Aikuinen poika kotona

no onko siitä jotain haittaa teille kun asuu vielä kotona ? ei varmaan ole ainaoa 25 vuotias joka asuu ! ei se varmaan ole koko ikää ajatelut asua teidän tykänä no olisiko se sit parempi että muuttaisi johonkin pitkälle ja kävisi vaan muutaman kerran vuodessa kylässä ? mun mielestä lapsi saa asua niin pitkään kotona kun siltä itsestä tuntuu

Itsekin asun kotona, koska säästän asumisessa huomattavasti ja oma asunton voi sitten vaikka antaa vuokralle.

Mukavaa

Minä oon 26v mies ja asun myös kotona. Jos ois työpaikka tai muuten mahdollista asua omassa taloudessa niin muuttaisin kyllä pois. Sossun sun muiden alistettavaks ja nöyryytettäväks minä en missään tapauksessa mene.

En sitten tiedä mikä pitää poikanne kotona vaikka vois poiskin muuttaa. Voi olla että ei ole mitään omia suunnitelmia mm perheen perustamiseksi tai ei koe mitään sellaista mahdolliseksi. Näin se on minulla ainakin. Ei se yksin eläminen niin houkuttele vaikka ny vuokraan rahaa olisikin kun se yksin eläminen ei siitä mihinkään kehittyisi.

Toisaalta oman asunnon saaminen on myös iso asia eli mikäli varaa ois niin kyllä minä muuttaisin pois. Tai vähintään maksaisin vanhemmille "vuokraa" kotona asumisesta.

Mun kotona asumisesta ei onneks oo mitään kummempaa rasitetta vanhemmille. Jos ois niin muuttaisin vaikka roskapönttöön. En siis esim ryyppää ja kulutuksenikin on olematonta. Toki siitäkin oon kiitollinen.

Omillaan asuvista sisaruksista ainakin yksi on kyllä katkera siitä että asun vanhempien luona täydessä ylöspidossa. Kuvittelee mm että minuun palaa rahaa vaikka itse on "lainannut" rahaa omaan ja puolisonsa ryyppäämiseen sata kertaa enemmän kuin minun ylläpitoni vaatii rahaa.

Siis ei se helppoa ole vanhempienkaan luona asuminen, mutta ainakin minulle se on ainoa realistinen mahdollisuus.

No tämä nyt oli tämmöinen viesti. Nyt ulos lumihommiin! :)

Kyllä tuon ikäisen työssäkäyvän kuuluu elellä jo omillaan, vaara jäädä peräkammarinpojaksi vaikka loppuiäksi. Eikun vaan vaikka vähän puoliväkisin omaan luukkuun, varmaan poika sitten huomaa itsekkiin miten mukavaa on itsenäistä elämää viettää ja ehkä naismarkkinoillakin rupeaa paremmin pelittämään!

vastaan tähän viestiin. Ajakaa se poika pois kotoa, oikeasti! Vaikka se nyt tuntuisi kuinka julmalta, se on parasta lapsellenne! 25-vuotias on jo sen verran vanha, että varmasti pärjää omillaan (ja voitte häntä varmasti auttaa siellä uudessa kodissa), mutta onneksi vielä sen verran nuori, että kotoa muuttaminen tapahtuu varmasti jouhevasti ja kivuttomasti, mutta mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vaikeammaksi muutto pojalle käy. Yleensä lapset haluavat muuttaa jo vähän nuorempana pois kotoa, mikä on luonnollista, mutta jos kotiinjumettumisen vaara on näkyvissä, sitä helpommalla KAIKKI pääsevät, kun tuollainen lapsi tuupataan maailmalle.

Minulla on surullinen esimerkki kerrottavana. Avioiduin aikoinaan miehen kanssa, joka asui äitinsä kanssa, kaikki muutkin sisarukset asuivat äidin luona. Mieheni ei halunnut muuttaa pois kotoa ennen kuin olisimme naimisissa ja menimmekin naimisiin, mutta todellisuudessa mies ei koskaan muuttanut pois kotoaan. Mieheni oli 35-vuotias mennessämme naimisiin ja hänen "herkkyyskautensa" kotoa muuttamiseen oli jo selvästi mennyt ohi. Hän oli tottunut elämään kotona ja tietyissä rutiineissa, hän ei kertakaikkiaan pystynyt enää muuhun, vaikka kenties vilpittömästi minua rakastikin.

Tuo perhe erosi sillä tavoin teidän perheestänne, että siellä äiti haali lapsiaan jäämään kotiin ja sillä teki hirveän karhunpalveluksen lapsilleen. Nykyisin en enää miestäni tapaa, mutta olen kuullut, että edelleenkin kaikki sisarukset asuvat äidin kanssa, eikä yksikään näistä ole pystynyt solmimaan pysyvää parisuhdetta tai perustamaan omaa perhettään.

Eli usko minua: tuupatkaa poika pois kotoa! Nyt on hyvä ikä siihen. Itsenäistyminen kannattaa ja nyt se vielä käy suhteellisen kivuttomasti. Oma esimerkkini kertoo siitä, että lasten lisäksi kotiinjumettumisesta kärsivät herkästi ulkopuolisetkin...Tsemppiä!

Niin kauan kuin poika voi asua kotona, ei hänellä ole kiinnostusta etsiä omaa asuntoa.

Eli et enää jätä hänelle sitä mahdollisuutta, että hän jäisi nurkkiin pyörimään!

Itse olen vasta 16-vuotias. Lukiessani tuota juttuasi mieleeni tuli heti, että poikasi on umpinörtti luuseri. Näin hän itsekin luultavasti ajattelee ja tilanne pahenee mitä kauemmin hän asuu kotona. Kavereita tuskin on ja sen takia kannattaa aloittaa vaikka kuntosalilla käynti ja baareissa käynti. Tämä nostaa jo itsevarmuutta, kun näkee toisia ihmisiä ja näin hän saa luotua kontakteja. Vaikeampi temppu taas on, että miten tuon aloittaa, koska poikasi varmasti pitää näitä paikkoja paremmille ihmisille. Terapia voisi olla poikaa. Kumminkin sinun täytyy laittaa kova kovaa vastaan. Potki hänet pihalle, koska mitä kauemmin hän asuu teillä sitä riippuvaisemmaksi hän tulee teistä. Uskon, että yksi hänen ongelmistaan on juuri se, että hän tottunut siihen, että pyyhit hänen perseensä tarvittaessa. Maailma on julma ja jokaisen ihmisen täytyy aikuistua, muuten evoluutio ohjaa hänet laidalle ja hänestä tulee hieman mielenvikainen tms. Pojallasi alkaa pian olemaan elämän hienoin aika takana ja yritä saada hänet tajuamaan tämä. Helpommin kävisi jos joku kaveri tms. puhelisi näistä.

määrää pojalle kotiin tuloajat. koska koti ensisijaisesti on sinun niin sinulla myös oikeus määrätä kuinka siellä eletään. peri vuokraa ja ruokarahaa niin poika lähtee kohta ihan itsestään koska elämä ei missään ole ilmaista.ja omassa kämpässä olisi myös oma vapaus eikä niitä kotiintuloaikoja!

Itse olen 19 ja aloitin syksyllä opiskelut. Vanhemmat olettivat heti lukiosta päästyä että muuttaisin pihalle, lupailivat kyllä että tottakai kotona saan asua vielä kun opiskelen ihan kodin vieressäkin... Mutta kyllä se oikea ajatus sieltä pohjalta puskee, käyn koulussa päivisin yleensä 8-16, sen jälkeen illaksi klo 16.30-21 suoraan koulusta n.3 krt viikossa töihin, ja päälle kotona kotityöt joiden tekemisen vanhemmat lopettivat kokonaan kun täytin 18.

Eli iso omakotitalo, kerran viikossa imurointi, vessan pesu, lattioiden luuttuaminen ja pölyjen pyyhintä, ruuan laitto ne päivät kun kotona olen/ei ole töitä koko perheelle, pyykin pesu joka päivä ja silitys.

Tuon listan kun paukautat pojallesi, eiköhän ala muuttamaan. Itse vittuunnuin niin ankarasti vanhempien kaksinaamaisuuteen "kyllä sä kotona saat asua" mutta sitten ei annettu edes tenttilukurauhaa kun kotihommia tungettiin niskaan, että keskeytin nyt kevätkaudeksi koulun ja töihin menin. Soittelin tämän tammikuun alun kauppoihin, kouluihin ja kaikkille, kunnes tärppäsi - saan ennakkoa sen verran töistä että saan oman kämpän haettua.

Kyllä lapsen kotoa saa savustettua, kun tarpeeksi tätä inhoaa tai ottaa sen asenteen että lapsi pihalle.

Tilanteenne voi tuntua ongelmalta Suomessa, mutta toisissa kulttuureissa ko. asia ei olisi mikään ongelma. Päinvastoin 25-vuotias lapsuuden kodissa asuva on esimerkiksi Italiassa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Edelleen ns. agraarikulttuurissa oli kovinkin tavallista, että useampikin sukupolvi asui (pakonkin sanelemasta syystä) usein samassa rakennuksessa perheineen. Ainakin tyypillistä oli, että naapuritalossa asui omien lasten mummit ja papat.

Asia on siis mitä ilmeisemmin kulttuurisidonnainen. Siksi mielestäni asiaa ei kannata paisutella, vaikka kotoa pois muuttaminen voikin olla ihan ok ratkaisu.

Itse olen 27-v. ja melkein päivittäin käyn vanhemmillani jos satumme samalla paikkakunnalla olemaan. (Itse asun ja opiskelen samassa kaupungissa mutta työskentelen usein muualla). Myös siskoni, joka asuu avoliitossa samassa kaupungissa kuin allekirjoittanut on usein (min. 2-3 krt/vko) käymässä vanhemmillamme. Ongelma - enpä tiedä.

Tämä sama "ulos ja heti" huutelu toistuu aina kun aiheesta syntyy keskustelua. Asia ei ole kuitenkaan noin yksinkertainen. On otettava monen monta seikkaa huomioon ja yhdessä vaikka keskusteltava tulevaisuuden suunnitelmista kaikien näkökulmasta. Vanhempien luona asuminen on todella yleistä ja sen takana on monen monta syytä. Ulos minäkin henkilön heittäisin mikäli kyse olisi vanhempien hyväksikäytöstä. Ymmärrettyä useammin vanhempien luona asumiseen on kuitenkin muita syitä kuten se että henkilöllä ei todellakaan ole mahdollisuuksia oman talouden perustamiseen. Myös erilaisia ongelmia voi olla kuten synkkämielisyyttä, masennusta tai muita vastaavia.

En minä apua ja tukea tarvitsevaa olisi huutelemassa keskusteluissa ulos heitettäväksi. En oikein ymmärrä miksi peräkammarin poikiin ja tyttöihin suhtaudutaan niin vihamielisesti. Kunnon väkeä mekin olemme. On toki vanhempiansa hyväksikäyttävääkin peräkammarin väkeä, mutta on myös hyväksyttävistäkin syistä vanhempiensa luona asuvia.

"Sen kun menee vaan töihin tai opiskelemaan ja etsii asunnon, niin me muutkin olemme tehneet." Tuo on se yleisin saamani kommentti. Olisikin se noin yksinkertaista.

Tuossa väitettiin että tarve asua vanhempien luona poistuu kun asumisesta vaaditaan korvaus. Tuo ei päde kuin työssä olevaan tai muuten taloudellisesti toimeentulevaan henkilöön ja silloinkin vain mikäli vanhempien luona asumisen syy on taloudellinen hyväksikäyttö. Kuten aiemmin totesin niin itse kyllä korvaisin vanhemmilleni heidän luonaan asumisesta syntyvät kulut mikäli olisin töissä tai saisin muuten rahaa, mutta ei se mikään ratkaisu ole varsinaiseen ongelmaan.

No tämä nyt oli toinen tämmöinen vaan. Seuraan keskustelua ja "keskustelua" mielenkiinnolla vaikka en enää vastaisikaan.

Eiköhän ,kun taloudellisesti omilleenkin kykenee,
hyvä edetä suunnitellulla aikataululla hyvässä keskusteluhengessä:ensin alkukeväästä vuokranmaksua kotiin ja loppukesästä omaan kämppään.
Pojalle uusi harrastus jossa vois sen kumppaninsakin ehkä löytää.

seuraavanlaiseksi. Tunnen perheen jossa vanhemmat ovat 70-80vutiaita. Heidän 50v poikansa on asunut koko ikänsä heidän luonaan ja muutti jopa heidän mukanaan toiseen kaupunkiin ollessaan n. 30v. Mies on koko ajan käynyt töissä. Sosiaalisia suhteita hänellä ei ole. Nyt ovat vanhemmat myymässä asuntoaan ja muuttamassa palvelukotiin ja perheessä on hätä: mitä tapahtuu pojalle. Hän on itsekin hädissään koska tajuaa ettei voi enää muuttaa vanhempiensa mukana. Ei voi kun sääliä ja toisaalta syyttää miehen vanhempia.

Hankitte nyt vain pojalle asunnon ja tuette häntä alkukuukausina. Tilanne vain pahenee pitkittyessään.

älä lähde omalta lapselta perimään vuokraa tahi ainakaan ulosajamaan. kyl noiden asioiden pitäs tapahtua omasta tahdosta eikä pakon sanelemana. Minulle äiti ystävällisesti(hehe) ilmoitti kun olin 19 vuotias että jos en saa opiskelupaikkaa niin kotiinkaan et jää asumaan. en olisi toki edes halunnutkaan.

Joo,o.
Olisikohan niin, että poika on liikaa riippuvainen äidistä, eikä näin ymmärrä sitä, että on aika siirtyä oman elämänsä hallitsijaksi. Luulisi, että jatkuvasta jankutuksesta kyllästyisi ja hakisi todellakin oman asunnon. Kananattasi ehkä miettiä, missä kohtaa elämää on tapahtunut jotain sellaista, joka saa pojan pysymään kotona. Tosi vaikea juttu. Sellainen on yleisempää, että äiti ja poika asuvat kahdestaan. Se rajoittaa vanhemman omaa elämää kylläkin. Tietyllä tavalla tämä näinkin vanhan lapsen kotona asuminen ei ole tervettä. terve itsetunto puuttuu mieheltä.

ja äitinsä lihapatojen ääressä asustaa. Omaan huoneeseensa hankkinut kymmenien tuhansien edestä viihde-elektroniikkaa ja joka weekend pörrää baarissa kun 18-vuotias. Kaiken lisäksi kaveri liikkuu 80-luvun glamrockbändipaidoissa. Sitten toinen työkaveri nelissäkymmenissä niinikään ja sähköinssi mamman ja papan kanssa kanssa asustava on hurahtanut pahanpäiväisesti ps2 pelaamiseen ja rakentanut jonkin sorttisen kehikon omaan huoneeseensa jossa ratti ,polkimet,oikea auton penkki ja telkari. Viinaa samoin tämäkin isäntä joka viikonvaihde mutta isän kanssa kotona. Ja joka viikonloppu on se sama kädenvääntösessio, kumpiko on vahvempi. Että tässä tulevaisuudennäkymiä jos et mitään tee. Itsellä alkoi kotipesä ahdistaa jo 18-vuotiaana ja sen jälkeen pääosin omillaan.

tiedän pätevän ratkaisun ongelmaan.Muuta ukkos kanssa ihan omaan asuntoon kahestaan.

Jos sua siksi voi ees kutsua

Noin paljonko vihaat poikaasi että hänestä on pakko päästä eroon? Mitä sitten jos 25-vuotias asuu vanhempien luona? Suomessa yritetään tuoda esiin että joko vanhemmissa ja varsinkin lapsessa täytyy olla jotain vikaa jos näin on. Vanhempien luona asuminen on TODELLA yleistä monissa maissa. Mikä siinä on että Suomessa se ei onnistu?

elikkä laittakaa tietyt rajat sille jos hän haluaa asua kotona,eli vuokraan osallistuminen,kodin kunnossa pitämistä,ruuvan laittoon osallistumista ja kaikkea mitä yleensäkin omassa kodissa täytyy tehdä ja jos ei meinaa kelvata niin muistuttakaa ettei elämässä pärjää jollei osaa tehdä perus juttuja.
suorilta ulos potkimista en suosittele koska seuraukset voi olla huonot,ajatellen teidän välejä pitemmän päälle ja muutenkin poikaa ajatellen mutta ei ole tervettä jos poika ota elämästä mitään otetta.
ite lähin 16 vuotiaana kotoa koulun asuntolaan,koska perheessäni on 7 lasta ja kaikki muut paitsi minä tyttöjä ja minä vanhin niin ei niitten kanssa pärjänny :)
nyt olen 23 vuotta ja on oma koti ja hyvät välit kaikkiin perheen jäseniin ja alkanut miettiä oman perheen perustamista,siskoistani jo kahella on omaa perhettä ja asuvat omillaan.

Voi voi kuule, mä oon jo yli 30v ja vielä asun kotona. Mutta vanhempani eivät asiaa murehdi millään tavalla. Tuonhan pitäisi olla jokaisen oma asia. Onpahan taloudellisesti kannattavaa ainakin.

Muutin omaan vuokrayksiöön 20-vuotiaana.
Sitä ennen asuessani kotona ja ollessani palkkatyössä maksoin pientä vuokraa vanhemmilleni.
En kokenut sitä opäoikeudenmukaiseksi koska olin jo täysi-ikäinen ja opin siihen,että eläminen maksaa.
Ajatus muutosta lähti omasta halustani itsenäistyä,kun jo olin opiskellut aiemmin toisella paikkakunnalla ja tottunut viikot elämään ja olemaan ilman vanhempiani. Ja oli siinä sitäkin, että osa kavereistanikin mietti muuttoa omilleen.
Mutta olen sitä mieltä, että kannattaa itsenäistyä ajoissa. Varsinkin poikien, vaikka tuntuu, että ajatellaan, että pojat pärjäisivät jotenkin huonommin kuin tytöt. Ihan kuin äidit olisivat enempi huolissaan pojistaan kuin tytöistään.
Meidän äiti tässä sanoi minulle, ettei koskaan ole
epäillyt, ettenkö minä tai sisareni pärjäisi mutta pikkuveljestäni hän oli enempi huolissaan:). Tarkennan, että armeijan käynyt pikkuveljeni ei ole mikään mammanpoika,muttei ehkä niin maailmaanähnyt kuin molemmat sisarensa hänen ikäisenään.Itsenäistyminen opettaa,avartaa näkemyksiä ja avaa sinisilmiä!

On aikoihin eletty! Meikäläinen lähti heti oppivelvollisuuden suoritettuaan merille 16v iässä. Siellä ensin vuosi, kun ei saanut 5 vuoden passia kun armeija oli käymättä niin 17v ikäisenä inttiin. Siellä 11kk, siviiliin ja kahden päivän päästä taas laivassa töissä. Siinä se itsenäistyminen lähti hyvin alkuun. Rahaakin kertyi senverran että tavatessani sopivan/hyvän tytön 27 vuotiaana oli varaa mennä naimisiin, ostaa oma talo ja perustaa kunnollinen perhe. Periaatteella koti ja isänmaa. Edellytti kyllä ammatin vaihtoa, sekin onnistui mutkitta.
Onnistuukohan nykyisin?

Voi syyttää itseäsi, kun olet tehnyt kaiken valmiiksi. Jo lapselle pitää osata antaa vaastuuta ja vaatia tekemään asioita. Pojalla on hyvät oltavat täysihoidossa, mihinkäs siitä lähtisi?

Lopeta passaminen ja vaadi osallistumaan asumis- ym. kuluihin siten kun asuisi itsekseenkin.

ja ikää 26. tosin oli kyllä opiskelee 4 vuotta, mutta nyt tulin vähän säästää rahaa ja töissä käyn ja sitte ku lähen about 2 v. niin oma talo pystyy ja ei paljo velkaa jää. mutta jokainen tekee niin ku haluaa, mutta en oo persaukinen kaa!

Pistäkää poika vain kylmästi pihalle. Niin oma isänikin teki. Ahisti silloin ihan sikana olin 22v työtön ja lähes rahaton, mutta sitten vuokrasin kämpän ja hommasin töitä. Nyt pian 27 vuotiaana asun omassa omistus asunnossa ja täytyy sanoa ettei kaduta pätkääkään että lensin kerran pihalle.

Vanhemilla ei ole minkäänlaista elatusvelvollisuutta kun lapsi on täyttänyt 18 vuotta. Siitä lähdetään. Loppu on vapaaehtoista avittamista tai vanhempien törkeää hyväksikäyttöä riippuen siitä mistä vinkkelistä asiaa tarkastelee ja punnitsee. Sanoisin että tuo maltillinen kodistapoistaminen on tässä tapauksessa melko vaikeaa, poika kun tuntuu elävän tyytyväisenä KOTONAAN mutta tuo ei selvästikään ole oivaltanut omaa vastuutaan elämässä. Maksaisi elatuksestaan äidille ja isälle, vaatisin itse kyllä ainakin 600 euroa kuukadessa joka on vielä todella vähän, enkä sisällyttäisi siihen pyykinpesua, siivousta... ruoan kylläkin koska kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Itse hommasin vuokra-asunnon tytölle kun hän alkoi seurustella vakavasti 18-vuotiaana, minulle epämieluisan miehen kanssa. En tahtonut tuon ihmisen istuvan pytylläni enkä koskettelevan tavaroitani joten siitä se lähti: avitan toki vielä 6 vuoden kuluttuakin tytärtäni vaikeissa paikoissa minkä pystyn. Hän on opiskellut itselleen ammattitutinnon mutta on heti sen perään tehnyt lapsen joten ... auttaa voi muttei pidä tehdä kaikkea nenun eteen valmiiksi. Sinunkin pojallesi ikää on kertynyt jo aikamiehen verran. Kerro vaan rohkeasti, lämmöllä mitä tuumailet pojan elämästä ja itsenäisyydestä. Kerro, ettet häädä häntä rakkauden puutteesta vaan hänen omaksi parhaakseen ja pidä huoli että hän ymmärtää. JOS ei vieläkään ala tapahtua, hommaa hänelle kaupungin asunto ja sano että osoite on "se ja se siitä alkaen"... Papu, kaikkea hyvää itsellesi ja miehellesi, teilläkin on elämä elettävänä ja etten sanoisi "uusi elämä" kun saatte elää sitä kaksin viimeinkin.

poikaa niskasta ja viskaista hänet pihalle! Muistan omasta kokemuksestani, että kun lukion jälkeen muutin omilleni, oli se aluksi kieltämättä haikeaa. Käydessäni opiskelupaikkakunnaltani kotona, oli monesti vähän vaikea lähteä kotoa, mieluummin olisi jäänyt turvalliseen kotiin äidin helmoihin, MUTTA: tiesin, että minun tulee itsenäistyä, tiesin, että teen oikein KAIKILLE kun muutan pois ja aloitan itsenäisen, aikuisen elämäni. Ja alun kirpaisun jälkeen kaikki on sujunut hyvin, enää en ikinä muuttaisi vanhempieni luokse, ellei sitten joku aivan maailmaa mullistava katastrofi tulisi!(saa olla aikamoinen katastrofi...)

Minusta nyt on papulla ja tämän miehellä täysi syy tönäistä poika maailmalle. Poika on päässyt jo nyt olemaan liian kauan kotona ja kynnys lähteä on jo ehkä suurempi kuin aiemmin, mutta nyt olisi hyvä aika tehdä lähtö. Lapsella ei nyt ehkä ole voimaa lähteä tai uskallusta, nyt vaan vanhemmat ottakoot vastuun ja heivatkoon nätisti pojan pellolle: mielestäni kasvattajalla on vastuu myös tyrkätä lapsensa aikuisuuteen, teidän tapauksessa tyrkkäys vaan voi olla ihan konkreettinen ;) Lapsen tulevaisuuden kannalta olisi mielestäni epäreilua, jollei häntä nyt patistettaisi maailmaan; silloin vanhemmat olisivat kasvattaneet vain lapsen, mutta eivät koskaan saattaneet aikuista maailmaan.

Siis ainut maa jossa tämä on ongelma, että 25 vuotias asuu kotona, on suomi muut pohjoismaat.

Siis mikä helvetin kiire vanhemmilla on heittää nuoret ulos talosta?

Ei vaan muissa etelänmaissa heitetä lapsia pihalle vaikka siellä asunnot ja elämä on muutenkin halvempaa kuin esim suomessa.

Ja sitten ihmetellään kun hirveän moni opiskelija ottaa lainoja (joita eivät pysty maksamaan) ja elävät kissanruoalla.

Niin sitä pitää!

T: 17 vuotias naikkonen.

Itse lähdin kotoa paljon myöhemmin. Nykyään sylilapset puetaan seksivaatteisiin, koululaiset pakotetaan valitsemaan ammatti ennen puberteettia ja neitokaiset harkitsevat plastiikkakirurgiaa alle kakskymppisenä. Maailma on vino, antakaa lapsille lapsuus ja nuorukaisille nuoruus!

ja varsinkin niille, jotka puolustelevat kotona asumista!!! Anoppi ja appi -palstalle kirjoitin tänään otsikolla Sillisalaattia eräästä tuntemastani perheestä, jossa asuu kolme iältään noin 30-40 -vuotiasta lasta äitinsä kanssa. Perheen poika on vielä naimisissakin, mutta ei ole muuttanut pois kotoa. Eli kuka vielä puolustaa kotona asuvia aikuisia lapsia, niin suoraan sanottuna, en ymmärrä yhtään! (Eikä varmaan ymmärrä tuon perheen miniäkään, mikäli näitä keskusteluja lukee...)

Minä olen 30-vuotias nainen ja asun vieläkin vanhempien luona! Olen osan vuodesta työtön, joten oman kämpän hommamiseen ei ole oikein varaa.
Maksan vanhemmilleni oman osani sähkölaskusta ja vesilaskusta. Kän kaupassa ja maksan myös osuuteni ruokaan kuluvista rahoista.
Päivisin myös siivoan ja teen ruokaa, joten en vaan löhöile jouten.

Itse olen 29 ja asun tällä hetkellä kotona. Meillä se ei ole ongelma. Ainakaan mitään sen suuntaista ei ole ikinä minulle viestitetty.

Olen tosin jo aiemmin asunut kahdeksan vuotta omillani, kun olin toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Syyt nykyiseen kotona asumiseen ovat lähinnä käytännölliset ja taloudelliset. Olen sinkku, käyn epäsäännöllisesti pätkätyössä, eikä ylimääräistä rahaa ole. Mikäli muuttaisin omaan asuntoon, joutuisin hakemaan rahaa vuokraan kelalta, ja sähköön, ruokaan, veteen ja muihin menoihin sosiaalitoimistolta. Olisiko tämä sitten järkevämpi ratrkaisu? Mielestäni ei! Tunnen vaikka kuinka paljon tyyppejä jotka ovat muuttaneet heti 18-vuotiaana "omilleen", vaikka käytännössä Kela ja sosku on kustantanut useita vuosia kaikki heidän menonsa. Sekö sitten on sitä parempaa "itsenäistymistä"? Että heittäydytään yhteiskunnan elätettäväksi?

Itse muutan kyllä heti pois vanhempieni luota, kun se on taloudellisesti mahdollista. On ihan helvetin helppoa SANOA, että "mene töihin, hanki tyttöystävä ja muuta omaan asuntoon!" Mutta kun töitä ei anneta, asuminen omillaan maksaa, kituuttaenkin, yli 1000 euroa kuukaudessa, ja ensimmäisen vastaantulijan kanssa avioitumisesta seuraa vain vittuuntunut pariskunta ja lahjatonta jälkikasvua.

Ja mistä sinä tiedät, minkälainen suunnitelma pojallasi on kotoa pois muuttamisen suhteen? Oletko miettinyt kuinka paljon hän saa palkkaa? Millaista huushollia sillä palkalla pyöritettäisiin? Jäisikö rahaa sen jälkeen enää mihinkään? Entä tiedätkö itse, miten paljon vuokra-asuminen todellisuudessa maksaa nykypäivänä asuinpaikkakunnallanne?

Itse olen miettinyt asian vielä niin, että kyllä minäkin vielä jonain päivänä vanhempiani auttelen. Tarkoitan tällä lähinnä heidän ikääntymistään. Mutta jos minuakin olisi "auteltu" ainoastaan sen verran mitä laissa vaaditaan, niin tuskinpa minäkään aikoisin heitä sen enempää auttaa. Yksin palvelutalon pienessä huoneessa asuessa olisi sitten kiva nauttia "itsenäisyydestä".

täytti heinäkuussa 55 ! ja täällä se on asustanut muutamaa vuotta lukuunottamatta koko ikänä, nyt viimeiset 10 vuotta.
Varoitus : oma lapsi on aina oma, varautukaa siihen ja Onnea.

Muuttakaa te miehenne kanssa. Ja uusi asunto on niin pieni ettei poika mahdu sinne asumaan. Ongelma ratkaistu.

ikä eikä mikään itsekin tein siinä iässä kansain-
välisen läpimurron alallani(!) ja asuin tosin
Lontoossa.. omillani tietty eihän siel ollut
sellaista luonnollista perhe- ja ihmissuhde-
verkostoa sittemmin olen majaillut entisessä
kotonanikin mutta tendenssi on ollut koko aika
omilleen ja omalla painollaan asiat nyt vain
tapahtuvat niin jos ja kun ovat tapahtuakseen..
viimeisin vetoni on taas ollut Tukholmaan muutto
omillaan taas oikeastaan nämä ulkomaille
"häippäsemiset" voisivat olla se asian ydin
silloin olisi vain pakko pärjätä omillaan ja
onhan nyt hienompaakin asua jossain ulkomaisessa
kohteessa kuin hikisyys-suomessa

Jos ei halua vielä omaan kotiin ja jos ette tahdo ajaa vielä omaan kotia hankkimaan,niin sittenpä neuvoisinpa opettelemaan säästämään. Rahaa vaan tilille tulevaisuutta varten. Minä muutin pois vanhempieni luolta jo ennen aikuisikää mutta eräs kaverini teki saman vasta 32 vuotiaana.Hankki hyvän auton kun asuminen vanhempien luona maksoi vähemmän,oli varaa tuollaiseen.Eräs kaverini säästi,muutti vasta 29 vuotiaana ja kun muutti,oli jo valmiiksi taloudellisesti jaloillaan.

niin, että alkoi pyytämään ruoka- ja vuokrarahaa lapsilta (kun olivat töissä). Ja aloitti vihjailut poismuutosta.

Ei vanhemmilla ole velvollisuutta elättää aikuista miestä!

Laske mitä pojan elättäminen maksaa. Joudut pitämään huoneen häntä varten, sähköt, lämmitykset, ruuat ja siivoukset. Useampia kymppejä päivässä.
Pane poika maksamaan.
Eiköhän rupea katsomaan itselleen avopuolisoa, jolla on oma asunto.
Se on helpoin tapa.

Joo peräkammarin poikana olen tässä ollut, paitsi että viimeset puolitoista vuotta asuin USA:ssa ja sitten taas KOTIIN!!! Voi tätä onnen kauppaa! Ei voi muuta sanoa kuin että kiitos vaan kun sai tulla tänne ihanaan kotomaahan jota en hetkekskään poistanu mielestäni niitten älypäiden keskuudessa siellä. No se siitä ja mitäs me sille teidän pojalle tehään sitten?? Onko sillä jotain itsetunto-ongelmia? Onko sillä akne kenties naamassa? Entäs onko ylipainoa? Minkälaiset vaatteet sillä on? Jos on kovin huonot ja tyylittömät, niin ei hyvä. Sen pitää laittaa itsensä ensin kuntoon ja sitten kehittää joku suunnitelma, miten pääsee elämässä eteenpäin, esim. kouluun! No ei muutakun onnea ja poistakaa noi haitat ensin ja sitte menoksi.

On tosiaan hirmuisen kulttuurisidonnainen juttu. Itse olen syntynyt (1980-luvulla) kolmen sukupolven talouteen, eikä siinä ole ollut mitään ihmeellistä. Omassa naapurustossamme yli puolet on asunut samoin: yksi tai kaksi lasta on jäänyt asumaan vanhempiensa luokse sittenkin, vaikka on alkanut tulla omaa perhettä. Kotityöt on jaettu kaikkien kesken ja yhteiselosta ovat hyötyneet kaikki osapuolet, mikäli vain muuten on synkannut. Tähän tietenkin on paljon vaikuttanut maatalouden harjoittaminen kotitilalla tai sukutalon säilyminen omalla suvulla, vaikka maataloutta ei enää harjoitettaisiinkaan.

Omat vanhempani sanoivat aina minulle, että saan asua heidän luonaan niin kauan kuin haluan, eivätkä he aio pyytää vuokraa tai mitään: hehän minut ovat tehneetkin. Koin olevani erittäin rakastettu ja toivottu, mikä antoi minulle myös itsevarmuutta lähteä kokeilemaan siipiäni 18-vuotiaana vieraalle paikkakunnalle. Tiesin, että olisin aina tervetullut takaisin.

Opiskelin ja menin naimisiin. 22-vuotiaana sain töitä entiseltä kotipaikkakunnaltani ja tuntui täysin luonnolliselta ja järkevältä, että muutimme mieheni kanssa meille. Koska emme maksaneet vuokraa, meille kertyi palkoista pesämunaa, jonka turvin pystyimme ostamaan lähes velattoman asunnon, kun 2 vuoden kotona asumisen jälkeen muutimme töiden perässä monen sadan kilometrin päähän. Mahdollisuus asua kotona on antanut minulle hyvät eväät elämää varten niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

Tulee siis mieleen, että varovainenkin hätistely saattaa saada aikaan tunteen, että ei ole tervetullut ja että on jotain vikaa. Jos on kovin herkkä, saattaa tuollainen tunne lamaannuttaa niin, että ei oikein osaa itse tehdä mitään.

On kuitenkin vaikea ottaa kantaa, kun ei paremmin tunne tilannettanne ja poikaanne. Käykö hän missään, vai onko jumiutunut täysin tietokoneen ja tv:n ääreen? Jos kaikki aika kuluu jossain huoneen nurkassa, voisi tosiaan olla paikallaan saada hänet liikkeelle tavalla tai toisella. Jos hän esim. harrastaisi jotain, missä näkee paljon muita, hän ehkä heräisi ajattelemaan, että aika kuluu, eikä hän ole enää pikkupoika, ja voisi alkaa itse haluamaan pois äidin helmoista. Työnkin luulisi ajavan saman asian, mutta riippuu tietenkin paljon siitä, mitä tekee ja millaisia ovat työkaverit.

On tosiaan vaikea ajatella tilannettanne, mutta halusin kertoa ajatuksiani omien kokemusteni perusteella. Itse siis olen kotoisin perheestä, joka mielellään olisi pitänyt minut luonaan vaikka lopun ikäni. Mieheni taas on alun perin tietokoneen ja tv:n ääressä viihtynyt tyyppi, jota vanhemmat jo vähän patistelivat muuttamaan pois kotoa (tosin ei ollut vielä silloin lähellekään 25-v.). Hänen kotoa pois muuton kuitenkin aiheutin minä, kun iskin hänet. Siinä on yksi hyvä syy muuttaa pois kotoa. ;)

Mutta sanoisin, että hätistely ja jankuttaminen ei ehkä ole paras keino. Saattaisi olla paikallaan unohtaa joksikin aikaa muuton miettiminen tai sitten vaan yksinkertaisesti hankkia se asunto ja heittää poika sinne, kertoen tietysti samalla, että hän on tervetullut takaisinkin. Uskon, että hän pysyisi omassa asunnossaan kun kerran olisi sinne muuttanut. Menettelytapa riippuu siis paljon pojasta. Te hänet parhaiten tunnette.

"Mies jättää isänsä ja äitinsä, liittyy vaimoonsa jne." Näinhän sanottiin jo Raamatun luomiskertomuksessa.

Minun mielestäni oleellista ei ole niinkään se, asuuko poika kotona, vaan se, miten hänellä muuten elämässä menee. Onko hänellä sosiaalista elämää, tavoitteita ja suunnitelmia. Onko hänellä terve itsetunto jne. Kotiin jääminen voi olla maailmalta käpertymistä ja elämänpelkoa.

Vanhempien luona asuminen ei tee hyvää miehen itsetunnolle, etenkin kun Suomessa vnhojapoika ja -piikoja pidetään vitsikkäinä ja naurettavina. "Luuserin" leimakirves alkaa uhkaavasti roikkua pään päällä.

En olekaan vielä koskaan tavannut yhtään kotona asuvaa aikuista miestä, jolla olisi kypsä ihmissuhde naisen kanssa (muun kuin äidin). Ja naisen hankkiminenhan (muun kuin äidin) se on miehen tärkein tehtävä elämässä - joka muuta väittää, valehtelee.

Jos taustalla on jotain vakavampia itsetunto-ongelmia tai epäsosiaalisuutta, voi uhkaileminen ja aikarajojen asetteleminen vain pahentaa miehen tilannetta. Ulosheittäminen kotoa voi silloin olla sama kuin heittäisi uimataidottoman yli laidan. Poikaparka vetää vielä itsensä peloissaan kiikkuun. Jos kyse sen sijaan on terveestä mukavuudenhalusta, eikä se rasita sinua kohtuuttomasti, niin ei syytä paniikkiin. Anna kundin köllötellä vielä jonkin aikaa! Kyllä pelimiehen vaisto vie sen jonkun kissan perään ennen pitkää. Tai joku naarastiikeri ottaa häntä niskasta ja vie mukanaan kuin hiiren.

Äkkiä pois mädäntymästä iso aikuinen mies. Ei homeboy voi koko elämäänsä olla, tai sitten voi. Häpeäisin itseäni jos asuisin 25-vuotiaana kotona. Olen nyt 17 ja puoli vuotta asunut omassa asunnossa. Mutta kaikki tyylillään.

Minä tiedän "miehen" joka on eronnut naisestaan ja asuu lastensa kanssa vanhempiensa luona jo kolmatta vuotta. Ikää on 35v! Omakin koti heillä olisi, mutta eikös ole kätevää kun säästää näin asumiskuluissa ja isovanhemmat maksavat jopa lasten vaipat ja ruuat ja KAIKEN? Ryyppäämäänkin pääsee koska huvittaa ja muutoinkin voi liikku miten huvittaa. Työssä käyvällä on varaa rällästää kun ei tarvitse huolehtia lapsista eikä asumis- tai elämiskuluista!

Tuttava on jo 37v. mies ja asuu vanhempiensa luona edelleenkin!

Voi hyvät ihmiset sentään. Lapsi hankittu
rakkaudella, kasvatettu aikuiseksi. Eikö lapsi
voi asua kotona, kun sinne on syntynyt?
Kasvatus pitää olla sellainen, että se pitää
olla itsestään selvyys, että lähdetään kotoa pois kun on siihen valmis. Oma poikani tuli juuri armeijasta ja nyt hakee työ-opiskelupaikkaa. Olen sanonut, että kotona saat asua niin kauan kuin tuntuu siltä. Mutta luulen,
että poika lähtee pois kun löytää opiskelupaikan, on se sitten missä.
Outoa kyllä olisi jos oma poikani jäisi tähän roikkumaan ikuisiksi ajoiksi, sitä en kyllä toivo, mutta ulos ei heitetä ketään, sehän on kamalaa.

Olen reippaasti päälle parikymppinen mies. Opiskelen yhä ja olen käytännössä asunut "omillani" vuokra-asunnossa n. 19-20 vuotiaasta asti (tosin n. kerran viikossa olen vieraillut kotona ja yhdessä vaiheessa oli parin kuukauden jakso vanhempien luona, jolloin hain jatko-opiskelupaikkaa/työtä), mutta vanhemmat eivät tunnu millään sisäistävän ajatusta itsenäistymisestä.

En osaa sanoa mistä on loppujen lopuksi kyse, kun vanhemmat hyysävät aikuista miestä ja vaikkei taloudellisesti työttömällä opiskelijalla aina hyvin menekään, niin on kuitenkin inhottavaa, kun joutuu jatkuvasti kieltäytymään "lahjuksista", joita lähisuvulta tulee. Mikään ei nimittäin omasta mielestäni passivoi enemmän, kuin aikuisen miehen "paapominen".

Lisäksi aina, kun eteeni tulee elämäntilanne, jossa (heidän mielestään) saattaisi vanhempien luo muuttaminen tulla kysymykseen , alkaa jatkuva pommitus syistä, joiden takia kotiin pitäisi muuttaa asumaan. Osaltaan tilannetta selittää tietysti myös se, että vanhempani asuvat maaseudulla ja he saattavat olla jossain määrin yksinäisiä, mutta silti "lapsien" itsenäistyminen olisi ymmärrettävä ja siihen olisi jopa kannustettava. En ollenkaan väheksy muutoin hyviä suhteita vanhempiin, mutta saattaa olla, että liika huoltaminen vanhemmalla iällä kääntyy kyllä itseään vastaan. Kyllä se on samalla tavoin auttamista, jos luottaa toisen kykyihin ja antaa ihmisen elää omaa elämäänsä.

Tästä ei ketjun aloittajalle ole välttämättä paljon apua, mutta on olemassa näitä päinvastaisiakin tilanteita.

Itse asuin kotona 26 vuotta ja nyt olen naimisissa ja on kaksi lasta. Omalla kohdallani tämä oli oikein. Tuli ensin järkeä ja sitten vasta naimisiin.

asua yksinään ennenkuin siihen jotain naista tulee kuvioihin. Naiset yleensä ovat asuneet yksiksein ja tottuneet hoitamaan kulunsa itse. Totutapa joku äidin helmoista tuleva siihen, että kaikki maksaa. No tanks.

Onnea vaan lapaset,kyllä se poika siellä vielä 4 kymppisenäkin nurkissa koluaa tuolla menolla,mikäs siinä jos vanhemmat eivät poikansa rintaruokinnasta ja vaippojen vaihdosta osaa luopua.Onnea poika ,hienot vanhemmat,älä päästä missään nimessä irti,,,,
P.s. kyllä se niistä marisevista vanhuksista aika jättää,ei tarvitse etsiä uutta asuntoakaan,,peukkuja

nykyaikana varsin yleistä, minkäs teet jos ei ole halua itsenäistyä?

olla niitä "curling - vanhempia" sitten, kun toteat että liiankin kanssa kaikki on tähän asti valmiiksi tehty?? Ei sellaisesta seuraa hyvää, niin ovat asiantuntijatkin varoittaneet.
Ihmisen pitää oppia, hänet pitää harjaannuttaa selviytymään omillaan. Pitää olla jämäkkä ja "potkaista" pesästä ulos ja samalla auttaa nuorta järjestämään omaa elämäänsä.

Suvussani oli samantyyppinen tapaus. Nuorella miehellä ei ollut mitään halua itsenäistyä, kun äiti hoiti kaiken. Äiti patisti poikaa kysymään vuokra-asuntoa kaupungilta. Ei tullut tulosta vaikka poika oli käynyt anomuksen tekemässä.
Äiti marssi henkilökohtaisesti asuntotoimistoon ja siellä häneltä pääsi itku selittäesään ongelmaa; hän passaa aikuista 24v poikaa. Asunto järjestyi seuraavana päivänä.

-Esikoinen lähti aikoinaan 18-vuotiaana,kun sai työtä asunnolla.20-vuotiaana hän tuli takaisin kotiin,kun työsuhde päättyi.Sitten taisteltiin asuntohakemusten kanssa seuraavat kahdeksan vuotta ja viimein 28-vuotiaana pääsi omaan vuokrayksiöön.-Seuraava lapsi sairastui murrosiässä ja joutui 18-vuotiaana sairaalahoitoon,sieltä kuntoutettiin tukiasuntojen kautta pysyvään kaupungin vuokra-asuntoon.-Keskimmäinen poika huiteli ammattikoulun jälkeen kaveriporukassa maailmalle ja muutti pian kihlattunsa luo ja avioitui 23-vuotiaana.Neljäs sai lukionsa käytyä ja kokeili sen jälkeen työelämää hakiessaan jatko-opiskelupaikkoja asuen kotona nuorimmaisen kanssa,joka oli 15-vuotias.Siinä vaiheessa päättyi 34 vuoden avioliittomme ja asustelimme kolmisin nuorimpien lasteni kanssa.Tytär haki koko ajan aktiivisesti itselleen asuntoa,mutta ei onnistanut.-Ongelmallinen tilanne ratkesi lopulta siten,että pitkäaikainen kotimme myytiin osakkeiksi ja jouduimme sieltä muuttamaan pois.
-Sain itselleni uuden vuokrakaksion ja lapseni muuttivat yhdessä vuokrakolmioon.Nuorin oli silloin 18-vuotias.-Lapseni maksoivat kotona asuessaan mahdollisista tuloistaan kotiin määrätyn summan.-Sain äitinä myöhemmin kiitosta siitä,että he saivat niin edullisesti(1500mk/kk) asustella kotona ja arvostivat suuresti siihen sisältyviä etuuksia,kuten sanomalehteä,TV.tä,puhelimen käyttöä,pyykkihuoltoa,ruokaa ym.-He oppivat silloin hoitamaan asioitaan ja siitä on ollut hyötyä myöhemmin asuessaan itsenäisesti.
-Nykyisen mieheni lapset asuivat vielä isänsä luona noin 30-vuotiaina,kun avioiduimme.(Äitinsä kuoli viisi vuotta aiemmin ja ei tahtonut päästää "pieniä" kylmään maailmaan kotoa pois.Olivat noin 25-vuotiaita äidin kuollessa.
-Mieheni jätti lapsilleen omistusasuntonsa ja muutimme yhdessä vuokralle.Tämä oli paras ratkaisu.-Aikuiset lapset saavat nyt "kantapään" kautta opetella itsenäiseen elämään.

ja asuu äitinsä luona, joka tekee ruuat, siivoo ja pyykkää.

Syyttäköön anoppi itseään.

enhän minä ole hennonut jättää teitä kotiin yksin.. mutta tässäkö kiitos. jumankauta! taidanpa lähteä tänäiltana baariin, juoda pään täyteen ja naida jonkun nelikymppisen makkaramiljonäärin lahdesta. saakeli soikoon kun ei enää vanhempiikaan voi luottaa.

asuin opiskeluni ajan kaukana kotoa neljä vuotta mutta palasin taas vanhempieni hoteisiin kun sain työn omalta kotipaikkakunnalta, olin silloin 24 vuotias. Olisin varmaan viihtynyt kotona pitempäänkin, koska meillä oli suuri talo ja minulla oli oma sisäänkäynti.Nautin kyllä tavallaan siitä että äitini oli laittanut ruokaa kun tulin työstä.Vanhempani olivat tuolloin vielä melko nuorekkaita ja välillä tulin omasta huoneestani katsomaan esim. jääkiekkoa olohuoneeseen, koska myös isäni seurasi samoja pelejä, muistan tuon ajan ihan rattoisana. N 26v ikäisenä tapasin nykyisen vaimoni jolloin yhteenmuuttaminen alkoi houkutella ja vuoden seurustelun jälkeen hankimme oman asunnon.
Uskoisin, että näitä peräkamarin poikia syntyy juuri siksi, että ne ovat surkeita tässä parin etsinnässä. Silloin jos nuori mies rakastuu, niin kyllä lähdetään kotipesästä. Moni kokee tuon sinkkuna pesästä lentämisen vaikeampana, kun yksin asuminen on perin yksinäistä.Tavallaan minäkin nautin niin paljon perhe-elämästä, että tuskin olisin lähtenyt, ellei vaihtoehtona olisi ollut uusi perhe oman elämänkumppanin kanssa.Uskonkin että tuota ongelmaa pitäi lähestyä kouluttamalla nuorille parinmuodostustaitoa, tai sitten ottaa käyttöön muinainen puhemies tapa.

Herran Jumala miksi pitää paapoa tolla tavalla? Kannattas alkaa opettamaan lapsiaan itsenäiseksi jo tenavana. Tiedän yhden jätkän joka on 29v. ja asuu vieläkin porukoittensa nurkissa. Seurustelee vakavasti... Mutsi laittaa ruoat, pesee pyykit... Mä en tollasta mammanpoikaa kattelis päivääkään! Eikä sillä oo mitään aikomustakaan muuttaa pois kotoa, vaikka on vakituisessa duunissa. Kaikki rahat laittaa autoonsa! Mä en edes kehtais asua enää porukoilla ja olen VASTA 23v.!

sen enempää en ota tilanteeseen kantaa, mutta olisin itsekin erittäin tyytyväinen mikäli olisi välit vanhempiin niin hyvät että voisin vielä tänäkin päivänä siellä asua. Muutin heti armeijan jälkeen pois. Pieni maku itsenäisyydestä voisi lapselle tulla jos pisttätte sen maksamaan "vuokraa" ja "ruokarahaa", jotain minimaalista.

Mutta eipähän tuo ole vielä vanhakaan vanhemmilla asuva, taitaa olla yleistymään päin kun asuntojen hinnat nousevat ja asuntoja on kasvualueilla liian vähän.

Ihan samoin niitä on tyttöjäkin.Sitten kun ne ajetaan itsenäistymään suunnilleen alle nelikymppisinä, niin ne soittavat puhelimella 4 kertaa päivässä kotiin milloin minkäkin tekosyyn varjolla.
Se on kun pentuja lellitään pienestä pitäen eikä edes työntekoon käsketä.
Se entisen isännän tokaisu laiskalle rengilleen olisi asiaa: "vähän työ, vähän syö"
-antoi laihaa velliä puoli lautasellista :)

on hyysäävät vanhempani joista toista en siedä. Ikää 25v ja haluisin että nää potkasis mut ulos niin saisin jotain aikaankin. Sen vuoksi pitäs lähtee siitä että heti kun 18v täyttää niin pitäs edes yrittää kovasti itsenäistyä. Mä haluaisin mutta oon pahasti jumissa. Harvoin voin pyytää naisseuraa meille ja joudun aina menee typykän kotiin tai aika usein. Että sellasta. Huolestuttavaa on jos poika ei edes haluu muuttaa pois kotoa ja itsenäistyä. Omituista tosissaan. Pidä vaan puhuttelu.

Sen kehitys on pysähtyny,jos sitä ei ei kohta potkita pois himasta,niin siitä tulee ikuinen poikamies ja asuu himassa vielä kymmenen vuoden päästä...sori vaan.olis jo aika antaa häätö.

Mun oli itse pakko itsenäistyä, koska tulin raskaaksi alaikäisenä ja lapsen isä lähti oletetusti lipettiin, vaikka oli aikuinen mies. Synnytin hieman vajaat 18-vuotiaana lapseni ja oli pakko ottaa vastuu. Kenties voisit raahata kasan morsmaikkuehdokkaita kehiin ja jos onnistaa, poika rakastuu ja muuttaa tytön luokse asumaan. Tai voit heitellä ihailevasti juttua kehiin niistä 16-vuotiaista, jotka opiskelevat vieraalla paikkakunnalla ja asuvat solussa. Jokainen lapsi, käsittääkseni, haluaa, että vanhemmat on ylpeitä itsestään.

...miehen kanssa 7v. Hän muutti luokseni suoraan "äitinsä helmoista". Itse olen elänyt 20 vuotiaasta saakka yksin ja olin oppinut huolehtimaan omista asioistani. Sain komean miehen rinnalleni ja luulin hänenkin olevan aikuinen, olemme saman ikäisiä.
Kun perheeseemme tuli arki, lapsia syntyi kolme ja koti ja yritys täytyi hoitaa, ei mieheni kyennyt ottamaan samanlaista vastuuta kuin minä. Eihän hän koskaan ollut opetellut kaupassa käyntiä, pyykin pesua, ym. joten minä luonnollisesti jouduin aika tiukalle. Näin ollen perheessäni oli yksi aikuinen, kolme lasta ja yksi murrosikäinen kaveri. Jokainen äiti tietää, millaista se elämä voi silloin olla.

No.. tämä siksi, että mahdollisesti ajattelet, miten epätodennäköistä poikasi avio/avoliiton kesto on -olkoon rakkaus kuinka suurta tahansa- tai se, miten se vaikuttaa tulevaisuudessa sinun lastenlapsiisi?
Lasten äidillä -luonnollisesti- tulee olemaan rankkaa, eikä se voi olla vaikuttamatta lapsiin. Toisaalta taas lasten isä ei osaa olla vastuullinen isä, koska hän ei itsekään osaa hoitaa omia asioitaan.
Tai jos lapsia ei ole, niin todennäköisesti parisuhteet jäävät lyhyiksi.

Hupsis, tulipa höpöteltyä :-)

Kysymykseesi vastaisin näin:
Älä tee mitään poikasi eteen, ei pyykin pesua, ei ruuan laittoa, ei mitään, minkä hän itse joutuisi tekemään omassakin kämpässään. Tietsikan käyttö maksulliseksi, teeveen katselu rajallista, elämiseen liittyvien maksujen maksaminen...
Siis kaikkien asioiden hoitoa, joita Sinä itse joudut hoitamaan.

Kun näitä kaikkia vaatii päivästä toiseen, hän mitä todennäköisemmin huutaa päästä omaan kämppään.

Onnea valitsemallasi tiellä.

äiti lupasi että kotona saadaan aina asua. Muutin omilleni 16 vuotiaana, tieto siitä että aina voi kotiin palata pisti liikettä kinttuihin, sinnehän ei palata... Nyt 28v ja ihmettelen miksi joku elättää 25v aikuisen ihmisen? Hänellä on työpaikka eikä rahasta ole puute, miksi hän loisii kotona? Jos ei puhe auta niin rupea rahastamaan kotona asumisesta... Sanoit että vapaa-ajan täyttää tietokone ja tv,maksaako hän laajakaista- ja tvlupamaksun? Ellei niin käyttö kuriin. Kyllä ton ikäinen työssä käyvä aikuisen ihmisen on osattava ottaa vastuu teoistaan.

olen 34v.mies ja asun äidin kanssa.mitä pahaa siinä on?elätän mutsia rahallisesti koko ajan.

Itse muutin kotonta armeijaan lähdön aikaan. Sen jälkeen opiskelemaan.

Kotipaikan naapurissa asuu kohta 50 vuotias poika kotona. Itseasiassa hänen vanhemmat taisivat muuttaa kotoa kun poika oli n. 40.

Uskoisin että vanhempia kuin 25 vuotiaita aikamiespoikea on Suomessa vaikka kuinka paljon. Mikä on varsinaisesti ongelmanne? Rahan vähyys vai asunnon ahtaus?

Ei kannata huolehtia. Ei se ole hääviä yksinkään eleleminen. Seinät siinä kaatuu päälle.

Olisit tyytyväinen; hyvällä säkällä poika huolehtii sitten eläkepäivillä teistä. Vanhemmistaan välittäminen on nykyään muuten niin harvinaista...

Se on hieno homma jos poika on ajatellut jäävänsä taloon lopun iäkseen. Minäkin täällä Keuruulla olen asunut äiteeni kanssa peräkammaripoikana koko pienen ikäni.

Koittakaa korjata tuo ongelma "Vapaa-ajan täyttää tietokone ja TV." Patistakaa uusien harrastuksien pariin, niin että hän löytäisi kavereita ja mielekästä tekemistä. Hänen itsetuntonsa on varmaan alhaalla hän vaikuttaa apaattiselta, joten on tärkeää että tuo saataisiin ensin korjattua. Jos hänet tuossa kunnossa kipataan omaan kämppään on vaara että hän eristäytyy muusta maailmasta täysin.

Tuon tilanteen korjaantuessa myös halu omaan asuntoon tulee.

Poikani heikki on jo 43v ja asuu kotona.Hän aikoinaan yritti itsenäistyä mutta minä en antanut,koska siihen olisi loppunut seksielämäni kuin seinään.Olen ylpeä heikistäni.Olisit sinäkin pojastasi ja pitäisit kotona.

Arvoisa äiti, voi asua yhdessä ja olla itsenäinen ja päinvastoin. Häiritseekö teitä pojan läsnäolo kodissanne vai yleinen mielipide? Jos perheessänne vallitsee rakkaus ja kunnioitus, älkää antako ihmisten sorkkia elämäntapanne.

Mun äiti on ihana. Se melkein alkaa itkemään kun puhun muuttamisesta. Kumminkin kasvattanut mut hyvin ja on ihana nainen. Olen muuttamassa keväällä pois ja aion käydä hänen luonaan silti paljon. Ikinä vanhempani ei ole sanoneet Että muuta pois jo! En osaisi edes kuvitella että ne sanoisi niin. Rakastavat liikaa lastaan eivätkä ajattele itseään.

Ystäväni äiti on aivan kamala. Huutaa meidän kavereidenkin kuullen lapselleen että "Minulla menisi paremmin jos sinä lähtisit helvettiin täältä!" Ihana äiti.. sitten vertaa omaan kultaseen äitiin niin melkein tippa tulee linssiin.

Olen vasta 21 vuotias, mutta nyt siis lähdössä. Mitään järkeä ei ole heti täytettyään 18 muuttaa pois.

serkkuni on viidenkymmenen hujakoilla,ja asuu edelleen kotona. On joskus yrittänyt omassa kämpässä olla, mutta se on jäänyt muutamaan kuukauteen. Hänestä on tullut epäsosiaalinen hylkiö, jolla ei ole ystäviä, eivätkä sisaruksetkaan moisesta luuserista piittaa. Ainoa seuralainen vanha äiti, joka hyvää hyvyyttään poikaansa paapoo, kun ei tästä itsestä ole mihinkään.

Tiedän lähipiiristäni niin paljon esimerkkejä siitä, miten asutaan pitkään kotona tai sit muuten eletään vanhempien kustannuksella.
Itse olen joutunut ottamaan opintoihin opintolainaa, jota nyt joka kuukausi maksan pois reilu 10 v.
Tosin nykyään vanhemmat kuskaa mua autollaan, käyn heillä joskus syömässä ja lasten hoito on ilmaista, joten en valita.
Aion myös tukea lapsiani kun ovat aikuisia, mutta mielellään niin, että muuttaisivat mahd. nopeasti omilleen. Nimittäin se kasvattaa ihmistä, kun joutuu itsestään huolehtiin. Ja ymmärrystä vanhempia kohtaan löytyy, kun tajuaa ettei se aikuisen elämä ole niin helppoa.

Olen 22 vuotias pojan koltiainen ja asun äitini luona joka on yksin hoitanut meidät lapsukaiset, vanhempani ovat nimittäin eronneet. Siitä asti kun pääsin tuolta peruskoulusta olen oikeastaan elänyt sellaista peräkammarin pojan elämää, missään en käy,
kavereita ei ole ja en tapaa muita ihmisiä kuin perheenjäseniäni, ainakaan kovin usein. No oonhan mä kaikkee yrittänyt, mutta kun ei vaan hermo yksinkertaisesti kestä niin eihän sille mitään voi. Mä en vaan kestä olla kenenkään kanssa, enkä halua tavata ketään. Pidän yleensä verhot huoneeni ikkunan edessä, jotta päivänvalo ei paistaisi sisään, koska se on vaan niin häiritsevää, vaikka eihän siinä mitään kyllähän se joskus on kiva kun aurinko paistaa ja lämmittää mukavasti. Mä jopa haaveilin joskus että menisin armeijaan tai siviilipalvelukseen, mut sitten lopulta mun piti vaan kohdata tosiasiat ja luovuttaa. Niinpä sitten
sain vapautuksen armeijasta ja se on hyvä koska eihän mulla olisi siellä hermot kestäneetkään, en mä oo ikinä oikeen ollu sellanen kunnon mies. Koulutustakin jopa yritin hankkia, mut eihän siitäkään mitään tullu, mut olishan mun se pitäny tietää jo sillon kun kaikki sano mulle et ei susta mitään ikinä tuu. Mä en ainakaan nää mitään tulevaisuutta itselleni. Kyllä se vaan niin on että vahvat pärjää ja heikot poljetaan jalkoihin, lähinnä käsketään suosiolla luovuttamaan, on tämäkin yksi kristillisyyden mallimaa. Oon mä joskus kelannu että ehkä pitäis ruveta vetään huumeita, niinku haisteleen liimaa tai jotain sellasta, kun ei millään oo enää mitään välii. Ainakin sen mä tiedän että mä en varmaan tuu ikinä muuttaan pois kotoa, ei se mitään jos kaikki nauraa mulle, antaa niitten nauraa vaan. Ehkä mä muutan joskus, mutta on eri asia minne. Se vaan nyt on niin että mä vaan nyt satun viittaamaan kintaalla kaikille haasteille, minä tanssin niin sanotusti tyhjän päällä.

Eihän tuo nyt maatakaatavan vakava juttu olo. Hänhän käy kuitenkin töissä, ei makaa vaan laakereilla.
Mutta tarkistapas ensimmäiseksi omia asenteitasi; älä passaa, peri vuokraa ja maksatuta pojalla ruokia, toisinsanoen poika tekemään samat hommat kuin omassa kämpässäänkin, siivoamaan, ruuanlaittoon, siivoukseen pitää osallistua. Toisaalta älä tuputa, äläkä sekaannu pojan asioihin, ajattelin vaan, että äideillä saattaa olla vähän sellainen holhoava asenne. Se nyt ei käynyt kirjoituksestasi ilmi. Kyllä se on vanhemmillekin kasvun paikka, päästää irti lapsesta, todella. Sitä usein jatkaa tajuamattaan samaa linjaa käytännön elämässä. Minä jotenkin tajusin sen, kun poikani 19-vuotiaana lähti kotoa opiskelemaan. Minä olin hössöttänyt tavallaan, vaikka en ollutkaan hirveästi passannut. Hyvin on mennyt, minulla oli luultavasti vaikeampaa kuin pojalla, olisi alussa tehnyt mieli soitella jatkuvasti ja käydä katsomassa miten pärjää. Olin onnellinen kun poika alussa kävi pesemässä pyykkiä välillä, sitten hän ilmoitti, että ei aiokaan tehdä sitä. Oikeastaan olin pettynyt. Joten kyllä minun omissa asenteissakin oli parantamista. Eikä tämä tietenkään tarkoita sitä, että se olisi kauhea moka tai vika, mutta noin se vaan menee. Sitä on itse niin kiinni lapsissaan, että ei tajua pitävänsä, toisaalta puhuu itsenäistymisestä ja kannattaa sitä, käytännön elämä on muuta.

Mutta mitään kiirettä ei ole, kun poika saa kotona tehdä kaiken mitä pitäisikin itsenäisen ihmisen tehdä, hänen on helpompi lähteä, koska kodin turvallisuuden tilalle saa vapauden. Ja se on taas aika houkutteleva juttu, kun on itsevarmuutta ja tajua siitä, että tulee yksinkin toimeen, osaa pestä pyykit, tehdä ruuat, siivota, hoitaa asiansa...

kuin tytöt.Poikkeuksiakin on.Minun tyttäreni muuttivat kumpikin 15 vuotiaana kundi kaveriensa kanssa asumaan vaikka olisivat saanneet olla kotona.Kyllähän se on niin erinlaista jokaisen kohdalla.Toiset eivät koskaan lähde kotoa pois.Minun lapsenlapsi synnytti lapsen 16 vuotiaana.Toiset synnyttävät vasta 30 vuotiaana ensimmäisen lapsensa.Joten jokainen on yksilö.Ei ole mitään aikaa tai ikää mikä sopii kellekkin.Jokainen elää omalla tavallaan ja ajallaan.Tästä kirjoituksesta voi löytyä kirjoitus virheitä mutta sehän tässä on sivuseikka jos muuten tulee ymmärretyksi mitä tarkoitan?(Aina joku huomauttelee kirjoitus virheistä.Älytöntä koska asia on muuta kuin etsiä kirjoitus virheitä vastauksista ja kysymyksistä.)Kunhan poikasi löytää mukavan tytön niin voi häipyä alle aika yksikön.Aikansa kutakin.Voi hyvin!

Kotiin.. Mitä tähän sanotte ?? Antaa tälle tilinsä tämä lähettää rahat kotiinsa Thaimaahan vanhemmilleen ..

Poika sanoo että näin on tehtävä koska he ovat yhtä perhettä.. Rahaa ei kylläkään anneta omille vanhemmille ollenkaan asumisesta kotona.

Minä olen sitä mieltä, että aikuiset jotka eivät ole muuttaneet pois lapsuudenkodistaan ovat häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä.

Monista kommenteista voi lukea kuinka taloudellisuus on tärkeä pointti. Rahat, jotka hankitaan omalla työllä tai saadaan yhteiskunnalta, riittävät mainiosti oman itsensä viihdyttämiseen.

Mikäs sen mukavampaa kuin olla täyshoidossa ja ilman mitään vastuuta omasta elämästään.

Selityksiä kotona asumiselle riittää, ei ole SOPIVAA, EDULLISTA asuntoa löytynyt jne..
Voi hyvät hyssykät, sellaista se elämä on!!

Vanhemmat jotka eivät osaa vetää rajaa lastensa kotona asumiselle eivät ole osanneet vetää sitä aikaisemminkaan. Lapset ovat saaneet aina kaiken valmiiksi.

Itsenäistyminen on tärkeä asia jokaisen elämässä ja kun määrätytyt herkkyysvaiheet ohitetaan ilman toimintaa, elämä ei ole enää luonnonmukainen. Aikuiset miehet asuvat vanhuksien kanssa käyttävät heitä hyväkseen viimeiseen tappiin.

Kirjoituksissa tuli myös näitä esimerkkejä joissa kotona asuminen on sovittu ennalta ja on laadittu pelisääntöjä jotka koskee taloudenhoitoa ja kotitöitä. Nämä ovat tilanteita jossa nuorella annetaan vastuu kuitenkin asumisesta ja elämisestä. Siinä vanhempien nurkkia kuuratessa ja tilipussista laskuja maksellen itesenäistyminen on hyvässä vauhdissa.

Yleisesti tuli mieleen että tämä on äitien ja poikien ongelma. Oliskohan äitien aika katsoa peiliin ja miettiä mikä on menossa pieleen kun piltti vieläkin leikkii vain.

Se on ihan normaalia mielestäni että aikuinen poika asuu kotonaan. Tunnen erään yli neljäkymmentä vuotiaan miehen joka on asunut koko ikänsä äitinsä tykönä. Hän tienaa hyvin ja maksaa äitinsä sähkölaskuja ym ym.. sama kai se on asuuko kotonaan koko ikänsä vai ei. se on nykyään ihan normaalia että poika ei muuta ollenkaan kotoaan pois

Hei!

Mitä jos lepmpeästi patistelisit poikaa muuttamaan esim. auttamalla häntä asunnon etsimisessä? Mitäpä tapahtuisi, jos jonain aamuna iskisit hänen käteensä lehden josta on ympyröity potentiaaliset asuntoilmoitukset, tai "pakottaisit" täyttämään hakemuksia netissä. Tai jos omistusasunnon ostaminen on mahdollista, niin ehkä voisitte sopia, että hän saa asua xx ajan vielä kotona, jos säästää kaikki liikenevät rahat asunnon käsirahaan?

Kodin palvelutasoa kannattaa laskea, eli kehitä itsellesi vaikka uusi harrastus joka pitää sinut iltaisin kiireisenä, niin ettei aikaa oikeasti jää passaamiselle. "Koska äiti suorittaa nyt työväen opiston kurssejaan tms. laittaa Matti itse ruokaa tai on syömättä."

Muutin itse asumaan miehen kanssa joka asui kotona 25-vuotiaaksi ja muutti kanssani yhteen suoraan kotoa. Virhe! Iso sellainen! Ei tehnyt yhtään kotitöitä tai kantanut vastuuta talousasioista, kun äiti oli niin kotona passannut.

Italiassa on aivan normaalia, että pojat asuvat kotona vielä yli kolmekymppisenäkin.

Jos poikasi ei itsenäisty, niin olisikohan kenties kasvatuksessa mennyt jokin pieleen?

Poika heti pihalle kun siihen tulee mahdollisuus. Muuten tulevaisuudessa tulee ongelmia itsenäistymisen kanssa, pojun identiteettin ja itsetunnon kanssa.

Itse muutin opiskelijakämppään 21 vuotianaa vaikka olisin pystynyt kulkemaan koulumatkat kotoakin. Olihan se "haikea" lähteä, mutta onneksi päätin lähtä emonhelmoista ulos.

Kannattaisi puhua poikasi kanssa mistä kiikastaa. Pelot/halut/yms. Uskon et poikasikin jo ajattelee että jää paitsi elämästä, kun nahjustaa kotona.

Jos välttämättä kotona pitäisi asua, niin erillinen asunto/sisäänkäynti ja kaveri maksamaan omat ruuat ja laskut.

Täysikäinen poika, nyt hop hop omaan asuntoon ja äkkiä.
Itse lähdin 16 vuotiaana tyttönä opiskelemaan muualle, opintolainoin ja kesäraha turvin.
Hyvin olen ärjännyt.
Nyt poika ulos kämpästä ja heti.

entisess koton viel 34 wee eikä siin ollut mitään
ihmeellistä mix oisin yrittäny pysyvästi muuttaa
omilleen koska ei joka tapauksessa ollut mitään
sellaista "ammattia" et oisin esim pärjänny
taloudellisesti en tosin ole ns tavallinen ihminen ja tein maailmanlaajuisen läpimurtoni
vain 25 wee (...) näin ollen toimin koko aika
omilla ehdoillani enkä ottanut "pulttia" käytännön asioista olinhan "kannukseni" jo
hankkinut ja juuri tuoss mainitsemassasi 25 wee
iässä olin kansainvälinen tähti ja saavuttanut
elämässä enemmän kuin 90 % ihmisistä koskaan
ikinä!!! asuin tosin tuolloin (n 25 wee) Lontooss
josta käsin pyöritin "praktiikkaani" nyt oon
reilut 10 wee vanhempi ja muutin taas jouhevasti
ulkomaille tuosta äsken mainitsemastani
asetelmasta nimittäin asiat nyt vain menevät
omalla painollaan ja nyt vasta olen henkisesti ja
aineellisesti siinä vaiheessa et jään tälle tielle ja pysyn omillani!!! lue: en enää palaa
"majailemaan" entiseen kotiini..
ylip. oisko tää ulkomaille muuttaminen yks ratkaisu siell on pakko pärjätä ja itsenäistyä
koska luonnoll. perhe- ja/ tai ihmissuhdeverkosto
puuttuu onhan nyt hienompaakin asua ulkomailla
kuin jossain hikisyys-suomessa.. oishan myös hienompaa seurustella ulkomaalaisen kaa ja
vaikkapa perustaa perhe kuin "vain" toisen
suomalaisen kaa eikä sitäpait oo niin helppoo
alkaa suomeskaan "leikkiä perhettä" jonkun
muijanpuolikkaan kaa jos kummallakaan ei mitään
"sellaista" ammattii eikä säännöllisii tuloi
eläminen maksaa joka tapaukses jotain kaatuu omaan mahdottomuuteensa jos substanssi puuttuu!!!
vaihtoehtona on et tyytyy "mihin vain" työhön
(alansa puitteissa) mut kun kaikki työt eivät ole
hyviä!! ei oo yhdentekevää mist ne rahat tulee
parempi olla toisten elätettävänä nostaa päivä-
rahoi tms kuin olla huonoss duuniss ja kuvitella
itsensä muka tärkeäksi

Poikani on hiukan erillainen tapaus. asuu kotona taas, mutta asui jo vuoden yhdessä erään tytön kanssa, vaan meni pänksit kun tyttö ei osannut mitään taloustöitä.Poikani on urakoitsija ja aloittaa työt siinä kuuden maissa aamulla ja lopettaa usein vasta iltayhdeksältä. Hän osaa kyllä kaikki taloustyöt, koska opetin häntä jo nuorena. lisäksi hän on hoitanut invaliidivanhusta yhden vuoden (avustaminen/taloustyöt). Sen jälkeen kun hän aloitti urakointityöt ei häntä juuri ole näkynyt kuin yösydännä. Hän on sanonut muuttavansa kotoa, kun löytää vaimon jolla on emännän taidot ja halu toimia kotiäidin ammatissa.

Olette itse hemmotelleet pojan pilalla ja nyt on sitten sormi suussa? Olette uusavuttomia. Etsiytykää kirkon kriisiterapiaan, siellä auttavat ainakin jos saavat avustaan jotakin julkisuutta.

Aivan! mitä tehdä ihmiselle joka ei elämältään halua mitään, eikä vastineeksikaan tee mitään kotonaan. Mieheni veli on kohta kolmissakymmenissä ja asuu vuorotellen isänsä ja vuorotellen äitinsä luona.
opiskelu ei kiinnosta mutta eipä pahemmin työkään. Ihan selvästi on oppinut siihen ettei tarvitse tehdä mitään, äiti tai isi tuo kaupasta kaiken tarvittava ruoan. mitään ei sen sijaan viitsi tehdä. ei auttaa kumpaakaan vanhemmista kodin tavan askareissa. kyllä se alkaa jo näin "ulkopuolistakin" tympimään! entä sitten kun äitiä ja isiä ei olekkaan enää maan päällä ruokkimassa ja pyllyä pyyhkimässä. "Meille se ei ainakaan tule asumaan", sanoin heti miehelleni, minun ei tarvitse kärsiä siitä että ihminen ei halua tehdä elämälleen mitään.. on vain yksinkertaisesti laiska. ja tässä ei ole kyse sairaudesta (sen tiedän varmaksi). enää ei edes vanhemmat jaksa patistaa, hekin ovat jo luovuttaneet. tässä asia pähkinäkuoressa.

Suomessa sanottaisiin "hanki elämä", Italiassa mamma keittäisi spaghettia ja koittaisi löytää pojalleen vaimon, ja sitten vasta heittäisi pojan ulos. Ainakin fyysisesti.

Ite olen parikymppinen ja olen asunut jo pari vuotta omillani.Tosin vanhemmat ehkä odottivat että olisin lähtenyt omilleni jo 16 vuotiaana kuten he olivat ite tehneet.Ite olen kiitollinen siitä että jo pienestä pitäen meillä on pitänyt osallistua kotitöihin,heinätöihin ja metsätöihin.Mitä vanhemmaksi kasvo sitä enemmän vastuuta ja töitä sai osakseen.Kun olin 14 vanha isäntä alko puhuun että hankkisin itelle töitä ja autto työn ettimisessä,eka työni olikin paikallislehen jakamista mistä sai aika kehnoa palkkaa mutta kummiski palkkaa.Rahoilla sai sitten tehä mitä halusi,mutta siinäki neuvottiin ja kerrottiin että mihin niitä rahoja kannattee laittaa jne.Ensimmäiset oppitunnit rahan arvosta ja siitä että se ei kasva puissa olin saanu jo alle viisi vuotiaana mummolta jolta sai aina "palkkaa" kun teki joitain kotitöitä.Meillä jos jotain halusi sen eteen oli tehtävä töitä ja keskusteltava,joten yleensä jos halusi jotain sen myös sai ja mistään ei tarvinu kummiskaan jäädä paitsi.Jo ihan pienestä on otettu mukaan kaikkiin töihin ja opetettu kaikki vähän niinku leikin varjolla,mikä on ollut mielestäni tosi hyvä ratkasu.Ainut asia mikä minut ajo pois kotoa oli se että tahdoin vapautta tulla ja mennä minne halusin ilman että siitä piti jollekki ilmottaa ja kertoa koska tulisin takasi ja mihin menisin ja mitä siellä tekisin.Tiedän kumminki että kotona saisin asua mutta se tarkottaisi sitä että siellä on porukoiden säännöt ja kolme kertaa enemmän kotitöitä ja vähemmän omaa vapautta.Tiedän myös että jos tosiaan tiukkaa tulee vanhemmat on aina tukemassa ja auttamassa ja yhdessä voidaan ongelmiin ratkaisuja hakea.

Aikasemmin en osannut arvostaa sitä että jouduin tekemään niin paljon kotitöitä ja muita töitä,mutta nyt kun muutkin kaverit on muutaneet omilleen olen huomannut kuinka paljon kaikki se mitä vanhemmat ovat tehneet on auttanut minua.Se että olen joutunut opettamaan ihan perus asioita kavereille on herättänyt minut näkemään kuinka nykyään lapset kasvatetaan uusavuttomiksi.Se että meillä ei koskaan passattu ja tehty kaikkea valmiiks on auttanu tosi paljon omassa elämässä.

Neuvoni olisikin että laittasitta pojan tekemään suurimman osan kotitöistä(ja se että se pitää tehä siltä istumalta kun käsketään,eikä vasta viidestoista päivä) ja näyttäsittä että kaikki ei tule kuin manu illaselle.Mielestäni vanhempien tehtävä on ohjata lasta itsenäistymään vaihe vaiheelta jo pienestä pitäen,tukemaan lasta itsenäistymisessä sopivaa tahtia ja opettamaan elämän perus asiat.Mikä kavereissani ärsytti oli se että piti opettaa aikusta ihmistä keittämään makaroonit,mitkä ite olin jo oppinut keittämään viisi vuotiaana ja kaikki se mikä vanhempien olisi pitänyt opettaa silloin kun he asuivat vielä kotona.

Sitä en hyväksy että omalta lapselta peritään vuokraa kotona asumisesta(kuten tuolla oltiin ehdotettu).Niinkuin lapselle on annettava valintoja pitäisi teidän nyt antaa pojallenne valinta että voi jäädä kotiin kunhan elää rajoissa kuin murrosikäinen tai sitten omassa kämpässä ja vapaudessa(eli pyrkikää osoittamaan että sitä tv:tä saa kattoa silloin kun haluaa omassa kämpässä mutta kotona vain silloin kun se teille sopii),jokainen(tai ainaki suurin osa) aikuinen tai melkein aikuinen haluaa vapautta päättää ite omista asioistaa ja melko varmasti hakeutuu paikkaan missä näin voi tehdä.Ei sen puoleen jos meilläki olisi passattu ja kaikki tehty eikä mitään kyselty ja rajoitettu niin varmasti olisin jäänyt kotiin asumaan,olisihan se ollut minulle edullisempaa asua kotona kuin omassa kämpässä yksin,mutta tulin siihen tulokseen että omassa kämpässä joudun tekemään kohta vähemmän kotitöitä kuin kotona ja ne saa tehä silloin kun huvittaa ja aikatauluun sopii toisin kuin kotona ja muutenkin on niin paljon enemmän vapautta ja omaa tilaa,eikä kukaan tule omassa kämpässä valittaan mistään tai seläntaakse kyttäämään että teeks nyt varmasti sen mitä pitää.Eli laita rajoja ja tehtäviä ja jos vastalauseita tulee(ja niitä yleensä tulee) niin sano että ainahan sä voit omaan kämppään muuttaa siellähän tätä ei tarvi kestää,mutta jos asia on ok pojallenne niin anna sitten asua kotona(saapahan ainaki melkein ilmasen talouden hoitajan (; ).Toi on sellanen asia että jankkaamalla se ei miksikään muutu poika pitää ite saaha haluamaan pois muuttoa.

Kun katselee ja kuuntelee ympärilleen, niin kyllä nykyaikana on paljon enemmän ns uusavuttomia nuoria. Johtunee juuri vanhemmista, jotka tasoittavat lapsen/nuoren tien curlingin tavoin, niin ettei henkilön vain itse tarvitse vaivautua tekemään mitään.
Jo pienestä alkaen lapset määräävät "missä kaappi seisoo". Olen joutunut näkemään aivan lähipiiristä kuinka lapselta kysytään aina esim. mitä ruokaa tänään tehdään, joka ikisessä asiassa kuullaan mielipide. Toki kannatan sitä että lasta ja nuorta pitää kuunnella ja huomioida hänen mielipiteensä, mutta silti ei aina pidä toimia nuoren oikkujen mukaan.

Kotona äiti(isäkin) tekee kaiken valmiiksi. Pesee ,petaa, siivoaa, ruokkii,vaatettaa jne..Mitä muuta se on kuin "curling-käyttäytymistä"?Vanhempi voi hommata kesätyöpaikan/työpaikan (suhteilla) ilman, että nuoren tarvitsee vaivautua...
Aina saa/löytyy vanhemmilta rahaa, kun nuori sitä tarvitsee. Missä vaiheessa on sitten mahdollisuus itsenäistyä? Ei missään, jos "paapominen" jatkuu.

Olen itse lähtenyt maailmalle 15v:na ja siitä alkaen huolehtinut omasta taloudestani ja elämästä. Samoin kävi kaikille sisaruksilleni, joista yksi palasi viljelemään kotitilaa.
Ei ollut puhettakaan lapsuudessa, että olisi valittanut esim ruoasta. Sitä syötiin mitä eteen tuotiin. Koulu-ja opiskelumahdollisuudet olivat huonot, joten minäkin opiskelin sitten aikuisena.
Ikinä ei ole mennyt sormi suuhun, eikä ole tullut sellaisia ongelmia, joista ei olisi selvinnyt tai saanut niitä selvitettyä. Olen hyvilläni elämänkoulusta, jota en omaisi, jos en olisi itsenäistynyt jo 15v:na.

...on vielä varsin vähän. Äitini sisaruksista yksi asui 35-vuotiaaksi asti nyttemmin edesmenneen isoäitini taloudessa, koska oli tyhmänä parikymppisenä mennyt sotkemaan raha-asiansa ja velkaantunut niin, että omaan kämppään muutto ei ennen tuota 35:ttä ollut mahdollista.

Minä itse olen 25 nyt ja kyllä, edelleen vanhempieni nurkissa, mutten todellakaan kuppaa heitä. Päinvastoin. Osaan kokata, siivota jne. ja osallistun aktiivisesti taloutemme raha-asioiden hoitoon vähillä tuloillani, maksoin mm. viimeisimmän sähkölaskun kokonaan omasta pussistani, joten noihin TV- ja tietsikkaetuoikeuksiin olen todellakin oikeutettu. Kotona asun, koska alueellani EI työllisty kuin suhteilla, jotka minulta tietysti puuttuvat. Kaikki muu on jotain vitun säälittäviä pätkäduuneja joiden varaan ei perhettä perusteta, se on rahantulona yksinkertaisesti liian epävarmaa ja minun kohdallani tunnutaan monessa paikkaa katsottavan paljon pärstäkertoimen perusteella.

meidän pojat 4 kpl nuorin 26 asuu kotona muut ovat jo lentäneet pesästä ,mutta jokaiselle se on koti johon voi tulla syömään ja saunaan eikä se ikä ole
syy pois muuttoon siihen vaikuttaa moni muukin tekijä on se hienoa kokoontua koko perheen voimalla
vaikka viikonloppuisin syömään yhdessä ja tapaamaan lapsen lapsia älä turhaan hätäile

Italiassa hämmästelleen jos jo 25 vuotiaana lentää pesästä.
Mun nykyisin 27 vuotias isoveli muutti omaan kämppäänsä ihan vasta pari kuukautta sitten. 16 vuotiaana se pääsi peruskoulusta, ja sen jälkeen ei oikeastaan tehnyt mitään 10 vuoteen. Kolmessa eri amiksessa on ollut ja eri linjoilla, jokaisessa ehkä keskimäärin kuukauden. 24 vuotiaana sille hommattiin puoliväkisin kämppä, jossa se oli ehkä pari päivää kuukaudessa. No kun se ei siellä halunnut olla niin vuokrasopimus purettiin. Lopulta sitten ilmeisesti sosiaalinen paine ajoi sen omaan kämppään, kun 17 vuotias veli asui jo toista vuotta omassa kämpässä, 22 vuotias velipoika opiskeli automaatiotekniikkaa eri kaupungissa ja 28 vuotias sisko eräällä matkapuhelinoperaattorilla johtotehtävissä.

Jos poika on todellakin pakko saada ulos, niin kannattaa miettiä mikä sen saa ensinnäkin asumaan kotonaan. Eli teette niin, että alatte YHDESSÄ etsimään työtä/opiskelupaikkaa ja asuntoa. Ei ole niin väliä onko se samassa kaupungissa vai muualla.

Siinä sivussa alatte pitää "itsenäistymiskoulutusta" pari tuntia päivässä. Kuulostaa ihan intiltä (jos poika on intin käynyt niin tämä on todella helppoa), mutta todennäköisesti toimii. Eli äispä opettaa laittamaan kaikki mahdolliset ruoat mitä kotona on yleensä tarjottu, ja sillä tavalla että poika itse tekee mahdollisimman paljon. Sitten yleensäkin siivoaminen, pyykkääminen jne. käydään hyvin läpi. Alatte pakkaamaan MÄÄRÄTIETOISESTI muuttolaatikoita, kerrotte pojallenne mitä olette mukaan laittaneet ja mitä niillä tehdään (tässä vaiheessa poika kyllä tietää että paistinpannulla paistetaan, mutta kun sen vielä kerrotte kertaalleen niin eiköhän siinä ole fiilis sellainen että kyllähän mä tän itsekin osaan). Ispä sitten näyttää miten se taulu saadaan suoraan seinälle ja miten työpöytä kasataan ja lamppu vaihdetaan.

Jos näillä lähtisi liikkeelle niin varmasti poismuuttamisen kynnys laskisi aika nopeasti. En puhu omasta kokemuksesta, sillä lähdin vapaaehtoisesti heti 18 vuotta täytettyäni, mutta sen muistan että porukat kyllä huolehtivat paljon tärkeitä asioita mukaan.

aivan oikein jos patistelet poikasi kotoa. Kyllä tuossa iässä pitää jo omien siipien kantavuutta kokeilla.
Itse makoilin äitin helmoissa kotona 23-vuotiaaksi ennenkuin tyttöystävän myötä älysin muuttaa omaan kämppään.
Ja nyt näin aikuisena (44 v) olen sitä mieltä että olisi pitänyt lähteä heti armeijan jälkeen maailmalle.

Sopiihan sitä jo ihmetellä, mutta isompaan huoleen on aihetta mun mielestä vasta siinä kolmekymppisenä.

Lopeta poikas passaaminen ja käske sen tehdä ite omat ruokansa, jne. Tehokasta voi olla myös niuhottaminen joka asiasta. Kyllä pitäisi pikkuhiljaa oma kämppä tuntua kivalta vaihtoehdolta. Jos pojan on mukava asua vanhempiensa luona, niin on ihan loogista ja ymmärrettävää että ei halua lähteä.
Itse muutin omaan kämppään kuukausi sen jälkeen kun täytin 16, ja ihan omasta halusta.

Herralle tietty vielä

* pestään pyykit
* kuoritaan perunat ja voidellaan leivät
* ostetaan alushousut ja sukat
* tilataan parturiaika, samoin lääkäri
* ja viikkoraha kolahtaa tilille säännöllisesti

Ja sit ihmetellään, et miksi asuu vielä kotona !?!

kun asetat pelaamis - ja tv:n katseluajat. Esim. tietokone pelejä vain 2* viikossa 1h ajan ja tv:n tuijotusta saman verran, mutta eri päivinä. Ja ennen kuin ehdit kissaa sanomaan on jo oma-asunto haussa :).

Hei!
Mahdollinen ratkaisu tuohon tilanteeseen olisi: Koska hän käy töissä niin voitte veloittaa häneltä asumisesta (ja ruuasta) vuokraa. Voitte myös "sopia" (=käskeä)että hän ostaa oman ruokansa tai käy välillä ostamassa kaikille talon asukkaille ruokaa omalla rahallaan. Sekä antaa omia velvollisuuksia vaikka että tekee kahtena päivänä viikossa ruuan koko perheelle, pesee omat pyykkinsä (sekä silittää!!) tms. Siivoaa myös muutakin kuin oman huoneensa. Rajoitatte tietokoneen ja TV:een käyttöä. Annatte kotiin tuloajat. Ja muuta tällaista kontrollointia joka ärsyttää;) (!!!Kenen talossa asut hänen sääntöjä noudatat! Tai maassa maan tavalla-> talossa tlon tavoilla!!!) Eiköhän poika kohta ala haaveilemaan omasta kodista!!!! Toivottavasti onnistuu!!

Suomi on kotipsykologien luvattu maa. Parikymppiset antaa neuvoja kuin vanhat tekijät. Jessus ..

Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Parhaiten tilanteen tietää vanhemmat ja poika. Ulkopuolisilta voi hakea vinkkejä, mutta lopullisista ratkaisuista kantaa vastuun osapuolet.

Kotiasumisessa pitää tehdä säännöt selviksi. Omistaja on omistaja. Vanhemmat määrää kaikesta omistajan oikeudella. Kun poika jää kakkoseksi koko ajan yhteisten resurssien käytössä, alkaa oma pesä kiinnostaa.

Jos lapsen itsenäisyys kasvatus ei ole onnistunut tai äidin hoivahalu on liiallinen, pitäisi apua antaa AMMATTILAISTEN toimesta. He arvioivat tilanteen ja tekevät ehdotuksen. Avuttoman pojan heittäminen ilman valmiuksia pihalle ei ole järkevää. Suunitelmallisuutta ja päämärähakuisuutta tarvitaan.

Mä olen 45-vuotias pitkäaikaistyötön ja asun toisen vanhemman kans, kohta 5v työttömänä.

PItäsköhän ettiä hyvin rasvattu köysi ja nousta kiikkuun?

Minut syyllistettiin siitä, että 70-luvulla asuin vielä kotona. Olin siinä vailla tulevaisuutta kotonani, kun olin saanut lähes postraumaattisen pelkotilan eräästä vanhainkodin kesätyöstä. Menin sitten johtajalle ilmoittamaan, että lopetan. Olin jotain 17-vuotias. Kodin ilmapiiri oli painostava. Isä ei vaatinut tms. Äiti sitäkin enemmän. Se tunne on vieläkin läsnä. Sellainen, että en mistään hinnasta sitä halua oman, enkä muidenkaan, lasten kokevan Hän lähtee, kun on henkisesti siihen valmis. Älä aja pois. Näin takuulla vältyt siltä, että joutuisit todistamaan poikasi esim. sarjasuruja epäonnisten ihmissuhteiden toistuessa niin kaverisuhteiden kuin parisuhteiden osalta.

Sellaisten ei pitäisi soittaa suutaan yhtään jotka ovat muuttaneet kotoaan pois suoraan toisen ihmisen luokse, kuten seurustelukumppani tai kämppäkaveri.

Heidän ei ole tarvinnut kestää päivääkään yksinäisyyttä elämässään. Aina on ollut joku toinenkin saman katon alla joka pitää seuraa ja jonka kanssa jutella. Joko ne ovat olleet vanhemmat, siskot ja veljet, mutta aina on ollut toisia ihmisiä rinnalla.

On aivan eria asia jos työtön lapsi väkisin heitetään ulos ilman että vanhemmat edes hivenen yrittäisivät auttaa. Mailmassa on niin paljon yksinäisyyttä ja siitä johtuvia mielenterveysongelmia, että yhtään keinotekoista ja väkisin tehtyä yksinäisyyttä ei enää tarvita.

Olen nähnyt tapauksia jossa nuori vielä koulua käyvä poika on muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen. Suhdetta on sitten jatkunut muutama kuukausi ja lopulta välit ovat menneet poikki. Yhdessä tapauksessa poika tuli takaisin vanhempien luokse ja toisessa tapauksessa yritti asua yksin pari kuukautta ja palasi sitten, koska ei ollutkaan niin mukavaa olla yksin pimeinä tavi-iltoina koulupäivän päätteeksi.

Monesti nuorilla on liian ruusuinen käsitys yksin asumisesta. Kuvitellaan että se on periaatteessa sama kuin vanhempien luona, mutta ilman niitä vanhempia. Unohdetaan täysin siitä seuraava työn määrä, raha-asiat ja toisen ihmisen seura. Moni nuori ei ole vielä valmis tähän. Nuori myös alkaa usein syömään huonosti epäterveellisiä valmisruokia ja muutenkin aktiivisuus voi laskea, joka aiheuttaa muitakin terveysongelmia. Tähän ei tarvitse kuin rahaongelmia ja yksinäisyyden tuomat mielenterveysongelmat ja pian tämä nuori on vain surullinen tilasto.

Lapsia ei pidä koskaan pitää itsestäänselvyytenä!

Ajatus perheen perustamisesta ja lapsien hankkimisesta itse määräämänäsi ajankohtana ja tahtiin, onnistuu suunnitelmien mukaan hyvin harvoin. Kohtalolla on tapana puuttua peliin juuri silloin kun sitä vähiten osaa dottaa ja olet vähiten siihen valmistautunut.

Jouduin itse teini-ikäisenä lapsena 90-luvulla seuraamaan vierestä kuinka naapurin perheen onnellinen perhe-elämä särkyi mitä julmimmalla tavalla. Heidän teini-ikäinen poika ajoi polkupyörällä rekan alle ja kuoli. Koko perhe joutui shokkiin jollaista ei edes pahimalle viholliselleen haluaisi. Vanhemmat joutuivat ottamaan lääkitystä jotta selviäisivät edes normaali päivästään läpi ja perheen jäljelle jäänyt poika joutui useaan kertaan sairaalahoitoon.

Saman ikäisenä poikana ja hänen hyvänä kaverina koin surun ja menetyksen niin voimakkaana että vatsaani kouri usean kuukauden ajan ja voin aivan fyysisesti pahoin kun ajattelin asiaa. Hän usein tuli koulupäivän jälkeen luokseni leikkimään ja usein keskustelu ajautui hänen isoveljeensä ja päättyi meidän molempien itkuun. Kymmenvuotiaana en osannut sanoa siihen mitään muuta kuin halata häntä ja sanoa että asiat muuttuvat vielä joskus paremmaksi. Näin aikuisenakin tulee tämä tapaus aina ajoittain mieleen ja melkein aina siinä silmä kostuu.

Siksi en voi kuin ihmetellä puheita sitä kuinka lapsi "pitää heittää" pois kotoa kuin mikäkin roska josta tahdotaan vimmatusti eroon. Kun ei ole mitenkään itsestäänselvää että jokainen joka haluaa lapsia, voi niitä edes saada ja ne jotka saavat, voisivat kasvattaa ne onnellisessa perheessä ilman huolia.

Tuollaiset henkiset arvet jotka jäävät vielä kehittyvän nuoren aivoihin, voivat vaikuttaa vielä aikuisena kuinka halukas hän on hankkimaan lapsia. Sillä taustalla voi olla pelko että kohtalo toistaa itseään ja sitä samaa ei kukaan halua elää uudestaan. Eli joku pakottaa heittämään hänet ulos tai onnettomuus vie lapsen.

Jos lapsi ei ole vielä henkisesti valmis, saattaa hänelle jäädä henkisiä arpia siitä että hän ei ole haluttu ja rakastettu ja hänestä halutaan vain päästä eroon. Lapsi ei välttämätä näytä sitä päällepäin, mutta sisäisesti hän saattaa pelätä sitä päivää kun hän tuntee jäävänsä yksin ja hänet pakotetaan tekemään jotakin johonka ei ole vielä valmis. Hän saattaa yöllä itkeä tyynynsä märäksi peläten mitä huominen tuo tullessaan ja kukaan ei näytä olevan halukkas auttamaan häntä.

Lapsia pitää kannustaa ja avustaa kaikin tavoin jotta he menestyisivät. Ei pakottaa vasten tahtoa. Siitä jää vain arpia jotka eivät saata koskaan parantua. Nauttikaa ja arvostakaa joka päivä (jopa niitä huonojakin) mitä teillä on, sillä koskaan ei tiedä milloin ja miten se loppuu.

Moi. Itse olen 38 vuotias poika ja asun äitini olohuoneen sohvalla. Vaikea saada omaa asuntoa kun on luottotiedot menetetty. Joko teidän poikaansa on muuttanut omaan asuntoon?