Kuinka on kehitysvammaisten persoonallisuushäiriöiden kanssa? Mietin vain kun he ehkä ovat asuneet jonkinlaisessa eristyksessä koko elämänsä. Oppiiko sellaisessa osoittamaan tunteitaan, välittämään muista ihmisistä, voisivatko he olla vaarallisia toisilleen? Ymmärrän miksi invalidit/vakavasti liikuntarajoitteiset ovat laitoksissa, mutta en esimerkiksi välttämättä DOWN-ihmisiä. Miksei ympäristö voi tukea vähän vähemmän vammautuneita itsenäiseen elämään?
Itsenäinen elämä ei mielestäni koskaan ala laitoksesta. En yksinkertaisesti pidä ajatuksesta, että luodaan epäluonnollisissa olosuhteissa ns. ystävyyssuhteita, joiden pitäisi kestää läpielämän. Nämä ovat kuitenkin luotu pakko-olosuhteissa ja kyseiset henkilöt tietävät sen. Jaksavatko he huolehtia toistensa sosiaalisista tarpeista lopunelämänsä? Väittäisin etteivät, heille on muodostettu tämä sosiaalinen ympäristö ja heidät on pakotettu sopeutumaan siihen. On myös opittu reaktio, että tällaiset asiat järjestyvät uudelleen ja uudelleen. Tukevatko tällaisten ihmisten persoonallisuuden piirteet ja muut kyvyt toistensa ominaisuuksia, jotta kehitys olisi mahdollinen. Eristetäänkö nykyään sairauden perusteella tiettyyn yhteisöön, tietynlaisen asteen vamman omaavien kanssa? Monelle vammaisuus on todella pelottava, oksettava ja inhottava asia. Itseltäni vaati todellista uskallusta istua vaikeasti CP-vammaisen vieressä lapsena. Oli todella ahdistava kokemus...
Itsenäinen elämä ei mielestäni koskaan ala laitoksesta. En yksinkertaisesti pidä ajatuksesta, että luodaan epäluonnollisissa olosuhteissa ns. ystävyyssuhteita, joiden pitäisi kestää läpielämän. Nämä ovat kuitenkin luotu pakko-olosuhteissa ja kyseiset henkilöt tietävät sen. Jaksavatko he huolehtia toistensa sosiaalisista tarpeista lopunelämänsä? Väittäisin etteivät, heille on muodostettu tämä sosiaalinen ympäristö ja heidät on pakotettu sopeutumaan siihen. On myös opittu reaktio, että tällaiset asiat järjestyvät uudelleen ja uudelleen. Tukevatko tällaisten ihmisten persoonallisuuden piirteet ja muut kyvyt toistensa ominaisuuksia, jotta kehitys olisi mahdollinen. Eristetäänkö nykyään sairauden perusteella tiettyyn yhteisöön, tietynlaisen asteen vamman omaavien kanssa? Monelle vammaisuus on todella pelottava, oksettava ja inhottava asia. Itseltäni vaati todellista uskallusta istua vaikeasti CP-vammaisen vieressä lapsena. Oli todella ahdistava kokemus...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hmm. Vähän nyt ehkä vaarallinen aihe...
"Oppiiko sellaisessa osoittamaan tunteitaan, välittämään muista ihmisistä, voisivatko he olla vaarallisia toisilleen?"
Itse olen ainakin kokenut että erityisihmiset ovat mitä rakastavimpia ja rakastettavimpia ihmisiä mitä voi olla, huolimatta siitä missä asuvat. Valitettavasti raha pelaa tässäkin omaa peliään, kuten myös vamman laatu ja ihmisen läheiset. Onneksi jo nykyään on esim. erityisopetusta joissa lapset voivat tutustua perusopetuksenkin lapsiin, kuten myös toisin päin.
Itse tunnen lähinnä tuollaisia vähän vanhempia erityisihmisiä,jotka ovat asuneet koko elämänsä kotona. He lukevat, kirjoittavat, keskustelevat, ovat erittäin sosiaalisia ja pitkäikäisiä. Kai kaikki riippuuu hiukan siitä miten heidät hyväksytään ja siitä kuinka heihin suhtaudutaan.
Oletan, että tarkoitat älyllisesti kehitysvammaisia, olenko oikeassa? Kehitysvamma ei ole mikään yksi ja sama jokaisella, vaan älyllisesti kehitysvammaisia on lievästä- syvään älyllisesti vammaiseen. Osasta ei päällepäin edes huomaa vammaa, koska ei jokainen kehitysvammainen poikkea ulkonäöllisesti ns. meistä "normaaleista". Kromosomipoikkeavuudet ovat asia erikseen ja niitä on muitakin kuin Down.
Jos sinua kiinnostaa asia, hae vaikka kirjastosta joku älyllisesti kehitysvammaisuutta käsittelevä kirja. Tämä on liian laaja aihe käsiteltäväksi nettipalstalla.
Miksi muuten oletat, että kehitysvammaisilla on persoonallisuushäiriöitä? Persoonallisuushäiriöt ja kehitysvamma ovat kaksi eri asiaa.
Kehitysvammaiset oppivat näyttämään tunteensa paljon luonnollisemmin kuin me "normi-ihmiset". He tulevat ja halaavat ja se on heille täysin luonnollinen asia. Siinä minä kadehdin heitä kovasti, koska me aikuiset olemme niin traumatisoituja, että jostain syystä ystävänkin halaaminen ei välttämättä ole helppoa.
"voisivatko he olla vaarallisia toisilleen?" Lainaan tähän kysymyksesi ja esitän sinulle kysymyksen: voimmeko me "normaalit" ihmiset olla vaarallisia toisillemme? Eiköhän väkivaltaisia tekoja ole huomattavasti enemmän tällä puolella kuin kehitysvammalaitoksissa, sillä siellä ei kukaan, joka on itselleen tai muille vaaralinen kuljeskele ympäriinsä.
Erilaisuutta ei tarvitse pelätä. Se, että joku on kehitysvammainen ei tee hänestä mitenkään pelottavaa, vaan se pelko on meidän korvien välissä. Erilaisuus voikin olla samanlaisuutta, epätäydellisyys täydellisyyttä!