Elän avosuhteessa, suhteellisen tuoreessa ja odotamme mieheni kanssa lasta syntyväksi kesällä. Joulunaikaan pääsin oikein pitemmän kaavan mukaan tutustumaan mieheni siskoihin ja äitiin ollessamme kaikki viikon verran Ruotsissa miehen sisaren vieraana.
Miehen sisar on muutama kuukausi sitten itse synnyttänyt ja hoiti siellä esikoistaan. Autoimme itse kukin sekä ruuanlaitossa, että muussa ja myös vähän vauvan hoidossakin. Pidin miehen siskoista. Fiksuja täysipäisiä asiallisia mukavia naisia.
Vaan anopinpa käytös ja luonteenlaatu alkoi minua hiukan hirvittää. Hän on höösääjä, dramaqueen luonteeltaan. Aivan pienimmätkin asiat ja kommentit tulevat suustaan ulos kuin suurimpina asioina maailmassa. Kuulin aivan uskomattoman määrän ihmettelyä, päivittelyä, kielen napsuntaa ja toisaalta aivan uskomattoman jyrkkäeroisia mielialan vaihteluita viikon aikana. Ainoastaan rättiväsyneenä hän alkoi puhua normaaliin kiihkottomaan äänensävyyn.
Hän on myös aivan tajuttoman ristiriitainen. Hän sanoo, ettei ketään neuvo, eikä etenkään tyttärelleen halua tuputtaa mitään omia lastenhoito-ohjettaan ja tämänkin hän sanoo äärettömän jämptiin sävyyn. Ja eikös kuitenkin hän alkanut kiukutella, kun tytär ei oikopäätä käynytkään toteuttamaan lastenhoito-ohjeitaan itkevän vauvan kanssa. Pari päivää ensin jankutti ja koko ajan painostavampaan sävyyn ja lopulta ensin uhkasi suuttuvansa ja sitten hermostui. Siis sama nainen, joka ei tuputa ohjeitaan. Ja itse käsitin tyttärensä näkökulmat oikein hyvin sille, miksi hän ei nähnyt tarpeelliseksi oikopäätä syöksyä äitinsä yksisilmäisiä ohjeita toteuttamaan.
Ja tyttärensä myös yritti äitiään vannottaa, että sitten kun menet veljen ja minun luokseni kylään katsomaan vauvaa, niin et sitten uhkaa suuttua jos asiat ei mene mielen mukaan.
Anoppi on myös aika epäitsenäinen ja epävarma. Asuu meistä kaukana, satojen kilometrien päässä ja tuntuu, että julkisten kulkuvälineiden käyttö matkustaakseen luoksemme on aivan poissa laskuista lähinnä siksi, että hän on nyt vaan päättänyt sen olevan liian vaikeaa ja että hän kuitenkin eksyy tai jää junasta jne. Eikä ole edes kuin viisissäkymmenissä.
Enkä ole tainnut myös koskaan joutua ennen olemaan niin pitkään sellaisen ihmisen seurassa, joka puhuu taukoamatta. Ja samalla ihmettelin itsekseni, että miten voi energia riittää, kun koko ajan pitää puhua ja kaikki pitää vielä sanoa niin valtavaan sävyyn, oli se sitten isoa paheksuntaa, suurta väsymystä, valtavaa ihmettelyä tai aivan äkkiä puhkeavaa hillitöntä naurua.
Marttyyrin vikaa hänessä myös tuntui olevan enemmän kuin tarpeeksi silloin, kun hän hermostui tai oli tyytymätön johonkin.
Onneksi itse en joutunut juurikaan hänen kiukuttelujensa yms. kohteeksi matkalla ja ainakin vielä hän vaikuttaa hiukan hillitsevän itseään kanssani. Ei taida olla ihan selvillä vielä mikä lintu tai kala olen.
Nyt vaan pelottaa aika sitten kun lapsemme syntyy ja isoäiti tulee lapsenlastaan katsomaan. Lapsenlapsensa ovat hänelle hyvin tärkeitä ja olen varma, etteivät nuo käynnit suju konflikteitta, vaikka pyrinkin aina rauhallisesti asiat hoitamaan. Pelkään, että minulta palaa pinna hänen jyrkkiin ja ehdottomiin mielipiteenilmaisuihinsa etenkin jos hän tunkee reviirilleni eli kotiini minun perheeni elämää sörkkimään liiaksi. Tokihan toivotan hänet isoäitinä tervetulleeksi käymään, eikä minulla ole mitään syytä evätä häntä luomasta suhteita lapseeni. Pelkään vain, että syntyy seuraavanlainen tapahtumaketju:
Hän tulee kyläilemään ja jonkin aikaa kaikki hyvin. Hän äkkää lapsellani olevan jonkin asian huonosti ja dramatisoi ja liioittelee asian vakavuutta ja pyrkii tunkeilevasti neuvomaan ja painostamaan meitä toimimaan kuten neuvoo, vaikka samalla sanoo, ettei meitä pakota tai halua painostaa. Jos neuvo aiheellinen ja hyvä, noudatan sitä, mutta jos olen eri mieltä, yritän keskustella asiasta ja tuoda omaa näkökulmaani ja mielipidettäni esiin. Hän ehkä uskoo ja antaa olla tai sitten luottaa enemmän omaan vuosikymmenien takaiseen kokemukseensa ja ottaa käyttöön vahvemmat aseensa, eli hermostuu ja uhkailee suuttumisella. Ja mitäs sitten?
Minulla ei ole pienintäkään mielitekoa kestää omassa kodissani sitä, ettei minua äitinä kunnioiteta ja anneta minun hoitaa omaa lastani. Mitä minun siis pitäisi tilanteessa tehdä?
Jos hermostun ja annan anopin kuulla kunniansa, hän todennäköisesti loukkaantuu sydänjuuriaan myöten ja heittäytyy marttyyriksi. Enkä tiedä miten tulevat tapaamiset tämän jälkeen sujuisivat. Hänellä tuntuu olevan myös taipuvaisuutta katkeruuteen (päätellen siitä miten hän vaivaa päätään joidenkin uskovien hänen mielestään uskoville sopimattomilla käytöstavoilla ja tämä rutina on peräisin omista odotuksistaan ja siitä, ettei niitä ole uskovat sukulaiset odotustensa mukaan täyttäneet.)
Jos taas yritän asiasta keskustella ja jutella (mihinkä en tiedä onko pikkuvauvan äidillä älyttömästi energiaa etenkin kun tämä ihminen sitä keskustelukumppaniltaan vaatii), saan käyttää kaikki diplomaatin taitoni yrittäessäni säästää häntä liioilta turhilta typeriltä itsesyytöksiltä ja samalla ajaa oma asiani ja itsemääräämisoikeuteni kotonani niin, että anoppi oppisi sitä kunnioittamaan. (Seurasin kun miehen sisaret kävivät äitinsä kanssa näitä uuvuttavia lepytysselvittelykeskusteluja ja ei auta kuin nostaa hattua niille naisille. Ovat tietysti tottuneet, mutta kuitenkin.)
Saattaa kuitenkin käydä niin, että lopulta osoitan ovea ja pyydän poistumaan kodistani. Että kylään sopii tulla heti kun osaa kunnioittaa meitä oman lapsemme vanhempina.
Ja siitä voisi hyvinkin alkaa riemastuttavan jäiset, katkerat ja myrtyneet suhteet lapseni isovanhempaan. Ja se kuulostaa aika ikävältä skenariolta etenkin lapseni kannalta.
Mieheni taas jätin heti alusta pois kuvioista ja selityksestä. Hän ei ole mammanpoika ja on yhtä mieltä kanssani siitä, että äitinsä on äärettömän rasittava. Hän on myös väsynyt äitinsä ainaisiin mielialanmuutoksiin ja jokaisella yhteisellä reissulla syntyviin riitoihin ja hermostumisiin. Hän on kuitenkin yrittänyt pysyä diplomaattisena ja pitää ok välit äitiinsä, joskin se samalla tarkoittaa harvoja vierailuja ja paljon aikaa erillään, jottei saisi toisesta yliannostusta. Ja oikeastaan hän on toiminut oikein fiksusti. Siltojen polttaminen äitiinsä olisi saattanut sotkea hänen välejään sisariinsa jollain tavalla.
Ja uskon kyllä vahvasti, että kuvaamanilaisessa konfliktitilanteessa mies olisi puolellani ja todennäköisesti samaa mieltä asiasta sekä tukemassa minua keskustelussa kärkevän äitinsä kanssa. Ja yhtä lailla uskon, että anopin silmissä minuun on helpompi ladata ikäviä tunteita kuin omaan poikaansa.
Huoh. Olisi niin kiva, että kaikki menisi hyvin ja anopin kanssa asiat luistaisivat, mutta kun nyt olen häntä oppinut tuntemaan ja tiedän, etteivät kemiamme juuri kohtaa, niin hiukan huolestuttaa tulevaisuus lapsemme syntymän jälkeen. Onneksi tosiaan välillämme on satoja kilometrejä ja olemme mieheni kanssa jo puhuneet, että anopin sopii tulla kylään, mutta korkeintaan viikonlopuksi kerrallaan, eikä niitäkään reissuja kamalan usein. Se varmasti myös ehkäisee konfliktivaaraa.
Ja mies on myös puhunut, että mikäli äitinsä alkaa suunnitella muuttoa lähemmäs meitä, niin selväksi tehdään, ettei meidän elämämme varaan hänen kannata yhtään kuvitellakaan rakentavansa sisältöä omaan elämäänsä. Ettei kyläilyt siitä ainakaan taajenisi. Pitää sitä nyt ihmisellä olla elämässään muutakin sisältöä.
Ajatuksia? Vastaavia kokemuksia? Neuvoja? Ja haukkujen sijaan vastaan mieluummin kysymyksiin ja asiallisen rauhalliseen mielipiteenvaihtoon, oli se mielipide sitten samansuuntainen kuin omani tai radikaalisti eri. Ymmärrän kyllä, että tekstini saattaa jotakuta tuohduttaa, mutta kannattaa miettiä sitäkin, kannattaako tuohtuneena synnätä suinpäin tänne kirjoittamaan. Kiitos.
Miehen sisar on muutama kuukausi sitten itse synnyttänyt ja hoiti siellä esikoistaan. Autoimme itse kukin sekä ruuanlaitossa, että muussa ja myös vähän vauvan hoidossakin. Pidin miehen siskoista. Fiksuja täysipäisiä asiallisia mukavia naisia.
Vaan anopinpa käytös ja luonteenlaatu alkoi minua hiukan hirvittää. Hän on höösääjä, dramaqueen luonteeltaan. Aivan pienimmätkin asiat ja kommentit tulevat suustaan ulos kuin suurimpina asioina maailmassa. Kuulin aivan uskomattoman määrän ihmettelyä, päivittelyä, kielen napsuntaa ja toisaalta aivan uskomattoman jyrkkäeroisia mielialan vaihteluita viikon aikana. Ainoastaan rättiväsyneenä hän alkoi puhua normaaliin kiihkottomaan äänensävyyn.
Hän on myös aivan tajuttoman ristiriitainen. Hän sanoo, ettei ketään neuvo, eikä etenkään tyttärelleen halua tuputtaa mitään omia lastenhoito-ohjettaan ja tämänkin hän sanoo äärettömän jämptiin sävyyn. Ja eikös kuitenkin hän alkanut kiukutella, kun tytär ei oikopäätä käynytkään toteuttamaan lastenhoito-ohjeitaan itkevän vauvan kanssa. Pari päivää ensin jankutti ja koko ajan painostavampaan sävyyn ja lopulta ensin uhkasi suuttuvansa ja sitten hermostui. Siis sama nainen, joka ei tuputa ohjeitaan. Ja itse käsitin tyttärensä näkökulmat oikein hyvin sille, miksi hän ei nähnyt tarpeelliseksi oikopäätä syöksyä äitinsä yksisilmäisiä ohjeita toteuttamaan.
Ja tyttärensä myös yritti äitiään vannottaa, että sitten kun menet veljen ja minun luokseni kylään katsomaan vauvaa, niin et sitten uhkaa suuttua jos asiat ei mene mielen mukaan.
Anoppi on myös aika epäitsenäinen ja epävarma. Asuu meistä kaukana, satojen kilometrien päässä ja tuntuu, että julkisten kulkuvälineiden käyttö matkustaakseen luoksemme on aivan poissa laskuista lähinnä siksi, että hän on nyt vaan päättänyt sen olevan liian vaikeaa ja että hän kuitenkin eksyy tai jää junasta jne. Eikä ole edes kuin viisissäkymmenissä.
Enkä ole tainnut myös koskaan joutua ennen olemaan niin pitkään sellaisen ihmisen seurassa, joka puhuu taukoamatta. Ja samalla ihmettelin itsekseni, että miten voi energia riittää, kun koko ajan pitää puhua ja kaikki pitää vielä sanoa niin valtavaan sävyyn, oli se sitten isoa paheksuntaa, suurta väsymystä, valtavaa ihmettelyä tai aivan äkkiä puhkeavaa hillitöntä naurua.
Marttyyrin vikaa hänessä myös tuntui olevan enemmän kuin tarpeeksi silloin, kun hän hermostui tai oli tyytymätön johonkin.
Onneksi itse en joutunut juurikaan hänen kiukuttelujensa yms. kohteeksi matkalla ja ainakin vielä hän vaikuttaa hiukan hillitsevän itseään kanssani. Ei taida olla ihan selvillä vielä mikä lintu tai kala olen.
Nyt vaan pelottaa aika sitten kun lapsemme syntyy ja isoäiti tulee lapsenlastaan katsomaan. Lapsenlapsensa ovat hänelle hyvin tärkeitä ja olen varma, etteivät nuo käynnit suju konflikteitta, vaikka pyrinkin aina rauhallisesti asiat hoitamaan. Pelkään, että minulta palaa pinna hänen jyrkkiin ja ehdottomiin mielipiteenilmaisuihinsa etenkin jos hän tunkee reviirilleni eli kotiini minun perheeni elämää sörkkimään liiaksi. Tokihan toivotan hänet isoäitinä tervetulleeksi käymään, eikä minulla ole mitään syytä evätä häntä luomasta suhteita lapseeni. Pelkään vain, että syntyy seuraavanlainen tapahtumaketju:
Hän tulee kyläilemään ja jonkin aikaa kaikki hyvin. Hän äkkää lapsellani olevan jonkin asian huonosti ja dramatisoi ja liioittelee asian vakavuutta ja pyrkii tunkeilevasti neuvomaan ja painostamaan meitä toimimaan kuten neuvoo, vaikka samalla sanoo, ettei meitä pakota tai halua painostaa. Jos neuvo aiheellinen ja hyvä, noudatan sitä, mutta jos olen eri mieltä, yritän keskustella asiasta ja tuoda omaa näkökulmaani ja mielipidettäni esiin. Hän ehkä uskoo ja antaa olla tai sitten luottaa enemmän omaan vuosikymmenien takaiseen kokemukseensa ja ottaa käyttöön vahvemmat aseensa, eli hermostuu ja uhkailee suuttumisella. Ja mitäs sitten?
Minulla ei ole pienintäkään mielitekoa kestää omassa kodissani sitä, ettei minua äitinä kunnioiteta ja anneta minun hoitaa omaa lastani. Mitä minun siis pitäisi tilanteessa tehdä?
Jos hermostun ja annan anopin kuulla kunniansa, hän todennäköisesti loukkaantuu sydänjuuriaan myöten ja heittäytyy marttyyriksi. Enkä tiedä miten tulevat tapaamiset tämän jälkeen sujuisivat. Hänellä tuntuu olevan myös taipuvaisuutta katkeruuteen (päätellen siitä miten hän vaivaa päätään joidenkin uskovien hänen mielestään uskoville sopimattomilla käytöstavoilla ja tämä rutina on peräisin omista odotuksistaan ja siitä, ettei niitä ole uskovat sukulaiset odotustensa mukaan täyttäneet.)
Jos taas yritän asiasta keskustella ja jutella (mihinkä en tiedä onko pikkuvauvan äidillä älyttömästi energiaa etenkin kun tämä ihminen sitä keskustelukumppaniltaan vaatii), saan käyttää kaikki diplomaatin taitoni yrittäessäni säästää häntä liioilta turhilta typeriltä itsesyytöksiltä ja samalla ajaa oma asiani ja itsemääräämisoikeuteni kotonani niin, että anoppi oppisi sitä kunnioittamaan. (Seurasin kun miehen sisaret kävivät äitinsä kanssa näitä uuvuttavia lepytysselvittelykeskusteluja ja ei auta kuin nostaa hattua niille naisille. Ovat tietysti tottuneet, mutta kuitenkin.)
Saattaa kuitenkin käydä niin, että lopulta osoitan ovea ja pyydän poistumaan kodistani. Että kylään sopii tulla heti kun osaa kunnioittaa meitä oman lapsemme vanhempina.
Ja siitä voisi hyvinkin alkaa riemastuttavan jäiset, katkerat ja myrtyneet suhteet lapseni isovanhempaan. Ja se kuulostaa aika ikävältä skenariolta etenkin lapseni kannalta.
Mieheni taas jätin heti alusta pois kuvioista ja selityksestä. Hän ei ole mammanpoika ja on yhtä mieltä kanssani siitä, että äitinsä on äärettömän rasittava. Hän on myös väsynyt äitinsä ainaisiin mielialanmuutoksiin ja jokaisella yhteisellä reissulla syntyviin riitoihin ja hermostumisiin. Hän on kuitenkin yrittänyt pysyä diplomaattisena ja pitää ok välit äitiinsä, joskin se samalla tarkoittaa harvoja vierailuja ja paljon aikaa erillään, jottei saisi toisesta yliannostusta. Ja oikeastaan hän on toiminut oikein fiksusti. Siltojen polttaminen äitiinsä olisi saattanut sotkea hänen välejään sisariinsa jollain tavalla.
Ja uskon kyllä vahvasti, että kuvaamanilaisessa konfliktitilanteessa mies olisi puolellani ja todennäköisesti samaa mieltä asiasta sekä tukemassa minua keskustelussa kärkevän äitinsä kanssa. Ja yhtä lailla uskon, että anopin silmissä minuun on helpompi ladata ikäviä tunteita kuin omaan poikaansa.
Huoh. Olisi niin kiva, että kaikki menisi hyvin ja anopin kanssa asiat luistaisivat, mutta kun nyt olen häntä oppinut tuntemaan ja tiedän, etteivät kemiamme juuri kohtaa, niin hiukan huolestuttaa tulevaisuus lapsemme syntymän jälkeen. Onneksi tosiaan välillämme on satoja kilometrejä ja olemme mieheni kanssa jo puhuneet, että anopin sopii tulla kylään, mutta korkeintaan viikonlopuksi kerrallaan, eikä niitäkään reissuja kamalan usein. Se varmasti myös ehkäisee konfliktivaaraa.
Ja mies on myös puhunut, että mikäli äitinsä alkaa suunnitella muuttoa lähemmäs meitä, niin selväksi tehdään, ettei meidän elämämme varaan hänen kannata yhtään kuvitellakaan rakentavansa sisältöä omaan elämäänsä. Ettei kyläilyt siitä ainakaan taajenisi. Pitää sitä nyt ihmisellä olla elämässään muutakin sisältöä.
Ajatuksia? Vastaavia kokemuksia? Neuvoja? Ja haukkujen sijaan vastaan mieluummin kysymyksiin ja asiallisen rauhalliseen mielipiteenvaihtoon, oli se mielipide sitten samansuuntainen kuin omani tai radikaalisti eri. Ymmärrän kyllä, että tekstini saattaa jotakuta tuohduttaa, mutta kannattaa miettiä sitäkin, kannattaako tuohtuneena synnätä suinpäin tänne kirjoittamaan. Kiitos.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ehkäpä hän kohtelee miniää erilailla kuin tyttäriään. Sen näet sitten aikanaan, ei ehkä kannata murehtia asiaa vielä. Ja jos hän vain käy harvakseen vierailuilla, niin ehkä tilanne ei ehdi kovin pahaksi?
kirjoitusvirhe oli äsken...
En suunnittelisi nyt niin kovin tarkaan etukäteen mitä vauvan syntymän jälkeen anoppi touhuilee..voi olla että joudut vielä pyytämään anopin apua, katsos elämä kun ei aina mene oman käsikirjoituksen mukaan..
murehtia etukäteen, asioilla on taipumusta järjestyä johonkin hyväksyttävissä olevaan malliin loppujen lopuksi kuitenkin. Spekulointi ja analysointi ovat ihan kivoja ajanviettotapoja, mutta jos niistä aiheutuu murhetta, kannattaa lopettaa ja keskittyä muuhun. Ehtii sitä murehtimaan sittenkin, kun elävässä elämässä on tapahtunut jotain murehtimisen arvoista. Jos neuvoja haluat, kannattaa varmasti kääntyä miehesi sisarten puoleen. Mutta kenellekään ei kannata haukkua tämän vanhempia, vaikka hän itse niin tekisikin.
toivottavasti se ei sinua tuohduta:
Sinä noine ajatuksine tulevaisuudesta, josta ei etukäteen tiedä. Entä jos anoppisi heittää lusikan nurkkaan, kuolla kupsahtaa ennen esikoisenne syntymää. Mitä sinä silloin tunnet?
kysymys? Mitä täällä sitten itse kukaan mitään turhaan kirjoittelee, näes kun tosiasia on että kuka tahansa voi meistä kupsahtaa koska tahanasa joten lasketaan vaan sen päälle kaikki, eikö... Voi itku miten "asiallinen kysymys".
Ihan asiallinen kysymys. Pyysin ettei siitä tuohduta.
En varmastikaan esittänyt samaa näkökulmaa mitä sinä. Kysymykselläni ajoin takaa vain ja ainoastaan sitä, ettei kukaan tiedä elämää eteenpäin. Turha murehtia sellaisia asioita, jotka ovat -kenties- joskus tulevaisuudessa käsissä, pohtia ja pähkäillä ratkaisuja ja neuvoja sellaiseen mikä ei vielä ole edes ongelma.
Tottahan minäkin tiedän, miten erilaisia voi anopitkin olla, mutta omakohtaisesti koettuna seikka johon ei niinkään tule arkipäivänä paneuduttua.
Oma anoppini oli ystävällisin ja avuliain ihminen maanpäällä. Hänellä oli paljon hyviä ystäviä, hänestä pidettiin työpaikalla, harrastuspiireissä,ystävien kesken. Minä vaan en pitänyt. Pohdin samoin kaikenlaisia uhkakuvia mitä sitten kun ja jos. Olisin ollut suunniltani jos vaan tunteelle olisin vallan antanut. Puhuin miehelleni mitä hän aikoo tehdä jos anoppi sitä ja tätä..Mieheni oli hänkin niitä poikia, ketkä osaavat keskustella äitinsä kanssa, samoin koko tiivis ja iso suku, heillä oli tapansa kommunikoida. Minä taas en osannut, lähtöisin aivan erilaisesta perheestä, ja konfliktit oli valmiina puhjetakseen. Omassa päässäni.
Minun ei olisi tarvinnut uhrata hetkeäkään miettiäkseni miten teen kun anoppi tulee käymään, tai miten itse kestän kun hänen luokseen on mentävä, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen, tai edes tajunnut ajatella, ettei kaikki olekaan minun vallassani.
Onneksi sentään kuin luojan ohjaamana kävin itse hänen luonaan selvittämässä asioita tuona iltapäivänä jonka vaihtuessa iltaan anoppini ajoi kolarin, jonka seurauksena menehtyi.
Katsellessani hänen rusinaksi ajettua autoaan sen jälkeen kun näin häntä kiidätettävän leikkuriin -elävänä viimeisen kerran- tajusin, missä oli vika. En ollut antanut anopilleni mitään arvoa,olin vain tuijottanut itseeni ja siihen miten en voi häntä sietää. En ollut edes yrittänyt tajuta, miten erilaisia elämiä on, hänen ja minun.Siinä vaiheessa kun sairaalasta soitettiin myöhemmin yöllä, tajusin, miten väärässä minä olinkaan ollut.
Rauha hänen sielulleen.. ja anteeksi.
Anoppisi saattoi saada hermoromahduksen kun kävit häntä haukkumassa ja ei pystynyt sitten ajamaan enään kunnolla.
Asioita ei sorkittu, niitä puhuttiin läpi hyvässä hengessä. En tietenkään osannut vielä sillä kellonlyömällä sanoa mistä kenkä oli puristanut,so. etten ollut arvostanut häntä itseäni vanhempana ihmisenä, en edes mieheni äitinä, mutta kuitenkin tuolloin puhuimme ensimmäistä -ja viimeistä kertaa toisiamme kuunnellen. Siis jopa minä kuuntelin häntä, enkä lähtenyt tilanteesta kannat paukkuen kuten joskus aiemmin olin lähtenyt.
Kuten sanoin, onneksi kävin hänen luonaan, ja onneksi itse tiedän, etten sorkkinut enkä kaivellut mitään sellaista mitä hän ei olisi tiennyt olevan olemassa jo sitä ennenkin. Annoimme asioille vain nimiä,esimerkiksi sen, etten minä ollut tottunut sellaiseen huolehtimiseen mitä hän piti luonnollisena.
Hän ei saanut hermoromahdusta, enkä minä haukkunut häntä. En muuten koskaan häntä päin näköä haukkunutkaan, kunhan jurputin miehelleni. Ehkä olisikin kannattanut aiemmin nostaa kissa pöydälle, puhua asianomaisen kanssa eikä kuvitella asioitten muuttuvan sillä että seläntakana jupisee ja edessä yrittää käyttäytyä edes jotakuinkin.
Ei mielestäni haittaa lainkaan, että varautuu jo etukäteen tulevaan uuteen elämäntilanteeseen.
Jos jo nyt aavistelet, että anopin kanssa voi tulla pienenpieniä ongelmia, auttaa "etukäteissuunnitelma" varmasti. Kuulostaa nyt aivan kokeeseen tai urheilukilpailuun valmentautumiselta, mutta ei nyt kuitenkaan aivan niin!
Kuvailemiasi luonteenpiirteitä omaavien ihmisten kanssa ei auta muu kuin järkevyys, maltti ja kylmäpäisyys. Ja tilanteenne on sikäli hyvä, että mies tukee sinua ja voit luottaa häneen - et ole asian kanssa yksin.
En nyt osaa antaa sen kummempia neuvoja, niinkuin toivoit, kuin että syntyvä lapsi on sinun ja miehesi lapsi ja nauttikaa tulevasta ajasta. Anopin suhteen älä maalaa KAMALIA piruja seinälle, yritä järjellä selvitä hänen "häsläyksestään".
Oman kokemukseni voin kertoa, asiaa sivuten. En koskaan ole (laillasi) tuntenut anoppini ja minun välillä olevan paljoa yhteistä, ja alusta asti välimme ovat olleet aika etäiset. Joten kuten kitkuttelimme eteenpäin, mutta kun lapsemme syntyi, näytti anoppini oikean luonteensa viimeistään: omiva, määräilevä, kaksinaamainen, ehkä samankaltainen dramaqueen mistä kirjoitit. Eli tilanne meni todellakin huonommaksi lapsenlapsen synnyttyä. Mutta en tahdo pelotella, meillä vain kävi näin. Toivottavasti teillä sujuu hyvin ja keksit "selviytymiskeinot".
Itse olen joskus ajatellut anoppini omituisen käytöksen johtuvan kenties vaihdevuosista (ikä sopisi!) Hän on ailahtelevainen ja ihmeellinen hysteerikko välillä. Voisiko anoppisi kohdalla lie olla kyse jostain tällaisesta? No, asiahan ei tietenkään meille miniöille kuulu... :-)
Kiitoksia viesteistä ja toki lisääkin kommentointia toivon.
En ole menettänyt yöuniani, enkä suuremmin panikoimassa anoppini vuoksi, mutta koska näen riskin välien menemiseen olevan olemassa, tottakai jo ennalta haluan pohtia miten asian kanssa parhaiten toimisi.
En toivo anoppini kuolemaa enkä hälle tapahtuvaksi mitään pahaa. Lähinnä toivon, että hän joskus oivaltaisi omien ajatustapojensa ja reagointitapojensa kehnouden ja ihan oikeasti rakentavassa hengessä pyrkisi niistä hieman pois. Sillä tämänhetkinen käytöksensä ja ajattelutapansa surettavat minua eniten sen takia, että niistä on hänelle itselleen eniten haittaa. Hän osaa märehtiä itsensä masentuneeksi ja kerää katkeruutta ja painetta mielestäni ihan turhaan, joka sitten saa hänet voimaan pahoin ja siellä matkallakin ihan aiheetta miehen siskot saivat niskaansa paljon kakkaa. Eivätkä he edes olisi voineet auttaa äitiään, koska tämä ei ollut yksinäisistä unettomista aamuistaankaan aiemmin mitään puhunut ennen kuin järjesti itkupotkuraivarikohtauksen tyttäriensä kanssa. Onneksi minä ja mieheni säästyimme ja saimme katsella vain sivusta. Mutta tosiaan toivoisin tämäntyyppisiltä ihmisiltä avointa itsetutkiskelua ensisijaisesti ihan itsensä takia. Helpottaisi heidän omaa elämäänsä rutkasti.
Tottahan minä sitä toivon, että hän ei minua kokisi koskaan ihmiseksi, jota kohtaan voi käyttäytyä kuten lapsiaan kohtaan, mutta toisaalta toivon, että jos häntä jokin asia vaivaa, hän pystyisi siitä puhumaan ja kertomaan ennen kuin räjähtää. Ja toisaalta kun olen nähnyt miten tavattoman tärkeitä lapsenlapsensa hänelle on ja miten sydämelleen hän heidän hyvinvointinsa ottaa, en yhtään ihmettelisi jos joskus aiheellinen tahi liioiteltu tuskansa lapsen itkusta purkautuu minuunkin. Kyllä, tiedän hämmentyväni melkoisesti, mikäli joku sillä tavalla minulle räjähtää, sillä sitä lajia olen erittäin harvoin joutunut kohtaamaan. Mutta toisaalta taas en ole mikään eksynyt epävarma tyttökään enää ja tiedän miten haluan itseäni kohdeltavan, enkä hevillä suostu haukunnan kohteeksi, ellei se ole aiheellista. Ja kaikkein vähiten omassa kodissani.
Ja joku sanoi sitäkin, että saatan joutua pyytämään hänen apuaan. Niin, voihan se olla mahdollista ja siksi toivoisinkin, että välimme pysyisivät kunnossa ja jaksaisin häntä ja jaksaisin olla hänelle ystävällinen ja kohtelias.
Toisaalta sitten minulla on hyvinkin suuri tukiverkko oman sukuni puolelta. Minulla on paitsi vanhempani ja siskoni, myös serkkuja ja isovanhempia, setiä ja tätejä, joiden puoleen voin kääntyä tarvitessani apua ja heistä suurin osa vielä asuu paljon minua lähempänä. Kyllä, nykypäivänä harvinaisen kiinteä ja lämminvälinen suku. Ja minusta on luontevampaakin ensin kääntyä heidän puoleensa ongelmissa. Heissä on useita äitejä ja isiä ja halutessani voin kysellä usealtakin mielipidettään.
Entä jos hän kuolisi tässä keväällä. Totta kai surisin siinä määrin kuin surettaisi, mutta mitä katuisin? En todellakaan tiedä. Liekö kuolemasta puhujalla ollut oma aavistuksensa tahi mielipiteensä tähän, kerro ihmeessä.
Ja kyllä, hänellä on vaihdevuodet menossa ja hän siitä aivan yhtä avoimesti on puhunut kuin lähes kaikista muistakin mieleensä juolahtavista asioista. En tiedä miten se on häntä muuttanut, ilmeisesti tuonut vaivoja elämäänsä valitteluidensa perusteella, mutta jotenkin olen käsittänyt mieheni puheista, että luonteensa kyllä ollut yhtä dramaattinen aina.
Minua hieman pohdituttaa sekin, kun tuo anoppini valitti monasti yksinäisyyttään ja tyhjää elämäänsä. Ja minusta vaikuttaa siltä, kuin hän odottaisi ratkaisun yksinäisyyteensä tulevan ulkopuolelta, että sukulaisensa ja tuttavansa ottaisivat asiakseen poistaa hänen yksinäisyytensä. Hän oli taas uhri ja ilmeisesti halusi valitteluillaan herättää lapsissaan huonoa omatuntoa hänen yksinäisyydestään. Mutta toisaalta hän asuu kaupungissa isossa kerrostalossa ja lyön vaikka vetoa, että samassa talossa tai jossain viereisistä asuu joku toinenkin yksinäisyyttä kärsivä mummo. Hänellä vielä jalat pelaavat ja vaikka kipeät välillä ovatkin, hän kuitenkin pääsee liikkumaan. Ja tämä oli vain yksi mahdollisuus. Taidanpa viedä anopin kyläilemään tänne tullessaan oman mummuni luo, joka reumansa takia on vangittuna asuntoonsa, koskei pääse ja jaksa edes lähikaupassa enää itse käydä. Samalla voisi anopin kanssa jutella siitä, miten huonokuntoisia ihmisiä asuu joka puolella ja kuinka yksinäisiä he olisivat, ellei joku kävisi heitä katsomassa. Työssäkäyvälle anopille saattaisi valjeta, ettei hänellä ole asiat vielä niin huonosti kuitenkaan ja parhaimmassa tapauksessa ehkä myös hän saisi kristillisen kipinän lähteä pitämään seuraa oman lähiympäristönsä vanhuksille. Se olisi aika ideaaliratkaisu, sillä siinä vähennettäisiin kahden ihmisen kokemaa yksinäisyyttä. Mutta voi tietysti olla, ettei anoppi kuitenkaan ole valmis tekemään itse mitään konkreettisia muutoksia elämäänsä yksinäisyyden vähentämiseksi. Se olisi sääli, mikäli ongelma on niin iso, kuin mitä hän antaa ymmärtää.
Joku ehdotti juttelemaan miehen sisaren kanssa asiasta. Tiedän, että tytär tiedostaa äitinsä hankalan luonteen, mutten oikein tiedä miten puhuisin asiasta kanssaan ilman, että vahingossa kuitenkin loukkaisin häntä. Onhan anoppini kuitenkin hänen äitinsä ja hälle rakas. Toisaalta vasta tutustuin tähän mieheni sisareen, enkä halua vaarantaa suhteitamme, joten en vielä tohdi lähteä tällaiseen keskusteluun ja siksi tuntui helpommalta hiukan purkaa tänne.
Mutta kun anoppi tulee kylään, asennoidun kuitenkin iloisesti ja lähden oletuksesta, että kaikki menee hyvin. Nämä tällaiset ovat lähinnä hätäsuunnitelmia, että jos kuitenkin menee pieleen. Toivon totisesti, että asiat sutjaantuvat, eivätkä mahdolliset ristiriidatkaan johda mykkäkouluihin, katkeruuteen tahi vihanpitoon vaan ne saataisiin selvitettyä fiksusti.
Ja toisaalta, pieni vauva, väsyneet vanhemmat, äkkipikainen rasittava anoppi. Kuka heittää tulitikun.
Mietiskelin edelleen kirjoittamaasi, ja joudun toteamaan, että lähtökohtamme tilanteisiin ja siitä pitäen kommentointiin on täysin erilaiset.
Tarkoitukseni ei ollut parjata tai provosoida,mutta olisin voinut enemmän korostaa asetelmaa, ettei tulevaisuudesta tosiaankaan tiedä.
En tiedä osaanko selkeästi sanoa sitäkään, mutta nousi ajatus ettei anopillasi mene hyvin,henkisesti. Minun anopillani meni,eikä hän olisi ansainnut miniää joka kiukuttelee. Sinulla lienee päinvastoin. Ehkä hän tosiaankin, kuten sanoit potee yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, mutta yrittää väärin keinoin, väärästä suunnasta etsiä apua oloonsa, joka saattaa pohjimmiltaan olla masennusta, epätoivoa. Vaikea tietenkin mennä aikuiselle oikeustoimikelpoiselle ihmiselle sanomaan, jotta mene lääkäriin, mutta jospa sinä rohkena ja diplomatiaasi käyttäen saisit joskus hänet puhumaan mikä häntä painaa. Jokaisella kuitenkin on omat solmunsa, eikä aina läheisten kyky ymmärtää ja kestää auta, vaan joskus tarvitaan joku puhkaisemaan suojamuuri.
Toivoisin sinulla olevan malttia ja viisautta keskustella anoppisi kanssa ennen kuin vauva syntyy, kahdenkesken.
Kuvauksesi perusteella anopillasi lienee jonkinlainen persoonallisuushäiriön tapainen. Sinun ei tarvitse kantaa vastuuta hänen tunteistaan ja itsesyytöksistään. Sinun ei tarvitse lepytellä häntä eikä osallistua hänen kiemuroihinsa. Aikuinen ihminen kantaa itse vastuunsa omista tunteistaan. Älä stressaa. Jos anoppi ei osaa olla, heitä pihalle.
tekstiä "heitä pihalle" jne. Elä elämääsi ja koeta kestää, et itsekkään välttämättä näytä ymmärtävän ihan kaikkea, tuo on vaan sitä jokapäiväistä takanapäin panettelua koko juttu...