Mustin päiväni,jota en saa ikinä mielestäni on päivä,jolloin löysin lapseni kuolleena.Siinä hän makasi sängyssään mahallaanHuusin hänen nimeään,ei hän kuullut.Kosketin häntä,hän oli jääkylmä,väri hänen kasvoiltaan oli vaihtunut
sinertäväksi.Silitin hänen hiuksia,silitin ja hieroin hänen ihoaan,yritin kaikkeni.jotta olisin saanut hänet takaisin luoksemme.Kunnes tajusin,ettei mikään auta.Senjälkeen elämä on ollut yhtä taistelua,taistelua elämästä,miten jaksaa eteenpäin.En ehkä itsekkään olisi enään tässä kirjoittamassa,mutta kun on muita,joiden
takia täytyy jatkaa elämää eteenpäin.Toista tällaista tapahtumaa en kestäisi ikinä.Kuva tapahtuneesta tulee usein mieleeni,sitä ei mikään pyyhi pois,vaikka kuinka yrittäisin,se
seuraa koko elämäni.
Päivä,jota en unohda
Lapsensa menettänyt
29
16442
Vastaukset
- lintu sininen
Tunnen kanssasi, otan osaa syvään suruusi.Elämä kohtasi Sinua rajulla iskulla, joka oli julmaakin julmempi. Ei löydy tarpeeksi lämpimiä sanoja jotka lohduttaisi, suru on pohjaton. Halusin Sinulle viestittää, että juuri tällä hetkellä haluan jakaa surusi, kertoa että Sinua ajatellaan. Lämmöllä: kanssatuntija
- jaksaa
varmasti ei ole mitään suurempaa tuskaa,kuin menettää oma lapsensa...iso tai pieni...voimia ja jaksamista,päivä kerrallaan...tie on kivinen ja pitkä...joskus se helpottaa...joskus kiviä on vähemmän,joskus enemmän...koskaan ne ei varmasti täysin lopu,oon sanaton=(
- äiditön
Lapsen menetys on aivan liian julmaa. Olen sanaton. Onko siitä kulunut jo kuinka kauan ja minkä ikäinen lapsesi oli. Oliko mitään syytä mihin hän menehtyi.
Onko sinulla muita lapsia, joista saat tukea ja jaksat elää heidän rinnalla. Omaisesi ympärilläsi tarvitsevat sinua. Ajattele, että minkäkin viisikymppinen menetin äitini puolivuotta sitten. Minussakin suru elää vahvasti vieläkin.
Koita jaksaa, suru hälvenee, kaipaus ja ikävä jää. Sinulla on lupa surra ja tee se. - jaksamista
Oli tosi surullista luettavaa.Elä vain syyllistä itseäsi.Minulla oli kerran vauva nukkumassa ulkona.Oli talvi ja paljon päällä.Olimme äitini kanssa sisällä.Minulle tuli jotenkin hätä ja menin ulos.Vaunut oli kaatunut kuomulleen ja lapseni kaiken alla.Nostin hänet pois hän oli ihan sininen,juoksin sisälle ja äitini auttoi.(hän on sairaanhoitaja)Hän sai elvytettyä vauvani.Muistan vieläkin sen hädän ja hirveen tuskan.Silti minulla ei ole sanoja lohduttaa sinua.Elä vain syyllistä itseäsi koska asioita vain tapahtuu,mille ei itse voi mitään.(olin aikaisemmin menettänyt vauvan synnytyksessä)Tiedän siksi ettei joitakin asioita unohda koskaan.Kivun terävä kärki vaan muuttuu ja aika parantaa syvimmän haavan.Toivon sinulle kaikkea hyvää ja siunausta.
voimia sulle! tiiän miltä tuntuu menettää oma lapsi..itse kans menetin 6viikkosen poikani.. ei ole kamalampaa kuin menettää oma lapsi..poikani oli kuollut yöllä joten aamu oli huutoa ja paniikkia täynnä,yritin jopa elvyttää häntä mutta turhaan..tälläistä päivää en koskaan enää halua kokea!!enkä toivoisi edes pahimmalle vihamiehellenikään tälläistä tuskaa jonka itse saanut kokea
- tiedän
"On elämä meri ja suuret sen aavat, voimia toisiltaan ystävät saavat."
Sivullinen ei voi tietää tunteiden raakuutta, ääretöntä epätoivoa ja ikävää jota ei voi edes kuvailla.
Maailma on musta, tähän voisi itsekin kuolla.
Pidetään toisiamme kädestä.
Lauantai-aamuyöstä poikansa menettänyt isä.- LAPSEN...
otan osaa suruusi.aikaa lapseni menehtymisestä
on jo kulunut jonkin verran.nyt eilen sen sain kirjoitettua,joka helpotti hiukan.aikaa,aikaa
....tarvitaan.jaksamista sinulle.
- ....
Itsekin menetin 8kk sitten pienen 5kk ikäisen vauvani äkillisesti aivan yllättäen :´( Voimia voimia, ja voimia. Muuta en meille toivo. Toivottavasti sinullakin muita lapsia, jotka pitävät elämässä kiinni! Tsemppiä.
- suru
otan osaa.
Olen menettänyt veljeni, mutta en tiedä miltä tuntuu menettää oma lapsensa.
Tiedän mitä on menettää.Jokaisessa menetyksessä on oma lisänsä kuitenkin,se ainutlaatuinen suru,juuri teidän välisenne,äidin ja lapsen.
Uskon kuolemanjälkeiseen elämään.Uskon että näen veljeni joku päivä,sitten kun on oma aikani.Se tuo suunnattoman lohdun,suunnattoman.Siitä saan lohdun;teen oman osani täällä,nyt,ja kun aikani on,poistun,ja saan hyvin rakkaan läheisen veljeni taas syleilyyni.
En näe mitään muuta järkeä tällä elämällä.Ei elämä katoa mihinkään,se vain vaihtaa muotoaan.En ymmärrä miksi veljeni ei elä fyysisesti enää,miksi elämä oli niin lyhyt,mutta uskon vahvasti että hän ei ole kadonnut mihinkään.Miten voisi?
yksinkertaisesti,tiede on jo todennut sen,että aine on energiaa,energia ainetta,energia ei katoa mihinkään.
voimia! - äidille
Olen kolmen lapsen äiti.Tarinasi sai minut itkemään.Olen sanaton,en tiedä miten osaisin lohduttaa mutta uskon että pelkät lämpimät sanat voivat helpottaa edes hetkeksi.En voi kuvitella miten paha olla voi olla.Vaikka kuinka yritän,en löydä sopivia sanoja....mutta kaikella ystävän rakkaudella minä toivon sinulle ja läheisillesi voimia sekä jaksamista eteenpäin...lämmin osanotto suruun.Yritä jaksaa ystävä rakas!
- menetys
Meidän perheellä on myös tapahtuma, jota kukaan ei ikinä toivoisi kenellekkään.
Poikamme löysi tyttäremme lumihangesta kuolleena. Elvytykset olivat jo turhia.
Ihminen voi joskus joutua sellaisen asian eteen, josta nouseminen on koko lopun elämän mittainen. Siltikin olemme hengissä ja suoritamme elämäämme vähän toistaitoisena ja välillä poissaolevana. - amlim
Otan osan ja pystyn osittain käsittämään miltä susta tuntuu! Itse menetin minulle niin tosi rakaan avomieheni vajaa kuukausi sitten täysin yllättäen. Se on kans päivä, jota en tule koskaan unohtamaan. Olen edelleen sairaslomalla ja aika tuntuu pysähtyneen. Mikään ei huvita. En ole edes tietokonetta avannut ennen tätä. Ainoa syy miksi en ole mennyt avomieheni perässä on se, että tiedän nyt miltä näin kauhea suru ja menetys tuntuu. En halua tuottaa lähimmäisilleni samaa tuskaa, mitä itse tällä hetkellä käyn läpi. Halaus!
- kannaksen poika
Hän oli nuori, juuri elämänsä aamuun ehtinyt. Oli huippukuntoinen, rehellinen,tunnollinen ja vanhempiaan ja lähimmäisiään kunnioittava nuorukainen. Hänen kohtalokseen koitui rakastamallaan työpaikalla laittomaan, salaiseen testaukseen otettu idioottimaisista älyttömin sotalelu, mitä ajatella saattaa. Yhteisen harrastuksemme parissa sinä iltapäivänä olin kun hätäinen viesti tulee, että poika on joutunut räjähdysonnettomuuteen kouluttaessaan varusmiehiä lerillä. Tuska viiltää kuin viikate, syösyessäni kotiin puhelimen ääreen. Heti tiesin, että jotain outoa ja laitonta tähän liittyy. Giljotiini murskasi molemmat kädet, jalan ja vei osan päästä. silti rakas riutui kolme päivää kunnes lopulta pääsi kärsimästä. Äiti rohkeni vielä lasta arkussakin katsella, johon itse en enää kyennyt.
Syyllisiä oli iso liuta tapahtumaan. Oikeus istui ja selvitteli syylliset vapaiksi. Usein olen miettinyt, miten olisin selvinnyt, jos rehellisesti olisi lähdetty tunnustamaan tosiasiat. Järjestetty kärsimykseen joutuneille tukitoimet ja ennenkaikkea pyydetty julkisesti anteeksi uskomaton tunarointi. Mutta ei, vain totaalinen vaikeneminen ja vetäytyminen perimmäiseen koppiin, ettei tosiaankaan vaan kukaan löytäisi. En tiedä, tästä salailusta ja vaikenemisesta,vai mistä johtunee, mutta tuska ei vain tahdo hellittää. Se saattaa yölläkin yht äkkiä viiltää viikatteen tavoin ja karpalot vierivät jälleen valtoimenaan tyynylle. Jokainen päivä on äärimmäistä taistelua, että jotenkin selviytyisi tunnista toiseen ja mitään varmuutta ei ole siitä, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Näissä asioissa ihmisen persoona ja kaikki siihenastiset arvot murskautuvat ja on aloitettava puhtaalta pöydältä. Eri asia, kuka siihen kykenee, mutta yritettävä on, koska muutakaan vaihtehtoa ei ole olemassa.- Viiltää
Suru on sinulla suuri,ei sitä voi käsittää sellainen,joka ei ole kokenut lapsen menetystä.
Tuska viiltää kuin tikaria väänneltäisiin sydämmessä.Iltaisi istun ulkona ja katson ylös
tähtiin ja uskon olevani yhteydessä lapseeni.
Yksin puhun myös lapselleni,tunnen hänen kuulevan.Joskus tulee aika,jolloin näemme toisemme.Yksin ollessani ikävä valtaa ajatukseni.
Kaikki surevat niin monella tavalla.Puhu asiasta,kirjoita paperille,ulkoile.
- Itkevä
Myös minulle oli elämäni järkyttävin päivä se kun lääkäri ilmoitti poikani kuolleen.En pystynyt käsittämään asiaa ollenkaan.Useita viikkoja ajattelin ,tämä ei voi olla totta,tähän täytyy tulla joku ratkaisu.Itkin päivätja yöt.Katsoin taivaalle tähtiin ja etsin lohtua.Vaikka nyt on kolmisen vuotta kulunut tuosta järkyttävästä päivästä, niin on kuin vain elämässäni olisi poikani kuolin päivä ja tämä päivä.Aika ja elämä on menettänyt entisen merkityksensä.Se viiltävä tuska ,jonka vain tämän kohtalon ,kokenut tietää,on helpottanut.Mutta suuri suru ja pohjaton ikävä on aina läsnä.Kun poikani kuoli ,oli tunne että tahtoisin itsekkin pois täältä.Niin pahalta tuntuu menettää oma lapsi.Ei tätä kohtaloa koskaan pysty ymmärtämään.Tähän ei ole sanoja millä tämän pystyisi selittämään,tämä on niin iso asia.Mutta aika,kun se kuitenkin menee eteenpäin,muuttaa ja helpottaa oloa.Muistot ja rakkaus ,ne ovat lohtunamme kun teemme matkaamme.Ja jospa sitten kerran saamme vastaukset kaikkiin kysymyksiimme.Haluaisin ainakin tietää,miksi minulle piti käydä näin.
- äidin suru
Ei sitä tule koskaan unohtamaan. Se hetki piirtyy valokuvan tavoin syvälle muistiin.
EIkä suru häviä koskaan. Mutta sen kanssa oppii rinnatuksin raskaasti astelemaan, kun muutakaan ei voi...
"Päivä, jota en unohda...." kuten kirjoitit. Sitä kuoleman päivää en unohda, mutta en myös niitä muutamaa vuotta kun koululaiseni sairasti harvinaista tautia ja muuttui normaalista täysin autettavaksi, puhekyvyttömäksi, letkuruokittavaksi ja sokeaksi, kohtaili ja kipuili. Hoidin häntä kotona ja hän kuolikin kotona. Vaikka kuolema oli varma tautiin kuuluva loppu, ei kuoleman hetkeen voinut etukäteen harjoitella tai valmentautua. Siihen ei totisesti voinut valmistautua, vaikka hautajaisia joskus koittikin kuvitella tai tunnetta ettei häntä enää olisi. Ei sellaiseen pystynyt.
Olin vuodet seurannut hänen piinaansa ja tuskaansa, kärsinyt vierellä, voimatta usein tehdä paljoakaan. Sen päätteeksi katselin hänen kuolemistaan avuttomana, joka ei ollut rauhallinen kuolema unessa... Päivä, jota en unohda. Koskaan. Kuin en niitä sairasvuosiakaan, saati niitä terveitä hyviä vuosia.... Mutta kaikkein kipein hetkeni oli kun hänestä elämä lähti. Kuitenkin armollisesti ajatellen, hän sai sitä kautta rauhan ja pääsi kurjuudestaan. Sen hänelle soin. Mutta suruani se ei lievitä. Menetyksen lisäksi,työstän vielä vaikeita vuosia mielessäni ja etsin vastauksia kärsimyksen määrälle ja miksi viattoman lapsen pitää joutua kärsimään niin he*******en tie. Elämä on raskasta, suru on painava.
Teille kaikille muille lapsensa menettäneille toivonkipinöitä ja voimia jokaisen päivään.
Oli aika jolloin mieleni teki mennä enkelilapseni perässä vaikka minulla on toinenkin terve lapsi. Suru vaan sulki syliinsä niin voimallisesti ettei millään muulla ollut merkitystä. Nyt onneksi kykenen näkemään, että tehtäväni on olla äiti vielä toiselle lapselleni ja ajattelen toiveikkaasti, että jokainen päivä vie minut lähemmäs omaa kuolemaani eli minut enkelilapseni luo. En jaksa muuten ellen uskoisi, että me vielä tapaamme. Mutta tiedostan, että meille on määrätty aika ja tehtävä täällä. Minun on vielä kesken. Lapsellani se tuli täyteen.- jota en unohda
Minä ja sinä olemme,kaksi eri asiaa.Sinä tiesit,että lapsesi nukkuu pois,joskus.
Tässä on se ero,ei minulle opetettu,et6tä minun lapseni lähtee pois nuin vain.Muistel... - äidin suru
jota en unohda kirjoitti:
Minä ja sinä olemme,kaksi eri asiaa.Sinä tiesit,että lapsesi nukkuu pois,joskus.
Tässä on se ero,ei minulle opetettu,et6tä minun lapseni lähtee pois nuin vain.Muistel...Jokainen suru on erilainen,jopa ne jotka päällepäin näyttävät samanlaisilta. Älä loukkaannu, en tarkoittanut "ymmärtää liikaa", kunhan vain jaoin omaa surukokemustani, jonka suuruutta sinä et kai voi ymmärtää.
Suruja ei voi mitata ja toisen kokemusta on vaikea täysin ymmärtää. Mutta lapsen menetys on aina lapsen menetys.
Usko pois, ei ole helppoa sekään kun terve alaluokkalainen saa kuolemantuomion ja lääkäri nostaa kädet pystyyn ja sanoo mitään ei osata tehdä ja kuolema on vääjäämätön. Kuitenkin kyseessä on terve vitaalinen lapsi. Sitten aletaan katsella kun reipasta vauhtia lapsi taantuu vauvan asteelle. Ja voi sitä kärsimyksen määrää....
Meillä diagnoosihetki oli sokki. Sen karmeuden kanssa oli elettävä raskaat vuodet, jokainen hetki saattoi olla viimeinen, mutta kun vuosia oli muutama, ei joka päivä voitu jättää jäähyväisiä. Oli unohdettava kuolema,jotta voisi tehdä lapsen elämästä mahdollisimman normaalin,tuoda siihen iloa ja sitä mitä tavallisten lastenkin elämässä on,kaiken sairauden keskelle. Suremiselle ei ollut aikaa tai tilaisuuksia, öisin ehkä, mutta nekin meni useimmiten valvoessa.
Tietyllä tapaa suru lähti sieltä diagnoosihetkestä käyntiin,jolloin saatiin kuolemantuomio. Väärin luulla, että sen ansiosta olen päässyt helpommalla, tai en joutuisi enää niinkään suremaan. Joku luulee,että kuolema on helpompi hyväksyä, kun on ehtinyt sitä ajatella, mutta ei sitä lapsen kohdalla hyväksy koskaan.
Kuoleman jälkeen meni itse asiassa vuosi ennenkuin todella sisäistin,että häntä ei enää ole. Niin kauan häntä tunnuin etsivän vielä kaikkialta.
Lapseni kärsimyksiä katsellessa ajattelin monet kerrat, että kunpa hän olisi vain saanut kuolla yhtäkkisesti, jos hänen aikansa kuului olla niin lyhyt. Ensin saanut elää onnellisena vauhti mukanaan, huolettomana ja terveenä ja elinvoimaisena, tietämättömänä mitä on tuska ja pitkällinen kärsimys ja kuolemanpelko. Miten paljon helpommalla hän olisi päässyt.
Viis siitä mitä tuskaa minä tunnen, tuskaa kuitenkin kun lapsi otettiin pois. Mutta sen tiedän, että hyvä tapa kuolla on nopea ja arvaamaton. Kuolevalle se on siunaus. Omaisille taas ei sekään.
Menettää lapsi yhtäkkisesti on hirveää sekin. Ei ole 'hyvää tai helppoa tapaa' menettää lapsi.
Sururyhmässä jaoimme erilaisia surutarinoita. Tuskallista kaikilla. Ryhmän vetäjä kuitenkin totesi oivaltavansa, että ne joiden lapsi meni yhtäkkisesti, ovat surussaan etuviivalla sikäli, että he alkavat suoraan surra menetystään kuoleman hetkestä. Ne, jotka ennen kuolemaa painivat sairauden ja hoitovalintojen, sairaanhoidon viidakon, byrokratian ja taloudellisten ongelmien, avioliitto-ongelmien, psyykkisen terveytensä, univelkojensa, kaiken muun kanssa jota lapsen sairaus niskaan sälyttää, lähtevät tekemään surutyötään kauhean kaukaa. Ikäänkuin matka siihen kuoleman hetkeen olisi jotenkin pitempään saavuttamattomissa.
Äkkiä lapsensa menettäneet olivat nopeasti kiinni hyvissä muistoissa, huonoja kun ei juuri ole. Sairauden kanssa kun on eletty, ei hyvät muistot pääse edes mieleen,kun on niin paljon ahdistusta siitä kärsimyksestä. Aika auttaa onneksi, kurjemmat kokemukset alkavathiljalleen väistyä onnellisten muistojen tieltä. Liian hitaasti kuitenkin.
Vaikea laittaa sanoiksi ja olen jo luopunut ajatuksesta, että saisin kaikki ymmärtämäänmitä juuri minä tunnen. Nyt on vain tarve kirjoittaa tunteista. Vain töysin vertainen voi käsittää, eikä aina hekään. Suruun kun vaikuttaa kaikki eletty elämä ja muut elämän vaikeudet ja taakat ja surut.
Vilpittömästi toivon sinulle ystävä voimia.
Kahlataan yhdessä surun tiellä. - Kuitenkin elämä jatkuu
äidin suru kirjoitti:
Jokainen suru on erilainen,jopa ne jotka päällepäin näyttävät samanlaisilta. Älä loukkaannu, en tarkoittanut "ymmärtää liikaa", kunhan vain jaoin omaa surukokemustani, jonka suuruutta sinä et kai voi ymmärtää.
Suruja ei voi mitata ja toisen kokemusta on vaikea täysin ymmärtää. Mutta lapsen menetys on aina lapsen menetys.
Usko pois, ei ole helppoa sekään kun terve alaluokkalainen saa kuolemantuomion ja lääkäri nostaa kädet pystyyn ja sanoo mitään ei osata tehdä ja kuolema on vääjäämätön. Kuitenkin kyseessä on terve vitaalinen lapsi. Sitten aletaan katsella kun reipasta vauhtia lapsi taantuu vauvan asteelle. Ja voi sitä kärsimyksen määrää....
Meillä diagnoosihetki oli sokki. Sen karmeuden kanssa oli elettävä raskaat vuodet, jokainen hetki saattoi olla viimeinen, mutta kun vuosia oli muutama, ei joka päivä voitu jättää jäähyväisiä. Oli unohdettava kuolema,jotta voisi tehdä lapsen elämästä mahdollisimman normaalin,tuoda siihen iloa ja sitä mitä tavallisten lastenkin elämässä on,kaiken sairauden keskelle. Suremiselle ei ollut aikaa tai tilaisuuksia, öisin ehkä, mutta nekin meni useimmiten valvoessa.
Tietyllä tapaa suru lähti sieltä diagnoosihetkestä käyntiin,jolloin saatiin kuolemantuomio. Väärin luulla, että sen ansiosta olen päässyt helpommalla, tai en joutuisi enää niinkään suremaan. Joku luulee,että kuolema on helpompi hyväksyä, kun on ehtinyt sitä ajatella, mutta ei sitä lapsen kohdalla hyväksy koskaan.
Kuoleman jälkeen meni itse asiassa vuosi ennenkuin todella sisäistin,että häntä ei enää ole. Niin kauan häntä tunnuin etsivän vielä kaikkialta.
Lapseni kärsimyksiä katsellessa ajattelin monet kerrat, että kunpa hän olisi vain saanut kuolla yhtäkkisesti, jos hänen aikansa kuului olla niin lyhyt. Ensin saanut elää onnellisena vauhti mukanaan, huolettomana ja terveenä ja elinvoimaisena, tietämättömänä mitä on tuska ja pitkällinen kärsimys ja kuolemanpelko. Miten paljon helpommalla hän olisi päässyt.
Viis siitä mitä tuskaa minä tunnen, tuskaa kuitenkin kun lapsi otettiin pois. Mutta sen tiedän, että hyvä tapa kuolla on nopea ja arvaamaton. Kuolevalle se on siunaus. Omaisille taas ei sekään.
Menettää lapsi yhtäkkisesti on hirveää sekin. Ei ole 'hyvää tai helppoa tapaa' menettää lapsi.
Sururyhmässä jaoimme erilaisia surutarinoita. Tuskallista kaikilla. Ryhmän vetäjä kuitenkin totesi oivaltavansa, että ne joiden lapsi meni yhtäkkisesti, ovat surussaan etuviivalla sikäli, että he alkavat suoraan surra menetystään kuoleman hetkestä. Ne, jotka ennen kuolemaa painivat sairauden ja hoitovalintojen, sairaanhoidon viidakon, byrokratian ja taloudellisten ongelmien, avioliitto-ongelmien, psyykkisen terveytensä, univelkojensa, kaiken muun kanssa jota lapsen sairaus niskaan sälyttää, lähtevät tekemään surutyötään kauhean kaukaa. Ikäänkuin matka siihen kuoleman hetkeen olisi jotenkin pitempään saavuttamattomissa.
Äkkiä lapsensa menettäneet olivat nopeasti kiinni hyvissä muistoissa, huonoja kun ei juuri ole. Sairauden kanssa kun on eletty, ei hyvät muistot pääse edes mieleen,kun on niin paljon ahdistusta siitä kärsimyksestä. Aika auttaa onneksi, kurjemmat kokemukset alkavathiljalleen väistyä onnellisten muistojen tieltä. Liian hitaasti kuitenkin.
Vaikea laittaa sanoiksi ja olen jo luopunut ajatuksesta, että saisin kaikki ymmärtämäänmitä juuri minä tunnen. Nyt on vain tarve kirjoittaa tunteista. Vain töysin vertainen voi käsittää, eikä aina hekään. Suruun kun vaikuttaa kaikki eletty elämä ja muut elämän vaikeudet ja taakat ja surut.
Vilpittömästi toivon sinulle ystävä voimia.
Kahlataan yhdessä surun tiellä.Suru,joka on sinulla ja minulla ovat täysin erilaiset,mutta tuska on kmmallakin suuri.
Ei mikään ole helppoa,kun on kuolemasta kyse.
Itse en ole käynyt surupiirissä enkä psykologilla
olen puhunut lähimmille sukulaisille,jotka osaavat jo varmaan sanasta sanaan puheeni.Kirjoittaminen on auttanut minua,kun saa purkaa kaikki ajatuksensa.Kuolinpäivä lähestyy,siitä en tiedä miten sen koen,mutta kuitenkin olen ihmetellyt,että vaikka mitä tapahtuu,silti se ei tätä maailmanmenoa hidasta.
Voimia sinulle ystävä hyvä ja ihanaa kesää. - äidin suru
Kuitenkin elämä jatkuu kirjoitti:
Suru,joka on sinulla ja minulla ovat täysin erilaiset,mutta tuska on kmmallakin suuri.
Ei mikään ole helppoa,kun on kuolemasta kyse.
Itse en ole käynyt surupiirissä enkä psykologilla
olen puhunut lähimmille sukulaisille,jotka osaavat jo varmaan sanasta sanaan puheeni.Kirjoittaminen on auttanut minua,kun saa purkaa kaikki ajatuksensa.Kuolinpäivä lähestyy,siitä en tiedä miten sen koen,mutta kuitenkin olen ihmetellyt,että vaikka mitä tapahtuu,silti se ei tätä maailmanmenoa hidasta.
Voimia sinulle ystävä hyvä ja ihanaa kesää.Minullekin kirjoittaminen on ollut se paras terapia. Moni asia on vain pöytälaatikossa, sekin on auttanut. Mutta olen kirjoitellut tutuille ja tuntemattomillekin, kuten nyt sinulle. Puhuminen on heikoilla. Viiden vuoden aikana jokseenkin erakoiduin lapseni hoidon vuoksi ja etäännyin kaikesta. Vaikka yritin pitää normaalista kiinni ja järjestää itseni ja perheen ihmisten ilmoille, mutta sairaus kertakaikkisesti vaati omansa ja vei mehut ja rajoitti. Moni ystävä on jäänyt matkan varrelle, ja parhaat säilyneet, mutta jotenkin säälin heitä enkä henno samoja asioita puhua moneen otteeseen. Viisi vuotinen oli lähimmäisillemmekin rankkaa ja aina jos niistä yritän puhua, huomaan miten vaikeaa heillä on ja tuntuu ettei ole reilua heitä vaivata.(kuin nyt itsellä helpompaa olisi tai elämä reilu meille) Useat tuntuvat jopa ajattelevan, että nythän meillä on jo helppoa ja asiat on unohdettu...
ja olettavat meidän jatkavan siitä mihin tavallinen elämä jäi ennen lapsen sairautta. Vaan koskaan se ei tule ennalleen, koskaan en tule olemaan täysin se sama ihminen,vaikka elämää pyrinkin jatkamaan parhaan kykyni mukaan.
Ensimmäinen vuosi lapseni kuolemanjälkeen meni paljolti vuosien univelkojen nukkumiseen. Lähes sama aika meni, että opin, että voin lähteä kotoani,vaikka mieheni ei ole kotona. Lapsen sairauden aikana vuorottelimme ja vaihdoimme lennossa, hetkeäkään hän ei selvinnyt yksin. Totutuista tavoista on ollut vaikea oppia pois.
Takaraivossa on ajatus, että pesää ja poikasia pitää aina olla suojelemassa. Ja takaraivossa on edelleen aikataulu, jolloin pitää lääkitä, imeä, letkuttaa,kääntää, kuivittaa, toimittaa vatsa, kylvettää... Viisi vuotta kun on elänyt täysin lapsen kautta, ollut poissa työelämästä, on lapsen kuoltua ihmeellisesti tyhjän päällä, enkä edes ymmärrä mitä kaikella ajalla tekisin. Työelämäkin on tavallaan aloitettava alusta. Kaikki on muuttunut ja taidot rapisseet, vaikka onnekseni voinkin palata tuttuun työpaikkaan. Moni asia vaatii uudelleen opettelua ja totuttelemista, muutoinkin kuin vain lapsen menetyksen kanssa eläminen.
Kuoleman vuosipäivä oli melkoinen, jokainen senkin koemme eritavoin. Minä odotin sitä toiveikkaana, jotenkin toivoen, että sen jälkeen oloni paranee huomattavasti, tai vielä mieluummin toivoin,että minulle paljastetaan tämän kaiken olevan vain unta tai koetínkivi ja palkaksi sitkeydestäni saan lapseni takaisin...
Minä petyin raskaasti, minä tajusin entistä selkeämmin että kaikki tapahtunut on todellakin peruuttamatonta ja niin totta. Tajusin,että mikään ei muutu. Ainoastaan vuoden sykli tuli täyteen ja kuvotti tajuta, että tätä se tulee olemaan vuosi vuoden jälkeen, aikaympyrän sulkeutumista, ei muuta.
Maailma ei hidasta eikä hiljene kokemuksiemme vuoksi, minusta olo tuntuu irralliselta, kuin olisi tipahtanut kyydistä. Kuin muun maailman vauhti vain olisi kiihtynyt ympärilläni, ja oman maailmani aika seisahtunut. En saa itseäni sopimaan vielä tavalliseen elämään tai sen rytmiin. Moni asia tuntuu niin toisarvoiselta, moni asia ei tunnu yhtään miltään. Ehkä aikanaan voin sanoa toisin.
Kuitenkin elämä jatkuu tosiaan... mutta muuttuneena, ikuisesti muuttuneena.
Pidä huolta itsestäsi!
- Nimetön
Niin pitkä aika jo on, kun menetin poikani aivokalvontulehduksen vuoksi. Menimme sairaalaan teholle katsomaan häntä ja kun olimme hänen vierellään hoitaja sanoi, että hänen sydämensä lakkaa toimimasta. Se oli niin h.........stä. Poikani oli aivan lilan värinen ja hoin vain hyvä jumala, hyvä jumala, mutta hyvä jumala ei auttanut. Jouduimme poistumaan huoneesta siksi aikaa, kun hänelle annettiin sähköshokkeja tai miksi sitä nyt nimitettiin. Jonkin ajan päästä lääkäri tuli ja sanoi, että hän on kuollut. Muistan kun menimme katsomaan häntä ja huusin ja huusin. Menetin niin rakkaan nuoren miehen - oman lapseni. Vaikka aikaa on kulunut kohta kolme vuotta, muistan hänet melkein joka hetki. On niin ikävä.
- lapsensa menettänyt
toivon, että tajuatte millaiselta tuntuu, kun löytää lapsensa kuolleena.
Kuolemasta tulee nyt neljä vuotta ja tämä on mukana aina. Suru vain on
lievennyt, mutta ikävä on aina.Itsemurha on itsekäs teko.Muut läheiset ja kaverit jää huomaamatta.- tytär löysi veljensä
Minun poikani kuoli oman käden kautta. En tuomitse tekoa itsekkääksi. Ymmärrän, ettei hän jaksanut enää. Ei kestänyt enää elämän ja maailman, ihmisten, pahuutta.
Tiedän, että Taivaassa hänen on parempi olla nyt. Ikuinen ikävä ja kaipuu on painolasti, jota kannan koko ajan mukanani. Raskas taakka. Joka päivä matkassani. Mutta en voi ajatella niinkään, että hänen olisi pitänyt minun takiani jaksaa elää. Ei, rakastan ja ymmärrän häntä, en voi ajatella, että tekonsa oli itsekäs. Uskon, että kohtaamme jälleen, kun minun aikani poistua täältä tulee.
Tiedän, mitä on menettää oma rakas lapsi kuolemalle. Tiedän, miltä tuntuu elää oman lapsen kuoleman jälkeen. Tiedän, mitä on etsiä uutta suuntaa ja voimia ja merkistystä, miksi minun pitäisi jaksaa vielä...tiedän, mitä on koota romahtanutta maailmaa kokoon vailla tietoa lainkaan siitä, millainen siitä maailmasta rakentuu...
Kolme vuotta on mennyt, enkä yritä edes ymmärtää, miten aika on voinut kuitenkin jatkua lapseni kuoleman jälkeen. Näin on vain käynyt. Päivä kerrallaan elän. Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, joten elän vain tätä päivää. Ja minä olen muuttunut. Voimia kaikille lapsensa menettäneille. Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu paikkaan parempaan. Ja me nähdään rakkaamme sitten siellä. - Poika minultakin
tytär löysi veljensä kirjoitti:
Minun poikani kuoli oman käden kautta. En tuomitse tekoa itsekkääksi. Ymmärrän, ettei hän jaksanut enää. Ei kestänyt enää elämän ja maailman, ihmisten, pahuutta.
Tiedän, että Taivaassa hänen on parempi olla nyt. Ikuinen ikävä ja kaipuu on painolasti, jota kannan koko ajan mukanani. Raskas taakka. Joka päivä matkassani. Mutta en voi ajatella niinkään, että hänen olisi pitänyt minun takiani jaksaa elää. Ei, rakastan ja ymmärrän häntä, en voi ajatella, että tekonsa oli itsekäs. Uskon, että kohtaamme jälleen, kun minun aikani poistua täältä tulee.
Tiedän, mitä on menettää oma rakas lapsi kuolemalle. Tiedän, miltä tuntuu elää oman lapsen kuoleman jälkeen. Tiedän, mitä on etsiä uutta suuntaa ja voimia ja merkistystä, miksi minun pitäisi jaksaa vielä...tiedän, mitä on koota romahtanutta maailmaa kokoon vailla tietoa lainkaan siitä, millainen siitä maailmasta rakentuu...
Kolme vuotta on mennyt, enkä yritä edes ymmärtää, miten aika on voinut kuitenkin jatkua lapseni kuoleman jälkeen. Näin on vain käynyt. Päivä kerrallaan elän. Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, joten elän vain tätä päivää. Ja minä olen muuttunut. Voimia kaikille lapsensa menettäneille. Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu paikkaan parempaan. Ja me nähdään rakkaamme sitten siellä.Niin samoin kanssasi ajattelen. Saman olen kokenut. Kiitos, että kirjoitit. Voimia myös sinulle ja muille lapsensa menettäneille.
- TyttöInSorrow
Joskus elämä tekee niin epäoikeudenmukaiselta tuntuvia ratkaisuja joita on vaikea ymmärtää ja mahdoton hyväksyä... Miksi nuoren ihmisen täytyi lähteä? Miksi pitää haudata oma lapsi? Miksi näin tapahtui? Sitä on niin vaikeaa ymmärtää, mahdoton ymmärtää. Pieni hetki muuttaa koko elämän, emmekä voi tehdä asialle mitään. Ihminen vain lipuu pois. Hetki ja kaikki on ohi... Näitä asioita miettii varmasti jokainen meistä aina. Niin luonnottomalta ja kaukaiselta tuntunut asia tulee omalle kohdalle ja tuhoaa kaiken vanhan mitä meillä oli: uskomus siitä, että olemme turvassa. Enään emme ole turvassa, kuolema voi tulla milloin vain.
Siunausta sinulle ja voimia raskaalle surun tielle. En ole menettänyt lasta, en voi tietää mitä se on. Olen menettänyt nuoren ystäväni äkillisesti, sekin tuntuu niin pahalta... Pidä kiinni muistoista. Ne antavat vaikeimmalla hetkellä paljon voimaa. Hän on lapsesi, mutta ajan tuolla puolen. Sait kulkea taipaleen hänen kanssaan. Sait lapsesi elämääsi, se on korvaamatonta ja kaunein lahja. Kukaan ei ota niitä muistoja meiltä pois. Uskon, että näemme rakkaamme vielä kuoleman jälkeen. Lapsesi haluaa, että olisit onnellinen. Hän rakastaa sinua niin paljon. Hän ei olisi halunnut sinulle tuota tuskaa. Lapsesi elää aina sydämmessäsi. Voimia vielä kerran ja toivon sinulle kauniita ja armollisia päiviä. Sinä ansaitset olla vielä onnellinen.- kaikille...
Rakkaat tukijani, kiitos kauniista ja lohduttavista sanoistanne, tuestanne ja myötäelämisestänne. Kävin tänään poikani haudalla. Ikävä on ja pysyy. Alistun siihen, etten voi ymmärtää kaikkea, mitä elämässä tapahtuu, mutta uskon kuitenkin siihen, että kaikki päättyy lopulta hyvin. Rakkaus voittaa kaiken.
- lapsensa menettänyt
Olen monesti miettinyt, miksi hän lähti. Maailma ei antanut hänelle, mitä
hän olisi halunnut.Hän rakastui mieheen, joka käytti häntä hyväkseen ja
jätti hänet. Kaikki eivät jaksa ja sitä ei voi toinen ymmärtää.
Olen sanonut, että kaikki selviää jossain toisessa paikassa, minne
me kaikki menemme.Kaikki aikanaan selviää.
Elämä jatkuu, kaikesta huolimatta...
Kiitos, sinulle.
- äitijokaeiunohda
Minä olen viellä täällä ja elän. Kirjoitin näin, koska en uskonut eläväni, senjälkeen kun löysin tyttäreni kuolleena. Aikaa on on kulunut 10 vuotta, mutta pelkään aina kuolinpäivää. Tyttäreni tytär elää johon, en saanut olla yhteydessä, kun isä sanoi niin. Kuulin, sukulaisten kautta, että tytön tyttöni on perhekodissa. Olen nähnyt häntä ja saanut tavata. 8-vuotiaana hän joutui perhekotiin, kun isä ja äitipuoli hylkäsivät hänet. kerranolin viemässä tyttöä perhekotiin, hän sanoi, meillä on yhteys. Sinä olet minun äidin äiti ja sinä olet minun mummo. Se oli niin ihanasti sanottu, etten tienyt mitä sanoisin <3, mutta elämä jatkuu...
Päivä, jota en unohda. Kaksi viikkoa sitten sain runokirjani julkaistua, ja se on tyttäreni nimellä. Hän elää kirjan sivuilla <3
Ketjusta on poistettu 9 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Uskalla lähestyä minua
Mitä siinä menetät? Vai tyydytkö kirjoittelemaan täällä? Minä olen jo tehnyt aloitteen. Paitsi jos sinua ei kiinnosta. S606954- 1003552
Oulaskankaan päätöksistä
https://www.facebook.com/share/v/1BSCFTMTyX/ Nyt tuli kova päätös, arvostan tätä Kuoppamäen suoraselkäisyyttä.262910- 212608
- 272193
Mitä toivot Suomi24:ltä? Osallistu sivuston kehitykseen!
Moikka keskustelijat! Terveisiä Suomi24:n kehitystiimiltä. Vuosi lähenee loppuaan, mutta ennen kuin rauhoitumme joulun3601875- 251810
- 121738
- 321698
- 511576