Kuten moni muukin, olen kokenut kovia entisissä suhteissani. Minut on revitty rikki ja näköjään niin pahoin että minun kanssani on nykyään mahdotonta olla. Olen löytänyt kiltin ja ihanan miehen ja kohta varmaan hänet menetän..ja ihan vain siksi koska PELKÄÄN menettäväni hänet niin paljon. Eli toisinsanoen olen sairaalloisen mustasukkainen, saan itkeskelykohtauksia jos hän tuntuu joskus etäiseltä, olen koko ajan huolissani hänen tunteistaan ja kyselen alituiseen onko kaikki hyvin. Tällä miehellä menee ymmärrettävästi hiljalleen minuun hermot. Ymmärrän itsekkin käytökseni olevan hermoja raastavaa enkä silti saa sitä loppumaan!!! Pelkoni jätetyksi tulemisesta, ironista kyllä, AIHEUTTAA sen että minut myös jätetään. En ole aina ollu tällainen.. elämä ja kolhut sen teki. Näin paljon voi ennen iloinen ja luottavainen ihminen muuttua koettuaan liikaa pahaa. Miten saisin tilanteen korjattua ennenkuin käytökselläni aiheutan sen että menetän ihmisen jota rakastan??? Nuppitohtorillekko tässä joutuu??
En halua olla tällainen valittava hysteerinen ongelmakimppu!!!!!!!!!!!!!!!!
En halua olla tällainen valittava hysteerinen ongelmakimppu!!!!!!!!!!!!!!!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Monesti noista huonoista kokemuksista herkkä ihminen psyykkaantuu, ja noidankehä on valmis...
Pahoista aavistuksistasi teet itsellesi vankilan ja itseääntoteuttavan ennustuksen, karkotat ihmisen jota voisit rakastaa. Ei ole helppoja asioita nuo. Suosittelisin että ottaisit yhteyttä johonkin terapeuttiin, ja voisitte käsitellä asiat lävitse. Yksin voi olla liian vaikeita prosessoida.
Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia, aivan kuten olisin itse kirjoittnut tekstisi. Olen kovasti yrittänyt miettiä miten saisin jatkuvan pelon suhteen epäonnistumisesta/toiseen luottamattomudesta pois? Mistä tällainen pelko voi johtua? Itselläni on menneisyydessä paljonkin traumatisoivia kokemuksia, myöskin väkivaltainen parisuhde.
En halua menettää miestäni jota rakastan hyvin paljon. Olen alkanut miettiä että onko minulla itsetunnossa ongelmia..? Enkö pysty päästämään toista lähelleni, pelkäänkö että toinen pääsee silloin minua satuttamaan? Enkö halua ottaa sitä riskiä enää koskaan? Onko minulle kehittynyt jätetyksi tulemisen pelko? En pysty luottamaan elämään vaan yritän kontrolloida sitä itse? Siitä pitäisi päästä pois, ja miettiä enempi omaa elämää kuin sitä että mitä sitten tapahtuu jos toinen lähtee. Ei toinen voi olla kaikki, koska oman elämän pitää kantaa vaikka toinen lähtisi. Niin voi käydä milloin vain.
Kannattaa todellakin mennä terapiaan. Typerien ennakkoluulojen vuoksi ei ainakaan kannata jättää menemättä. Itse menin terapiaan tosin hieman eri syistä,mutta käyttäydyin myös joskus typerällä tavalla suhteissani, ja terapiassa nekin asiat tulivat käsiteltyä. Syiden tiedostaminen auttoi huomattavasti siihen, että asiaan ja omaan käyttäytymiseen eri tilanteissa saattoi puuttua ongelmia korjaten.
Aikuisen ammattilaisen neuvot ja selonteot antavat yllättävän paljon. Joskus kuulee yksinkertaisenkin selityksen outoon käytökseensä, mitä ei itse olisi tullut edes ajatelleeksi. Se helpottaa todella paljon. Ammattilaiset tietävät keinoja, joilla ongelmista selvitään eroon. Terapiassa saa myös erittäin paljon rohkaisua ja lisää itseluottamusta.
Luuri käteen ja aikaa varaamaan..! :)
...miksi me annamme menneisyytemme pilata tulevaisuutemme?
Jostain syystä miehes ei osaa antaa sulle turvallisuuden tunnetta sen lisäksi että sulla itselläs ei sitä liikaa muutenkaan ole. Vois mieheskin vähän miettiä mitä vois tehdä että sais sun olon turvatummaks eikä vaan olla marttyyrina menettämässä hermoja?
Oikeestihan en tiedä miten teillä asiat on mutta vastaan nyt sen perusteella mitä tiedän ja olen kokenut itse.
Kumpikin on vastuussa suhteesta, et sinä pelkästään eikä miehesi.
Kyllä toi olo menee ohi kun väsyt tuohon vatvomiseen miltä nyt jo näyttää, saattaa kääntyä toisinkin päin että miehes on se joka pelkää menettävänsä jos et enää olekaan koko ajan huolissas itse.
Ihminen on kuitenkin yksin lopulta, ei niin kiinni toisessa voikaan olla että toinen olisi ajatuksissa aina ja itsekseen olo ja omissa ajatuksissaan olo on erittäin tervettä, väsytät itsesikin murehtimalla jos oletat että toisen ns. etäisyys olisi jotenkin pois suhteelta.
Sitä paitsi on hyvä ettet ole liian luottavainen, luottamuksen kuuluukin tulla vasta sitä mukaa kun oppii tuntemaan toista, miks pitäisi luottaa heti vieraaseen ihmiseen, sehän olis melkein hulluutta.
Kiitos vastauksista ja neuvoista. Ajatuksissani pyörii paljolti se, etten kestä enää yhtäkään eroa. Kun luottamus ja kaikki on jo näin romuna kuin minulla nyt on edellisten suhteideni jälkeen, että se aiheuttaa tällaista käytöstä, niin jo ajatuskin siitä että tulisi ero on...maailmanloppu. Tuntuu mahdottomalta että voisin enää mitenkään kestää yhtäkään iskua ja sen takia käyttäydyn kuin mielipuoli yrittäessäni kuin väkisin pitää tämän miehen aina itselläni. Surkuhupaisaa on että suhteemme ainoa ongelma on juuri minun käytökseni..huoh.. Eli parhaiten saisin hänet pysymään vierelläni jos lakkaisin pelkäämästä.. Ja yritän..koko ajan. Se ei vain onnistu. Olen myös yrittänyt sitä että vaikka pelkäänkin niin en antaisi sen vaikuttaa käytökseeni. Sekään ei onnistu..ehkä jonkun aikaa ja sitten se kaikki pelko purkautuu yhtenä ryöppynä. Harkitsen nyt vakavasti sitä psykologia kun en näköjään saa itse tilannetta hallintaan.
minusta on tosi hienoa, että uskallat myöntää noin vaikean asian itsellesi, ja haluat alkaa käsittelemään sitä. on totta, niin kuin aiemmassa viestissä kirjotettiinkin, että miehesikin voi käytöksellään (tahattomasti tai jopa tahallaan) aiheuttaa sinulle turvattomuutta ja epäilyä.
aihe on tuttu itsellenikin, vaikean, väkivaltaisen suhteen jälkeen asun nyt ihanan miehen kanssa. ja pelkään hysteerisesti. tuosta avun saamisesta täytyy hieman varoittaa.. jos olet töissä, niin hakeudu työterveyshuoltoon juttelemaan hoitajalle ja sitten lääkärille. itselleni on käynyt niin, että sieltä sain tosi pikaisen "ensiavun" (=kuuntelua, ymmärrystä sekä sairaslomaa, että sain levähtää) koskapa mielenterveystoimistoon sain ajan vasta yli kuukauden päähän, vaikka olisin siinä tilanteessa tarvinnut apua heti..
ei ollut helppoa mennä juttelemaan, mutta hävetä ei kannata! suhteemme on edelleenkin koko ajan vaakalaudalla uuden mieheni kanssa. hän väsyy kanssani eikä jaksa ainaista kiukuttelua. eli voi olla että aiheutan sen eron vielä..
Onneksi oma suhde vielä kasassa, vaikka näitä "kohtauksia" on yhä. Olen ehkä jonkin verran oppinut hillitsemään itseäni. Eli siis pelontunteet ovat aivan yhtä vahvat ja mielikuvitus laukkaa kuten ennenkin mutta puren huulta enkä päästä ihan kaikkea ilmoille mitä päässä liikkuu. Mieskin vähän rentoutunut kun en kaikesta sekoa. Silti tulee apu tarpeeseen kun koko ajan on niin ahdistunut olo. Kun ei toista voi pulloonkaan pistää ja korkkia päälle.
Minulla on kokemuksia vastaavasta parisuhteesta.
Olen reilusti yli kolmikymppinen mies.
Tapasin ihanan täydellisen naisen johon rakastuin.
Erosin lasteni äidistä, ja kaikki oli yhtä huumaa.
Meni vuosi kun aloin huomata merkit täydellisen kumppanini huonosta itsetunnosta. Sairaalloinen mustasukkaisuus, tekemisistäni, työstäni, menemisistäni, lapsistani. Väkivalta astui kuvaan
hieman myöhemmin, otin rakkaaltani "turpaan" useita kertoja, yllä mainituista syistä vaikka oikeasti syytä ei ollut.
Kuristaminen, kynnen jäljet kaulassa, ahdistavat raivokohtaukset tulivat aina säännöllisesti, ja samoista asioista vaikka yritimme keskustella.
Hän myös hyökkäsi lasteni kimppuun ja haukkui heitä. Rakkauden, täydellisen seksin, läheisyyden hyvän olon takia otin aina vastaan anteeksipyynnöt, ja elämä jatkui. Kunnes taas tuli seuraava kerta.
4 vuotta jaksoin, nyt olen yksin ja ahdistunut.
Rakastin häntä, rakastan ehkä edelleen, kaipaan, mutta en enään jaksanut. Hän oli sielunkumppani, ihojemme kosketus oli taikaa, seksielämämme kiihkeää ja intohimoista, uutta kokeilevaa.
Kun sanoin että lähden, hän tuli päälleni keittiöveitsi kädessä, omien lastensa nähden, uhaten tappaa minut. Uskon että tein oikein kun lähdin, hän kokeili terapiaa, sai lääkkeitä, mutta asiat eivät muuttuneet. Jouduin jättämään elämäni naisen jonka "sairaus" tuli esille ja paheni, syytökset minua kohtaan saivat pelkäämään sanojani, tekemisiäni, menemisiäni. Elin pelossa, miten hän reagoi tekemisiini, sanomisiini. Tästä aiheutui oravanpyörä että en saanut suutani auki, ja tilanne vain paheni.
Nyt on vain suuri kaipaus sitä ihanaa naista kohtaan johon rakastuin.
m-69