Minun keskimmäiseni, ainoa prinsessa prinssien välissä, on sairastunut anoreksiaan. Hän painaa enää 45kg ja on 170cm pitkä. Ennen niin iloinen tyttöni on aivan apaattinen, iloton luuranko! Torstaina oli ensi kertaa lääkäri sairaalassa, koululääkäri laittoin viime viikolla lähetteen ja tähän asti kouluterveydenhoitaja on seurannut huimaa painon laskua: joulukuusssa vielä 53kg ja nyt enää tuo 45kg. Meidän vanhempien olo on aivan surkea, kun tehtävänämme on saada painon putoaminen loppumaan, mutta MITEN? Toista ei voi pakottaa syömään, eikä räyhääminen tai mikään muu auta. Maanantaina on psykiatrin ja ravintoterapeutin tapaaminen ja melkein toivon, rakkaani edun vuoksi, että hän joutuu osastolle, sillä paino on laskenut torstaista taas 400 gr. Te, jotka olette tästä kamalasta sairaudesta onnekkaasti parantuneet, sanokaa, mitä minun kannattaa tehdä? olen yrittänyt rakastaa hänet ehjäksi, muttei mitään vastakaikua tule, kaikki on hänelle aivan samantekevää, kuin hän olisi psykoosissa. Tätä on aivan kamala seurata sivusta, kun ei voi auttaa! Olo on tuskainen ja koko perhe kärsii.
Tsemppiä kaikille kotijoukoille, jotka kamppailevat saman asian kanssa ja myös teille, jotka joudutte tästä raastavasta sairaudesta kärsimään! Etsitään yhdessä ilo elämään, sillä se on liian lyhyt käytettäväksi suremiseen tai liiaksi itsensä konrtolloimiseen. Rakastetaan itseämme sellaisina kuin ollaan ja annetaan kaikkien kukkien kukkia!
Lapsen anoreksia
38
11349
Vastaukset
- Sinulle,
että sinun tehtävä on olla nimenomaan äiti, rakastaa ja olla läsnä. Ei torua, ei tuomita. Anna lääkinnällisen hoidon vastuu heille, joille se kuuluu. Sinä et ole koulutettu olemaan lapsesi terapeutti, ravitsemussuunnittelija, lääkäri tai kukaan mukaan hoitoalan ammattilainen.
Ole läsnä, arvosta lastasi sellaisena kuin hän nyt on, palkitse ja muista korostaa niitä asioita jotka ovat edelleen kunnossa: kauniit silmät, kauniit hiukset, kaunis hymy jne.
Ole läsnä, mutta älä nosta jalustalle.
Jotain vain tässä koitan sanoiksi pukea, tälläisiä ovat omat kokemukseni. - Olivia
Toivon niin, että osaisin auttaa. Minulle tuli itku silmään, kun luin tekstiäsi, sillä se muitutti äitini puheita, kun minun anoreksia oli pahimmillaan...Luulenpa, ettei ole "oikeaa" tapaa toimia. Näin jälkeenpäin ajateltuna paras teko(ja suurin rakkaudenosoitus vanhemmiltani), oli pakottaa minut hoitoon. Puhua ja huutaakkin minulle niin kauan, että taivuin- tunsin että minulle ei enää annettu muuta mahdollisuutta, kuin mennä osastohoitoon, ja alistua siihen. Ei se helppoa ollut vanhemmillenikaan-lähettää minua sairaalaan. Mutta ilman sitä en olisi enää hengissä, ajat ennen osastolle menoa ei ollut elämää, ja taistelin elämän ja kuoleman rajoilla. Silloin ajattelin, etten anna vanhemmilleni anteeksi, että he laittavat minut sairaalaan, ja "pilaavat" elämäni, mutta totuushan on että anoreksia olisi pilannut minun elämäni, ja saan kiittää ikuisesti vanhempiani että he ovat olleet tukena, ja tehneet sen mitä täytyy.
Syömishäiriöinen ei ole oma itsensä, eikä kykene normaalisti arvioimaan asioita oikein. Vanhempien täytyy se tehdä.
Minkä ikäinen tyttäresi on? Voimia sinulle, ja perheellesi. Ottakaa anoreksia tarpeeksi vakavasti; toipuminen ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin.- äiti-kertaa-kolme
Sinun "vihasi vanhempia kohtaan" helpotti, sillä olen lukevinani vihaa tyttäreni silmistä, kun nätisti yritän kertoa hänelle, mitä tapahtuu, jos häne ei syö ja mitä siitä seuraa, sairaala! Siinä mielessä on onni, että sairaus tuli nyt, kun hän on alaikänen ja joutuu tyytymään päätöksiimme.Minun tyttäreni on 13 vuotias, helmikuussa täyttää 14.Juuri pahin murrosikä. Yläasteelle meno oli varmasti runotytölleni kova paikka.Ei haluaisi kasvaa isoksi,sitä ihmettelin aikoinaan jo koulupsykologille, joka meinasi, että tyttärelläni on ollut niin hyvä lapsuus, ettei haluaisi päästää siitä irti. Hän on aina ollut niin kiltti, liiankin kiltti ja hyvä koulussa. Koulumenestys on vieläkin liian hyvä, se taitaa olla tämän sairauden piirre, tuo pedanttisuus! Kavereita hän ei enää halua tavata, vaikka hän on kovin pidetty, korisjoukkueen kapteeni ja oman luokkansa tukihenkilö. Ehkä hänelle on langennut liikaa "luotto tehtäviäkin", joista hän ei kilttinä tyttönä ole osannut kieltäytyä. Sain hänet juuri syömään 1½ viipaletta appelssiiniä, ja on kuin syöttäisi pientä kissanpentua, jonka syöminen ilahduttaa aivan valtavasti!
Kaikki toivo on nyt sairaalahenkilökunnassa, joka on varmasti asiansa osaa, vaikka tällä hetkellä suhtaudun skeptisesti siihe, että tyttäreni kuuntelemalla jotain ihmistä ottaisi vinkistä vaarin, sillä niin moni on hänen kanssaa keskustellut, ihailemastaan korisvalkusta lähtien!
Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa!
Mikään maailmassa ei ole niin tärkeää,kuin omat lapsukaiset! Ajatus, että heille käy jotain, on aivan sietämätön! - Olivia
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Sinun "vihasi vanhempia kohtaan" helpotti, sillä olen lukevinani vihaa tyttäreni silmistä, kun nätisti yritän kertoa hänelle, mitä tapahtuu, jos häne ei syö ja mitä siitä seuraa, sairaala! Siinä mielessä on onni, että sairaus tuli nyt, kun hän on alaikänen ja joutuu tyytymään päätöksiimme.Minun tyttäreni on 13 vuotias, helmikuussa täyttää 14.Juuri pahin murrosikä. Yläasteelle meno oli varmasti runotytölleni kova paikka.Ei haluaisi kasvaa isoksi,sitä ihmettelin aikoinaan jo koulupsykologille, joka meinasi, että tyttärelläni on ollut niin hyvä lapsuus, ettei haluaisi päästää siitä irti. Hän on aina ollut niin kiltti, liiankin kiltti ja hyvä koulussa. Koulumenestys on vieläkin liian hyvä, se taitaa olla tämän sairauden piirre, tuo pedanttisuus! Kavereita hän ei enää halua tavata, vaikka hän on kovin pidetty, korisjoukkueen kapteeni ja oman luokkansa tukihenkilö. Ehkä hänelle on langennut liikaa "luotto tehtäviäkin", joista hän ei kilttinä tyttönä ole osannut kieltäytyä. Sain hänet juuri syömään 1½ viipaletta appelssiiniä, ja on kuin syöttäisi pientä kissanpentua, jonka syöminen ilahduttaa aivan valtavasti!
Kaikki toivo on nyt sairaalahenkilökunnassa, joka on varmasti asiansa osaa, vaikka tällä hetkellä suhtaudun skeptisesti siihe, että tyttäreni kuuntelemalla jotain ihmistä ottaisi vinkistä vaarin, sillä niin moni on hänen kanssaa keskustellut, ihailemastaan korisvalkusta lähtien!
Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa!
Mikään maailmassa ei ole niin tärkeää,kuin omat lapsukaiset! Ajatus, että heille käy jotain, on aivan sietämätön!Samoin minä olen aina ollut kiltti, tunnollinen koulussa, keskiarvo 9,9, monessa mukana, ja vanhempien ilo. Ehkä tyttärelläsikin on liikaa hoidettavanaan, ja varmasti kasvamiseen liittyy lisääntyvä vastuu asioista, mikä minua ainakin pelotti, ja pelottaa edelleen. Pelko siitä, etten kelpaa jos en ole täydellinen kaikessa suhteessa, sai minut tavoittelemaan laihuutta, ja se oli myös hallinnan keino, kun muuten moni asia elämässä ei ole minun hallinnassani, vaan asiaoita tapahtuu riippumatta teoistani.
Muista kuitenkin, että anoreksia on todellakin sairaus, ja se viha mitä näet tyttäressäsi, ei ole häntä itseään vaan osa sairautta. Älä anna sen kääntää sinua tytärtäsi vastaan, vaan pysy hänen tukenaan mitä taphtuikin. Jälkeenpäin olen muistellut anoreksia-aikojani, ja tuntuu kauhealle, mitä olenkaan äidilleni/isälleni sanonut...kuin joku muu olisi laittanut sanat suuhuni, ja pannut minut toimimaan niin. Kun muuten olen aina ollut niin kiltti ja tehnyt asiat mieliksi vanhemmilleni.
Paljon anoreksiaan liittyi myös uhmaa vanhempiani kohtaan, mutta edelleenkään en tiedä miksi. Hain sillä myös huomiota, ja halusin huolestuttaa vanhempani. Ja sen todellakin sain aikaan! Usein saatoin olla syömättä vain näyttääkseni vanhemmilleni, että hähäää, minullapas on valta asioihin. Ja se vihan ja kiukun tunne, mikä tuli, kun minua yritettiin saada syömään, tai kun joku häiritsi minun rutiinejani ruokailun/liikunnan suhteen, oli järisyttävä. Sille ei pystynyt panemaan vastaan, vaan kiukku otti vallan...
Tarkoitus ei ole kertoa omaa tarinaani sen enempää, mutta haluan vain, että tiedät, miten anoreksia ottaa valtaansa...Se kuulostaa terveellee ihmiselle varamsti kummalliselle, mutta sitä sairastavalle se on piinaavaa todellisuutta. Halauksia ja voimia! - äiti-kertaa-kolme
Olivia kirjoitti:
Samoin minä olen aina ollut kiltti, tunnollinen koulussa, keskiarvo 9,9, monessa mukana, ja vanhempien ilo. Ehkä tyttärelläsikin on liikaa hoidettavanaan, ja varmasti kasvamiseen liittyy lisääntyvä vastuu asioista, mikä minua ainakin pelotti, ja pelottaa edelleen. Pelko siitä, etten kelpaa jos en ole täydellinen kaikessa suhteessa, sai minut tavoittelemaan laihuutta, ja se oli myös hallinnan keino, kun muuten moni asia elämässä ei ole minun hallinnassani, vaan asiaoita tapahtuu riippumatta teoistani.
Muista kuitenkin, että anoreksia on todellakin sairaus, ja se viha mitä näet tyttäressäsi, ei ole häntä itseään vaan osa sairautta. Älä anna sen kääntää sinua tytärtäsi vastaan, vaan pysy hänen tukenaan mitä taphtuikin. Jälkeenpäin olen muistellut anoreksia-aikojani, ja tuntuu kauhealle, mitä olenkaan äidilleni/isälleni sanonut...kuin joku muu olisi laittanut sanat suuhuni, ja pannut minut toimimaan niin. Kun muuten olen aina ollut niin kiltti ja tehnyt asiat mieliksi vanhemmilleni.
Paljon anoreksiaan liittyi myös uhmaa vanhempiani kohtaan, mutta edelleenkään en tiedä miksi. Hain sillä myös huomiota, ja halusin huolestuttaa vanhempani. Ja sen todellakin sain aikaan! Usein saatoin olla syömättä vain näyttääkseni vanhemmilleni, että hähäää, minullapas on valta asioihin. Ja se vihan ja kiukun tunne, mikä tuli, kun minua yritettiin saada syömään, tai kun joku häiritsi minun rutiinejani ruokailun/liikunnan suhteen, oli järisyttävä. Sille ei pystynyt panemaan vastaan, vaan kiukku otti vallan...
Tarkoitus ei ole kertoa omaa tarinaani sen enempää, mutta haluan vain, että tiedät, miten anoreksia ottaa valtaansa...Se kuulostaa terveellee ihmiselle varamsti kummalliselle, mutta sitä sairastavalle se on piinaavaa todellisuutta. Halauksia ja voimia!Nyt luin vielä tarkemmin tämän viestisi!
Ihan kuin lukisin tarinaa tyttärestäni, kun kerrot omista ajatuksistasi, sillä
todellakin tuntuu siltä, että tällä tavalla hän hallitsee omaa elämäänsä ja päättää siitä mitä tekee! Ja saa meidät huomioimaan itsensä!
Järisyttävä itsekontrolli vain pelottaa minua!
Tänään hän teki ystävänpäiväkortteja ja auta armias, kun joku meni hänen mielestään pieleen... täydellinen perfektionisti! Olen vienyt hänelle askartelumateriaalia ja se on hyvää tekemistä vuodepotilaalle.
Hän on aivan toinen ihminen, mutta tuo kertomuksesi siitä, että ihan kuin joku olisi pannut sanat suuhusi helpottaa oloani us-ko-mat-to-man paljon!
Toivon, että tyttäreni voi aikanaan lohduttaa ja auttaa toisia sinun laillasi Olivia!
Kiitos!
- LilleMy
Kuvaukset tyttärestäsi osuvat aivan minun kohdalleni ja puheesi muistuttavat hyvin paljon oman äitini puheita, kun anoreksiani oli pahimmillaan. Nyt olen vieläkin sairaalassa hoidossa (nyt viikonloppulomalla) ja ymmärrän hyvin että perheenne tuska on suuri. Itse alan vasta nyt ymmärtää kuinka hirveää äidillä on ollut, kun asumme vielä kahdestaan.
Itse ainakin sairastaessani anoreksiaa toivoin, että äiti ei olisi puhunut yhtään mitään ruuasta, sillä se sai vereni kiehumaan. Uskon että se on vaikeaa, mutta itse en syönyt mitään jos äiti yritti pakottaa, pakottaminen ei auta. Oikeastaan äiti ei voinut tehdä muuta kuin pakottaa minut hoitoon. Ja nyt kun hoito on vielä meneillään toivon silti että äiti ei puhuisi ruuasta, vaan juttelisimme aivan arkipäiväisistä asioista, emmekä mtn sairauteeni viittaavaa. Se vain ahdistaa.
On varmaan vaikeaa kun ei voi mitään tehdä, varsinkin jos tyttösi kapinoi hoitoa vastaan.
Oma äitini ei oikein voinut mitenkään auttaa muuten kuin olemalla se sama äiti kuin ennenkin, ilman puheita ruuasta.
Voimia ja jaksamista sinne! :)- äiti-kertaa-kolme
Saatte kylmät väreet kiirimään niin, että pitkä tukkakin on koko pituudeltaan pystyssä, kun osaatte niin hyvin kuvailla tuntojanne!
Kiitos Lille My:lle vinkistä, että ei kannata puhua syömisestä...se virhe on tullut tehtyä, mutta lopetan sen nyt! Ja Olivia: oikeastaan olen iloinen, kun ylikiltti lapsi huutaa minulle ja on raivokkaan näköinen: tuntuu siltä, että on hyvä kun hän herää siitä apatiastaan, edes raivoamaan! Vielä enemmän tyttö kapinoi isäänsä vastaan, joka on perheemme auktoriteetti. Siinä kyllä salamat kipunoi!
Huomenna on taas sairaala käynti ja toivon, että aurinko alkaa pian paistaa risukasaan. Pitelen pientä luisavaa lastani sylissäni mahdollisimman paljon ja yritän pitää kuumat kyyneleet valumatta hänen nähtensä, ettei hän niistä syyllistäisi itseään.
Tsemppiä teillekin, ihanat ihmiset! En tiedä minkä ikäisiä olette, mutta todella kypsiltä vaikutatte! Rakastakaa itseänne, antakaa itsellenne lupa olla juuri tuollaisia kuin olette, tulkaa vahvoiksi ja nauttikaa elämästä! Joku päivä tämä valkenee vielä tyttärellenikin, yritän auttaa häntä siinä niin paljon kuin voin!
- edelleen sairas
Mä oon kärsinyt monimuotoisista syömishäiriöistä jo lähemmäs viisi vuotta.Ensi kerran sairastuin 14 vuotiaana. Mä en ole koskaan kunnolla parantunut, ehkä koska en ole saanut riittävää hoitoa siihen?? Kävin 3 vuotta vääräntyyppisessä terapiassa, joka ei minulle sopinut ja söin 1,5 vuotta lääkkeitä, jotka lopetettuani aloitin oksentamisen välittömästi ja nyt paino on pudonnnut alipainorajojen alapuolelle.
Hienoa että suhtaudut vakavasti tyttäresi tilanteeseen, omat vanhempani olivat ymmärtämättömiä, enkä saanut heiltä tukea. Eipä sillä ettäkö olisin sitä suostunut vastaanottamaankaan...Muistan että äiti kyseli joskus, mutta muutoin jäin asian kanssa yksin. Kirjoitit sinulla olevan muitakin lapsia, poikia.Älä vain jätä heitä paitsioon tyttärestäsi huolehtiessasi. Itse olen yhä hyvin katkera, koska vanhempani hyysäsivät vain sairasta siskoani(joutui sairaalaan samoihin aikoihin, kun itse sairastuin) ja minä vain unohduin.
Nykyisin punnitsen iseni ja kaiken syömäni joka päivä ja koko perhe on tästä tietoinen..en jaksa edes peitellä. Kuitenkaan kukaan ei puutu, eikä ketään kiinnosta. Äiti on kai vaan tottunut ja kyllästynyt..ei ne välitä.
Must on tosi hienoa, et sun tyttärellä on sun kaltainen äiti. Lämpöä ja jaksamista teille koko perheelle!- äiti-kertaa-kolme
Voi että olen pahoillani hoitosi epäonnistumisesta/laiminlyönnistä! Te kaikki olette ainutlaatuisia ja korvaamattomia! Nyt kun tyttäreni on sairaalassa, koko perhe on aivan sekaisin! Tyttö miettii, miten pojat pärjäävät flunssiensa kanssa kotona ja pojat kaipaavat siskoaan! Me vanhemmat tunnemme olevamme koko ajan väärässä paikassa: kotona miettiin sairaalaa, sairaalassa miettii koti oloja!
Mutta aikansa kutakin: nyt tyttö on turvassa, hyvässä hoidossa! Toivomme, että hän alkaisi syödä, vaikka huonolta näyttää! Nenämahaletku uhkaa huomenna. Sillä saatu energia kenties selvittäisi myös ajatuksiaan ja ruoka alkaisi maistaa ja omakuva,se niin nätti, löytyisi positiivisesti!
Tsemppiä kaikille tästä hurjasta sairaudesta kärsiville!
- noin
nopeaa voi tippua niin paljon? tai siis reilussa kuukaudessa 8kg ? mitäs se oikeen teki... ei kai nyt noin nopeaa voi tippua... tai vissiin sitten voi ;(
- äiti-kertaa-kolme
Paino putoaa ilmeisesti "loppuvaiheessa" niin rajusti,kun kaikki vähäinen energia menee elintoimintojen ylläpitämiseen. Ja sitten hurja liikunta päälle. Löysät vaatteet, niin kukaan ei huomaa luurankomaista olemusta...näin meillä pääsi käymään,VALITETTAVASTI! Nyt tyttö on sairaalassa, painaa enää 44,3 kg, meni eilen vielä 300gr alaspäin, vaikka vain makaa...
Kauheaa katsottavaa, usko pois!
En itsekään voinut uskoa, että paino voisi noin paljon tippua, ja syytänkin itseäni, että odotin koululääkäriä tammikuun puoleen väliin: olisi pitänyt viedä heti marraskuussa lääkäriin, kun painoa alettiin seurata, mutta silloinhan se oli vielä 53!
Olkaa varovaisia laihuusihanteen ja laihdutuskuurienne kanssa! Tyttäreni elimistö, sydän mukaan lukien, on nyt todella heikossa kunnossa! - Jarna
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Paino putoaa ilmeisesti "loppuvaiheessa" niin rajusti,kun kaikki vähäinen energia menee elintoimintojen ylläpitämiseen. Ja sitten hurja liikunta päälle. Löysät vaatteet, niin kukaan ei huomaa luurankomaista olemusta...näin meillä pääsi käymään,VALITETTAVASTI! Nyt tyttö on sairaalassa, painaa enää 44,3 kg, meni eilen vielä 300gr alaspäin, vaikka vain makaa...
Kauheaa katsottavaa, usko pois!
En itsekään voinut uskoa, että paino voisi noin paljon tippua, ja syytänkin itseäni, että odotin koululääkäriä tammikuun puoleen väliin: olisi pitänyt viedä heti marraskuussa lääkäriin, kun painoa alettiin seurata, mutta silloinhan se oli vielä 53!
Olkaa varovaisia laihuusihanteen ja laihdutuskuurienne kanssa! Tyttäreni elimistö, sydän mukaan lukien, on nyt todella heikossa kunnossa!...kuulumisia tyttösesi voinnista täällä aina välillä. uskon, että iso porukka meitä palstalaisia on sydämellään hengessä mukana auttamassa tytärtäsi paranemaan.
syömishäiriö ei ole ohi, vaikka paino normalisoituu, vaan saattaa kestää vuosia. siksi sitkeyttä vaaditaan, sekä sairastuneelta että omaisilta.
ollaanhan sitkeitä kaikki. yhdessä - äiti-kertaa-kolme
Jarna kirjoitti:
...kuulumisia tyttösesi voinnista täällä aina välillä. uskon, että iso porukka meitä palstalaisia on sydämellään hengessä mukana auttamassa tytärtäsi paranemaan.
syömishäiriö ei ole ohi, vaikka paino normalisoituu, vaan saattaa kestää vuosia. siksi sitkeyttä vaaditaan, sekä sairastuneelta että omaisilta.
ollaanhan sitkeitä kaikki. yhdessäOdotan niin, että pääsisin kertomaan jotain ihanaa, että nyt se tyttö syö...muttei vielä ainakaan!
Juuri tuota olen ajatellut, että jatkossakin ( siis sen jälkeen kun tämä tilanne on lauennut) pitää seurata tosi tarkasti, ettei oireet ala uudellen. Tiedän, että tämä on pitkä tie ylä- ja alamäkineen.
Kertokaa te, jotka olette tämän sairauden kanssa joutuneet taistelemaan, onko mitään, mitä voin tehdä tai sanoa, että tyttö "herää" ja alkaa syödä?
Kiitos kaikille myötäelämisestä!
Ja Jarnan sanoin: ollaan sitkeitä, vaikka välillä tunttuu, ettei veny enää yhtään! - Olivia
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Odotan niin, että pääsisin kertomaan jotain ihanaa, että nyt se tyttö syö...muttei vielä ainakaan!
Juuri tuota olen ajatellut, että jatkossakin ( siis sen jälkeen kun tämä tilanne on lauennut) pitää seurata tosi tarkasti, ettei oireet ala uudellen. Tiedän, että tämä on pitkä tie ylä- ja alamäkineen.
Kertokaa te, jotka olette tämän sairauden kanssa joutuneet taistelemaan, onko mitään, mitä voin tehdä tai sanoa, että tyttö "herää" ja alkaa syödä?
Kiitos kaikille myötäelämisestä!
Ja Jarnan sanoin: ollaan sitkeitä, vaikka välillä tunttuu, ettei veny enää yhtään!Hei taas:) Hienoa että tyttäresi on nyt sairaalassa, "tuntemattomien" hoidossa, koska sitä tarvitaan. Osastolla oloaikani oli todella vaikeaa, ja vaikka jossain vaihessa annoin periksi, ja aloin syömään, ja HALUSIN syödä, niin kauheinta oli, jos syömisestäni puhuttiin. Tai kun vanhempani tulivat vierailulle, ja jos piti syödä heidän nähden...No, tässäkin kaikki on yksilöitä, ja jokaisen sairaus omanlaisensa, mutta luulen, että kannattaa jättää ruoasta puhuminen, ja keskustella ihan muista asioista.
Tässä vaiheessa on tärkeää, että tyttäresi tila kohenee mahdollisimman nopeasti. Sitä vähemmän jää pysyviä haittoja...Minä kärsin anoreksian seurauksista edelleen: osteoporoosi, sydämen toiminta yms...
Ihanaa että huolehdit. Niin vanhempien kuuluukin, mutta tärkeintä on, että tyttäresi tietää että olet hänen tukenaan. Aina. - Koinas
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Paino putoaa ilmeisesti "loppuvaiheessa" niin rajusti,kun kaikki vähäinen energia menee elintoimintojen ylläpitämiseen. Ja sitten hurja liikunta päälle. Löysät vaatteet, niin kukaan ei huomaa luurankomaista olemusta...näin meillä pääsi käymään,VALITETTAVASTI! Nyt tyttö on sairaalassa, painaa enää 44,3 kg, meni eilen vielä 300gr alaspäin, vaikka vain makaa...
Kauheaa katsottavaa, usko pois!
En itsekään voinut uskoa, että paino voisi noin paljon tippua, ja syytänkin itseäni, että odotin koululääkäriä tammikuun puoleen väliin: olisi pitänyt viedä heti marraskuussa lääkäriin, kun painoa alettiin seurata, mutta silloinhan se oli vielä 53!
Olkaa varovaisia laihuusihanteen ja laihdutuskuurienne kanssa! Tyttäreni elimistö, sydän mukaan lukien, on nyt todella heikossa kunnossa!sit huomannut, että tyttäresi alkoi jättämään ruokailuja väliin, tai söi vain vähän ? tai alkoi hirvesäti urheilemaan? vai aattelitko vain, että se on tätä normaalia nuorten tyttöjen laihutusta? niin ja vielä sellainen että oliko hän ennen laihutus vimmaa ylipainoinen tai normaali? aattelin vaan että kun sitä tarpeeksi usei kuulee toisten suusta tai kaverit on tosi laihoja, siinä helposti lähtee ohjat käsistä... sitä rupeaa niin helposti vertailemaan itseänsä toisiin..
- äiti-kertaa-kolme
Olivia kirjoitti:
Hei taas:) Hienoa että tyttäresi on nyt sairaalassa, "tuntemattomien" hoidossa, koska sitä tarvitaan. Osastolla oloaikani oli todella vaikeaa, ja vaikka jossain vaihessa annoin periksi, ja aloin syömään, ja HALUSIN syödä, niin kauheinta oli, jos syömisestäni puhuttiin. Tai kun vanhempani tulivat vierailulle, ja jos piti syödä heidän nähden...No, tässäkin kaikki on yksilöitä, ja jokaisen sairaus omanlaisensa, mutta luulen, että kannattaa jättää ruoasta puhuminen, ja keskustella ihan muista asioista.
Tässä vaiheessa on tärkeää, että tyttäresi tila kohenee mahdollisimman nopeasti. Sitä vähemmän jää pysyviä haittoja...Minä kärsin anoreksian seurauksista edelleen: osteoporoosi, sydämen toiminta yms...
Ihanaa että huolehdit. Niin vanhempien kuuluukin, mutta tärkeintä on, että tyttäresi tietää että olet hänen tukenaan. Aina.Juuri noin sanoin tytölle, kun hän kysyi, olenko hänelle vihainen? Olen aina tukenasi, vastasin. Vaikutan ehkä välillä vihaiselta, mutta olen vihainen tilanteelle, en hänelle.
Nyt tuli ykätauti ja laitettiin tiputukseen. Oli melkoisen vaikeaa, kun on odotettu vain, että alkaa syödä, vaikei alkanut, ja oli ihan kuivat suonet... Sen "keissin kerroin tuolla "toinen äippä" kohdassa, jossa toinen anorektikon äiti otti yhteyttä.
Tuo oli kullan arvoinen tieto, että ei saa puhua syömisestä! Muakin alkaa ärsyttää, kun hoitajat paasaavat kukin vuorollaan, että syö nyt! Minä olen sen nyt lopettanut, kun se ei auta!
Melkoista lentämistä päivittäin 40 km eestaas sairaalaan suoraan töistä! Mutta mitäpä äiti ei lapsensa vuoksi olisi valmis tekemään?
Pidä huolta itsestäsi, olet kultainen! - äiti-kertaa-kolme
Koinas kirjoitti:
sit huomannut, että tyttäresi alkoi jättämään ruokailuja väliin, tai söi vain vähän ? tai alkoi hirvesäti urheilemaan? vai aattelitko vain, että se on tätä normaalia nuorten tyttöjen laihutusta? niin ja vielä sellainen että oliko hän ennen laihutus vimmaa ylipainoinen tai normaali? aattelin vaan että kun sitä tarpeeksi usei kuulee toisten suusta tai kaverit on tosi laihoja, siinä helposti lähtee ohjat käsistä... sitä rupeaa niin helposti vertailemaan itseänsä toisiin..
oli ennen tätä sairastumista!
Pienenä oli ihana pallero, muttei enää moneen vuoteen.
Kotona en huomannut kuin sen, ettei syönyt karkkia, pitsaa tai rakastamaansa jädeä. Törppönä luulin hänen syövän koulussa, mutta sen tunnustaa jättäneensä väliin. Korista pelasi 4 kertaa viikossa, mutta sanoi, että treenit on ihan löysät...
Vasta joululomalla huomasin, että hän oli todella paljon kotona eikä kavereiden kanssa. Ja aivan iloton myös.
Tuo etten huomannut heti johtui myös huimasta pituuskasvusta: 164cm oli yhtäkkiä 170 cm. Sitä vain ajetteli, että oho, meni kilot pituuteen!
Ja painonlaskuhan oli aivan huima lyhyessä ajassa, vaikka kyllä hän söi kotona!
Kaveripiirissä on tosi laihoja tyttöjä, että kyllä kai se sieltäkin lähti...
Kunpa osaisimme rakastaa itseämme sellaisina kuin olemme, selviäisimme ilman näitä karikoita! - mariah
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
oli ennen tätä sairastumista!
Pienenä oli ihana pallero, muttei enää moneen vuoteen.
Kotona en huomannut kuin sen, ettei syönyt karkkia, pitsaa tai rakastamaansa jädeä. Törppönä luulin hänen syövän koulussa, mutta sen tunnustaa jättäneensä väliin. Korista pelasi 4 kertaa viikossa, mutta sanoi, että treenit on ihan löysät...
Vasta joululomalla huomasin, että hän oli todella paljon kotona eikä kavereiden kanssa. Ja aivan iloton myös.
Tuo etten huomannut heti johtui myös huimasta pituuskasvusta: 164cm oli yhtäkkiä 170 cm. Sitä vain ajetteli, että oho, meni kilot pituuteen!
Ja painonlaskuhan oli aivan huima lyhyessä ajassa, vaikka kyllä hän söi kotona!
Kaveripiirissä on tosi laihoja tyttöjä, että kyllä kai se sieltäkin lähti...
Kunpa osaisimme rakastaa itseämme sellaisina kuin olemme, selviäisimme ilman näitä karikoita!hän kotona normaalisti vai vähemmän? Jos saa kysyä minkä ikäinen hän on ? voimia sinne!!
- äiti-kertaa-kolme
mariah kirjoitti:
hän kotona normaalisti vai vähemmän? Jos saa kysyä minkä ikäinen hän on ? voimia sinne!!
Ja sehän tässä harmittaa, että uskoin hänen syöneen myös koulussa, mutta sen kouluruokailun hän jätti väliin. Kotona annos oli kohtuullinen, kokonainen broilerinfile ja riisiä tai pari perunaaa ja kastiketta jne. ja maitoa juomaksi. Mutta kun pitäisi syödä 4 tunnin välein vähän, ei tuo määrä riitä kasvavalle lapselle, joka myös liikkuu paljon. Tiedän, että treenien jälkeen pitää syödä, mutta tyttö sanoi, että oli niin löysät treenit yms.
Hän täyttää 14 pian.
Tällä hetkellä olen aivan loppu!
Huomenna nenämahaletku, siis vasta nyt, ja toivon, että ajatus kirkastuu ja ruoka alkaa pikkuhiljaa taas maistua.
- Emmy
Parasta mitä voit tehdä on olla äiti. Jos minun äitini joskus sairauteni aikana olisi osoittanut samanlaista rakastamista ja välittämistä ei tuskien taival olisi kestänyt niinkään kauaa. Mutta älä mene liian syvälle anorektikon elämään, sinä voit olla myös yksi positiivinen esimerkki, jota tarvitaan erityisesti paranemisvaiheessa. Ja mene ihmeessä mukaan johonkin vanhempien tukiryhmään, ei ole helppoa nähdä rakkaan ihmisen sairautta vierestä. Voimia! Tyttäresi olisi syytä olla ylpeä tuollaisesta äidistä!
- äiti-kertaa-kolme
Kyllä huomaa, että tämä kirottu sairaus on teidän fiksujen ja kilttien, hyväkäytöksisien sairaus! Niin kauniisti, itkettävästi, kannustavasti ja lämmöllä osaatte antaa neuvoja ja tukea!
Samalla itkettää ja ihmetyttää, ettei joidenkin vanhemmilla ollut voimaa olla lapselleen tukena! Se tuntuu yhtä käsittämättömältä kuin se, että olemme ajautuneet tähän tilanteeseen! Mutta olen ajatellut, että elämä on kuin olis tuulimyllyn siivessä kiinni ja eikun menoks vaan! Juuri kun pikkuveljen aktiivinen vaikea epilepsia saatiin vähän kuriin, oli tyttären "vuoro" sairastua vakavasti! Mutta minkäs teet, tulta päin!
Tuo neuvosi olla menemättä liiaksi anorektikon sielunelämään sisällä on aivan mahtava neuvo!
Mulla on vaan muutenkin vähän paha vika ottaa ihmisten surut harteilleni, mutta pidän neuvosi mielessäsi: minun on pysyttävä vahvana lapseni vuoksi! Jos toimintakyky menee vanhemmilta, kuka sitten on lapsen tukena??
Miten kauan sinulla meni taistella "tuulimyllyä" vastaan? Ihana ymmärtää rivien välistä, että sinulla taitaa pahin olla takana! Ihanaa! Sekin antaa uskoa siihen, että tämä sairaus on voitettavissa!
Juuri tulin taas sairaalasta, aamulla oli nenämaha letku laitettu. Se tietysti tuntuu inhottavalta nenässä ja kurkussa, ennenkuin siihen tottuu! Mutta tytön kädet näyttivät jo paremmilta, sinisyys pois ja vähän jo lämpöisetkin. Että eiköhän tässä kohti parempaa mennä, pienin askelin, mutta kuitenkin. - Emmy
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Kyllä huomaa, että tämä kirottu sairaus on teidän fiksujen ja kilttien, hyväkäytöksisien sairaus! Niin kauniisti, itkettävästi, kannustavasti ja lämmöllä osaatte antaa neuvoja ja tukea!
Samalla itkettää ja ihmetyttää, ettei joidenkin vanhemmilla ollut voimaa olla lapselleen tukena! Se tuntuu yhtä käsittämättömältä kuin se, että olemme ajautuneet tähän tilanteeseen! Mutta olen ajatellut, että elämä on kuin olis tuulimyllyn siivessä kiinni ja eikun menoks vaan! Juuri kun pikkuveljen aktiivinen vaikea epilepsia saatiin vähän kuriin, oli tyttären "vuoro" sairastua vakavasti! Mutta minkäs teet, tulta päin!
Tuo neuvosi olla menemättä liiaksi anorektikon sielunelämään sisällä on aivan mahtava neuvo!
Mulla on vaan muutenkin vähän paha vika ottaa ihmisten surut harteilleni, mutta pidän neuvosi mielessäsi: minun on pysyttävä vahvana lapseni vuoksi! Jos toimintakyky menee vanhemmilta, kuka sitten on lapsen tukena??
Miten kauan sinulla meni taistella "tuulimyllyä" vastaan? Ihana ymmärtää rivien välistä, että sinulla taitaa pahin olla takana! Ihanaa! Sekin antaa uskoa siihen, että tämä sairaus on voitettavissa!
Juuri tulin taas sairaalasta, aamulla oli nenämaha letku laitettu. Se tietysti tuntuu inhottavalta nenässä ja kurkussa, ennenkuin siihen tottuu! Mutta tytön kädet näyttivät jo paremmilta, sinisyys pois ja vähän jo lämpöisetkin. Että eiköhän tässä kohti parempaa mennä, pienin askelin, mutta kuitenkin.Se on kyllä totta, tämä sairaus on kilttien, tunnollisten ja herkkien tyttöjen sairaus. Minä todella olen voitonpuolella, voisin pitää itseäni melkein terveenä, joskus jotain pientä vielä on. Se vei monia vuosia kypsyä siihen tilanteeseen, että tajusin etten halua elää sairaana. Sinä aikana vointini kerkesi olla todellakin huonona. Sitten muistan vuosi sitten uudenvuoden aattona, kun pitkäaikaisen kypsyttelyn tuloksena tein päätöksen, että tähän on tultava loppu. Sen jälkeen suhtautumiseni saamaani hoitoon muuttui niin paljon että tuloksia alkoi tapahtua todella nopeasti. Kaikenlisäksi löysin psykologin, jonka kanssa oli todella kiva jutella, sekin auttoi! Viime kesänä olin jo aika hyvässä kunnossa ja viimeistään tässä syksyn aikana olen tuntenut itseni terveemmäksi kuin koskaan.
Sen jälkeen kun itse todella haluaa parantua, on takapakeista huolimatta paranemisen tie paljon kivuttomampi kuin sairauden aika. Itse pitää vain tahtoa, ja aivan valtavasti kaikenlisäksi! Ja jokainen pieni edistysaskel on riemuvoitto! Ja sitten ei enää muu autakaan kuin, tulta päin! - äiti-kertaa-kolme
Emmy kirjoitti:
Se on kyllä totta, tämä sairaus on kilttien, tunnollisten ja herkkien tyttöjen sairaus. Minä todella olen voitonpuolella, voisin pitää itseäni melkein terveenä, joskus jotain pientä vielä on. Se vei monia vuosia kypsyä siihen tilanteeseen, että tajusin etten halua elää sairaana. Sinä aikana vointini kerkesi olla todellakin huonona. Sitten muistan vuosi sitten uudenvuoden aattona, kun pitkäaikaisen kypsyttelyn tuloksena tein päätöksen, että tähän on tultava loppu. Sen jälkeen suhtautumiseni saamaani hoitoon muuttui niin paljon että tuloksia alkoi tapahtua todella nopeasti. Kaikenlisäksi löysin psykologin, jonka kanssa oli todella kiva jutella, sekin auttoi! Viime kesänä olin jo aika hyvässä kunnossa ja viimeistään tässä syksyn aikana olen tuntenut itseni terveemmäksi kuin koskaan.
Sen jälkeen kun itse todella haluaa parantua, on takapakeista huolimatta paranemisen tie paljon kivuttomampi kuin sairauden aika. Itse pitää vain tahtoa, ja aivan valtavasti kaikenlisäksi! Ja jokainen pieni edistysaskel on riemuvoitto! Ja sitten ei enää muu autakaan kuin, tulta päin!Niitä varmasti matkalla tulee, takapakkeja meinaan!
Tänään tyttö oli niin huonolla tuulella, toisaalta hyvä, että liian kiltti alkaa vähän ärhennellä! Oli suuttunut, kun hänelle ei kerrottu,että mössöä laitettiin letkulla enemmän kuin eilen.
Suihkuun ei pääse, liikkua ei saa...mutta mitään hän ei suostu syömään, ei edes purkkaa!
Siitähän se parantuminen todella alkaa, että itse tajuaa tilansa, mutta ennenkuin sen tajuaa, taitaa mennä aika kauan... - Helenie
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Niitä varmasti matkalla tulee, takapakkeja meinaan!
Tänään tyttö oli niin huonolla tuulella, toisaalta hyvä, että liian kiltti alkaa vähän ärhennellä! Oli suuttunut, kun hänelle ei kerrottu,että mössöä laitettiin letkulla enemmän kuin eilen.
Suihkuun ei pääse, liikkua ei saa...mutta mitään hän ei suostu syömään, ei edes purkkaa!
Siitähän se parantuminen todella alkaa, että itse tajuaa tilansa, mutta ennenkuin sen tajuaa, taitaa mennä aika kauan...Onko tyttäresi paino lähtenyt jo kuitenkin nousuun?
- äiti-kertaa-kolme
Helenie kirjoitti:
Onko tyttäresi paino lähtenyt jo kuitenkin nousuun?
Ravintoa menee vasta niin vähän, ettei paino ole vielä alkanut nousta.
- Helenie
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Ravintoa menee vasta niin vähän, ettei paino ole vielä alkanut nousta.
Paljonko kaloreita tyttärellesi pistetään nenä-mahaletkun kautta? Eikai paino laskenut sentään ole?
- äiti-kertaa-kolme
Helenie kirjoitti:
Paljonko kaloreita tyttärellesi pistetään nenä-mahaletkun kautta? Eikai paino laskenut sentään ole?
siis 1250 kaloria tästä päivästä lähtien, 1200 meni la ja su. Pienesti pitää aloittaa, ettei tule paha olo. Paino laski sairaalassa vielä 700gr vaikka oli vuodelevossa, nyt ei onneksi enää ole laskenut! Toivottavasti nousee pikkuhiljaa terveelliselle tasolle, vaikka se onkin tytölle kauhistus!
- Nimetön
sinulle ja kokoperheellesi, toivottavasti tyttäresi alkaa paranemaan. Ihanaa että sillä on noin ihana ja huolehtivainen äiti.
Itse olen 3 lapsen äiti ja sairastan anoreksiaa, voimani alkavat olla todella lopussa, mieheni ei jaksa ymmärtää sairauttani ja lapset kärsivät kun äiti ei jaksa tehdä mitään ja ihmettelevät miksi en syö. Olen vasta 26.v ja sairastuin lasten syntymien jälkeen. oma äitini tietää asiasta mutta asuu kauempana meistä eikä se ole ottanut mitään yhteyttä sen jälkeen kun sai tietää.Yksin ei ole voimia taisteela enään kauaa. Tuntuu vaan niin julmalta ajatella lapsiani äidittömänä.- äiti-kertaa-kolme
Voisitko hakea apua ensin vaikka terveyskeskuslääkäriltä? Älä rakas ihminen jää yksin!
Minuun sattuu sekä sinun itsesi että koko perheesi vuoksi! Pienet mussukat tarvitsevat sinua, sen tietysti tiedät itsekin, mutta he ovat niin pieniä, etteivät voi sinua auttaa! Ja miehet ovat tunnetusti todella huonoja ottamaan vastoinkäymisiä vastaan, ja ennenkaikkea sairauksia! Minun mieheni oli aluksi aivan lukossa, kun tyttö ei syö vaikka hän KÄSKEE! Sentään isä ja perheen auktoriteetti!
Miehesi kärsii varmasti myös, vaikkei ehkä osaa sitä näyttää. Ja vaikeahan tätä sairautta ON ymmärtää, miten se nyt VOI olla niin vaikeaa lapata ruokaa suuhun! Mutta kun se on, kun mieli kieltää!
Voimia myös sinulle, voimia hakea apua! Tee se, ennenkuin on liian myöhäistä! - tiiänvaan
äiti-kertaa-kolme kirjoitti:
Voisitko hakea apua ensin vaikka terveyskeskuslääkäriltä? Älä rakas ihminen jää yksin!
Minuun sattuu sekä sinun itsesi että koko perheesi vuoksi! Pienet mussukat tarvitsevat sinua, sen tietysti tiedät itsekin, mutta he ovat niin pieniä, etteivät voi sinua auttaa! Ja miehet ovat tunnetusti todella huonoja ottamaan vastoinkäymisiä vastaan, ja ennenkaikkea sairauksia! Minun mieheni oli aluksi aivan lukossa, kun tyttö ei syö vaikka hän KÄSKEE! Sentään isä ja perheen auktoriteetti!
Miehesi kärsii varmasti myös, vaikkei ehkä osaa sitä näyttää. Ja vaikeahan tätä sairautta ON ymmärtää, miten se nyt VOI olla niin vaikeaa lapata ruokaa suuhun! Mutta kun se on, kun mieli kieltää!
Voimia myös sinulle, voimia hakea apua! Tee se, ennenkuin on liian myöhäistä!että koko ajan puhut ruoasta, aina kaikki teot selität sillä ettei se oo syöny tarpeeksi.
- uskoa
Hei!
Surullista kuulla että anoreksia on saanut taas koukkuunsa yhden uuden nuoren ja koko perheen. Nuo on todella tuttua. Itse sairastuin 11-vuotiaana. Nyt olen kohta 25 vuotta ja vieläkään en parantunut. Painoa on n.40 ja pituutta liki 170. Syön kyllä, mutta painon nousu on hidasta. Parantuminen vaatii kärsivällisyyttä todella paljon. Se vaatii myös perheltä paljon jaksaa. Oma perheeni on jo todella loppu tähän ja koen siittä kamlaa syyllisyyttä. Olen tuhonnut koko perheen ja menettänyt elämäni. Toivon todella että tyttäresi ei joudu kokemaan samaa. hänellä on hyvät mahdollisuudet selvitä. Rakastakaa häntä. älkää olko vihasia, sillä se on anoreksia jolle pitää olla vihainen. Ei tyttärenne. Anorexia saa vaan lisää voimaa kaikesta negatiivisestä, mutta rakkautta se vihaa. Siksi se on paras keino tukemiseen. Olen itse käynyt monta sairaalajakso, mutta loppuen lopuksi olen huomannut että parempina aikoina hyvään olooni on vaikuttanut ystävät ja perhe. Yksinäisyys on pahinta jaq syyllisyyden tunne. Ne vaivaat minua kokoajan nyt . toivon että voisin korvata tämän kaikille jotka ovat takiani kärsineet. Se on yksi isoimmista syistä miksi yritän vielä parantu(olen jo hiukan saanut painoa lisää). Todellakin haluan auttaa muita jotka kärsivät tästä. Vihaan anoreksiaa ja haluan tehdä kaikkeni että kenenkään ei tarvitsisi kärsiä siitä.
Voimia sinulle ja toivon ja uskon että tyttäresi selviää. Se vaatii työtä,mutta tehkää se. Sen jälkeen olette entistä vahvempia - syömishäirikkö
Onkohan keskustelun aloittaja vielä käynyt täällä,kiinnostaa vain tietää on ko tytär jo aivan terve?Luin koko keskustelun ja se opetti paljon. Suosittelen!Voisi tehdä jopa blogin tai kirjan...
- yksin.
voih, luin keskustelun ja itkin puolen ajan. Välittäisipä minunkin äitini minusta tuolla tavalla :´c
- anoreksiaa sairastav
Mitä mahtaa kuulua tyttärellesi nyt?
- Erimieltä
Oletteko unohtaneet erään tekijän,joka usein liittyy anoreksiaan?KOTI-ONGELMAT.ONGELMAT VANHEMMILLA.ONGELMAT KASVATUKSESSA. Pakko oli korostaa,ja tämä ei ole provo.Esim. internetistä löytyy alan ammatitlaisten kirjoittamia tekstejä ja seikkoja,jotka monilla(ei kaikilla) anorektikoilla esiintyy.
Henkilökohtaisesti vituttaa se,että nykyisin ei enää saa sanoa että vanhemmat ovat tuhonneet osan lapsestaan,kuka milläkin tavalla.Aina ollaan vaan niin huolissaan yms. ja syytähän teini-ikäisen sairasteluun ei toki koskaan löydy kotoa,tai vanhemmista.- Anxmum
No, itsekin aorektikon äitinä en voi olla kuin täysin eri mieltä. Mulla ja lasten isällä on aina ollut loistavat välit lapsiin, yhteisiä harrastuksia, yhteiset pivittäiset ateriat ja lapset ovat toki saaneet tehdä asioita itsekseenkin ja ennenkaikkea päättää omista asioistaan. Omaan lapsuudenkotiini verrattuna lapsillani on käsittääkseni täyspainen ja raitis koti. Silti lapsi sairastui anoreksiaan.
Ei vanhempien tarvi asettaa lapselle liian korkeita tavoitteita, lapsi pystyy siihen kyllä itsekin. Vaikutteita saa kavereilta, harrastuksista ja televisiostakin. Sairastunut lapseni jätti monta anoreksiakirjaa kesken koska ei kestänyt sitä että potilaat löysivät syyn aina muista, eivät itsestään.
Moni asiaa tutkinut on nykyään sitä mieltä että teoriat ylihuolehtivista (tai konflikteja välttelevistä) äideistä ja poissaolevista isistä on tehty vasta lapsen sairastumisen jälkeen. Siis sairaus on aiheuttanut vanhempien käytöksen muuttumisen siihen ettei aina jaksa tapella (kun anoreksia valitettavasti kiristää perheen keskeisiä välejä) ja tietysti jokainen äiti yrittää suojella sairasta lastaan. Moni isä pakenee töihinsä tai alkoholiin.
Suosittelen lukemaan kirjan nimeltä "Tapa minut, äiti". Loistava analyysi yhdestä anoreksiasta missä potilaalla oli mitä parhain suhde äitiinsä. ja muuhun perheeseen.
- Keiju
Laitatko "Erimieltä" lähteitä, mielelläni lukisin niitä.
- Terve (kai?)
Omasta sairaalajaksostani on noin vuosi aikaa. Tunnen olevani jo täysin terve. Lääkäri kertoi sairaalassa mitä päässäni pyörii, kun itse en varmaankaan tajunnut edes eläväni. Psykologiaa opiskelleena nyt tiedän ihmisestä paljon muutakin kuin fyysiset asiat. Paino saattaa käväistä vieläkin välillä alipainon puolella, koska en laskeskele enää kaloreita ja kulutustani, pyrin siihen että tunnen milloin minulla on nälkä vaikka useimmiten stressi joka nykyään aiheutuu työstä sekoittaa välillä kuvioita..
Laihdutusinnostus alkoi kun kaverini halusi laihtua ja teki itsellensä hurjia dieettejä ja hänen tukenaan aloin itsekkin noudattaa/kokeilla hänen dieettejään. Kaverini dieetti ei koskaan kuulemma onnistunut, mutta itse olin luultavasti hieman enemmän itsekuria omaava että pian tunsin ainoaksi nautinnoksi liikunnan ja opiskelun lisäksi tuovan minulle valtavaa mielihyvää kun pomppasin vaa'alle ja huomasin aina vain painon putoavan. Pikkuhiljaa kaikki kertoivat että ompas sulla upea pyykkilautavatsa tai kaikki vaatteet näyttää niin hyviltä sun yllä yms. Pian kuitenkin kun olin jo alipainon puolella tuli hankaluuksia miettiä mitenkäs nyt kun ei tartte enää laihduttaa? Ajattelin sitten jo että jos vielä laihdutan jonkin aikaa tai kokeilen toista dieettiä, paastoa tmv. niin sen jälkeen pitää ehkä syödä kuten muutkin... Paastosta tuli niin ihana olo, kun ei tarvinnut miettiä mitä syö, kun joi vain kalorittomia juomia. Elimistö oli niin pitkään ollut jo ilman ylikaloreita tai tarvittavaa kalorimäärää että oli jo niin sekaisin että vatsa oli jo täynnä mehukeittolasista, eikä tuntunut edes heikotusta. Pian kuitenkin aina viikonloppuna kotiin päästyäni äiti seurasi minua ehkä pari kuukautta ja alkoi pian huolestua, kun pari kuukautta sitten paita ostettiin kun se oli hieman kireä jopa ja nyt se roikkui ylläni.. Tämän jälkeen hän ei päästänyt minua takaisin enää omaan asuntoon vaan seuraavana päivänä vei sairaalaan, jossa verikokeissa selvisi että kärsin pahasta aliravitsemustilasta ja minun on jäätävä samantien sairaalaan. Itkin valtavasti lähinnä sen takia koska pelkäsin jo ruokaa, koska se täytti vatsaa ja en olisi jaksanut liikkua minnekkään jos olisin joutunut kokonaisen hapankorpun lisukkeineen syömään. Sairaalassa en pystynyt käsittämään sitä kuinka paljon minun olisi pitänyt syödä että en olisi laihtunut. Kuitenkin jo muutamien päivien päästä kiinteä/oikea ruoka alkoi mennä alas ja tuntui jo viikon jälkeen että ajatusmaailmani oli täysin muuttunut, sillä kukaan ei muutaman viikon jälkeen enää huomauttanut katkonaisista lauseista tai sanoista eli osasin jo puhua sujuvasti yms. Helpointa oli kotiin päästyä se että äiti oli jo luennoinut anorexiasta kaikille läheisille, että "olkaa kuin ruokaa, syömistä, yms. ei olisi maailmaan keksittykään" eli kukaan ei puhunut tai seurannut ravinnonsaanti kuvioitani...
Voin kertoa sen että useimmiten ongelma alkaa jos perheessä yhteinen aika on vähäistä tai ei ole mitään "virikkeitä" jne. Jos lapsi on yksinäinen, niin hän useimmiten alkaa miettiä mitkä asiat hänelle tuovat nautintoa muu kuin muiden kanssa yhdessä olo jne. Ja kun ihmisen elämää ei opeteta, lapsi voi alkaa yrittää opetella sitä itse ja kun ruokailu on perusjuttu, niin lapsi voi helposti jättää tiedostamatta sen kun alkaa kehitellä muita asioita esim. "jos en osta karkkia tässä kuussa, niin saan varmasti sen hienon barbien, joka on myös Sallalla ja sit voidaan leikkiä yhdessä ilman et tapellaan kumpi saa leikkiä sillä" tmv.
Aika sekavasti kerrottua, mutta toivottavasti joku ymmärtää :) Anorexiasta paranee useimmiten vain syömällä ja muiden tuella/läheisyydellä, mutta tie on usein pitkä...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Immu otti pataan
Olen pettynyt, hänen piti viedä Stagalaa kuin litran mittaa - mutta kuinka kävikään? Voi hemmetti sentään.... Ääääääh!1442480Näetkö feminismin uhkana
Vai mahdollisuutena kun deittailet naisia? Mitä miehet mieltä feminismistä?1961167Tykkäätkö halaamisesta?
Minä en. Tänään tuttava, jolle olen maininnut että en pidä halaamisesta, yritti halata minua ja olen vieläkin ihan raivo1131081Hinduilu on suurta eksytystä
tekosyvällinen tarina uppoaa moneen. Harhautusta todellisen Jumalan yhteydestä. Kuka haluaisi nähdä sielunvaelluksessa389930Malmin tapaus on järkyttävä
Kolme ulkomaalaistaustaista miestä raiskasi nuoren tytön tavalla, jota ei meinaa uskoa todeksi. Mikä voisi olla oikeampi298901- 66868
- 90850
- 53841
- 46829
- 53758