Kehitys kehittyy. Mutta miten, mihin suuntaan ja mikä ylipäätään on oikea suunta, vai voidaanko edes puhua oikeasta suunnasta.
Joskus aiemmin tuolla evoluutio/kreationismi palstoilla on ollut keskustelua siitä, onko evoluutiolla suuntaa. Enemmistön mielipide lienee ollut se, että evoluutio on vain prosessi, joka nytkähtelee sinne tänne, ilman päämäärää. Ainakin siinä tapauksessa jos oletetaan että mukana kuvioissa ei ole "älykästä suunnittelijaa" kuten Jumalaa tms.
Mutta kun puhutaan yhteiskunnista, kasvattamisesta, koulutuksesta ja työelämästä, niin näitä toimintoja ohjaavat (ainakin näennäisen) älykkäät ihmisoliot. Joten voitaneen olettaa että kehitystä voidaan ohjailla joihinkin suuntaan älykkäällä päätöksenteolla.
Mutta mihin suuntaan ? Jotta nykytilannetta voisi parantaa, tulisi kehityksen suuntia pystyä arvottamaan. Tietyntyyppinen kehitys on jostain näkökulmasta katsottuna positiivista kehitystä - sanottakoon sitä vaikka edistykseksi - tai negatiivista kehitystä - taantumista. Positiivinen kehitys ollen siis sellaista, mihin päätöksenteolla tulisi pyrkiä. Myös päätöksenteon dynamiikka ja teknologia on yksi aspekti, joka ohjaa mahdollisia kehityskulkuja.
Mutta näkökulmia on tavattoman monia.
Tämän avauksen tarkoituksen olisi haastaa arvoisia t/f palstakirjoittajia esittämään omia näkemyksiään, mikä on kehityksen oikeaa suuntaa. Ja tietysti, että miksi.
Ansiokkaaksi alustukseksi voi vilkaista vaikka tuossa muutama avausta alempana ollutta kommenttia http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=114&conference=681&posting=16000000000026669 , jonka loppuosassa esitetään nimimerkki "hän"en hyviä viittauksia ja mielipiteitä yhteiskunnan kehityksen suunnasta.
Koska tällainen pohdiskelu yhteiskunta- ja moraali- ja kasvatusperiaatteiden perusteista kuulunee alaan, jota ainakin Hesan yliopistolla nimitetään "käytännön filosofiaksi" se kuulunee juuri tälle palstalle.
Joskus aiemmin tuolla evoluutio/kreationismi palstoilla on ollut keskustelua siitä, onko evoluutiolla suuntaa. Enemmistön mielipide lienee ollut se, että evoluutio on vain prosessi, joka nytkähtelee sinne tänne, ilman päämäärää. Ainakin siinä tapauksessa jos oletetaan että mukana kuvioissa ei ole "älykästä suunnittelijaa" kuten Jumalaa tms.
Mutta kun puhutaan yhteiskunnista, kasvattamisesta, koulutuksesta ja työelämästä, niin näitä toimintoja ohjaavat (ainakin näennäisen) älykkäät ihmisoliot. Joten voitaneen olettaa että kehitystä voidaan ohjailla joihinkin suuntaan älykkäällä päätöksenteolla.
Mutta mihin suuntaan ? Jotta nykytilannetta voisi parantaa, tulisi kehityksen suuntia pystyä arvottamaan. Tietyntyyppinen kehitys on jostain näkökulmasta katsottuna positiivista kehitystä - sanottakoon sitä vaikka edistykseksi - tai negatiivista kehitystä - taantumista. Positiivinen kehitys ollen siis sellaista, mihin päätöksenteolla tulisi pyrkiä. Myös päätöksenteon dynamiikka ja teknologia on yksi aspekti, joka ohjaa mahdollisia kehityskulkuja.
Mutta näkökulmia on tavattoman monia.
Tämän avauksen tarkoituksen olisi haastaa arvoisia t/f palstakirjoittajia esittämään omia näkemyksiään, mikä on kehityksen oikeaa suuntaa. Ja tietysti, että miksi.
Ansiokkaaksi alustukseksi voi vilkaista vaikka tuossa muutama avausta alempana ollutta kommenttia http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=114&conference=681&posting=16000000000026669 , jonka loppuosassa esitetään nimimerkki "hän"en hyviä viittauksia ja mielipiteitä yhteiskunnan kehityksen suunnasta.
Koska tällainen pohdiskelu yhteiskunta- ja moraali- ja kasvatusperiaatteiden perusteista kuulunee alaan, jota ainakin Hesan yliopistolla nimitetään "käytännön filosofiaksi" se kuulunee juuri tälle palstalle.
Vastaukset 19
Vanhimmat
tuohon ole vastausta. Oikea ja väärä riippuu katsojasta.
Onko väärin salakuljettaa heroiinia Suomeen? Ei, koska
se tuo minulle 100 000 euroa/kk puhtaana käteen.
Eipä varmaan oikeaa vastausta olekaan. Muutenhan päätöksenteko olisi helppoa. Mutta lienee silti keskimäärin parempia ja huonompia vastauksia. Ja varmasti on eri näkökulmia.
Mikä on sinun näkökulmasi Jerry ? Esimerkiksi "hän"en mielipiteisiin.
Tulkitsenko Äskeisestä viestiäsi oikein jos sanon, että sinun mielestäsi kehityksen oikea suunta on se, että heroiinia pitäisi tuoda Suomeen, olettaen että sinulle maksetaan nettona 100 000 euroa.
Nykyään puhutaan kestävästä kehityksestä - sanahirviö, jota kukaan ei kyseenalaista ja jonka suunnan kaikki allekirjoittavat. Voi Teitä sokeita kanoja, jotka löydätte maahan heitettyjä jyviä ja luulette löytäneenne totuuden. Tosiasiassa toistatte valmiiksi pureskeltuja yhteiskunnan mantroja, kuten minäkin. Joskus on uskallettava kyseenalaistaa koko kehityksen suunta, vaikka sen uskotaan tuovan vain pelkkää hyvää.
Onko olemassa vaihtoehtoja? Pitääkö meidän saavuttaa jotakin parempaa ja millä ehdoilla? On selvää, etteivät kaikki ihmiset halua olla mukana vaikuttamassa kehityksen suuntaan, joka on yhteinen. On siis löydettävä ne "älykkäät" ihmiset, jotka johtavat meidät oikeaan suuntaan. Ongelmana ei ole teknologinen kehitys, sillä ihminen pystyy ratkaisemaan miltei minkä tahansa teknisen ongelman. Ongelmat ovat inhimillisiä. Ongemien ratkaisuun tarvitaan enemmän yhteistyötä, yhdessä ajattelemista, keskustelua, arvottamatta kaikkea rahalla ja luopumalla itsekeskeisyydestä. Ajatus on utopinen, sillä aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat itsekeskeisiä ja arvottavat kaiken rahalla sekä tekevät asioista ristiriitaisia ja ongelmallisia.
"Nykyään puhutaan kestävästä kehityksestä - sanahirviö, jota kukaan ei kyseenalaista ja jonka suunnan kaikki allekirjoittavat. "
Jaa-a. Mitähän se kestävä kehitys sitten tarkoittaa ? Minä olen aina käsottänyt sen liittyväksi luonnonvarojen käyttöön. Onko sille tässä mielessä ymmärrettynä vaihtoehtoja ? Ohnan fakta että luonnovarat loppuu, ellei niitä kierrätetä, yms.
" On selvää, etteivät kaikki ihmiset halua olla mukana vaikuttamassa kehityksen suuntaan, joka on yhteinen. On siis löydettävä ne "älykkäät" ihmiset, jotka johtavat meidät oikeaan suuntaan"
Tätä minä en ihan ymmärrä ? Ehkä olen sen verran paljon sosialistisempi omassa käsityksessäni kehityksen oikeasta suunnasta, että kyllä kaikkien pitäisi pyrkiä osallistua päätöksentekoon. Sen pitäisi olla jopa velvollisuus, johon ihmiset kasvatetaan.
"Ajatus on utopinen, sillä aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat itsekeskeisiä"
Onko se edes paha asia ?
"ja arvottavat kaiken rahalla"
Minä luulen kyllä että kovin harvat arvottavat sentään ihan kaikkea rahalla.
"sekä tekevät asioista ristiriitaisia ja ongelmallisia"
??? Minä olen kyllä samaa mieltä nimimerkki "hän"en kanssa, että asiat ihan oikeasti ovat ristiriitaisia ja ongelmallisia. Ainakin mitä tulee talousasioihin.
Eikö kestävän kehityksen ja talouden arvot ole loppujen lopuksi rahallisia? Globalisaatio johdattaa meitä tiettyyn suuntaan ja emme voi vaikuttaa aidosti yhteisiin asioihin. Päätöksentekoon ei oteta tai hyväksytä kaikkia ihmisiä. Talouden ja siihen liittyvä rahan voima ohjaa päätöksiä. Ihmisten on siksi ollakseen mukana päätöksenteossa noustava barrikadeille. Toinen vaihtoehto on avoimesti keskustella jokaisen ryhmän kanssa olemassa olevista vaihtoehdoista ja kehityksen suunnasta. Jos jokin ryhmä jätetään tietoisesti pois päätöksenteosta, johtaa se anarkiaan ja loppujen lopuksi vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän murtumiseen... ei kuitenkaan maalata piruja seinälle.
Jotenkin tuntuu välillä, että sinä et ole aivan tosissasi.
"Eikö kestävän kehityksen ja talouden arvot ole loppujen lopuksi rahallisia"
Niin. pitäisi ensin määritellä mistä puhutaan kun tarkoitetaan kestävää kehitystä. Ympäristöministeriön määritelmä : http://www.vyh.fi/poltavo/keke/keke.htm
Nykyään käytetään fossiilisia polttoaineita ja louhitaan malmia. mm. muistelen tietoa, että tunnetut kuparivarat on louhittu loppuun 30 vuodessa nykyisellä kaivamisvauhdilla. Kyllä elämä ainakin Suomessa on tylyä talvella jos energia loppuu, eikä vaihtoehtoja ole kehitetty.
En nyt ihan ymmärrä mistä sinä puhut.
"Ihmisten on siksi ollakseen mukana päätöksenteossa noustava barrikadeille"
En ymmärrä ? päätöksiä tehdään jatkuvasti kaikilla tasoilla. esimerkiksi kotikaupunkini järjestää jatkuvasti kuulemistilaisuuksia kaavoitukseen ja rakentamiseen liittyvistä asioista - asioista, jotka todella ovat tärkeitä ihmisille ja joilla on erittäin suuri merkitys jokapäiväisessä arjessa. Silti näihin tilaisuuksiin vaivautuu aina vain kourallinen ihmisiä. Aloitteitakin voi tehdä, ja jos ne ovat hyvin perusteltuja, on niillä kaikki mahdollisuus mennä läpi. Tosi harva vaan viitsii nähdä vaivaa yleisen hyvän eteen. Ainakaan ilman merkittävää palkkaa.
En tiedä. Lienee olemassa pieniä joukkoja nuoria idealisteja, jotka haluaisivat muuttaa koko maailman kerralla, mutta harvapa näistä viitsii ottaa kantaa esimerkiksi paikallisen päiväkodin leikkipihan turvallisuuteen ja kulkuyhteyksiin, vaikka se nyt olisi sellainen asia, jolla on oikeasti merkitystä ihmisten elämänlaatuun ja turvallisuuteen.
On vaikea muuttaa maailmaa kerralla, jopa mahdotonta. Muutokseen ei vaadita suuria tekoja. Muutos ei myöskään lähde pienistä teosta. Muutoksen pitää tapahtua ajattelutavassa. Tähän muutokseen vaaditaan enemmän yhteistyötä ja yhdessä ajattelemista, joka johtaa ymmärrykseen ja ajattelutavan muutokseen. Silloin teoista, suurista ja pienistä syntyy oikea kehityksen suunta.
”Kun puhutaan yhteiskunnista, kasvattamisesta, koulutuksesta ja työelämästä, niin näitä toimintoja ohjaavat (ainakin näennäisen) älykkäät ihmisoliot. Joten voitaneen olettaa että kehitystä voidaan ohjailla joihinkin suuntaan älykkäällä päätöksenteolla....”
Palaan aluksi siihen mitä aiemmin puhuttiin konsulttitoimen managementtiopeista.
Saatan olla väärässäkin, mutta minusta konsulttitoiminta yritysmaailmassa liittyy laajempaan kokonaisuuteen, yrityskulttuurien muutokseen, joka käynnistyi kaikkialla länsimaissa ajoittuen laajasti ottaen vuosiin jolloin sodanjälkeinen sukupolvi oli itsenäistymistaistelunsa selvittänyt ja astui työelämään ja tositoimiin. Nykyisten managementtioppien syntysanat lausuttiin tosiasiassa jo 60-luvun hippiliikkeen ideologiassa, sieltä nuo toiminnan integraatiota, individualismin ja motivoinnin tärkeyttä, keinojen ja päämäärien täsmentämistä, jne, korostavat opit ovat tosiasiassa - siis noin ideoiden historian tai ”ajatushistorian” kannalta katsoen - kotoisin. (Tätä tosiasiaa ei muuta se että ideat ovat muuttaneet ilmiasuaan ja asioiden nimet ovat nyt toiset. Havaintoesimerkki: Nalle Wahlroos. Ei mitään sisäistä ristiriitaa.)
Yksi aivan olennainen, krusiaalinen muutos yrityskulttuureissa tapahtui kun tietotekniikka tuli ja mahdollisti liiketoiminnan jokseenkin reaaliaikaisen seurannan ja raportoinnin. Tämä tapahtui jokseenkin tarkkaan 80-luvun puolivälissä. Muutos lankesi otolliseen maaperään, sillä taustalla oli jo käynnissä toinen laajamittainen muutos: patruunoiden aika oli väistymässä ja organisaatioiden aika oli toteutumassa. Tähän uuteen, vain talouden ”persoonattomiin” substansseihin keskittyvään henkeen tietotekniikan mahdollistama numeerinen tarkastelu putosi kuin tårta på tårta. Tämän jälkeen talous tarkoitti vain numeropelejä. Jos sillä jokin tunnesisältö vielä oli, siksi muodostui usko ”kylmiin numeroihin”.
Toimialasidonnaiset teollisuus- ja yritysjohtajat saivat kaikkialla väistyä ja tehdä tilaa ekonomisteille. Yritysten johtamisesta tuli ”ammattimiesten” hommaa. Nämä miehet uskoivat, että rahan ja rahatalousajattelun laeilla voitaisiin hallita reaalimaailmaa niin että maailma saataisiin kukoistamaan. Valitettavasti todellisuus on osoittautunut aivan toiseksi: maailmassa moni reaalitodellisuuteen kuuluva asia on peruuttamattomasti pilattu, vaikka talous - itse itseään kehittämillään numeerisilla mittareilla mittaava ”autonominen” valtakunta - olisikin ainakin läntisessä maailmassa näyttänyt leijonankyntensä.
Minusta on käynyt ilmi, että reaalinen hyvinvointi ja taloudellinen kasvu ovat eri asioita, eikä taloudellisin mittarein menestystä tavoiteltaessa välttämättä lisätä sitä mitä rehellisesti voitaisiin nimittää yleiseksi hyväksi. Reaalitalous ja rahatalous ovat todella perustavanlaatuisesti eri asioita. Jostain syystä emme kykene tätä selvästi näkemään ja tajuamaan. Ehkä se johtuu juuri siitä että rahaan liittyy jotain maagista, kuvittelemme rahan ideaalisena, kaikkivoipana tekijänä, vaikka tosiasiassa talousteoreetikot taitavat huiputtaa itseäänkin uskoessaan rahan lainalaisuuksissa voivansa hallita maailmaa.
Johtamistaidollisissa opeissa tämä hallinnan tavoittelun ja sen tosiasiallisen mahdottomuuden ristiriita tulee havainnollisella, ja saisiko sanoa myös aika koomisella tavalla näkyviin. Jos jonkinlaista nykyaikaista lähetyssaarnaajaa ja sananjulistajaa attaseasalkkuineen ja piirtoheitinkalvoineen kuljeksii isosta yrityksestä toiseen kantamassa vettä tomihenkilöiden ja työntekijöiden alati kuivahtaviin motivaatiokaivoihin. Vaikka konsultti on esasaaris- tai jarisarasvuomainen, tulisieluinen ja suggeroiva, ja varsinainen taika-jim-mesmeristi, vesi on ohutta ja kaivot vuotavat kuin seula. Mutta nykytilanteessa se vain varmistaa jatkuvat markkinat.
Talousajattelu on aika vaikea ajattelulaji. Minä esimerkiksi en ole oikein missään törmännyt tarpeeksi ”yksinkertaiseen” ja selväjärkiseen talousajatteluun - siksi nuo Oikkosen ”Narkissos-esseet” (http://www.geocities.com/nnarkissos) tekivät minuun niin suuren vaikutuksen. Jokaisen olisi kai tarpeellista ajatella muutamia normaalisti jonkinlaisina ”itsestäänselvyyksinä” pidettyjä perusasioita perinpohjin läpi. Reaalinen työ ja sillä tuotettu reaalinen hyvä eivät nimittäin mitenkään itsestään käänny tai muutu taloudelliseksi raha-ajatteluksi. Jokin aivan perustavan laatuinen, ylittämätön kuilu jää aina siihen väliin.
Esimerkiksi: jos kaikki yhtäkkiä päättäisivät tehdä puolet enemmän töitä samalla palkalla, voisi ajatella reaalisen hyvinvoinnin lisääntyvän, mutta jos palkat ja hinnat pysytettäisiin entisellään, hyvinvoinnin lisäys ei kirjautuisi millekään talouden tilille, ja oikeastaan kukaan ei edes pystyisi sitä hyödyntämään, koska kellään ei olisi varaa sen enempään kuin ennenkään. Jos ylimääräisen työnteon reaaliset tulokset jaettaisiin kuluttajille vastaavasti alennetuilla hinnoilla, tuotettu hyvä löytäisi ostajansa ja reaalinen hyvinvointi lisääntyisi, mutta edelleenkään kokonaistalouden plus- ja miinustileillä ei voitaisi havaita mitään kasvua. Niinpä tuottavuuden kasvusta tulee kasvua vasta silloin kun joku jollakin tavalla kirjaa kasvun talouden tileille - siis silloin kun joku poimii hyödyn reaalisesta työstä ja talouden kokonaisuuteen syntyy lisääntynyttä työtä vastaava määrä rahaa.
Käytännössä rahan määrä kasvaa erilaisissa ns. rahanlaajennusoperaatioissa, esim. siten että tuotannolliset hankkeet rahoitetaan luottorahalla, jossa takeena, siis reaalisena vasteena, on vain osa - pankkitoiminnassa erityisellä vakavaraisuusasteella määrätty osa - luottosummasta. Ilman luottorahan tarjoamaa liikkumavaraa talous ei kasvaisi. Maallikko voisi kuvitella, että olisi hyvä jos kaikki tulisivat toimeen omillaan eikä kenenkään koskaan tarvitsisi ottaa velkaa, mutta tosiasia on, että luottoraha masinoi taloutta ja kasvua, ja ilman lainakauppaa ainakin nykyinen rahaohjasteinen taloutemme loppuisi siihen paikkaan.
Kasvu, joka kaikenkaikkiaan on aika ongelmallinen juttu, toteutuu siis joka tapauksessa lopullisesti vasta rahan maailmassa. Rahan maailman lainalaisuuksia talousajattelijat, -teoreetikot ja -tieteilijät ovat yrittäneet selvittää, mutta tosiasiallinen hallinta on tavoittamatta. Luulisi että jokaisen ajattelevan ihmisen olisi helppo myöntää tämä. Talous ajattelulaatuna nauttii kuitenkin jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta ja pyhitystä (vrt. ”Narkissos-esseet”), sen teorioiden perustalta maailma järjestetään ja päätökset tehdään, mutta ongelmia siunautuu jatkuvasti, lisää ja uusia, ja tulkinnoista ja ohjailusta käydään samanlaista kalabaliikkia kuin raamatuntulkitsijat aikoinaan jumaluusopillisista kiistakysymyksistä.
Talouden ainoa perustavanlaatuinen kahtiajako vallitsee reaalimaailman ja rahan maailman välillä. Raha ei ole mitään reaalista, se ei ole edes reaaliarvojen mittaväline kuten talousteoreetikot ja -tieteilijät se mielellään näkisivät, se ei niinkään mittaa arvoa kuin muuttaa reaaliarvot raha-arvoiksi, jotka sitten talousajattelussa alkavat elää omaa autonomista elämäänsä. Reaalimaailmaa hallitaan luonnontieteillä, ihmistä kuvataan ja selitetään käyttäytymistieteillä, rahan maailma on maailma jonka kaikki ehdot ovat siinä itsessään - jos talousajattelu löytäisi ne rahan lait, jolla reaalista maailmaa hallittaisiin, meillä ei olisi ongelmia eikä kiistoja. Sopisimme vain päämääristä niin taloustieteilijä kertoisi keinot joilla niihin päästään. Mutta tästä ollaan kaukana, ei ole pelkoa että uskonkappaleiden propagandistinen julistaminen koskaan väistyisi tositiedon tieltä.
Kapitalismi on siinä mielessä epäterve menetelmä, että se pyrkii järjestämään ja mestaroimaan taloutta päältäkäsin, sijoittamalla rahaa sinne missä sillä uskotaan olevan parhaat kasvun edellytykset. Kapitalistia innostaa usko kasvuun - riskitkin kiinnostavat, peli on jännää. Itsetarkoituksellista tämä työ myös on, sijoittajilla ei juuri ole arvoja jotka painaisivat vaa'assa enemmän kuin tuotto-odotukset. Usko jatkuvaan kasvuun on kaikkein karkeinta taikauskoa.
Taloudessa ajaudutaan hakoteille jos arvotetaan yksityistä sektoria kaikkivoipana tai jotenkin "alkuperäisenä", "aitona" tai "oikeaa" lisä-arvoa tuottavana - silloin joudutaan esimerkiksi siihen missä nyt ollaan jos tilannetta kuvataan niin että Suomi seisoo tai kaatuu Nokian mukana. Onko tässä juurikaan järkeä mitä meillä nyt tapahtuu: otetaan tarpeeksi monta miljoonaa tuntia tarpeeksi monen miljoonan tavallistakin tavallisemman ihmisen kaikkein tavallisinta puheenpälätystä, muutetaan se mikroaalloiksi ja lähetetään lasku perään -- ovatko asiamme hyvin, jos valtakunta romahtaa ellei tämä pälätyksen määrä jatkuvasti kasva? Vai? No, onneksi tilanne ei tosiasiassa ole tällainen. Jos ja kun Nokia romahtaa, kuten kaikki tällaiset markkinat ajastaan romahtavat ja tekevät tilaa uusille hyvän elämän statussymboleille, mutta vaikka kaikki turhuuden markkinat romahtaisivat, taloudella on myös takataskussaan sopeutumismekanismit, joilla uudessa tilanteessa ja haaksirikkoistenkin joukossa jostain muusta - kenties jopa jostain oikeasti tarpeellisesta - tulee raha-arvonmuodostuksen ja taloudellisten toimien kohteita.
Tuolla aiemmassa yhteydessä mainitun Percy Barnevikin henkilöhistoriassa kiteytyy talousajattelua tietotekniikan aikakaudella vaivaava perussairaus, ja siksi tämä historia kannattaa tässäkin lyhyesti esittää. Barnevik oli ruotsalaisen, hienot historialliset perinteet omaavan mutta jo Wallenbergien johdossa kansainväliseksi suurkonserniksi levittäytyneen Asean ensimmäinen puhtaasti ekonomistijohtaja, jolla ei varsinaisesta toimialasta, siis sähköteknisistä tuotteista, ollut hajuakaan. Hän astui remmiin 1980-luvun alkupuolella ja toteutti yhtiössä välittömästi joukon puhdistustoimia eli pelkästään taloudellisten mittareiden mukaan valittuja toimintojen lopetuksia. Jäljellejääneet toiminnot yhtiöitettiin jotta ne voisivat käydä kauppaa sekä toistensa kanssa että yksittäisinä toimijoina ulospäin. Avainsana oli kilpailu: kaikki kilpailkoon keskenään ja näyttäköön yhtiön johdolle selviytymiskykynsä.
Tällaiset hokkuspokkustemput onnistuvat jos yritys on sellaisessa monopoliasemassa, että se voi hinnottelulla härskisti imeä asiakkailtaan enemmän rahaa. Niinpä markkinaosuuksia ruvettiin määrätietoisesti laajentaman ostamalla kilpailijoita. Suomessa ostettiin Strömberg, joten markkinaosuudeksi täällä tuli käytännössä täydet sata, mihin kaikki teollisuuspiirit eivät ehkä olleet aivan tyytyväisiä. Euroopan mittakaavassa markkinaosuudet ostettiin sulauttamalla sveitsiläinen BBC samaan konserniin, uuden jättiyhtiön nimeksi tuli ABB. Sen eri maissa sijaitsevat johtoportaat nauttivat jatkuvasta tarkkailusta Barnevikin taholta, joka lenteli ympäriinsä omalla suihkukoneellaan. Tuotto-odotukset kiristyivät koko ajan, ja jatkuvaa pudotuspeliä käytiin yhtiöitettyjen toimintojen kesken.
ABB oli 80- ja pitkään 90-luvulla eräänlainen jättiläisvaltio, joka sai syntymään tulosta tajuamatta itse että tulokset tekemiseen käytettiin keinoja joilla pää ennemmin tai myöhemmin tulee vetävän käteen. Moderni ABB oli kuin suora putki joka imi reaalitasolta rahaa siihen pohjattomaan säkkiin joka nyt on osoittautunut mm. Barnevikin eläkesalkuksi. Mutta samalla tämä rahaohjasteinen toimintapolitiikka tarkoitti sitä että itse asiassa imettiin omaa verta.
Mikään omaa toimialaansa ja sen vaatimuksia kunnioittava yritys ei olisi koskaan tehnyt niitä temppuja joita ABB itselleen teki. Barnevik piti julkisia puheita ja varoitti teollisuudessa tapahtuvista joukkoirtisanomisista samaan aikaan kun oli itse Euroopan suurin irtisanoja. Meno katkesi ensimmäisen kerran kun yritykset sitoa jäljellejäänyt valiohenkilökunta yhtiöön osakeohjelmalla kaatuivat 90-luvun lamaan. Johtoporras pääsi uutisiin taloudellisten väärinkäytösten mm. yhtiön rahoilla tehtyjen kaukoidän seksimatkojen vuoksi. Yksi jos toinenkin toimiala sai ruohonjuuritasolla huomata ettei taantuman maailmassa ollut edellytyksiä saada aikaan niitä tuottoja jotka jonnekin ylätasolle kasaantuessaan näyttivät häviävän näkyviltä kuin Barnevikin suihkukone pilvien päälle.
Toimintamalli, joka ABB:n kohdalla on toteutunut ja ehkä vielä viedään vääjäämättömään loppupisteeseensä on kuin pienoiskuva ja esimerkki siitä millaiset lait talouttamme kokonaisuudessaankin tällä hetkellä säätelevät.
Onneksi kokeilin tuota linkkiä Narkissos-esseisiin, se ei näköjään toimi kun siihen liimautuu tuo sulkumerkki (?)
http://www.geocities.com/nnarkissos
oli tuo osoite jonka sain.
Siinäpä tuli tuhdisti asiaa.
Kiitos n-esseistä. Kaikkea en ehtinyt vielä sunnuntai-iltana lukea, mutta on miellyttävää havaita, että vielä löytyy virallisen akademian ulkopuolelta harrastusta täysin häpeämättömästi pyrkiä mahdollisimman syvälliseen pohdintaan filosofisista perusteista lähtien.
Olet oikeassa että teksti on hauskaa ja haastavaa, koska se sisältää tavattomasti johtopäätöksiä ja mielipiteitä, jotka mukavasti provosoivat ottamaan kantaa. Paikoin tekee mieli todeta, että just noin, olipa hyvin sanottu, ja paikoin taas tekisi mieli kovastikin kommentoida.
Sama pätee omaankin kommenttiisi. En ehdi tässä kaikkeen ottaa kantaan, mutta pannaan kuitenkin jonkun verran vastinetta. Osa on ehkä jutustelua vähän kommenttisi vierestäkin.
"Nykyisten managementtioppien syntysanat lausuttiin tosiasiassa jo 60-luvun hippiliikkeen ideologiassa, sieltä nuo toiminnan integraatiota, individualismin ja motivoinnin tärkeyttä, keinojen ja päämäärien täsmentämistä, jne, korostavat opit ovat tosiasiassa - siis noin ideoiden historian tai ”ajatushistorian” kannalta katsoen - kotoisin"
Joo. Sanoisin kyllä niin, että "management-oppeja" t.s. sanoen käytännön menetelmiä, joilla pyritään määrittelemään ja ohjaamaan organisaatioiden toimintaa on ollut aina olemassa. Väittäisin, että yritys kuin yritys on aina joutunut perustamaan toimintansa järjestelmänsä taloudelliseen seurantaan ja kirjanpitoon. Itse asiassa mikäli yritys meinaa toimia ollenkaan johdonmukaisesti (pysyä pystyssä) siellähän on oltava käytössä jonkinlainen toiminnanohjaus/laatujärjestelmä - olkoot sitten jonkin tietyn standardin mukainen tai ei. "Virallisen" laatujärjestelmäajattelun suurin yksittäinen oivallus lienee ihan vain siinä, että muistetaan kirjata ylös päätösten seurauksia ja määritellään muodollinen prosessi, joka pakottaa oppimaan saaduista kokemuksista.
Vanha patruuna-tyyppinen johtaminen perustuu periaatteessa puhtaasti intuitioon. Käytännössä homma voi toimia ihan hyvin, mikäli patruuna tuntee alansa hyvin ja on valistunut itsevaltias. Mutta sellaisessa organisaatiossa on vikana esimerkiksi se, että mikäli alemmalla tasolla tiedetään, että asia pitäisi tehdä toisin kuin johtaja kuvittelee, niin käytännön kiistatilanteessa ollaan päätöstä miettiessä johtajan mielipide vastaan alaisen mielipide. Ja johtajan mielipide voittaa aina vaikka olisi oikeasti väärä --> hyvin äkkiä mielipiteiden tulo alhaalta lakkaa kokonaan.
Mutta jos alaisella on käytettävissään dataa ja laatujärjestelmässä määritelty oikeus ja velvollisuus raportoida, niin alaisella on työkalu ja "power base" tuoda yhtiön kannalta oleellinen tieto esiin. Ja jopa saada oma oikea mielipiteensä vaikuttamaan päätöksentekoon. Käytännössä tämä toimiikin jo kaikissa menestyneissä isommissa teollisuuslaitoksissa. Mutta uutiskynnyksen ylittävät tietysti vain ne epäonnistuneet tapaukset.
Patruunavetoiseen valistuneeseen itsevaltaisuuteen perustuvassa järjestelmässä on sama vika kuin valistuneessa diktatuurissakin. Homma saattaa pelata kohtuullisesti niin kauan kuin diktaattori on valistunut, mutta seuraava diktaattori saattaakin olla tosi huono. Perheyhtiöiden historiaa kuvataan sanonnalla
- 1. sukupolvi (yrittäjä) perustaa
- 2. sukupolvi (yrittäjän lapset, ammattimanagerit) laajentaa
- 3. sukupolvi (hemmotellut rikkaat kakarat) tuhoaa
joka pätee muuten Wallenbergeihinkin (Barnevikin valinta ja toiminta tästä ehkä heijastuksena)
Televisiosta tuli aikoinaan muuten hyvä ruotsalainen TV-sarja, jossa käytiin läpi 1900-alun ruotsalaisten suuryhtiöiden syntyhistoriaa. (mm. Alfa-Laval, Nobel, Wallenbergit). Ja hieman myöhempään aikaan sijoittunut Ivar Kreugerin tarina. Ensimmäinen ajatus siitä on se, että kyllä talous on ollut täysin globaalia jo silloinkin. Meillä täällä Suomessa on ehkä vähän näköharha siksi, että olemme eläneet aika suljetussa maailmassa aina 80-luvulle asti. Toinen asia, joka Ivar Kreuger historiikista jäi erityisesti mieleen, oli pankkiiri JP Morganin suuhun pantu lause: "1900 luvun suurin teollisuusala tulee olemaan laskentatoimi".
"Yksi aivan olennainen, krusiaalinen muutos yrityskulttuureissa tapahtui kun tietotekniikka tuli ja mahdollisti liiketoiminnan jokseenkin reaaliaikaisen seurannan ja raportoinnin"
Tottapa totta. Yhteen aikaan puhuttiin kovasti tietoyhteiskunnasta. Siinä onkin miettimistä, mikä on kehityksen oikea suunta. Aikoinaanhan Tietoyhteiskunta-utopipstit maalailivat ruusuisia tulevaisuudenkuvia siitä, miten tietokoneet ja nopeat yhteydet vapauttavat ihmiset työajoista, mahdollistavat etätyön ja jättävät tilaa luovuudelle. Mutta käytännössä on käynyt niin, että monelta suunnalta kuuluu valitusta, miten kaikki on niin nopeatempoista, ettei enää jää mahdollisuutta suunnitella asioita kunnolla, puhumattakaan siitä, että vapaa-aikakin on alkanut kutistumaan. Jos haastattelee ketä tahansa vanhempaa vientipäällikköä, niin kaikki muistelevat lämmöllä aikaa jolloin ei ollut sähköpostia ja viesteihin ei tarvinnut vastata aivan välittömästi vaan asiakkaat hyväksyivät, että saattoi kestää montakin päivää ennen kuin tarvitsi reagoida. Päätöksentekoa ei tarvinnut tehdä on-line.
"Minusta on käynyt ilmi, että reaalinen hyvinvointi ja taloudellinen kasvu ovat eri asioita, eikä taloudellisin mittarein menestystä tavoiteltaessa välttämättä lisätä sitä mitä rehellisesti voitaisiin nimittää yleiseksi hyväksi"
Nii-in. Minä kyllä luulen, että tämä on asia, joka kyllä tunnetaan ihan Wall Streetia myöten. Mutta on kyllä totta, että on olemassa ihmisiä, jotka aivan ideologisesti uskovat - siis tosiaan uskovat - vapaan markkinatalouden itseohjautuvuuden tuottavan lopulta parhaan ratkaisun ihmisille. Minäkin olen tavannut muutamia tällaisia.
Lopuksi : "Minä esimerkiksi en ole oikein missään törmännyt tarpeeksi ”yksinkertaiseen” ja selväjärkiseen talousajatteluun".
Joo, enpä kai minäkään. Mutta toki on olemassa parempia ja huonompia. Sama toki pätee management-oppeihin. Managerointi (asioiden hoitaminen) ja leadership (johtaminen, tavoitteiden määrittely) ei niin kovin filosofista touhua kai saisi ollakaan, vaan sen tulisi fokusoitua yhtä tiiviisti käytäntöön kuin auton korjaaminen. Mutta kun autoja korjaa, niin siinäkin hyvin äkkiä oppii tiettyjä korkeamman tason perusperiaatteita, joita hyväksi käyttämällä saa korjaukset kestämään pidempään ja sitä kautta auton kulkemaan taloudellisemmin ja luotettavammin.
Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana joutunut hieman perehtymään alan kirjallisuuteen. Hauskin ja käytännöllisin "management-opas", mikä eteen on sattunut on Continental-lentoyhtiön vetäjän Gordon Bethunen historiikki/johtamisopas "From worst to First"
http://www.surferess.com/CEO/html/gordon_bethune.html
Se on todella perusasiaa hyvin esitettynä, (kunhan jättää huomiotta hra Bethunen amerikkalaistyylisesti kohtuullisen hyvin esillä olevan egon).
Siinä on mm. tällainen ajatuskukkanen:
Ihminen joutuu valehtelemaan eläessään jatkuvasti, jopa lähimmilleen (omille lapsilleen, puolisolle, omista vanhemmista puhumattakaan). Mutta on kolme tahoa, joille ei kannata valehdella:
- lääkäri
- oma asianajaja
- omat työntekijät
koska silloin kun olet pulassa tulet tarvitsemaan näiden apua. Ja jos heillä ei ole oikeaa tietoa ja riittävästi he eivät pysty sinua pelastamaan.
----
Ohhoh. Pitkähän se tuli tästäkin jutusta. Kiitos silti hyvästä avauksestasi
En näe, että kehityksen suuntaa voitaisiin jotenkin yksiselitteisesti hallita, edes kollektiivisella päätöksenteolla -kai historiakin jo osoittaa tämän melko selvästi. Kyse on vain trendeistä, suuntauksista, paradigmoista, jotka muuttuvat kulloinkin eri aloilla vallassa olevien yksilöiden mielihalujen ja -tekojen mukaisesti.
Yhteiskunnallisessa/kulttuurisessa kehityksessä ei ole siis mitään yhtä tietä, jonka joku yksilö/yksilöjoukko voisi hallita ja valjastaa kehityksen suunnaksi.
Ainoa yhdistävä tekijä tässä kaaoksessa on ihminen, ja yhteisen suunnan ottamisen vaikeus taas johtuu yksinkertaisesti siitä, ettemme kukaan tunne täysin edes itseämme (omia mielihalujamme, tarpeitamme jne.) saati sitten 'toista' (ns. vierassieluisuuden ongelma).
Vaikka tuo kalskahtaakin kovin relativistiselta niin noinhan se on. Näkökantamme on aina sidoksissa paikkaamme ajassa ja tilassa, emmekä voi koskaan täysin ymmärtää 'toisen' täyttämää aikaa ja tilaa, emme voi olla siinä samanaikasesti ja näin ollen saavuttaa jonkinlaista 'ykseyttä'.
Ja toisaalta kaaos ja sattuma ohjaavat yhteiskuntia ja kulttuureita siinä missä koko universumin kehitystäkin, ilman että me voisimme tuohon jotenkin suuremmin vaikuttaa -ennustamistahan ei kai kovin luetettavana/uskotttavana tiedonlähteenä pidetä.
Tulipas huomattua tuossa, että ranskalaissosiologi/filosofi Emile Durkheim ajatteli kutakuinkin niin, että koska yhteiskunta on suurempi asia kuin vain joukko ihmisiä ja heidän toimintojaan, ei sen toimintaa voida selittää pelkästään psykologisiin ja biologisiin seikkoihin vetoamalla.
kirjoitustasi oikeastaan kuuluisi tuonne paradoksi-otsakkeen alle? Näkemyksesi yksilön ja yhteisön suhteesta on vähintäänkin paradoksaalinen.
Ensin pelkistät yksilön niin että oikeastaan ainoa mitä hänen käsiinsä jää on kokemus kaiken relativistisuudesta. Sitten lisäät viittauksen Durkheimiin, joka ajatteli yhteisön määräävän yksilöä jopa tämän kaikkein yksityisimmissä ratkaisuissa. (Durkheim tarkasteli jopa itsemurhaa - siis äärimmäisintä individin tekoa - yhteisölliseltä kannalta.)
Ihmisestä antamasi kuva on siis ainakin näennäisesti järjetön.
Niin, siis Durkheim toki erotti yhteisön ja yksilön. Yhteisö on jotakin yksilöä suurempaa tai laajempaa. Ja sitä en kiellä etteikö yhteiskunta voisi vaikuttaa yksilöön: ajaa jopa itsemurhaan. Tässä on nimenomaan kyse siitä, ettei yksilö täysin tunne edes itse itseään ja omia kykyjään: kykyä jopa tarpeen tullen vahingoittaa itseään. Toisaalta kyse on nimenomaan yksilön voimasta suhteessa itseensä sekä hänen vieraantuneisuudestaan. Hän ei (yksin) kykene vaikuttamaan yhteiskuntaan ja sen kehityksen suuntaan, jonka kokee kenties vääränlaiseksi suhteessa itseensä tms., ja siksi kapinoi vastaan jopa niin, että tappaa itsensä mielummin kuin antaa periksi ja sopeutuu. Yksilö on aina vieraantunut (osittain jopa suhteessa itseensä: esim. muutumme kasvaessamme/oppiessamme) ja toisaalta suhteessa muihin/yhteisöön. Kylläpä existentialismi on jännää!
Yhteiskuntahan koostuu joukosta ihmisiä, yksilöitä, ja heidän teoistaan jossakin tietyssä hetkessä ja tilassa -Durkheim puhuu kutakuinkin jostakin sellaisesta kuin kollektiivisesta mielestä tms. Hän kuitenkin mainitsee, että ko. kollektiivi koostuu yksilöistä, joilla siis kullakin on oma tahtonsa (yksilön oma tahto nousee sitten viime kädessä esiin oman hengen riistämisenä) osana tuota laajempaa kokonaisuutta, jota nyt tässä sitten vaikkapa yhteiskunnaksi kutsuttakoon. Tätä seuraillen voidan sanoa, että kulloinkin vallassa tai ajankohtaisena oleva yhteiskunnan kehityssuunta riippuu siitä millainen yksilöiden yhteenliittymä/kollektiivi kulloinkin on voimissaan. Kuten tiedetään, varaatioita vallitsevasta tilasta lähes loputtomasti. Tilanne voi siis aina muuttua, kun toisella tavalla rakentunut/ajatteleva kollektiivi saakin jalansijaa. Ehkä voitaisiin hivenen sosiobiologiaan kallellaan ollen ajatella, että tässä on kyse jonkilaisesta kulttuurievoluutiosta, jonka taustalla sattuma vaikuttaa aivan kuten biologisessa evoluutiossakin synnyttäen mutaatioita (tai tässä variaatioita). Ja hivenenhän tämä muistuttaa esim. myös Marxin ajatuksia.
Durkheimin mukaan yhteiskunta saattaa siis ajaa ihmisen/yksilön (ego) itsemurhaan silloin, kun hänen toimintansa on jollakin tavalla ristiriidassa sosiaalisen kollektiivin vaatimusten/tapojen tms. kanssa.
Toisaalta, Durkheimhan osoitti myös sen, että käsitteenä itse itsemurhaankin on suhtauduttu eri tavoin eri aikoina: Antiikin Kreikassa se oli yhteiskunnallinen rikos, kun taas modernilla ajalla, ja siis myös omana aikanamme, itsemurhan koetaan olevan eritoten uskonnollinen rikos. Tässäkin siis on merkki muutoksesta. Nyt voidaankin minusta kysyä, ajaako ko. motiivi muka sellaisen ihmisen, joka ei usko, tappamaan itsensä ristiriitatilanteessa? -agnostikkona Durkheim kyllä ymmärsi tämän itsekin, mutta ei kokenut sitä ongelmalliseksi. Pyhyydellä oli hänelle vain symbolinen merkitys. Itse asiassa hän väitti jotakuin niin, että se että ihmiset/yksilöt kokevat olevansa jollakin tavalla 'pyhiä' (ihmisiä?), on ainoa seikka joka oikeastaan viimekädessä yhdistää kaikkia yksilöitä. Samoilla linjoillahan minäkin olin sanoessani, että ihmisyys on se ainoa yhdistävä tekijä.
Ed. ideoita seuraillen ja hivenen myös Marxilaista ajattelua soppaan heittäen voidaan siirtyä 'vieraantuneen' (ei tunne täysin itseään, ei tunne täysin muita) yksilön tasolta Durkeheimin kollektiiveihin tai Marxin luokkiin ja sanoa, että silloin kun kahden eritavoin maailmaan suhtautuvan/toisiaan tuntemattoman kollektiivin ajatukset törmäävät, ajatuu toinen tappioon, ja tarvittaessa jopa 'itsemurhaan', jos ei vahvemalla hävitessään ole valmis tai kykenevä taipumaan sen odotuksiin. Tästä saisikin mukavan linkin vaikkapa ihan käytännön elämään ja esim. Israelin tilanteeseen tai noihin viime syyskuun tapahtumiin, mutta nyt saa riittää.
"Yksilö on aina vieraantunut (osittain jopa suhteessa itseensä: esim. muutumme kasvaessamme/oppiessamme) ja toisaalta suhteessa muihin/yhteisöön. Kylläpä existentialismi on jännää! "
Hehheh. No niinpä.
Käsitinkö oikein, niin ajat takaa jonkinlaista arvorelativismia kollektiivisella tasolla. Siis, että kehityksen oikea suunta on kulloinkin "vallassa olevan" yksilöiden yhteenliitymän tai yleisemmin ajatellen "yleisesti hyväksyttyjen käsitysten" määrittämä suunta. Ja nämä suunnat kehittyvät vähän evoluution tapaan.
Äkkiseltään tuntuisi, että tuontapaista ajattelua lienee hankala täysin sivuuttaakaan. Ainaakaan, mikäli jätetään Intelligent Designer pois kuvioista. Se mikä on sitten kenenkin mielestä "kehityksen oikea suunta" lienee sitten jo politiikkaa ja psykologiaa, niinkuin vihjaisitkin (ja mennee jossain vaiheessa tämän keskustelun scopen ulkopuolelle)
Mutta tulee mieleen ainakin muutama asia, joka esittää ihmisen toiminnan relativismille reunaehtoja
1) Ulkomaailma ja luonto. Koko ihmiskunnan laajudessa on pystyttävä sen verran älykkääseen päätöksentekoon ettei elämisen edellytykset vallan häviä pilaamalla meriä ja ilmakehää sekä haaskaamalla luonnonvaroja. Paikallisestihan ovat rajat monessa paikassa tulleet jo vastaan.
2) Sodankäynti pitäisi saada pidettyä sen verran kurissa, ettei palloa tuhota kokonaan. Silläkin rajalla lienee jo käyty esmes Kuuban ohjuskriisin aikaan.
3) Tekniikan kehittymisellä lienee myös jokin suunta. Kyllähän esimerkiksi lääketieteen kehittyminen on pidentänyt elinikää, joka lienee yksilöiden kannalta positiivinen asia ? Miten sitten lie muun tekniikan kehityksen siunaksellisuus ?
4) Yhteiskunnan (ja ihmiskunnan) kyky oppia kokemastaan. Väittäisin, että lukuunottamatta viimeistä muutamaa vuosisataa, ihmiskunta ja yhteiskunnat eivät juuri ole oppineet kokemuksistaan. Tai jos vaikka hetkellisesti ovatkin, niin kehitys on ollut niin hidasta, ettei sitä ole huomannut kuin hyvin pitkäaikaisessa tarkastelussa.
Mutta nykyään, kun tekniikalla on helppo kirjata kaikki tapahtuneet asiat ylös kuvallisesti ja tietotekniikan avulla, niin tieto aiemmin tapahtuneista asioista on käytettävissä ja analysoitavissa. Nykyään tosiaan jopa reaaliaikaisesti, kiitos tietoverkkojen jne.
Tässä on vähän yhtymäkohtaa aiemmin mesoamaani laatuajatteluun. En nyt tosiaankaan halua kohottaa sitä miksikään suureksi filosofaksi, mutta minusta eräs kehityksen oikea suunta voisi olla se, että kehitetään yhteiskuntaa sellaiseksi että se on kykenevä analysoimaan omaa toimintaansa ja oppimaan aiemmista kokemuksista.
Ja määrittämään itse kehityksen oikeaa suuntaa.
Ja vieläpä jatkuvasti kehittämään niitä mittareita onnistuiko kehityksen oikean suunnan määrittely.
...ei voi käsittääkseni puhua ilman näkökulmaa aiheeseen - ts. jonkin osapuolen joka on käsittein hahmotettavissa näkökulmaa (kuten vaikkapa Jerry Falwellin yllä mainitsema "huumekauppiaan näkökulma").
Eittämättä metafyysinen tai uskonnollinen kysymys on sitten se, mikä on "paras" näkökulma. Yhteiskuntatieteen näkökulma lienee "mahdollisimman monet ihmiset" yleensä... jolloin ongelmaksi tulee, kenen määritelmä ihmisestä on aiheellinen:
- esim. vaikka abortin suhteen ihminen (joka on kyllin arvokas synnytettäväksi) määritellään "kolmannen raskauskuukauden lopusta ihminen on ihminen, etenkin jos hänellä ei ole vaikeita perinnöllisiä sairauksia..." - josta määritelmästä taas abortin vastustajat ovat eri mieltä.
-> mutta takaisin raiteelle.
Yhteiskuntatieteessä, jos otetaan näkökulmaksi "mahdollisimman moni ihminen", voidaan jo päästä pitkälle - uskon, että tästä näkökulmasta voivat olla yhtä mieltä esim. humanistit ja kristityt - sitten he taas alkavat usein kiistellä perusteista, jolla tämän määritelmän sisällä pitäisi määritellä preferensseja...
Itse koen, että jos "mahdollisimman moni ihminen" valitaan näkökulmaksi, voidaan oikeaa suuntaa, yllättäen, mitata Raamatun lauseella "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", joka pohjautuu ihmisen vapaaehtoisuuteen. Eli, mitä enemmän yhteiskunnallinen päätös tukee ihmisten keskinäistä avunantoa ja solidaarisuutta vapaaehtoiselta pohjalta, sitä oikeampaan suuntaan yhteiskunnassa kehitys kehittyy...
Raamatullinen näkemys "kaikkien ihmisten" suhteesta luontoon on myös mielestäni terve; siitä pitäisi yksinkertaisesti pitää huolta, ts. sitä pitäisi säilyttää, sikäli kuin se ihmisjärjen vallassa on...
Parempaa perustetta, kuin miksi nämä näkökulmat ja kriteerit ovat mielestäni "parhaita" , en kuitenkaan osaa itselleni selittää kuin "uskolla Jumalaan" - ihmisälyä suurempaan auktoriteettiin, joka on "antanut" nämä kriteerit (ja myös tiedon siitä, mikä on "pahaa" ko. kriteerien valossa). Ne ovat siis tieteen ulkopuolella.
Jollei ihmisälyä suurempaa auktoriteettia ole, ei mielestäni voida sanoa, kenen ihmisäly sitten olisi se "paras" asettamaan ja valvomaan noita kriteereitä. Ihmisen on hankala korottaa itsensä sen järjestelmän yläpuolelle, jossa hänen on kuitenkin elettävä.
Jos taas kehityksen "oikea" suunta on puhtaasti sattumanvarainen evoluutioprosessi, niin millään vaihtoehdolla et voi hävitä - ollaan Liisa Ihmemaassa -tilanteessa, että kun ei tiedä mihin on menossa, voi mennä mihin vain, niin pääsee perille. Silloin mielestäni ihmisen ainut vaihtoehto yksilötasolla on itsekkyyden maksimointi - myös sosiaalisissa suhteissa "uhrautuminen" vain siinä toivossa että voittaa niissä jotain (vaikkapa vain hyvän mielen hetkeksi, toisilta kunnioitusta ...). Ja silloin yhteiskuntateorian ainut "oikea" suunta olisi taata mahdollisimman monelle ihmiselle (jotka ovat määritelmän mukaan "arvollisia" ihmisiä elämään) tilaisuus maksimoida itsekkyyttään - käsittääkseni tämä lienee tämän hetkisen yhteiskunnan käytännön filosofiaa kehityksen "oikeasta" suunnasta juuri nyt.
Ero "itsekkyyden maksimoinnin" ja "lähimmäisen rakastamisen - saman verran" välillä lienee kuitenkin olemassa, sitä on ehkä vaikea käsitteistää, kuitenkin.
Huomattavaa on kuitenkin, että "itsekkyyden maksimointi" -filosofia lähtee siitä tieteellisestä olettamuksesta (ainakin, mitä pidetään nykyisin tieteellisenä), että ei ole ihmisälyä suurempaa auktoriteettia, johon nojata. Itse toimisin puhtaasti tieteelliseltä pohjalta yhteiskuntatieteessäkin siten, siis, että pyrkisin maksimoimaan mahdollisimman monien ihmisten mahdollisuuksia maksimoida itsekkyyttään niin kauan, kuin he ovat enemmistön hyväksymän "ihmisen määritelmän" mukaisesti arvokkaita ihmisiä elämään ja kykeneviä toteuttamaan itseään ja itsekkyyttään. Esimerkiksi suomalainen sosiaalidemokratia aatteena lienee jotain tällaista?
Syy siihen, miksi en usko tähän henkilökohtaisesti, on sitten täysin ulkotieteellinen - koska koen Jumalan olevan olemassa ja vaikuttavan jokapäiväisessä elämässäni. Hmmm..
Kirjoitin aiheesta Skepsiksen sivuilla nimimerkillä Kkp ja kopioin aiheen myös tänne.
Yhteiskunnallinen tasapaino on saavutettu silloin kun oman edun tavoittelu on muuttunut toisen edun tavoitteluksi. Yhteiskunta koostuu yhteisöistä ja yhteisöt koostuvat perheistä ja perheet koostuvat yksilöistä. Oman edun tavoittelu muuttuu toisen edun tavoitteluksi ainoastaan ymmärtämisen kautta ja niin kauan kuin oman edun silmitöntä tavoittelua tapahtuu niin niin kauan voidaan ymmärtää, että ymmärrys ei ole yhteiskunnassa hallitseva elementti. Ymmärrys saavutetaan henkilökohtaisesti. Tietoa voidaan lyödä päähän, mutta ei ymmärrystä. Ymmärrys saavutetaan kokemuksen, vapaan tahdon ja ymmärrykseen pyrkimisen kautta. Kollektiivinen ymmärrys muotoutuu satojentuhansien vuosien aikana. Tämän hetkisen kollektiivisen ymmärryksen tason kehittymiseen on kulunut miljoona vuotta.
Yhteiskunnalle pitää antaa aikaa. Yhteiskunnalle pitää antaa rutiini joka ei ole dogmaattinen eikä sokea muutosten edessä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyistä neljän vuoden hallintoperiodia täytyy muuttaa siten, että mahdollisuus yhteisymmärrykseen ja asioiden selvyyteen olisi edes ylipäätään mahdollista. Ainoa mahdollisuus tähän on neljän vuoden muuntaminen vähintään viitentoista vuotta, kolmekymmentä vuotta on ideaalinen. Tällöin (olkoon vain olemassa vasemmisto, keskusta ja oikeisto systeemi) niin tultaisiin lähemmäksi jo luonnostaan toinen toisiaan. Rutiinin syntyyn voisi tulla mahdollisuus ja yhteisen ymmärryksen syttyminen voisi olla lähempänä kuin koskaan aikaisemmin historiassa.
Ihmisillä, jotka tämänkaltaiseen työhön ryhtyvät täytyy ehdottomasti ja absoluuttisesti olla suoritettu todistus koulusta joka on olemassa pelkästään tätä tarkoitusta varten. Ei ole mitään mieltä päästää sellaista ihmistä hallitsemaan muita joka vain nyt sattuu haluamaan sitä. Koulutus, elämänkokemus ja vilpitön palvelualttius ovat perusehtoja.
Hallitsemisessa on kysymys palvelemisesta. Kaikki muu kuvittelu on harhaa, sillä mitä muuta se voi olla? Hallitsija on yhteiskunnan suurin palvelija. Jos tämä totuus ei mene päähän niin hallitsija kuin yhteiskuntakin lopultaa kyllä tuhoaa itse itsensä.
Tasapainoinen yhteiskunta on utopia, jonka antama suunta kuitenkin tasoittaa pikkuhiljaa rajut heilahdukset yhteiskunnan ääripäissä ja ääritilanteissa. Mutta tämä ei tapahdu jos ymmärrys ei ole hallitseva elementti. Yksilökohtaista tietoa ja viisautta voi olla paljonkin, mutta sen nitominen yhteen muiden yksilöiden kanssa on aina aikaa vaativa prosessi. Jos ihminen ei tunne toista ihmistä niin toisella ihmisellä ei ole niin suurta väliä. Jos hallitsija ei tunne kansalaisiaan muuten kuin tietystä hyvinvoivasta piiristä niin miten häneltä voidaan edes odottaa oikeaa ymmärrystä kansan epäonnisimpia kohtaan? Eihän hän tunne asiaa.
Hallitsija tuntekoon hallittavansa. Hallitsija olkoon hallittujen asioiden hoitaja. Mitä ihmettä muuta voi olla edes olemassa. Harhaisuutta, hulluutta vai ylpeyttä? Nämä ovat sama asia.
Lisään tähän vielä muutamia ydinasioita joihin on syytä syventyä.
- Hallinnon ja talouselämän eriyttäminen. Yhteiskunta ei voi pelailla eikä käydä kauppaa. Sillä viime kädessä kauppa käydään ihmisillä, ja tämä ei ole sivistynyttä. Jos hallinnossa työskentelevä haluaa tehdä bisnestä hän on vapaa tekemään niin eroamisen jälkeen.
- Hallinnon ja valtiomiestaitojen koulun muodostaminen joka perustuu viisauteen, ymmärrykseen ja oman tehtävän tajuamiseen. Perusedellytys jokaiselle joka mielii päästä hallitsemaan.
- 30 vuotinen hallintokausi ja joka kuudes vuosi tarkistusäänestys. Jos äänestys on selkeästi hallitusta (yli 55%)vastaan niin hallitus joutuu kansainvälisen tuomioistuimen kuultavaksi josta myös raportoidaan ihmisille.
- Kansainvälisen täysivaltaisen tuomioistuimen perustaminen ( tai YK.n toimivallan laajentaminen) joka ei ole millekään maalle sidoksissa erikseen vaan kaikille tasapuolisesti.
Tommi
Siinäpä agendaa. Muistuttaisin vaan, että halitsijatkin ovat ihmisiä ja ihmiset hallitsijoita, kuka missäkin asiassa. Voisin perustella tätä hieman, mutta just nyt on kiusallisen paljon kiireitä.
t. tng-V
Näin on. Olemme ihmisiä ja se on hyvä ymmärtää, että hallinto on olemassa ihmisiä varten. Ei illuusioita jatkuvasta kasvusta varten eikä hirviömäisiä konstellaation kokoisia konserneja varten.
Balanssi toimintaan siten, että se mikä käy järkeen on järkevää. Demokraattisesti ajatellen hyvä määritelmä järkevälle on vaikkapa seitsemän kymmenestä on samaa mieltä. Mutta jos päästään oikeisiin totuuksiin niin niistä ei olla kahtaa eri mieltä edes tuhannen ihmisen kohdalla. Ennen tämänkaltaisia asioita ollaan vielä kuitenkin vähän "vaiheessa", mutta matkalla.
Tommi