Kertokaa omat tarinanne siitä kuinka pääsitte yli kipeistä eroista, siitä kuinka toinen jättääkin, lakkaa rakastamasta, tai jostain muusta syystä menettää elämänsä rakkauden. Miten kauan aikaa menee? Meneekö aina vähintään vuosia, vai voiko päästä helpommalla vaikka suru olisi kova?
Kertokaa mitä tunnette menetettyä rakkauttanne kohtaan nyt, kun olette päässeet yli surusta, ja kenties löytäneet uuden rakkaan? Voiko koskaan enää rakastua yhtä tulisesti johonkin muuhun? Voiko elämä enää ikinä olla oikeasti onnellista ja ihanaa ??
Kertokaa mitä tunnette menetettyä rakkauttanne kohtaan nyt, kun olette päässeet yli surusta, ja kenties löytäneet uuden rakkaan? Voiko koskaan enää rakastua yhtä tulisesti johonkin muuhun? Voiko elämä enää ikinä olla oikeasti onnellista ja ihanaa ??
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse en ole päässyt eräästä suhteesta kokonaan yli vieläkään vaikka siitä jo vuosia. Vaikkakin juuri tänään loppui eräs suhde jollaista en ollut koskaan tuntenut. Rakastan häntä, ja hän minua mutta välissä on liian paljon ongelmia.
Voin vain toivoa että jonain päivänä pystyn taas välittämään ilman että pelkään luottaa.
Minulle meni 10 vuotta ennen kuin uskalsin seuraavaan suhteeseen. Alussa meni 4 vuotta siihen etten edes huomannut miehiä ollenkaan-niin vähän olin kiinnostunut muista miehistä. Olin ikionnellinen kun tunsin pientä ihastumista 4 vuoden jälkeen joten tartuin siihen vaikkapa tiesin että se olikin turha ja väärä henkilö. Siihen meni 2 vuotta- ilman suhdetta! Teiniikäistä ihastumista vaan päästäkseen eteenpäin ja tunteakseni edes jotain. Sen jälkeen oli "haku päällä" 2 vuotta.
Syksyllä tapasin ihanan miehen-olin kuitenkin niin varovainen ja ehkä liiankin varma ettei minulle enää voisi tapahtua mitään sellaista joten en voinut antaa mennä. Empin ja epäröin, etsin lyhdyllä virheitä toisesta. Kun vihdoinkin aloin luottaa toiseen ja nauttia suhteesta niin hän oli jo ruvennut epäilemään koko asiaa. Ja se vasta oli sokkia-kaikki vanhat muistot tulivat takaisin, sen jälkeen käyttäydyin huonosti ja tuhosin mahdollisuuteni. Hirvittävä olo, varsinkin kun jo luulin löytäneeni elämässä jonkinlaista rauhaa ja onnea. En olisi halunnut mitään muuta, vaan sitä ihanaa rauhallista yhdessäoloa. Kaikki muu on kuitenkin vaan toisarvoista. Suhde olisi toiminut jos toinen olisi ollut avoin ja kertonut omista ongelmista, tai jos minä olisin antanut sille enemmän aikaa. Mutta sen sijaan tuhosimme kaiken. Tiedän että pärjään tästä eteenpäin jollain tavalla-olen vahva ihminen, mutta valitettavasti en usko enää onneen. Edessäni on taas 10 vuoden trauma...Ehkä pitempikin koska annoin kaiken tähän ja on vielä nuo vanhat haavatkin, puhumattakaan siitä että ikä jo painaa. Toivon tosiaan ettei muille käy näin.Ja toivon kaikkea hyvää ja onnea miehelle joka hetkeksi ainakin sai minut uskomaan tulevaisuuteen. Valitettavasti hän ei uskonut siihen.
tänne laitettaisiin ONNELLISIA tarinoita, nuo teidän tarinat monen vuoden suremisistanne ja siitä kuinka vieläkään ette ole päässeet yli, eivät ole mitenkään lohdullisia !
Exääni kohtaan en tunne tällä hetkellä minkäänlaista sympatiaa, koska hän minua petti. Kesti suunnilleen kahdeksan kuukautta, että tunne-elämäni palautui normaalille tasolle, siis sellaiselle että uskaltaisin esimerkiksi ruveta parisuhdetta muodostamaan. Eräs suhteeni sen jälkeen loppui ennen kuin ehti oikeastaan alkaakaan, joten tämän takia toivon hänelle elämässään kaikkea hyvää.
Voin luvata ihan varmaksi, että vaikka olisi maailman raadollisin ja tuskallisin ero kyseessä, vaikka rakasti toista NIIN paljon kuin mahdollista, vaikka takana olisi miten monta yhteen kasvettuja vuosia, uusi ja PAREMPI onni löytyy. Jokakerta.
Itselläni on takana kaksi hyvin tuskallista eroa. Toinen kesti kaikkiaan 6v ja toinen 2v. Molempia rakastin aluksi enemmän kuin itseäni, joiden vuoksi olisin voinut kuolla. Molemmat erot olivat katkeria , vihan siivittämiä, vieden minusta jotakin kaunista mennessään. Kärvistelin helvetissä ja toivoin kuolevani siihen tuskaan jota tunsin. Suhteiden taustat ovat monimutkaiset ja niiden tarina liian pitkä tässä kertoakseni, mutta vakuutan saaneeni kokea lähes kaiken pahan mitä parisuhteessa suinkin voi kokea, rakkauden julmimmatkin puolet. En usko, että niistä huonompaa suhdetta voi enää kohdalleni sattua.
Nyt olen taas tavannut erään, josta voisi tulla vaikka tuleva mieheni, mikäli annamme toisillemme aikaa. Ainekset kaikki ovat olemassa. Rakastuminen tosin ei tällä kertaa vienyt tajuntaani eikä ole saanut sydäntäni pakahtumaan. Silti aivan kuten edellisissä suhteissani, uskon että tämä voisi olla Se. Ja vaikka kaikki menisi jälleen pieleen ja tekisin jälleen yhden kuoleman, tiedän varmaksi tuolla olevan jonkun myös minua varten. Se tieto lohduttaa. Ja kun sen vihdoin oivaltaa, saa elämästä paljon muutakin irti! Mahtava tunne.
Parempaa iloa ja onnea on luvassa ihan kaikille, jotka eron tuskan joutuvat kärsimään. Lupaan sen.
Asia on niin, et se riippuu paljolti itsetunnosta ja "unohtamaan pystymisest"-jos pystyy.
Jos on saanut toisen kullan sittemmin kainaloon niin se saattaa helpottaa, mutta joskus silti voi muistella "niit aikoja", kun on surullinen olo.
Itse ojensin 17.5.1997 kirjekuoren minua vajaat 4 vuotta nuoremmalle naiselle ruokalassa, kun tein lukuvuoden loputtua opistosta poistumista.
Se oli ottanut opistosta toisen ja toivon niiden kummankin olevan onnellisesti aviossa nyt.
Olin sen miehen kaveri (en ole kumpaankaan ollut sen koommin yhteydes, koska emme vaihtaneet yhteystietoja), mutta en varmaankaan kykene unohtamaan, ennen kun dementia tulee vanhuusvuosina, jos sinne asti hengis olen...
Mutta jokaisella on kohtalonsa.
Koita kuitenkin toipua:D
Juha