaan. olen masentunut.
kaikista kamalinta on, että en tiedä itsekään mitä minun pitäisi tehdä, ottaakko vielä yhteyttä ja yrittää jutella vai ei. he kyllä tekivät kantansa jo harvinaisen selväksi että puhuminen on turhaa.. ikävästäkin huolimatta en tiedä voiko välimme tämän jälkeen ikinä palata ennalleen, en tiedä osaanko olla oma itseni heidän seurassaan enää vai joudunko olemaan varpaillani koko ajan. eikä heitä ole pahemmin kuulumiseni kiinnostaneet.
mitä minä teen? sen tiedän että tällaista en jaksa enää kauaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikka sinusta ei tilanteessasi siltä tunnukaan, niin ystävilläsi on todella myös sinua ikävä. Monta kertaa ystävilläsi on tehnyt mieli tarttua puhelimeen, mutta kaikille tilanne on ollut vaikea. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suurempi kynnys kaikilla on tehdä jotain asian eteen.
Tietenkin seurustelutilanteet muuttaa ystävyyttä, mutta ei kukaan sen takia ystäviään halua hylätä. Kaverisi olivat kyllä onnellisia puolestasi – kuten sinäkin heidän puolestaan olisit ollut. Tilanteessasi et varmaankaan enää huomannut, kuinka asenteesi ystäviäsi kohtaan saattoi muuttua nuorukaisen ilmestyttyä kuvioihin. Ajattelet varmaan, etteivät kaverisi ymmärtäneet tilannetta koska lähes kaikki heidän ihastumisensa olivat olleet kaukoihastumisia, mutta kyllä hekin sen verran olivat saaneet katsella maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi, että tiesivät kuinka toinen ihminen voi muuttaa elämän suuntaa.
Et puhunut rakkaastasi liikaa, vaan et puhunut enää mistään muusta. Kaikki kerrat, jolloin vietit aikaa ystäviesi kanssa, puhuit puhelimessa vetäytyen heidän seurastaan. ”Lupaa tapaamisiin” et ystäviltäsi kysynyt,
siihen ei ollut syytä eikä tarvettakaan. Kaikkihan ovat aikuisia ja tekevät omat päätöksensä. Ystäviesi huomioimisesta on vaikea puhua, sillä harvemmin olit tilanteessa enää läsnä. Ja vaikka varmaan toisin luulet, niin ystäväsi eivät ole nähneet mitään tarvetta kertoa ”ihmettelijöille syytä” ystävyyden hajoamiselle. Päinvastoin, ystäviesi toiveena on ollut tilanteen muuttuminen vanhoiksi hyviksi ajoiksi, eikä tästä syystä asiaa ole levitelty.
Olisivathan ystäväsi voineet asiasta puhuakin, mutta ajatellen kaikkia niitä myrskyisiä aikoja, joita viimeisen vuoden aikana vastaan oli tullut, he kokivat vaikeaksi ottaa asiaa puheeksi. Monta kertaa ihan typeristäkin asioista oltiin tapeltu ilman minkäänlaista lopputulosta. Se kuluttaa ystävyyttä, jos sovitaan, että ollaan rehellisiä, mutta sanomisiaan pitää jatkuvasti varoa toisen suuttumisen pelossa. Jos kysyy ystäviltä neuvoa tai mielipidettä, ja painottaa haluavansa rehellisiä vastauksia, niin ei voi olettaa että ne olisivat aina itselle mieluisia. Ystäväsi katsoivat puhumisen olevan siksi turhaa, että he tiesivät, ettet pysty näkemään asiaa samoin kuin he.
Kateus tai mustasukkaisuus ei ajanut ystävyyttänne karille. Oli vaikeaa aina iloita onnestasi, kun nimenomaan se vei kaiken onnen ystävyydestänne. Siksipä asia ystäviäsi alkoikin kaihertaa, kun he eivät edes tienneet nuorukaisen olevan sinun poikaystäväsi ja silti olit valmis siirtämään hänet heidän edelleen.
Ystävyys on oikeaa ystävyyttä, mutta se, miten sitä pidetään nykyään yllä, ei ole kovinkaan aikuismaista. Myös ystäväsi ovat tehneet parhaansa sinun hyväksesi. Onhan sitä ennenkin kättä väännetty – mutta myös välienselvittelyn jälkeen elämää yhdessä jatkettu. Ystäväsi ottivat kyllä yhteyttä heti, kun asioista oltiin yhdessä puhuttu, siinä toivossa, että ystävyys olisi taas vähitellen jatkunut mahdollisimman normaalina. Tässä kuitenkin kävi ilmi, että kun ystäväsi olivat rehellisiä, niin välit menivät entistä pahemmin poikki.
Ystäväsi eivät mielestään tehneet yhtä kamalasti sinua kohtaan, kuin annat ymmärtää. Ehkä olisi pitänyt aukaista suunsa jo aiemmin, mutta aikaisempien tilanteiden varjossa se vaikutti melko itsetuhoiselta. Kukaan ei ole sanonut, että puhuminen olisi turhaa. Turhaksi tilanteen tekee se, että ystäväsi kokevat, että tilanteesta keskusteleminen ei johda minnekään, koska et ymmärrä ja voi nähdä heidän kantaansa asiasta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Viime vuonnakin keskustelimme kolme tuntia asioista – ja lopputulos: anteeksi annat muttet voi unohtaa.
Kuulumisesi ovat kyllä kiinnostaneet, mutta yhteydenpitoon tarvitaan aina kaksi tai useampi henkilöä. On aloitettava tyhjältä pöydältä. Kaikesta hullunmyllystä huolimatta ikävä painaa ja suruakin puseron alta löytyy.
Ystävilläsi on ikävä niitä aikoja, kun olimme Three white monkeys: kun päästelimme taksiasemalla, vilauttelimme rannalla ja parvekkeella..
Minun asenteeni ei ole missään nimessä muuttunut ystäviäni kohtaan millään lailla missään vaiheessa. En ole hetkeäkään pitänyt heitä jotenkin vähemmän tärkeinä elämässäni. He ovat aina merkinneet minulle yhtä paljon. Asenteeni heitä kohtaan ei siis ole muuttunut, vaikka ehkä uuden elämäntilanteen myötä käytökseni olisi muuttunut. Ja mielestäni käytös muuttuu tällaisessa tilanteessa vääjäämättä. Ystävät ja poikaystävä ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä ne kumpikaan voi korvata toisiaan. Enkä minä niin ole pyrkinyt tekemäänkään. Ne vain tulisi saada sovitettua elämään molemmat. Niitä on yllättävän vaikeaa sovittaa kun sellainen tilanne sattuu eteen yllättäen. Minä koin asian niin, että minulla ei ollut edes aikaa yrittää sovittaa niitä elämääni, kun jo yhteydenpito loppui ystävieni suunnalta, eivätkä he olleet enää halukkaita edes suunnittelemaan kanssani mitään. Eikä mikään kuulemma ollut kuitenkaan hätänä. Kaikki oli ok, hieman hektistä vain. He eivät antaneet minulle tilaisuutta edes esitellä poikaystävääni heille, sillä he eivät missään nimessä halunneet sattua esimerkiksi samaan paikkaan missä minä ja hän olimme. Sehän tuntui olevan ystävilleni oikein kunnon painajainen, että poika tulisi paikkaan missä me olimme viettämässä aikaamme. Ei siis ollut mahdollisuuttakaan, että he olisivat voineet tutustua poikaan. Toinen ystävistäni ehti nähdä pojan kerran, toinen kaksi kertaa. Ymmärtäisin kyllä paremmin ystävieni tuohtumuksen, jos tilanne olisi jatkunut pidempään, mutta kaikista eniten ihmettelen juuri sitä, että miten ihmeessä olin ehtinyt suututtaa ystäväni täysin huomaamattani ihan hetkessä, kun käytännössä katsoen mitään ei ollut ehtinyt edes tapahtua. Pikkujoulutkin kieltäydyttiin järjestämästä, koska kuviteltiin, että poika olisi jotenkin mukana kuvioissa. Minä en ollut tarkoittanut asiaa niin, en sitten ollenkaan. Ajatus oli ystävieni itse kehittämä, eli he suuttuivat omalle ajatukselleen mutta pitivät sitä minun kehittämänäni ja suuttuivatkin minulle. Samaten kuvitelma siitä, että tyttöjen illan olisin kokonaan pojan kanssa viettänyt, on sekin täyttä puppua. Jos se on väärin, että minä puolituntisen vietän hänen kanssaan kun hän kerran varta vasten on vuokseni tullut paikkaan, johon ei muulloin jalallaankaan astuisi, niin se ei ole minun pään vaivani, ja siitä on ihan turha minua syyttää.
Tilanne oli poikaystäväni tultua kuvioihin mukaan täysin uusi sekä minulle että ystävilleni. Ei siis ole mikään ihme jos elämä meni sekaisin. Elämääni oli tullut yksi uusi, ihanan kutkuttavan jännittävä asia, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Luulen tuntevani ystäviäni sen verran hyvin, että olen varma, että mahdollisuuden tullen he olisivat ihan samalla tavoin kuin minä halunneet nauttia siitä tunteesta ja tilanteesta täysin siemauksin, jopa uppoutua sokeasti sen suloisuuteen kokonaan. Niin, ja höpöttää siitä ystäville taukoamatta. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut tyytyä pelkkiin haaveisiin vaan nimenomaan sain olla ihastuksen lähellä. Se ei ollut vain ihana mutta surullisen kaukainen päiväuni, vaan ihan täyttä totta. Jos ihminen voi olla niin ihastunut jo pelkkään haavekuvaan, ettei saa häntä kahteen vuoteen mielestään, jos nyt on saanut vieläkään, niin sopii miettiä, että miten käy kun lähes yhtä ihana ihminen onkin yhtäkkiä ikioma. Sitä voi miettiä omalle kohdalleenkin. Jos jo kaukoihastus voi määrätä ihmisen elämänrytmiä, pukeutumista ja tyyliä, tai jos joku ihana herrasmies vie yöunet, saa sydämen hakkaamaan ja hymyn huulille olemassaolollaan, niin miten käy näille ihmisille kun oma yhtä ihana rakas löytyykin yhtäkkiä puhelinlangan päästä tai jopa omasta kainalosta? Elämä ei todellakaan pysy entisillä raiteillaan, mutta ei se myöskään vie sydämestäni ystäville varattua paikkaa, eikä muuta asennettani heitä kohtaan. Se vain on niin, että ihastuksen kanssa haluaisi viettää joka ainoan hetken, jonka vain irti saa. Häntä ajattelee taukoamatta ja luonnollisestikin myös hänestä haluaa puhua kokoa ajan. Kun hän on päällimmäisenä ajatuksissa niin silloin hän on, eikä sille voi mitään. Minun mielestäni ystävien tulisi se myös ymmärtää, tai sitten nykäistä hihasta haaveilija takaisin maan pinnalle. Mistään ei tule mitään, jos kukaan ei sano mitä ajattelee. Höpötys jatkuu jos kukaan ei sitä pysäytä. Vaikka näköjään yhteydenpidon katkaiseminenkin oli yksi keino vaientaa…
Minua loukkaa ihan suunnattomasti se, että ystäväni ovat kuvitelleet tietävänsä minun ajatukseni ja tunteeni paremmin kuin minä itse. He nimittäin sanoivat, että poikaystäväni ei ollut minulle edes niin tärkeä. Miten he olisivat toisaalta edes voineet tietää sen aikaisia tunteitani kehenkään, kun varsinkaan toinen heistä ei ollut pitänyt yhteyttä enää viikkoihin. Naurettavinta on mielestäni kuitenkin se, että – yllätys yllätys – ystäväni eivät sanojensa mukaan edes tienneet että poika oli minun poikaystäväni! Niillä kolmella kerralla, kun me ystävieni kanssa ylipäätään mitään yhdessä teimme, he kyllä olivat joutuneet kuuntelemaan minun vuodatustani pojasta, ja kuulemaan treffeistä ja katsomaan vierestä kun minä jatkuvasti puhuin hänen kanssaan puhelimessa, mutta eipäs he tienneetkään että poika olikin poikaystävä! Keneksiköhän he mahtoivat sitten poikaa luulla, mietinpä vain…
Minun mielestäni tätä tapausta ei voi mitenkään verrata aiempiin tapauksiin. Tällaista tapausta ei ole ennen tullut eteen, joten mielestäni on tavallaan väärin miettiä sitä, mitä joskus on ollut ja miten joskus ollaan reagoitu, koska kukaan ei tiedä miten toinen tässä tilanteessa reagoisi. Ystävieni mielestä kaikki aiemmat tapaukset ovat olleet tyhmiä, ja minä en ole niissä heidän näkökulmiaan ymmärtänyt ollenkaan. Kysymys kuuluukin ovatko he ymmärtäneet minun näkökulmiani kerran ne heidän mielestään niin tyhmiä ovat olleet? Ulkopuoliseksi olon tunteminen ja se, että toinen parhaista ystävistäni valehtelee päin naamaa ovat olleet minulle ihan todellisia pahan olon tunteita, enkä minä näe niissä mitään tyhmää. Eikä sanojani pidä vääristää, sillä anteeksi annosta ja unohtamisesta puhuin ainoastaan valehtelun yhteydessä. Sitä ei pidä vääristää koskemaan kaikkea mitä välillämme on ollut. Kyse oli ainoastaan yhdestä asiasta, ja se oli toisen ystäväni valehtelu. Ja asia on niin, että olen hänelle kyllä anteeksi valehtelun antanut, mutta ei sitä voi unohtaa vaikka haluaisikin. Se jää väkisinkin kummittelemaan mieleen. En minä oletakaan, että ystäväni niitä minun ulkopuolisuuden tunteita olisivat ymmärtäneet vaikka niin kyllä kovasti toivoinkin, sillä heitähän on koko ajan ollut kaksi. Heillä on ollut koko ajan toisensa. Minä olen se, jolla ne tunteet ovat jyllänneet, ei heillä. Pahin pelkoni on koko ajan ollut se, että jään yksin. Ja kappas, nyt se tapahtui. Eihän pelkoni siis olekaan ollut täysin turha, kerran minut on tällaisen asian vuoksi jätetty paitsioon.
En olisi kuuna päivänä osannut aavistaa että tällainen sotku vielä eteemme tulee. Kaikkien niiden keskustelujen jälkeen mitä olemme ihastumisista ja rakastumisista käyneet, olisin kuvitellut, että jokainen olisi ollut varautunut siihen, mitä tuleman pitää. Olisin kuvitellut, että jokainen olisi ollut valmis antamaan tilaa toiselle. Olin kauan aikaa aivan täysin epätietoinen tilanteesta. Tiesin vain sen, että minä olin vihdoin löytänyt poikaystävän, ja samassa ystäväni katkaisivat yhteytensä minuun. Mistä minä olisin voinut tietää, että syynä oli mikä oli. Itse asiassa en tiedä oikein vieläkään miksi sitä kutsuisin. Minun mielestäni ainoa, mitä tein, oli se, että olin vain korviani myöten ihastunut. Ystäväni kokivat sen kuitenkin jollain ihmeen lailla niin, että hylkäsin heidät. Minulla oli – ja kai se on sitten edelleen, sillä en ole mieltäni asian suhteen muuttanut – asennevika heitä kohtaan. Puhuin liikaa vääristä asioista. Tai siis en puhunut muusta kuin väärästä asiasta. Silti asioiden selvittelyn jälkeen he sanoivat, etteivät tarkoittaneet, ettenkö saisi pojasta puhua. Niin siis, mitä minä loppujen lopuksi sain tehdä? Sain kyllä puhua, mutta en liikaa? Okei. Sain niskoilleni syytöksiä, joita en vain ymmärrä. Kyllä minä ymmärrän virheeni yleensä, mutta vaikka kuinka mietin tätä tapausta, en silti ymmärrä missä kohtaan niin verisesti ystäviäni loukkasin, että he dumppasivat minut kertaheitolla. Mielestäni ystävyys ei vain mene niin, että toinen jätetään sellaisen asian vuoksi, että hän on keskittynyt niillä muutamalla hassulla tapaamiskerralla liikaa ihastukseen. Se ei vain mene jakeluun. Ei sellaista tehdä, eikä sellaista tapahdu!
Siitä lähtien, kun sain tietää syyn, oloni on ollut syyllinen, vaikken tiedä miksi. Minä en todellakaan näe mitä väärää olisin tehnyt. Siis myönnän kyllä, että olen pojasta paljon puhunut, mutta en siltikään näe mitä väärää siinä on. En ole tahallani ystäviäni sortanut tai jättänyt huomioimatta. Enkä varsinkaan ole muuttanut asennettani heitä kohtaan. Syy siihen, etten ole ottanut yhteyttä, on niissä syytöksissä, mitä sain niskaani. Niistä sain sellaisen kuvan, että viime vuosi on ollut ystävilleni erittäin vaikea minun takiani. He ovat joutuneet kärsimään vuokseni ja he ilmeisesti jollain tapaa jopa pelkäävät minua ja reaktioitani. Sanalla sanoen sain sellaisen kuva, että olen tehnyt heidän elämästään onnetonta. Miten joku voi olettaa että minä sellaisten syytösten jälkeen pystyisin noin vain jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Ihan niin kuin viime vuosi olisi ollut heidän elämänsä kamalin, ettei siinä olisi ollut mitään hyvää. Heidän sanojensa mukaan minun onneni tekee ystävyytemme onnettomaksi. He kuulema jo nyt odottavat, että helmikuussa minä järjestän jonkinlaisen kohtauksen jälleen. Minä mieluummin olen sellaista järjestämättä. Olen kai jollain tapaa huono ystävä heidän silmissään, ja siksipä en ole puhelimeen rohjennut tarttua vaan olen ennemminkin halunnut miettiä rauhassa asioita ja samalla odottaa mitä tuleman pitää. Mitäpä minä heidän elämäänsä hankaloitan, jos he eivät sitä halua. Eipä ole kovin innokkaasti minunkaan puhelimeni soinut ja se taas on mielestäni kertonut jostain. Yhteyden ottamiseen tarvitaan yksi henkilö. Ystäviäni on kaksi, joten kynnys olisi ollut paljon matalampi tarttua luuriin heillä kuin minulla. Minä kyllä yritin pitää yhteyttä yllä, mutta se ei kelvannut. Tietäisinköhän asian oikeaa laitaa vielä tänäkään päivänä, jos en minä olisi pyytänyt, että asioita selvitettäisiin? Sitä ennen soitin useamman kerran ja yritin ehdottaa tekemistä, mutta vastakaikua en saanut. Siksipä juttelun jälkeen saamani muutama viesti on näyttänyt aika innottomalta yritykseltä saada asiat kuntoon.
Minä näen asian niin, että vika ei ole yksin minussa. Kukaan ei riitele ja järjestä kohtauksia tyhjästä yksin. Minun mielestäni jokaisella on ollut osansa näihin selkkauksiin. En minä tunne oloani ulkopuoliseksi tuosta vain, kyllä siihen syy on. Ja kuten sain jo viime vuonna nähdäkin, ei kaikki kohdallaan ole koska apuna käytetään valheita. Mutta kuten olemme jo nähneet, minä ja ystäväni näkevät asiat niin eri tavoin, että minä en todellakaan tiedä mitä tehdä.
Mutta kuten sanoin, valtava ikävä minulla ystäviäni joka tapauksessa on. En vain todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Edelleen kysyn, voiko tästä enää jatkaa puhtaalta pöydältä mitenkään?