ahmiminen

En edelleenkään ole terveydenhoitopuolen ammattilainen, mutta ahmimisesi kuulostaa taas yhdeltä tyypilliseltä BED-tapaukselta. Eli luultavasti kärsit epätyypillisestä syömishäiriöstä ja nyt otat pikimmiten yhteyttä lähimpään terkkariin tai vastaavaan ja kerrot ahmimisestasi. Kannattaa mainita tuo BED (Binge Eating Disorder), niin osaavat lähtä purkamaan ongelmaasi oikeasta päästä. Siitä se lähtee, aivan varmasti sinut otetaan tosissaan. BED-potilaita on paljon, noin 2 % väestöstä, se tekee 100 000 suomalaista. Et siis todellakaan ole yksin ongelmasi kanssa!

Netistä löytyy tästä häiriöstä aika paljon tietoa hakusanalla BED.

Edelleen korostan ammattiavun merkitystä, mutta voit myös itse hoitaa itseäsi syömällä vähän mutta säännöllisesti (älä kiduta itseäsi paastoamalla, se lisää ahmimiskohtauksia, eläkä käy kaupassa nälkäisenä, silloin sorrut helpommin ostamaan herkkuja). Kannattaa myös pitää ruokapäiväkirjaa, johon kirjaat syömiset, mutta myös omat mielialasi. Näin opit tunnistamaan tunnetilat, joihin haet lohtua ahmimalla ja siten keksimään jonkun toisen toimintamallin tilanteiden hallitsemiseksi. Onnea matkaan!

Mulla on ihan sama onglema. Ahmiminen. Älytön ahmiminen. Sitä on huono omatunto jo samalla kun lappaa ihan mitä vaan, mitä löytyy mahaansa. Sitten vihaa itseänsä sen jälkeen. Tämä on aika kauheaa. Olen jo aikuinen ja olen ollut samanlainen varhais teini-iästä lähtien. Olen tosi terveellisellä ruokavaliolla ja sitten kun retkahtaa, niin ei loppua näy. Koskaan ei ole osannut apua hakea, kun eihän se ole syömishäiriö.... Ei edes tiedä kenelle kertoisi ja kehtaisikaan. Silti syöminen ja sen ajattelu hallitsee elämää ja aiheuttaa sairaalloisia itseinhon tunteita ja kauheaa psyykkistä pahaa oloa.

Uskomatonta miten samankaltaisia ajatuksia täältä löytyy...
Olen 22-vuotias opiskelijatyttö ja olen taistellut paino- ja ruoka-asioiden kanssa vuosia, ala-asteelta lähtien. Jo vuosia olen tiedostanut, ettei kaikki ole kunnossa, mutta jotenkin... Niin, minulla kun ei ole sitä bulimiaa (vaikka olen oksentamistakin kokeillut ahmimissessioiden jälkeen) tai anoreksiaa enkä ole laihtunut, niin eihän minulla tietenkään mitään ongelmaa voi olla! Lääkärille tai muullekaan ammattilaiselle en ole uskaltanut asiasta kertoa, koska tuntuu, ettei minua oteta tosissaan - juuri sen takia, ettei ongelmani ole "näkyvä".

Ahmin yksinäni - välillä tuntuu kuin astuisin ulos itsestäni ja seuraisin sivusta, kun käsi kurottaa keksipaketille, suklaalevyn suuntaan, pakastimeen jäätelöä ottamaan, vaikka juuri sanoin itselleni "ei enää!"
Tiedän, ettei minun pitäisi, tiedän että saan syömisistäni mahdottomasti ylimääräisiä kaloreita, tiedän että vain lihon, mutta silti mikään ei tunnu estävän... Koitan ajatella, että lupasin poikaystävälleni ottaa vain yhden keksin, yhden karkin - mutta mikään ei auta. Valehtelen. Koitan peitellä syömisiäni.

Ahmimisen jälkeen valtaa niin älytön itseinhon tunne, että tekee mieli ihan lyödä itteensä. Suunnitelen edellisenä iltana jo seuraavan päivän syömisiäni. Tuntuu, että ruoka ja kalorit hallitsevat päivääni ja elämääni, mutten kuitenkaan pysty pitämään syömisiäni kurissa. Tämä itseään vastaan taisteleminen - ja siinä häviäminen - on vaan niin turhauttavaa. Tuntuu, etten millään enää jaksa tätä.

Olen jo kolmikymppinen nainen ja omat syömishäiriöni alkoivat jo teini-iässä anoreksialla. Myöhemmin kuvioon tuli mukaan BED jota "hoidin" joko laksatiiveilla ja/tai liaallisella liikunnalla.
Olen yrittänyt puhua asiasta läheisteni kanssa, mutta koska olen normaalipainoinen, eivät muut ymmärrä miksi teen asiasta numeron. Tarvitsisiko sitten olla todellakin ylipainoinen jotta minut otettaisiin tosissaan? Sehän tässä syömishäiriössä on niin ongelmallista: näytän noin päällepäin ihan normaalilta, mutta korvien välissähän tämä ongelma on. Tiedän kaiken mahdollisen kaloreista, liikunnasta (olen käynyt liikunnanohjaajan kurssit), terveellisestä ruuasta, syömishäiriöistä, mutta tieto ei todellakaan takaa apua, muutoksesta puhumattakaan.
Nyt olen päässyt eroon laksatiiveista, olen ottanut tuon tutun "jos syöt-kärsit" - asenteen. Liiasta liikunnasta en ole päässyt eroon ja se varmaankin pitää minut suht normaalin kokoisena.
Muutamia vuosia sitten kuvioon tuli mukaan tuo ahmiminen, aivan holtiton sellainen. Ruoka ei edes enää maistu miltään, eikä minulla todellakaan ole nälkä, mutta jokin vaan pakottaa minut syömään.
Olen yrittänyt selvittää itselleni, että kysehän on vain selkärangasta, tahdonvoimasta, mutta eipä taida näin olla. Tiedän, että tarvitsen apua, mutta ottaakohan kukaan minua tosissaan? Kerran yritin mainita kamppailusta painoni kanssa lääkärille joka vain totesi, että ai, mistäs sun nyt pitäis laihduttaa? Juttu jäi sitten siihen.
Eli kamppailen ahmimisen kanssa yksin, kuten monet muutkin.

Uuuh, mä oon syönyt tänään kanssa aivan kamalan ahdistavan hirveän paljon ja aivan todella todella paha olo. Oon yrittänyt hallita syömisiäni jostain 11-vuotiaasta, nyt oon 23v, ja saanutkin välistä laihdutettua.

Mutta ootteko ikinä ajatellut, että ahmimista vois tavallaan verrata alkoholismiin? Musta tuntuu, että musta ei voi esimerkiksi koskaan tulla herkkujen kohtuukäyttäjää. Oon jo vuosia harrastanut sellasta politiikkaa, etten yksinkertaisesti osta itelleni kotiin mitään. Mutta auta-armias jos ostan. Ja kun kämppikset ostaa. Ja mä syön myös ja pääasiassa salaa. Siitä se on joskus tenavana lähtenytkin: oon salaa syönyt kaikki äidin vierasvarat. Ja oon myös aina hävennyt sitä, kuinka hallitsematonta oma makean syönti on. Sitä ei vaan osaa lopettaa, vaikka olisi jo kuinka paha olo. Myös müsli, murot ja kaikki mahdollinen närkittävä alkaen hapankorpuista menevät ja nopeasti.

Ei tää oo normaalia. Mutta jotenkin nyt vasta tänään todella havahduin siihen, että tää ei todellakaan oo normaalia. Mua on vaan aina pidetty vähän persona, mutta oon kuitenkin normaalipainoinen ja elämä on muuten kunnossa. Mutta suhde syömiseen ei kyllä todellakaan ole.

Nyt kun ajattelee, niin kaikki tuo ahmiminen on tosi naurettavaa. Kun lukee sen muiden kirjottamana ja huomaa kuinka paljon samoja piirteitä itsessänikin on niin mua se jotenkin vaan huvittaa. Joku mun oma tapa reagoida tähän. Ja se työ ja aika joka kuluu siihen. Aivan älytöntä.

Ite oon 20 vuotias opiskelija ja todellakin tuttuja tunteita kaikki edelliset. Joskus päivällä jo mietin mitä söisin koulun jälkeen. Makean himo on aivan älytön. En aluksi ajatellut että mulla on ongelma, mutta ruoka alkoi vähitellen pyöriä useammin päässä. Kun muutin opiskelemaan niin sitten mun ahmiminen vaan paheni. Useimmiten syön yksinäisyyteeni, ja todellakin häpeän tätä. Noin puolenvuoden ajan oksennin aina ahmimisen jälkeen..Söin todellakin aivan järkyttäviä määriä, melkein mitä tahansa kaapista vaan löytyy. En tajua miten sitä ahmiminen yltyy kun sen on aloittanut. Kun oksensin noin kolmesti viikossa tajusin että nyt on jotakin pielessä. Ja pahasti. Lopetin oksentamisen, mutta ahmiminen jäi, ehkä se kuitenkin on vähän vähentynyt kun lopetin oksentamisen, vaikka monta kertaa on tehnyt mieli mennä vaan oksentamaan kaikki pois mitä on ahminut. Mutta päätöksestä on vaan pidettävä kiinni.

Mun mielestä tässä on kyse tahdonvoimasta. Täytyy olla tahtoa. Ite olen -kaikki tai ei mitään-ihminen. Jos jotakin syön niin syön sitten kunnolla. Jos päätän olla syömättä/ostamatta mitään, siis todellakin päätän, niin usein oon hymysuin monta päivää. Oon normaalipainoinen, ja tietysti haluaisin laihtua, mutta itse laihtuminen ei oo mulle pakkomielle, vaan lihomisen pelko ahmimisen jälkeen.

Ajattelen nyt että tänään on hyvä päivä parantua, ja parannusta onkin tapahtunut kun lopetin oksentamisen, ei heti, mutta hiljalleen. Paino on hieman noussut kun lopetin oksentamisen, mutta olo on paljon parempi. Tunnen itseni enemmän elävämmäksi, ja pyrin välttämään yksinoloa, silloin pahimmat ahmimiskohtaukset tapahtuvat.

Tiedän että tästä voi parantua, mutta mulla ei oo ollu voimia, enkä ole oikeastaan kartoittanut tätä mun ongelmaa kunnolla. Oon kyllä kirjoittanut ruokapäiväkirjoja yms, mutta aina kun ahmimiskohtaus on tullut, niin kirjoitteleminen on jäänyt vähemmälle, ja siten myös itsekontrolli, valehtelen tavallaan itselleni kun jätän kirjoittamatta niitä järkyttäviä määriä ruokaa, mitä oon päivän aikana ahminut.

Paras keino on olla ostamatta mitään kotiin. Aina on auttanut kun oon elänyt kaapit melkein tyhjillään ja makeaa oon syönyt vain kun sitä on tarjolla vain vähän niin sitä ei voi ahmia. Ja voi taivas kuinka hyvä olla on sen jälkeen kun on ollut pitemmän aikaa ahmimatta!

Ajatelkaa vaikka sitä hyvää oloa, jos jätätte syömättä/ ostamatta joitankin herkkuja. Usein se lähtee vain yhdestä ainoasta karkista, sipsistä, kakun palasta, mistä vaan. Mulle itselle on ollut aivan turhaa ajatella että yhdessä suklaapalassa on koko suklaan maku: yhden palan jälkeen ei pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan käsi ja suu todellakin toimivat kuin automaattinen kone.

Mitä kauemmin on erossa makeasta, niin huomaa että makeaa tekee mieli kokoajan vähemmän. On helpompi jotenkin kontrolloida itseään, kun tietää ettei siellä kaapissa ole mitään hyvää. Jos tekee mieli ahmia, niin ahmii sitten vaikka porkkanaa, ei siitäkään hyvä mieli tule, mutta on lohduttavaa ainakin ajatella että tulee vähemmän kaloreita. Eikä sitä todellakaan pysty syömään paljon, nim.kokemusta on :)

Mutta voimia teille, ja kiitos kun sain jakaa tän teidän kanssa. Ja tänään aion todellakin parantua. Ajatelkaa jos kukaan meistä ei ahmisi, laihduttaminen olisi paljon helpompaa ja voi mikä olo! Aivan tulee hyvälle mielelle kun ajatteleekin niitä kertoja kun on todellakin kieltäytynyt hyvästä. Tunne että on voittanut itsentä( missä tahansa) on aivan mieletön.

Nyt on jo valmiiksi hyvä olla kun tietää että nyt mä todellakin parannun!

Hei!
En valitettavasti osaa vastata kysymykseesi, miten lopettaa ahmiminen, koska en itsekään tiedä. Mutta voin kertoa oman kokemukseni asiasta, jos se auttaisi sinua ymmärtämään ettet ole ainoa. Olen sairastanut anoreksiaa parisen vuotta. Pääsin juuri kotiin 9 kuukauden sairaalajakson jälkeen ja silloin alkoi ahmiminen... Koska painontarkkailu on vieläkin suuri asia elämässäni, tuntuu ahmiminen ja itsekontrollin menettäminen erityisen pahalta.
Mutta kaikista inhottavinta on, kun ei näe loppua, lieneekö sitä ikinä tuleman..?
Ahmin joka päivä. Aloitan tavallisesta ruuasta,
ja päädyn itse kyhättyihin sörsseleihin
kun kaapeista muuta löydy.
Ahmiminen hallitsee elämääni enkä pysty kontrolloimaan sitä, mutta silti pieni toivonkipinä, unelma paremmasta elää, mitä jos...
Kaikki jotka kärsitte samasta ongelmasta, älkää luovuttako, olkaa vahvoja, taistelkaa.
En sano että se olisi helppoa, mutta
mitä voit hävitä?
Niimpä-et mitään.

onhan niitä muitaki syömishäiriöitä ku anoreksia ja bulimia ja tuo vielä kuulostaa aika pahalta. Hae ihmeessä apua :)

Voi jessus, nää viestit on ihan ku mun itseni kirjoittamia! Hetki sitten tuli syötyä 2 lindströminpihviä, 2 perunaa, vajaa 400g raejuustoa, 2 näkkäriä (voilla kinkulla tomaatilla salaatilla) ja juotua lasillinen piimää... karmee olo! Ja vasta aamulla vetäsin lautasellinen kaurapuuroa maitoa ja marjoja, sekä pari lasillista piimää. Nyt on niin ällö olo et ei mitään rajaa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää niin loppupäivä menee energiajuoman voimin syömättä mitään, ikään kuin itseään rankaisten siitä ettei taaskaan oo ollu mitään itsekuria. Sit illalla iskee taas hirvee nälkä ja sen tietää mitä siitä seuraa...

Kyllä sut otetaan tosissaan. Mullakin on samanlainen ongelma. Mut kuulostaa siltä, että sulla saattaa olla BED.

ihmeessä apua, jo pelkkä keskustelu ja kertominen auttaa. Salaisuuden pitäminen vie kauheasti elimistöltä voimia, sitä ei huomaa ennen kuin siitä vapautumisen jälkeen. Kun tunnustaa olevansa avun tarpeessa ja hakee sitä, ei tee mitään väärää, päin vastoin se on askel parempaan. Tsemppiä. Ahmin itse, lihonut 97-->125 vuoden aikana, ja menen syyskuussa terapiaan.

minäkin ahmin ruokaa kun masentaa. haluaisin vain olla yksin pimeässä huoneessa peittojen kera. Syön ruokaa aika paljon mutta ei se näy minussa paljoa pääälläpäin. siis en ole lihava. Minua masentaa usein ja stressaan koulua ja kaikkea elämässä! Apua kiitos.. )= ?

tiedän että on jo vanha viesti, mutta...
itellä ihan samanlainen tilanne, paitsi saatan olla syömättä koulupäivinä mitään paitsi mustaa kahvia ja vähän omenaa, mennä kotiin iltapäivällä ja suunnata suoraan keittiöön..
söin tänään omenaa, 6 näkkäriä voilla, 5 kertaa muromysliä jogurtin ja maidon kanssa, 4 digestiveä, kylmäsavulohta..
sairasta tällainen... kaikki alkoi kun yritin laihtua anorektiseksi mutten onnistunut..
olen lihonut joku 4-5 kg parissa kuussa...

Lukeekohan tätä keskustelua edes kukaan enää? No, ajattelin kirjoittaa siitä huolimatta, koska tunnistin todellakin itteni varsinki alottajan viestistä...
Maanataista perjantaihin asti päivät menee syömisten ja liikunnan osalta hyvin ja tasapainoisesti, mutta perjantaista sunnuntai-iltaan helvetti on auki! Vedän kaikkea mahdollista, tänäänkin normaalin ruuan lisäksi olen syönyt n 200g suklaata, turkinpippureita, jäätelöä, puolitoista possumunkkia, korppuja maitoon kastettuna 4kpl... ällöttää, mutta koko ajan tekee jotain mieli!

Sunnuntaina on sitte niin kauhee olo ja ruuansulatus on ihan sekasin, joten ällöän kaikkea niin paljon ettei edes tuota ongelmia olla ilman herkkuja arkisin... Olis vaan niin ihana selviytyä viikonlopuistaki ahmimatta, ja syödä vaikka sillon tällön jäätelö tai pulla arkenakin, mutta kyllähän sen tietää miten siinä käy jos johonkin sortuu.... :(

Olis ihana saada jotain tukea, että vois yhessä tsempata vaikkeitten paikkojen yli, ja sais taas sen normaalin asenteen takas syömiseen! KOska joskus, jos ei muutakaan ole, saatan syödä juurikin leipää, jogurttia, lämmintä ruokaa, ihan mitä vaan kunnon annoksia ://

Hei!

Täällä myös yksi kohtalontoveri. Tätä on jatkunut jo usean vuoden ajan, ja vaikka olen aina pysynyt normaalipainon rajoilla, niin ällötän itseäni suunnattomasti jos esim. kasvan hoikasta koosta normaaliksi..laihduin tämän vuoden aikana 10kg (varmaan pieni opiskelustressi ja syömishäiriö) mutta nyt herkut ovat taas alkaneet maistua entiseen malliin. Selittelen itselleni että elämästä (lue: herkuista) saa nauttia..päivittäin..iltaisin..pelkään että lihon ne 10kg tätä menoa hetkessä enkä kestä enää itseäni. Herkuttelu/ahmiminen saa vihaamaan itseään, eikä mikään kiinnosta. Olen skipannut tapaamisia kavereiden kanssa vain että pääsen kotiin yksin herkuttelemaan. Kuinka säälittävää..

Olisi kiva lueskella muiden tarinoita. Olen miettinyt jo pitkään, mistä oma syömiseni johtuu, ja todennut suurimmaksi tekijäksi yksinäisyyden. Minä myös nautin suunnattomasti herkuista (sokerista ja rasvasta), mutta olen samalla hyvin tietoinen ja tottunut omaan hoikkaan vartalooni. Siksi syömisten tarkkailu ja herkkujen kanssa kamppailu tuntuvat olevan loputon missio, josta ei pääse täydellisesti eroon koskaan. Tosin ensi kuussa on tiedossa maiseman vaihdos ja täysin uusi ruokakultturi, jonka vuoksi olen hyvin toiveikas myös uuden ruokavalion ja tottumusten suhteen. Kyseessä on lämmin maa, josta ei täällä syömiäni lempiherkkuja löydy.

Päivä kerrallaan..eikä olla liian ankaria itseämme kohtaan, okei?

Niinhän se menee, että päivä kerrallaan ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Tänäänkin kun heräsin seitsemältä, pakotin itseni kunnon lenkille heti ensimmäiseksi. Oli huono omatunto eilisistä syömisistä, mutta sitä onneksi lievensi se, etten syönyt sitten illalla enää muuta kuin niitä herkkuja... Vaikka eihän sekään ole terveellistä varmaankaan, mutta ainakin paino pysyy paremmin kurissa... JA kun tänä aamuna vaakalle rohkaistuin, niin se näytti jopa 400g vähemmän kuin perjantaiaamuna, kun olin syönyt koko alkuviikon terveellisesti.. Outoa?! (Mutta tietysti miellytti minua, olipa syy mikä tahansa :P) Mutta siis eilinen meni niin överiksi, että tällä hetkellä ei tee mitään mieli. Onneks viikonlopusta on tulossa kiireinen niin on muuta ajateltavaa. Ensi viikolla yritän syödä makeaa, jos mieli tekee kohtuullisesti ja toivon, että se estää viikonlopun ahmimista.

Mulle ei ole käynyt koskaan niin, että olisin jättänyt jonkun tapaamisen välistä ahmimisen takia, mutta joskus olen kyllä ollut ihan muissa maailmoissa kun olen vain odottanut, että milloinka pääsen ahmimaan itseni täyteen! :/

Mutta nyt taas kerran yritän ryhdistäytyä ja selvitä tästä viikonlopusta kunnialla...

Voi, tuntuu että olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, pitää tulla kirjoittelemaan syistä ja muista paremmalla ajalla :)

Moi! minäkin etsin googlaamalla apua itselleni ja löysin tämän, yllätyksekseni tuoreitakin viestejä löytyy. Itsellä täysin samanmoisia tarinoita kuin edellisillä. Itse sain hetkellistä apua siitä että lopetin laihdutus ajattelun!!! Keskityin vain siihen että syön _säännöllisesti_ aamulla,lounaan,välipalan,päivällisen ja iltapalan. Suunnittelin vihkoon etukäteen mitä syön tänään,huomenna ja ylihuomenna. Seurasin listaa tarkasti ja yliviivasin aina kun olin syönyt. Tein listojen mukaan myös kauppalistan,enkä saanut ostaa mitään listan ulkopuolelta. Lisäksi mietin itselleni kivan harrastuksen,sen ei tarvitse olla liikuntaa,mutta itselläni se kuitenkin on sitä. Aloitan ratsastuksen ja liityin kuntokeskukseen..tykkään jumpata/tanssia ihan älyttömästi,mutta en ole mikään himo urheilija. Aijonkin ottaa harrastuksen niin että en pidä sitä laihdutuskeinona,vaan kivana harrastuksena,en pakota itseäni jumppaan,mutta koitan käydä edes pari kertaa viikossa,kertakin riittää. Samalla hoidan terveyttäni ja teen sellaista mistä nautin ja saan hyvän olon. Voin mennä vaikka venyttely tunnille ja sekin riittää..kaikki nämä tuo järjestystä ja turvallisuuden tunnetta elämään. Itse pidän myös noiden ruokalistojen kanssa tunnepäiväkirjaa,kirjoitan aina päivän kohdalle jos meinaa ahmituttaa,analysoin miksi,tunnetilaa ja miten koitin itselleni sepustaa ja antaa luvan muka ahmia. tämä auttaa tunnistamaan miksi ahmin ja selättämään ne tunteet muutoin,olemalla vain. Minulla myös auttoi se että hoitovapaalta siirryin työelämään, töissä en voi ahmia ja kotonakin illalla seuraan listaa. Vloppuina on TODELLA vaikeaa..olen sallinut itselleni la karkkipäivän,mutta se ei olekkaan toiminut vaan ahmin sitten kokopävän..pitääkö totaali kieltäytyä? yhdenlapsen äiti 23v.

Mä oon kyllä skipannut kamutapaamisia (ystävät asia erikseen) sen takia et pääsen kotiin mässäämään ruoalla. Tänään on mennyt ruisleipä, suklaapatukka, dallaspitko ja 500ml ben&jerrys -jäätelöboksi..ajattelin sitten olla syömättä kunnon ruokaa, kun ei sitä edes tee mieli.

Mietin, että kuinkahan pitkään tällaista voi jatkaa ennenkuin se alkaa toden teolla näkyä kropassa. Inhoan laihduttamista, ja haluaisin pitää vastaisuudessakin valinnanvapauden myös ruokailun suhteen. Kuinka herkuttelu voikaan olla näin suuri juttu?? Ja kuinka paljon uskallan lihoa, kunnes teen (toivon mukaan) asialle jotain??? Mikä mua edes OIKEESTI kiinnostaa, muu kuin ruoka? Oon aika hukassa elämän ja itseni suhteen..

Mulla on muuten sama ongelma kuin monella muulla, että jos ostan pitkon/jäätelöboksin/keksipussin/suklaalevyn, ei syömistä osaa lopettaa normaaliin kylläisyyden tunteeseen, vaan homma on vietävä loppuun eli syötävä kaikki kerralla, (ähkyyn) loppuun asti..(ihan kuin tuhoaisi jotain todistusaineistoa..). Multa ei siis löydy minkäänlaista itsekuria, eikä moisesta sillä hetkellä edes välitä.

Minulla on tiedossa välivuosi, mutta ei vaihdon merkeissä vaan reissauksen..oon vähän mietiskellyt että mitähän matka tulee pitämään sisällään, koska tällä hetkellä ajattelen ruokaa ja herkkuja Päivittäin, useita kertoja päivässä ja esim. työpäivät kuluvat usein haaveillen siitä, mitä aion illalla herkutella..tämän viikon vakkari on ollut jäätelö, olen onneksi pysynyt kohtuudessa (ben&jerrys 100ml/päivä joku pikku suklaa) mutta pelottaa, että jossain vaiheessa sekään ei enää riitä vaan alan mässäillä ihan mahdottomia määriä, sitä itsekään tajuamatta.

Tulkaahan muutkin päivittämään kuulumisia..ja jos jollain on jotain uusia vinkkejä tilanteen hallintaan, niitä otetaan mielenkiinnolla vastaan. Oon kuullut paljon puhetta siitä, kuinka pitäisi vaan antaa periksi ja nähdä kaikki ruoat (myös herkut) "sallittuina", jolloin niiden houkutus alkaa kadota..eli jos syöt herkkuja päivät pitkät, et enää tuntisi niin suurta himoa niitä kohtaan..okei, been there done that, enkä tiedä miten pitkään tuota kokeilua olisi pitänyt jatkaa, mutta 2vkon mässäily ei tuottanut ainakaan mulla toivottua tulosta..terv. 5 kg...toivon niiiiin sydämeni pohjasta että tilanne muuttuu kuukauden päästä, kun reissu starttaa! Enpähän ainakaan pääse mässäilemään tuttujen "turvaherkkujen" kanssa..jätskikin sulaa siellä päin maailmaa niin äkkiä. THANK GOD.

Oon nyt parin viime viikon aikana miettinyt pään puhki, että mikä mua oikein riivaa, kun viikot menee hyvin, eikä mulla oo ongelmia herkkujen kanssa. Sillon pystyn jopa syömään esim jäätelön ja sitten ei tee muuta mieli. Rakastan sitä oloa, kun ruuansulatus toimii taas hyvin, eikä tarvii kantaa huonoa omatuntoa mukana syömisten takia. (tämä siis tapahtuu vasta noin keskiviikkona, ennen kuin pääsen viikonlopun aiheuttamasta turvotuksesta ja morkkiksesta suht yli..)

No, sittenpä tulee perjantai-ilta, jolloin kakki yleensä alkaa. Ajatusmaailma muuttuu ihan täysin ja en osaa ees kuvailla, miltä musta sillon tuntuu. Mätän vaan kaikkea mahdollista ihan robottimaisesti ja se on ihan ok. Siis siltä musta tuntuu, vaikka tiedänki tulevan olotilan. Sitten ahmimisen päätteeksi tulee hetki, ku ei vaan mitään enää saa alas. Laahustan nukkumaan siinä tunteessa että viimesimmät ruuat on kurkussa asti, ku ne ei enää mahaan sovi :( Sydän hakkaa ja mahassa kuplii. Siinä sitten löydän taas itteni katumasta ihan pohjille vajonneena.

Viime viikko meni sentään ihmeen hyvin, söin järkevästi sunnuntai-iltaan asti! Olin niin tyytyväinen itteeni ja saanut nauttia hyvästä olosta suht monta päivää, mutta eilen sitte kaikki alko poikaystävän karkki- ja sipsipussin lopusta, jonka jälkeen äiti oli tehny mustikkapiirakkaa, jonka kanssa meni jäätelöä. Ja kaiken huipuks oli vielä lisää karkkia! Mulla ei saa olla houkutuksia :/ Mutta itteenihän mä saan vaan syyttää ku piti sitä saakelin torttua lappaa lautaselle ja sittä vielä naamaan. Ja olo oli taas yhtä ihana ku aina ennenkin..

Uus viikko, uus ryhdistäytyminen, vaikka nyt ei kyllä yhtään mitkään lenkkeilyt ynnä muut jaksas kiinnostaa. Mut alotampa syömällä viisaasti ja toivon, että tämä eilisen aiheuttama turvotus häviäis äkkiä..

Ja muuten tuosta ajattelutavasta, että näkisi kaikki sallittuina syömisiä on apua. En ois selvinny viime viikolla noin pitkälle, jos oisin kieltäny iteltäni kaiken. Söin jäätelöä ja vähän irtokarkkeja ja ajattelin, että voisin syödä enemmänkin, jos tekee vaan mieli. Mutta ei tehnytkään. En tiedä, onnistuuko aina noin hyvin, mutta ainakin mulla viime viikolla.

Ja mullakin on ollut tapana mietiskellä, mitä söisin viikonloppuna, kun se on vihdoin sallittua. Yritän ajatella nyt niin, että viikonloppukin on ihan yhtä tasa-arvoinen kuin muut päivät, ja voin voin syödä makeaa keskellä viikkoakin. Jos kuitenkin olen erehtynyt ahmimaan (niinkuin eilen illalla) tasoittelen tilannetta seuraavina päivinä kunnes olo on taas parempi. Eli tänään ja huomennakin pyrin syömään terveellisesti, ja juon paljon vettä, että se tehostaisi aineenvaihduntaa.

Aamulla oli kyllä heikko hetki; teki mieli syödä sitä eilistä mustikkatorttua ja korppuja, joita kastaisin maitoon. Otin jo lasin ja kaadoin siihen maitoa. Otin jo korppuja esille, vaikka epäilyttikin koko homma. Rupesin miettimään, että takana on vasta yksi ahmimispäivä, (vaikka siis käsittikin vain illan, mutta lasken koko päivän menneen piloille) normaalisti menee kolme, ennenkuin saan itseni ryhdistymään. Niinpä tein jotain historiallista, laitoin korput kaappiin, kaadoin maidon takaisin purkkiin ja menin nukkumaan :DD Voi kai tuostakin olla ylpeä. Herättyäni "päiväunista" olen ollut ihan ok-fiiliksissä, vaikka aamulla meinasinkin retkahtaa.

Yritän tulla kirjoittelemaan tänne useammin, vaikka en olekaan kovin hyvä kirjoittelemaan sujuvasti ja saan aina miettiä, mitenkä oikein selitän asiat järkevästi. Tämä keskustelu on kuitenkin auttanut jo pelkästään olemassa olollaan. Helpottaa, kun tietää, ettei ole ainoa.

Ihan paska päivä. Eilisen sinnittelin vastentahtosesti, vaikka mulla ei ollutkaan samanlaista ryhdistäytymisen halua ku aina aiemmin on ollut viikonlopun jäliltä.
Tänään oon taas antanu mennä kaiken päin persettä ihan suosiolla, aattelin, että mikäs siinä, torstaina alkaa taas opiskelut, joten sallin tämän itelleni. Sitten ryhdistäydyn, mutta enpä tiiä onko musta siihenkään. Menen kyllä keskiviikkoiltana takas opiskelukaupunkiini, missä mulla on vuokra-asunto poikaystävän kanssa. Ei olla oltu siellä melkeimpä koko kesänä. Poikaystävä lähti armeijaan ja oon ollu äitin luona.
Se on sitten uus elämäntilannekin, ku joudun olemaan viikot yksin asunnolla, oon ajatellu, että saattaahan se olla ihan hyväki, ostan vaan terveellistä ruokaa ja käyn aikani kuluks lenkillä. Toisaalta, siinä saattaa kyllä käydä just toisinki, vedän yksinäisyyteen ja ikävään kaikkee paskaa ja lojun sisällä. No yritän ainaki ryhdistäytyä.

Mulla on myös kauhee lihomisenpelko, joka hillitsee osittain tätä ahmimista. Käyn joka aamu vaa'alla enkä kestä, jos lukema ylittää tietyn rajan. Nyt tuntuu, että paino on jääny pysyvästi sen rajan yläpuolelle, mikä masentaa vaan entisestään. Paino heittelee kilon verran viikon aikana näitten ahmimisien takia, viikonlopun jäliltä tietysti suurimmillaan, ja loppuviikolla taas normaalilukemissa, mikä on kyllä nykyään kaksi kiloa enemmän kuin ennen kesää... :/

En jaksa tämmöstä, tää on ihan sairasta, äiti ja poikaystävä pitää mua vaa jonain herkuttelijana, ei ne osaa aavistaa että tähän liittys jotain sen vakavampaa. Mulla on tämä ahmiminen alkanu joku vajaa vuos sitte, laihuttamisen jälkeen. En ollut mikään ylipainoinen, kun alotin laihduttamaan, olin vaan lihonut ja halusin tulleet kilot pois. Sitä ennen mun suhde ruokaan oli ollut ihan normaali, en miettinyt kaloreita, eikä herkutkaan ollu mulle siis ongelma. Söin niitä vaan liikaa, jonka seuraksena lihoin. En kuitenkaan ahminut.

Kuulostaa varmasti oudolta, mutta nautin laihduttamisesta. Se tapahtui mulla niin helposti. Söin terveellisesti, jätin vaan herkut pois ja söin iltapalalla hedelmiä ja maustamatonta jogurttia, sen radikaalimpia muutoksia en ruokavaliossa tehny. Lisäsin vaan liikuntaa ja niinpä laihuin parissa kuukaudessa 6 kiloa. Sitten paino ei enää laskenutkaan ja päätin olla tyytyväinen. Paino pysyi hyvin kurissa ja liikuin edelleen, mutta sitten aloin sallimaan itselleni herkuttelun viikonloppuisin. Ajattelin, että viikot tsemppaan ja viikonloput syön, mitä huvittaa. Se oli maailman idiootein päätös. Juuri siihen aikaan suunnittelin innolla, mitä syön viikonloppuna, kun menen käymään äitini luona. Elimme siis poikaystäväni kanssa viikot terveellisesti, hän liikkui paljon ja treenasi armeijaan lähtöä varten. Myös minä kävin paljon lenkillä, koska en viitsinyt olla yksin kotona poikaystäväni ollessa kuntoilemassa. Viikonloput olin äitini luona, poikaystäväni kotonaan, iltaisin hän tuli aina äitini luo. Päivät olin kuitenkin ehtinyt ahmia, plus sitten vielä iltaisin poikaystäväni kanssa. Hänkin syö paljon makeaa, mutta ei vain liho, eikä siis lainkaan ahdistukseen, niinkuin minä...

Kevät meni samoissa kuvioissa, ahmin viikonloput, kuritin itseäni viikot. Paino pysyi samassa, jos ahmimisesta johtuvia ajoittaisia heittelyjä ei lasketa. Tuli kesä, muutin äitini luokse, koska olin kotikaupungissani kaksi kuukautta kesätöissä. Myös poikaystäväni asui äitini luona ja kävi itse töissä. Sitten hänellä alkoikin armeija ja nyt sitä ollaankin tässä, kaksi kiloa painavampana kuin keväällä.

Joskus olen toivonut, että en olisi alkanutkaan laihduttamaan, sillä siten suhtautumiseni ruokaan olisi terve. Mutta toisaalta, jos en olisi havahtunut lihomiseeni, saattaisin olla vieläkin painavampi kuin aloittaessani laihduttamisen.

Olen kuitenkin helpottunut, että pääsen takaisin omaan kotiini, jossa ei ole turhia houkutuksia tarjolla. Yritän todella saada ne kaksi kiloa pois, vaikka niillä ei varsinaisesti ole ulkonäöllistä väliä (en itse ainakaan huomaa eroa) minulla on silti parempi olo entisessä painossani. Se saattaa kyllä johtua siitä, että päiväni menee helposti pilalle, jos vaaka ei näytä tiettyä lukemaa... Taidan jättää vaakan tänne äitini luokse (raahasin sen kesän alussa tänne, että voin tarkkailla painoani...) ja keskittyä kuuntelemaan omaa kehoani. Lukemat eivät loppujen lopuksi kerro mitään todellisuudesta.

Huhh, tulipa taas tekstiä kun alkuun pääsee. On valtava helpotus vain antaa tekstin tulla nimettömänä, vaikka tätä vuodatusta ei kukaan viitsisikään lukea. Ainakin nämä ajatukset ovat pois päästäni, sillä en usko, että pystyisin kertomaan ahmimisesta poikaystävälleni, vaikka hän varmasti kuuntelisikin ja ymmärtäisi, ja haluaisi auttaa. Liian hävettävää. Kerron hänelle, jos minua ahdistaa jokin, mutta en kehtaa kertoa, mitä keinoa käytän poistaakseni sen olon itseltäni.

Eiköhän monikin jaksanut lukea, hyvää tekstiä ainakin. (: On helpottavaa lukea toisten kirjoittamaa tekstiä, joka kuitenkin on kuin omista ajatuksista, ei tarvitse yrittää itse selkiyttää niitä ajatuksia tekstinmuotoon. Mutta tosiaan, itellä vähän sama ongelma, kun oon esim. porukoilla, kavereilla tai jossain muualla, jossa "syön normaalisti/olen normaali" niin heti kun paluu kotiin, omaan kämppään koittaa, on pakko päästä purkamaan ne paineet ahminnalla (ja oksentamalla tietenkin). Nyt oon asunut 1,5vk porukoilla, oottelen muuttoa opiskelupaikkakunnalle, ja tuntuu että pää räjähtää. Tänäänkin oli ihan järkyttävä olo, oisin vaan tahtonut mennä kauppaan, ostaa pari säkkiä ahmittavaa ja ahmia, oksentaa, ahmia, oksentaa.. niin kauan että olis tää sisäinen "paine" helpottanut. No, mä en kuitenkaan voi ahmia (tai no ahmia voin) ja oksentaa täällä, tai siis nimenomaan tota oksentamista. Mun perhe tietää mun bulimiataustasta, ja varmaan huomaamattaan tarkkailee, että meneekö mun syöminen ahminnaks, sillä sitä seuraa AINA ja poikkeuksetta oksentelua. Joten, tää päivä oli ihan kamala, itkin, siis oikeesti itkin kun oli niin turhautunut olo, enkä päässyt tutulla tavalla sitä helpottamaan!!

No, aikani itkin ja ärisin ja olin muutenkin v-mäinen, sitte napsahti päässä; "ei helkkari, ei tästä tuu mitään, mä en pääse tekemään sitä mitä oon tottunut, joten koitankin päästä tästä olosta jollain sellaisella tavalla kuin terveet ihmiset.." eli pyöräilin 50km kuntopyörällä. En tiedä onko sekään kauheen tervettä, mutta sen jälkeen olo oli niin hyvä, eikä todellakaan tehnyt mieli ahmia enää, en ymmärrä miten vain pari tuntia aikaisemmin olin valmis sellaiseen kidutukseen.

Mutta, tsemppiä sinne ja jätä se vaaka äitisi luo :)

Purampa tänne nyt sitte kaiken kerralla. Eli, vaikka mulla ois kuinka huono olo tahansa, en ees harkitsekaan oksentamista. mulla on ollu oksennuspelko vuodesta 2005, enkä oo sen jälkeen oksentanu. Oon oikeestaan aina pitäny oksentamista epänormaalina, mutta 2005 oksentamisenpelko valtas mun elämän ja alko rajottaa sitä. Sen takia oon skipannu tapaamisia ja vältelly ihmisiä, jotka on ollu mun mielestä jotenki "riskialttiita". Nyt oon saanu sen kutakuinkin haltuun muitten osalta, jos näen oksennusta, pysyn rauhallisena, eikä se enää valtaa mun ajatuksia. Ja suurin saavutus on se, että en enää säntää pois tilanteesta, jos joku oksentaa. En tietenkään pysty kattomaan, mutta en mene enää hysteeriseksi (ainakaan yhtä pahasti kuin ennen). Oma pahoinvointi ja oksentaminen on silti vielä ihan vieras ajatus. Musta tuntuu, että en enää ees pysty oksentamaan, vaikka ois kuinka huono olo. Mulla menee sen sijaan maha sekasin. Ei sekään kivaa ole, mutta kuitenki helpotus oksentamisen sijasta. Vaikka viime aikoina ahmimisen jälkeen on ollu niin huono olo, että ajatus oksentamisesta on tuntunu jopa helpottavalta. Ei tietenkään itse aiheutettuna, vaan ihan luontaisena refleksinä huonosta olosta.

Hmm.. nyt tuntuu olo kyllä aika tyhjältä, mutta vaan todellaki henkisesti. Oon tässä illan vetäny ihan välinpitämättömänä juustonaksuja ja jäätelöä ja ettiny netistä jotain kunto-ohjelmaa, jota voisin alkaa noudattaa kunhan ryhdistäydyn. Naurattavaa tämä mun touhu, ei voi muuta sanoa!! :D



One of us, mihinkä päin maailmaa oot lähössä reissuamaan ja kauanko meinaat olla poissa Suomesta, koko vuoden? Varmasti kiva lähtee jonnekin lämpimään, vieläpä ku täällä on taas tulossa syksy ja talvi :/

Mullakin on kauhee itsekontrollin puute herkkujen suhteen, ahmimisen hetkellä kaikki on pakko syödä loppuun asti. En ymmärrä, miten viime viikolla pystyin syömään noin puolet irtokarkkipussista ja jättämään toisen puolen seuraavalle päivälle, se ihminen on ihan eri, kun nyt tällä hetkellä! O_o Nyttenkin vedän hitaasti, mutta varmasti nuita juustonaksuja, että pääsen pussista eroon, ei näin! Ja ahmiessa tuntuu, että katon itteeni ihan ulkopuolelta, en minä oo tämä ahmija, vaan se, joka pysty jättämään ne irtokarkit huomiselle. Joku vaan saa mut valtaansa ja ahmimaan ihan armottomasti.

Ootko koittanu koskaan syömispäiväkirjaa? Ajattelin, että voisin ite koittaa sitä. Kirjottaisin ihan rehellisesti ylös kaiken, mitä päivän aikana söisin. Voisin laittaa siihen myös liikunnat. Ehkä se valasis ja jopa hillitsiskin tätä touhua. Sitte oon myös miettiny itteni palkitsemista, kunhan oon saavuttanut jonkun tavoitteen, esim ollut ahmimatta jonkun tietyn ajan. Siinä on vaan se huono puoli, että mulle ei tuu muita mieluisia palkintoja mieleen ku suklaa :'D

Paljon tsemppiä ja itsehillintää sulle :) ja tulehan kirjoittelemaan tai muuten mä kerkeen täyttää tän koko keskustelun näillä avautumisilla :D

wispp, "kivaa", että tänne tulee muitakin ongelmaisia :) Voit olla tosi ylpee itestäs, että selvisit tästä päivästä :) Pystyn hyvin samaistumaan siihen tunteeseen, miten vaikeeta ja kiduttavaa se on, kun tulee kunnon ahmimiskohtaus, mutta ei ole mahdollisuutta ahmia.
Itelläni kävi niin kerran poikaystävän perheen kotona :S Hävettää vieläkin koko tilanne, olin sisällä itekseni ja ärsytti ja ahdisti, söin keksipaketin jämät kaapista, jogurttia, kiisseliä, kuivattuja luumuja, eiliseltä ruualta jääneen pihvin, tacoja, lisää luumuja, banaanin... Söin siis ihan mitä vaan satuin löytämään! Sairasta :S
Pitäs vissiin varautua omilla hätävara-eväillä, kun mene käymään siellä, että ei käy enää niin nolosti :/

hallitsematon, sun viesteissä on jollain tapaa hyvin samaa mun kanssa..kaikki tuo hallitsematon mässääminen, ahmimisen salailu, jatkuva morkkis ja ajatukset ruoassa...itselläni ongelmat ruoan kanssa ovat jatkuneet tavalla tai toisella n.5-6 vuotta, siitä lähtien kun muutin pois kotoa omaan asuntooni. Väliin mahtuu tietysti parempia ja huonompia kausia, kulunut talvi oli tosiaan yksi parhaimmista koska laihduin 10kg, johon en olisi Koskaan kuvitellut pystyväni! Olin siihen asti uskotellut itselleni (sekä poikaystävälleni) että e-pillerit turvottavat ja aiheuttavat kaikki herkkujen himoon liittyät ongelmat, mutta kuinkas sitten kävikään..syömiset menivät siis tuolloin melko pieniksi, olo oli loistava (jaksoin lenkkeillä/käydä jumpassa), ja paino vain laski..sitten aloin näyttää niin riutuneelta että sukulaiset ja kamut alkoivat huomautella ja poikaystävä ihmetteli mihin mun muodot oli kadonneet. Jännintä koko alkuvuodessa oli se, etten tuolloin tuntenut samalla tavalla himoa ja mielitekoja herkkuja kohtaan kuin ennen..ne jotenkin unohtuivat! Osasin kuitenkin itse katkaista tuon laihtumisen kierteen, koska se ei ollut enää mielestäni tervettä..ja eihän se loppujen lopuksi niin helppoa ollut, ehkä hetken, mutta en jaksanut enkä halunnut tehdä siitä päivätyötäni. Tuolloin siis yksi pullakin olisi ollut KATASTROFI ja vaatinut sen 2h lenkin.. (Ne jotka ovat läpikäyneet saman, ymmärtävät kyllä mitä meinaan.)

Myös minä olen ollut aina normaalimitoissa, kuten nytkin, mutta tuo jatkuva ja loputon lihomisen pelko kummittelee taustalla..en ymmärrä, miten se voikaan olla noin suuri asia..luulisi että terveys tulee ensin, mutta kyllä mua vaan pelottavat ne mahamakkarat vähintäänkin yhtä paljon. Toisaalta olen alkanut vähän "sääliä" ihmisiä, joille ulkonäkö on kaikki kaikessa, koska vaikka oloni oli laihempana mahtava, ei se kuitenkaan ollut kaikkea mitä elämältäni halusin. Halusin takaisin elämän, sen tuomat nautinnot ja palata "normaaliin" elämään..stressi (koulun ja opintojen suhteen) sekä painonpudotus myös saivat minut kulkemaan "sumussa", ja tuntui siltä kuin osa normaalielämästä olisi mennyt tuolloin sumuna ohi.

Tekisi mieli kirjottaa tänne niin valtavasti omista kokemuksista, ajatuksista ja aiheeseen liittyvistä toiveista/peloista, mutta en halua että paljastun liian tarkkojen kuvailujen myötä..mutta, olemme siis lähdössä kiertämään Aasiaa poikaystäväni kanssa, määrittelemättömäksi ajaksi :) sieltä en saakaan lempiherkkuani pullaa niin helposti (HA-HAA) eivätkä muutkaan vakkariherkut ole enää niin saatavilla..olen siis aika tarkka ja nirso lempiherkkujen suhteen, JOS minulla on vapaus valita ja saan syödä mitä vaan. (Ahmimiseen tosin käy melkein mikä ruoka tahansa.) Lisäksi reissussa on lämmin, jolloin syöminen usein rajoittuu entisestään..kaiken kukkuraksi minulla ei myöskään ole stressiä opintojen/töiden kanssa, on vain uusi ympäristö jossa luoda omat päivärutiininsa ja saada uusia virikkeitä elämään! Tällä hetkellä arkipäiviini sisältyy 8h työpäivä, kävely töihin ja takaisin, sekä ilta täynnä herkkuja..tänään illalla oli vuorossa pullaa, suklaapatukka, vanukkaita, jäätelö..yritän kuitenkin kompensoida tuota herkuttelua liikkumalla päivittäin, sekä (valitettavasti) pienentämällä normaaleja ateriakokoja..ei tee vaan normiruokaa samalla tavalla mieli, olen aina ollut enemmän tai vähemmän tämmöinen herkkuperse niinkuin näkyy. :/

Syömispäiväkirja ei oo toiminut mulla. Olen kyllä usein liiankin tietoinen siitä, mitä syön. Alkuvuodesta laskin finelin ruokakorilla päivän kalorit, ja ne olivat 800-1500 kcal:n päiväluokkaa. Nykyisin mennään väh.1500 kcal mutta sen pitäisi olla normaalia. Terveellisemmin voisin kyllä syödä, olen vähän liiankin tietoinen siitä, kuinka syödä terveellisesti/normaalisti/hyvin, mutta en itse osaa noudattaa kyseisiä oppeja, eikä mua edes kiinnosta..mitkähän kaikki elintasosairaudet ehdin vielä saamaan ennenkuin älyän oikeasti tehdä asialle jotain?! Kai odotan että reppureissu on vastaus ongelmiini, tai edes ruokailutottumukseni tulevat tuolloin muuttumaan..onko sulla hallitsematon muuten jotain turvaruokia/-herkkuja??

Gaaaash, mulla oli vielä toinen samanlainen pötkö tekstiä kirjotettuna, mut koska se ei mahtunut yhteen viestiin niin pätkin sen ja onnistuin nyt hävittämään loppuosan:) noh, ehkä se oli jokin merkki että ois aika lopettaa tää mussutus ja mennä nukkumaan! Palataan taas kaikki, jotka samojen ongelmien kanssa painiskelevat. Ette oo niin yksin kuin kuvittelette..se on lohduttavaa muistaa:)

Kauniita unia ja parempaa huomista!

Kirjoitit, että laihtumisesi jälkeen yksikin pulla oli katastrofi, ymmärrän sen niiiiiiin hyvin. Olen huomannut, että jos yritän elää terveellisesti ja ryhdistäytyä, olen superhyvä kieltämään itseltäni kaiken, mutta sitten kun retkahdan, annan senkin mennä ihan täysillä :S Toisinaan olen kunnon terveysintoilija, saatan kieltäytyä pullasta ja kaikesta mitä tarjotaan (ja samalla paheksun niitä, jotka syövät kaikkea vailla huolen häivää.. taitaa olla vain kateutta, kun toisille se on vaan yksi pulla, eikä se saa omaatuntoa huutamaan, tai sitten vaihtoehtoisesti laita ahmimaan), mutta seuraavana päivänä olenkin ahmimassa kaikkea kieltämääni aivan viimeistä päivää! Varsinaisia turva/lohturuokia mulla ei ole, ehkä eniten suklaa. Jäätelö on myös toinen, sitä pystyy syömään niin paljon putkeen. Olen kuitenkin huomannut, etten mielelläni ahmi samoja herkkuja uudestaan, sillä niihin on jäänyt niin huonot muistot ja jotenkin hyljeksin niitä. Esimerkkinä elokuvavuokraamon irtokarkit, en halua ostaa niitä enää, (sinäänsä ihan hyvä, koska sieltä ei ikinä selviä ulos kohtuullisen lastin kanssa...) koska söin niitä viime vappuna tajuttoman määrän, vaikka ei tehnyt enää mielikään, hyi.

Olen myös itsekin aika nirso herkkujen suhteen, mun ei tee koskaan varsinaisesti mieli pullaa tai ylipäätänsäkään leivonnaisia, mutta sitten juuri suklaa, jäätelö ja karkit, niitä mä ahmimiskohtauksissakin eniten himoitsen.

Tuo teidän reissu kuulostaa kyllä hyvältä, ja antaa ihan varmasti uuden "mahdollisuuden". Ja uskon, että siellä on varmasti niin paljon kaikkea uutta, ettei sitä edes ehdi miettimään syömisiä koko ajan. :) Ja eksoottisia ruokia :D Ja tuo kuulostaa niin ihanalta: määrittelemättömäksi ajaksi. Olispa sitä itsekin yhtä vapaa lähtemään jonnekin ihan uuteen ympäristöön ja vielä ilman tietoo, millon tulee takaisin.

Tää on mun toinen päivä taas tätä superterveellistä elämää, ei oo tehnyt mieli mitään herkkuja, siinä mielessä on mennyt hyvin, mutta lenkkeily ei ole innostanut hirveästi. Olen kuitenkin raahannut itseni väkisin ulos ja kunhan jonkin ajan on kävellyt niin sitten se onkin ollut ihan mukavaa. :)

En ole muuten lainkaan pinnallinen, vaatteissani tärkeintä on mukavuus, en välitä shoppailusta ja voin kulkeakin lähestulkoon millaiset vaatteet päällä, ilman meikkiä, vaikka joskus on tietenkin ihan mukava laittautua. Ainoa ulkonäkökompleksini kohdistuu vain vartalooni. Mutta ei kai hyväkään vartalo näytä siltä, jos se on verhottu johonkin rytkyihin :DD Toisinaan olen siis tyytyväinen, enkä haluaisi muuttaa vartalostani mitään, mutta sitten taas (yleensä ahmimispäivinä ja sen jälkeisinä päivinä) näen peilistä vai ärsyttävimmät kohdat. Eihän kukaan voi olla täydellinen ja pitäisi varmaan vain keskittyä siihen, että olen kuitenkin normaaleissa mitoissa eikä vartaloni rajoita minua mitenkään. Saan olla terve ja minähän vain sairastutan itseäni ahmimisilla ja ulkonäköstressailuilla. Mieleni on kuitenkin rentoutunut jättäessäni vaakan äitini luokse, nyt en voi enää punnita itseäni, joten pystyn arvioimaan oloani vain kuuntelemalla kehoani.

Onko sulla muuten One of us, päiviä, ettet syö ollenkaan mitään herkkuja, vai syötkö joka päivä enemmän tai sitten vähemmän? Mietin vain, että johtuukohan ne mun niin himokkaat (:D ei tullut muutakaan sanaa mieleen) ahmimiset juurikin siitä, että olen aina useamman päivän ilman mitään makeaa? Toisaalta, voin valehtelematta sanoa, että kahteen päivään ei ole edes tehnyt mieli mitään, toisaalta ei ole ollut mitään ahdistavia tunteitakaan... Yleensä aina ennen kuin alan ahmimaan, löydän jonkun vitutuksen aiheen, jota en sitten osaa purkaa mitenkään muutenkaan... En melkeimpä koskaan syö mitään sen takia, että se olisi niin hyvää. Kaikki maistuu yhtä hyvältä kun ärsyttää :P

Jeps, huomenna taas perjantai ja aina niin pelätty viikonloppu ahmimisten suhteenedessä. No, yritän selvitä siitä edes tällä kertaa kunnialla.

Hei!

Oletteko hakeneet apua, tukea syömisongelmiinne? Syömishäiriöliitto Sylin kotisivuilta löydätte linkkejä, mistä voitte hakea tukea, apua ongelmaanne. Sieltä saa myös kokemustietoa ja -neuvoa, keskusteluapua, vertaistukea. www.syomishairioliitto.fi

Huh, viikonlopusta selvitty ja ihan kunnialla. Söin maltillisesti ja muutenki olo oli hyvä eikä ees tarvinnut kieltää iteltään mitään. Tähän on varmasti vaikuttanut kirja nimeltä "Norsu nailoneissa", Anna Johanssonin kirjoittama. Siinä oli luku pakonomaisesta tavan vuoksi syömisestä, luin sen ajatuksella ja monesti vielä jälkeenpäinkin siihen lukuun palaten ja painoin mieleeni ajatuksen vatsan nälästä (=ihan oikeaa nälkää) ja suun nälästä (=tekee mieli saada jotakin suuhunsa). Mieleeni jäi erityisesti ahmimisesta käytetty termi "ruuan väärinkäyttö". Sitähän se tosiaankin on-
Haluan niiiiin kovasti päästä ahmimisesta eroon, tämänhetkinen elämä tuntuu niin hyvältä ja terveelliseltä myös henkisestikin. 6 ahmimatonta päivää takana ja toivon selviäväni ainakin perjantaihin asti. Jos nyt retkahdan, saan aivan tajuttomat syyllisyydentuskat niskoilleni, olen onnistunut tässä jo näin monta päivää. Uskon kuitenkin, että mitä enemmän terveellisesti elettyjä päiviä tulee, sitä paremmin saan tsempattua itseäni vaikeissa tilanteissa.
Onneksi elämä vaikuttaa tällä hetkellä mieleiseltä, opiskelut ja tulevan vuoden haasteet innostavat ja sain jopa valotettua ongelmaani poikaystävälleni. Ehkä minä tästä vielä tosiaankin nousen, olen lopettanut laihdutusajattelun ja keskityn vain oikean nälän tunnusteluun ja kylläiseksi tulemiseen. Se on kyllä aika vaikeaa vielä, olen turhan pelokas turhia kaloreita kohtaan. Mutta päivä kerrallaan, hitaasti, mutta varmasti...

Voi kuinka hienoa, hallitsematon! Sun tekstiä oli ilo lukea:) vois itsekin harkita kyseisen opuksen lukemista, jos siitä olis jotain apua..kumma juttu, et oot saanut tommosen tsempin päälle vaikka syksy on tulossa. Itseäni pimeät illat innoittivat lähinnä käpertymään kotiin, herkuttelemaan..

Olen ollut muutaman päivän lomalla = syönyt aivan holtittomasti..asia on vaivannut _paljon_, mutta yritän uskotella itselleni että tämä on vain väliaikaista, ja muutos alkaa kohta, halusin sitä tai en:) mä kans pyrin löytämään normi ruokarytmin ja näläntunteen takaisin, mut pelkkä ajatus "järkisyömisestä" (ruoka-ajat, kunnon lounaat ja päivälliset ym) kuulostaa vaan niin pirun tylsältä! Katsotaan mitä tapahtuu..pitkää pinnaa ja mieltä vaan kehiin..

voi prkl, kirjoitin taas pitkän viestin ja onnistuin painamaan jotain ja kaikki hävisi..

Mutta siis kannattaa todellakin lukea se kirja! Voisin ostaa sen jopa omaksenikin jos vain jossain sattuu silmään, ilman sitä kirjaa en olisi varmasti näin pitkällä kuin mitä nyt. Takana siis kymmenen ahmimatonta päivää. En ole ollut siis missään totaalikiellossa, olen syönyt poppareita, karkkia ja pari palaa piirakkaa tänä aikana. En ole kuitenkaan sortunut ahmimaan. Oloni on hyvä ja ajattelin palkita itseni ostamalla ensi viikolla uusia vaatteita. En olekaan ostanut mitään piiitkään aikaan ja nyt tarkoituksena olisi ostaa naisellinen syystakki (ei todellakaan tuulipuvuntakkia, niihin olen sortunut tarpeeksi monta kertaa), hyvin istuvat farkut ja joku kiva paita! Hitaasti, mutta varmasti olen yrittänyt pyristellä eroon laihdutusajattelusta ja syödä kun on nälkä ja jos on tehnyt mieli jotain herkkua, olen sallinut sen.

Olen ihmetellyt omaa laihdutusvimmaani: kaikkien mittareiden mukaan olen normaalipainoinen, kukaan ei ole kommentoinut koskaan painoani negatiivisesti, tunnen aidosti olevani viehättävä poikaystäväni mielestä ja voin myös sanoa olevani itse ihan tyytyväinen vartalooni. Kaikesta tästä huomimatta olen vain tuijottanut päivittäin vaakaa ja toivonut tiettyä lukua desimaalin tarkkuudella! Ihan hullua. Olen ollut nyt ilman vaakaa ja olen tuntenut oloni hyväksi ilman tietoa painostani. Tänä aamuna kävin kuitenkin "kokeeksi" vaakalla, ajattelin etukäteen, että hyväksyn lukeman oli se mikä tahansa, sillä minun on ollut hyvä juuri näin, tässä painossa. Minua pelotti ajatus, että vaakan lukema saattaa minut ahmimaan, mutta otin silti sen riskin. Noh, vaaka näytti 1,4 kiloa enemmän kuin tuo entinen ihannelukuni, mutta hyväksyn sen. Tämä on luonnollinen painoni, jossa minun on hyvä.

Mutta edelleenkin etenen vain päivä kerrallaan, tiedän, että voin vieläkin sortua ihan hyvin ahmimaan, en todellakaan ole vielä päässyt kokonaan yli. Olen nöyrä ahmimiskohtausta kohtaan, sillä muistan mikä voima siinä oikein on, mutta samalla, alan pikkuhiljaa kapinoida sitä vastaan ja koetella rajojani.

Viikonloput on edelleenkin vaikeimpia paikkoja, mutta viime viikonlopusta selviäminen antoi jo vähän rohkeutta, ehkäpä minä tämänkin selätän.

Tsempit taas sinne, matka lähenee ja pakollinen muutos edessä :)

Kuulostaa hyvältä, jatka vaan rohkein mielin päivä kerrallaan. Pienet pettymykset ja vastoinkäymiset kuuluu elämään, ja mikäli niitä kohtaat, tiedostat ne yksittäisinä heikkoina hetkinä ja jatkat sit elämää:) etkä jää vellomaan siihen tylsään itsesääliin ja itseinhoon, joka lisää ahmimista. Katson jos löytäisin kyseisen teoksen käsiini, vaikka sitten maailmalla..onko kyseessä omaelämänkerta, elämäntaito-opas vai..?

Itse olen syönyt joka ilta herkkuja - edelleen. Mietinkin, että millä hallitsematon olet korvannut nuo ahmimishetket, tai etkö ole tuntenut sitä tyhjää tunnetta (vai mikä nyt ahmimisesi aiheuttikaan) enää lainkaan? Itselläni iltaherkuttelusta on tullut jo ns. rutiini, että vaikka ei olisi edes nälkä, on pakko ostaa jotain hyvää ja syödä..en oikein tiedä, millä kyseistä toimintaa korvaisi? Toinen vaihtoehto minulla on ollut sitten syömättömyys, normi ruoka ei tuossa tilanteessa jotenkin tunnu miltään. Oon miettinyt, että reissussa ääripäät voivat taas ikävästi korostua, esim. tuo syömättömyys voi taas jäädä päälle jos pääsen taas vauhtiin..alkuvuoden laihtuminenkin lähti oikeastaa ulkomaanreissun jälkeisestä "vatsataudista", jonka jälkeen tuli syötyä vain pieniä annoksia..ja tämä jäi sitten päälle.

En tiedä. Olen koittanut tehdä jotain itsediagnosointia, että miksi minä ja miksi näin. Luulen että täytän turhautumista ja yksinäisiä iltoja herkuilla. Minua ahdistaa, koska en tiedä mitä elämältäni haluan, ja pelkään etten saa sitä koskaan selville. Mässäily tekee olon väsyneeksi, jolloin kyseisiä ajatuksia ei jaksa pyöritellä päässään..ja sokeriin rasvaan kun on niin helppo koukahtaa! Noh mutta. Tilanne muuttuu parin viikon kuluttua, katsotaan mihin suuntaan:) toivon että tämäkin on vain yksi vaihe elämässä. Kuten alkuvuoden laihtuminen, joka antoi uskoa ja toivoa siitä, että kaikki on vain itsestään kiinni.

Hallitsematon, jos jaksat, tuu kertomaan taas kuulumisia, mua kiinnostaa erityisesti se, ootko onnistunut korvaamaan ahmimisen jollain tai mitä teet, kun tulee "se olo"? Vai eikö sitä ole nyt tullut? Tsemppiä jokaiseen päivään:)

Muistaakseni se kirja oli Yhteiskunta-osiossa, ellen ihan väärin muista. Se kirja painottu aika pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin lihavuudesta ja siihen, miltä tuntuu olla lihava nainen tässä yhteiskunnassa. Ihan joka lukua en jaksanut lukea, mutta juuri se ahmimisluku oli niin täynnä asiaa, että ihan pelkästään senkin takia kannattaa se kirja lainata.

Huh, nyt onkin taas ollut aikamoista analysointia elämässä ahmimisen suhteen. Viikonloppu meni muuten ihan ok:sti, mutta sunnuntaina söin jäätelöä&kuivakakkua x2 putkeen, sitten vähän sipsiä ja myöhemmin levyn Fazerin maitosuklaata. En voi sanoa varsinaisesti ahmineeni, vaikka minulle tulikin huono ja ähky olo tuosta suklaasta ja teki mieli syödä se kokonaan, niinkuin teinkin. Minulle ahmiminen tarkoittaa eniten sitä tunnetta, kun vain ojennan käteni, otan kiinni, laitan suuhun, pureskelen ja nielen, ja tunnen seuraavani itseäni ulkopuolelta. Tunnen melkeinpä fyysisesti sen "aukon", jonka haluan ahmimalla saada täytetyksi.
Sunnaina olin kuitenkin ihan rauhallisella mielellä koko päivän ja söin sen levyn tiedostaen koko ajan tekemiseni. Maanantaina jatkoin taas normaalilla ruokavaliolla enkä tehnyt sitä edes vastentahtoisesti tai rankaissut itseäni vähäisellä ruokamäärällä.

Eli, vaikka ahmimista vielä tapahtuisikin, on suhtautumiseni siihen jo parempi. Hyväksyn sen, sillä eikö sekin menisi jo aivan toiseen ääripäähän, jos olisin aina jollain suklaapatukka/viikko-linjalla? Kyllähän ihan "normaalitkin" ihmiset syövät joskus itsensä ähkyyn, joten kai minullakin on siihen lupa, ilman, että kokisin pettäneeni itseni. Tärkeintä on vaan se, kuinka siihen suhtaudun.

Rupesinkin miettimään, miksi siinä kertomassani kirjassa kehotettiin vain hyväksymään mielihalunsa ja opettelemaan olemaan ilman. "Minun tekee mieli, mutta voin olla ilman." Eikö voisi myös joskus ajatella "minun tekee mieli ja sallin sen itsellei ilman huonoa omaatuntoa".

Kiitos kannustuksesta, se on ihan totta, että mitä enemmän itseään syyttelee ja moittii, sitä helpommin sortuu ahmimaan.

En oikein tiedä, millä mä korvaan ne ahmimishetket. Viikot menee helposti, on koulu ja sitten täällä kotona en ole koskaan tottunut ahmimaan, eikä mulla kyllä edes olekaan täällä mitään, sillä pyrin käymään vain kerran viikossa kaupassa ostamassa kaikki välttämättömimmät jutut. Mutta äitin luona käyminen altistaa sille eniten (niinkuin viime viikonloppuna..). Lauantai meni hyvin varmaankin juuri sen takia, että me käytiin muualla, eikä mun tarvinnut olla "tekemättä mitään". Tylsyys ajaa mut kaikista helpoiten ahmimaan. Sunnuntaina olinkin yksin siellä herkkujen kanssa, joten otinpa niistä sitten seuraa itselleni.

Mutta ihan varmasti mullakin ois paljon vaikeempaa, jos oisin tottunut syömään täällä iltaisin herkkuja, sillä just ne asiat, mistä tulee rutiini on kaikista vaikein muuttaa. Lisäksi mulla on kyllä vieläkin kauhee itsekuri lihomisen pelon takia, enkä siksi halua turhia kaloreita. Yritän päästä siitä pelosta eroon ja tänäänkin ajattelin kaupassa käydessäni, että voinhan mä ihan hyvin ostaa jotain karkkia, mutta ei mun kyllä tee edes mieli. En oikein ymmärrä itteeni vielä tuossa mielessä, mutta ei tää terveellinen arki oo mulle mitään kidutusta, tykkään tästä. Viikonlopuissa, jotka vietä äitin luona, se haaste sitten piileekin.

Kirjottelen tänne mielelläni, tää menee ihan ku päiväkirjasta, paisti tietty sitä yrittää pitää henkilöllisyyttään salassa :P

Miten sä One of us muuten "uskallat" ostaa joka päivä jotain herkkua, miten sä pääsit siitä laihdutuksen jälkeisestä kaloripelosta eroon? Tarkkailetko sä sun painoa, vain annatko sä vaan mennä, etkä halua ees ajatella koko asiaa? Mulla se meni nimittäin juuri niin, en ostanut, koska kalorimäärät pelotti ja sitten taas ostin ja mätin eikä kiinnostanut ollenkaan koko kaloriasia. Tällä hetkellä olen sitten jossain epämääräisessä välimaastossa, josta en ota selvää. En haluaisi enää olla laihempikaan, mutta lihominenkin pelottaa. No, kaipa nuo asiat selviytyvät ajan kanssa :)

Mä en ala, ei tästä tule mitään prkl! Tänään oli kauhee makeanhimo aamusta asti, kävinpä sitte ostamassa seittemältä aamulla (!) 250 grammaa suklaata ja jäätelön (!) jotka on hävinny jo ennen puoltapäivää ja tuntuu että pakko saada lisää?!! Yleensä mulla ei oo ahmimiseen liittyen varsinaista makeanhimoa, tekee vaan mieli syödä, mutta nyt sitten näin, että oikein himoitsemalla himoitsen nimenomaan suklaata? En tiedä, voisikohan tämä johtua siitä, että lopetin e-pillerit about viikko sitten, (siis silloin olisi pitänyt aloittaa uusi liuska) olisiko tämä kamala makeanhimo jotain sivuoiretta siitä? HUOOOH hermot menee, enkä edes nyt jaksa välittää lihomisesta vaikka menee jo ihan överiksi, ei kiinnosta!

Voi saakeli, että oon säälittävä, kunnon angstausta, mutta ei auta, vituttaa! Entisestä ryhdistäytymisestä ei tietoakaan, toivottavasti tämä johtuu vaan hormoneista :S ketuttaa, ei ois pitäny lopettaa jos tämä tämmöseks menee, alunperin lopetin siks, ku arvelin että niillä on vaikutusta mielialaan ja ehkä tähän ahmimiseen, mutta ois ehkä ollu helpompi vaan napsia niitä pillereitä! Toivottavasti tämä ei kestä kauaa, tulen muuten hulluksi. Anteeksi avautuminen, pakko vaan päästä purkamaan jonnekin, kun ei tästä oikein muillekaan voi puhua. :/

Moikka hallitsematon! (heh, käydään näköjään kahdenkeskeistä vuoropuhelua täällä..)

Jep, tää on just tätä! Onnistumisen iloa ja hetkiä, mutta myös v*tuiksi menneitä päiviä..joku sivullinen voisi huvittua näistä kirjotteluista, esim. toi suklaa&jäde ei kuulosta normaalin pulliaisen mielestä miltään, mut kun itse tiedostaa sen ongelman, sen fiiliksen, ja ettei se jää vain siihen ja/tai et sama rutiini toistuu päivittäin, ja se kaikki ahdistaa niiiin...huoh! Mitä hei tapahtui ton aamun jälkeen, jatkuiko mässäily tai mielitekojen kanssa kamppailu? Mulla ainakin e-pillerit lisää näläntunnetta&herkkuhimoa, jonka huomasin konkreettisesti silloin kun lopetin pillerit pitkästä aikaa. Ruokahalu pieneni jonkin verran ja samalla laski paino. Voihan ne pillerit kyllä vaikuttaa monella eri tavalla, hormonivalmiste kun ovat..hormonit vaikuttaa niin paljon aivoihin, ajatuksenjuoksuun ja elimistön toimintaan ettei kannata aliarvioida niiden tehoa:)

Siis mulle on tullut painoa lisää se 5kg, ja tiedostan sen (vaikka pahalta tuntuukin), mutta mua auttaa se ajatus reissusta ja elämänmuutoksesta! Tiiän et jos nää kilot tulee nopeesti niin ne myös lähtee nopeesti mikäli päätän niin..mä oon aika ehdoton joko-tai -ajattelija ruokailun suhteen! Joko siis vedetään ubertarkkaa kevytlinjaa tai sit aivan överiläskiks niin et napostelen pitkin päivää ja oon pitkin päivää aivan ähkyssä! (niinkuin viimeset pari päivää oon ollut....) Ei oikeesti tervettä mutta eipä mulla muuten mitään ongelmaa oliskaan;) nytkin oon syönyt pitkin päivää aivan uskomattoman paljon (sipsiä, leipää, pullaa, kakkua, suklaata väh.levy, karkkia, keksejä varmaan 200g.., jädee, vanukkaita, kunnon ruokaa), ja jos tätä jatkais vuoden niin olisin valehtelematta sen 20kg, mut jotenkin pinnallisena ihmisenä en anna sen tapahtua. Mulla on alle viikko reissun alkuun aikaa, ja tiedostan et nyt on vika tilaisuus nauttia Suomen herkuista. Eli kun oon vetäny niin monta ruokaöveriä täällä, niin sit on aika ottaa takas riutumista ja kevyttä oloa ulkomailla:) ehdotonta ajattelua, tyhmää ja lapsellista, mut näin mä jaksan. Tosiaan jos aamulla syön jotain herkkuja, se päivä on menetetty niille, mut jos taas oon päättäny elää terveen päivän, voin hyvin syödä vasta kolmelta jonkun kevyen kasvisaterian ja jotain seuraavan kerran illalla..ehkä kaiken A ja O ois jos osais ruokailla kultaisen keskitien mukaan normaalisti, mut edelleen, Huoh, en mä tarkoituksella näin tee. En kutsuis asiaa muuten ongelmaksi! Yks mitä en ymmärrä on se, että kun katson itsestäni kuvia -5kg (parin kk takaa), näytän mielestäni edelleen paremmalta kuin nyt..ja fiilis oli silloin niiin paljon parempi! (siis ennenkuin se meni yli.) MIKSI silti ajauduin taas tähän tilanteeseen..? Miksi en osaa nauttia herkkuja kohtuudella, ja elää normaalia elämää? Tiedostan olevani passivisempi ja välillä "omissa maailmoissani" kuin herkuttelen, aivan kuin herkut ja se hetki ottaisivat minusta vallan! Inhoan ja häpeän sitä, mutta miksi annan sille periksi? Miksi en halua pysyä hoikkana, terveenä, normaalina? MIKSI??

Jossittelut sikseen. Olo on tällä hetkellä aivan kamala (en uskalla mennä vaa'alle..), maha niin täynnä että sattuu, röyhtäyttää ällöttää... MUTTA, toisaalta olen onnellinen, koska on enää muutama päivä aikaa ahmia. Oikeastaan loppupäivät ovat jo täynnä ohjelmaa, joten yksinäisille ahmimisilloille ei ole enää edes aikaa! Toivottavasti en kiukuttele tästä kavereilleni:D kamalaa...

Mutta hallitsematon, mulla menee siis juurikin noin että jos elän niukkuudessa, kalorit lasketaan tyytyväisenä, tai jos läskeilen, en ota niitä lainkaan huomioon, vain syön. Ja kuvittelen, että jos mätän valtavasti yhdellä kertaa, elimistöni ei voi varastoida kaikkea kerralla vaan polttaa loput lämpönä ym. (ainakin herkuttelun jälkeen tulee usein "tuskanhiki"..) Ja tosiaan kun kroppa tottuu syömättömyyteen, olo on yllättävän energinen..nälän tunne tulee ja menee äkkiä. Sit jos syö paljon, on yleensä jo heti aamusta nälkä ja mieli himoitsee herkemmin herkkuja..outoa.

Okei nyt on aika käydä nukkumaan. Oon iloinen sun puolesta ettet oo ottanu tavaksi raahata herkkuja omaan kotiisi. Pidä se päätös, et tuu katumaan:)

Tämä taitaa olla jo tosiaankin meidän vuoropuhelu, ollaan vieläpä mokomat niin samanlaisia; välillä kunnon ahmintaa ja sitten katumuksen aiheuttama kontrollointi ja rääkki päälle.

No, torstainahan se ahminta jatkui, perjantaina myös, lauantaita ja sunnuntaita myöten. Mulla on vaan tullu siihen ihan uus näkökulma, ennen en ois mitenkään antanu itteni ahmia noin monta päivää putkeen, nyt olin ihan hyvällä mielellä ja söin pelkästään makeanhimon takia. Myös tavan ruoka maistui enkä ottanut mistään ollenkaan stressiä. Olo ei ollut fyysisesti mikään paras, mutta silti minulle ei tullut mitään itseinhoa, niinkuin ennen olisi tullut. En murehtinut lihomista, mitä varmastikin on tapahtunut, enkä murehdi vieläkään. Ajatus ryhdistäytymisestä ei kiinnosta yhtään. En tiedä, onko se hyvä vai huono, sillä tietysti siitä seuraa lihomista ja laiskuuntumista, mutta ajatusmaailmani on paljon rennompi ja armollisempi.

Uskon, että se johtuu pillereistä, sillä en muista, milloin olisin ollut näin hyvällä ja iloisella tuulella, normaalisti joku pikkuasiakin ärsytti (itsessäni ja muissa) suunnattomasti. Sen takia ehkä olin itsellenikin niin ankara. Nyt en halua kituuttaa ensi viikkoa, yritän vain edes vähentää tätä makean syöntiä, muuten syön normaalista. En halua murehtia painostani, se oli miljoona kertaa stressaavampaa kuin pieni painonnousu. Jospa tämä kaikki tasoittuu tästä ajan kanssa :)

Mullakin on miljoonittain noita "miksi"-kysymyksiä, turhauttaa kiertää tätä samaa rataa uudestaan ja uudestaan... Saada pientä toivoa muutaman onnistuneen päivän jälkeen ja sitten taas humpsahtaa ihan pohjalle...

Se on kyllä kummallista, miten mäkin saan tyydytystä molemmista, niukkuudesta ja superterveellisestä elämästä (ah, ihana tietää syöneensä kohtuuden rajoissa ja jopa miinuskaloreilla) ja sitten taas ahmimisesta ja övereiden vetämisestä (ah, ihanaa että voi syödä vielä vähän lisää, nomnom suklaata, jäätelöä, namia).

Ja tuo tuskanhiki on ihan tuttua, illan ahmimisen jälkeen nukkuessa sydän tykyttää, kuumottaa ja kuumottaapa vielä seuraavanakin päivänä... Viime yönä mulla koski pelottavasti mahaan, ajattelin silloin, että en syö mitään makeaa, mutta kuinkas ollakaan, äkkiä se tunne unohtui aamusella... :/ Mullakin saattaa olla kamala nälkä aamulla, vaikka olisi kuinka syönyt illalla kaikkea mahdollista, silloin tuntuu, ettei olisi saanut aikoihin ruokaa! Ja tietysti sitä loogisesti ajattelee, että ehkä sitä on kuluttanut yön aikana kaiken pois kun on kerta niin kamala nälkä ;)

Tänä iltana huomasin myös yhden uuden asian: raahasin herkkuja kotiin, vaikka on arki alkamassa :O Nyt vähän kaduttaa, että ostin suklaalevyn ja mysliä, jossa on lisättyä sokeria, ennen kammosin niitä yli kaiken. Ihan outoa, en tiedä, mitä teen niille, tuskinpa osaan syödä sitä mysliäkään "järkevästi" pieninä annoksina vaikka jogurtin seassa... Hohhoijaa..
Mä kammoksun siis silloin superterveellisinä päivinä sokeripitoisia jogurtteja, myslejä, leipää, joka ei ole täysjyväruista, rasvaa sisältäviä maitotuotteita, meetvurstia... Ihan kaikkea, mikä on edes vähän epätervellisempää kuin paras mahdollinen vaihtoehto...Niinä päivinä kaiken pitää olla täydellistä, enkä halua edes syödä raejuustoa, jossa on 2% rasvaa, kun rasvatonkin vaihtoehto on olemassa...

Eli siis tuohon nähden tämä viikonloppu on ollut vapauttava! En ole miettinyt ollenkaan edes noita, olen juonut kevytmaitoakin kun muuta ei sattunut olemaan. Kuullostaa sairaalta, mutta mulla oli ennen kamala ongelma ihan tuommoisissakin asioissa :S

Hui, kun sulla häämöttää jo matka lähellä, mäkin ajattelisin sun tilanteessa ihan varmasti niin, että nauttisin Suomen herkuista ja sitten "aloittaisin alusta" siellä ulkomailla.. Yritä ajatella, että sallit nyt itsellesi herkuttelun, mutta jatkat normaalilla ruualla sitten ulkomailla, etkä rankaise itseäsi olemalla syömättä :) Minä yritän selvitä nuitten myslien kanssa kunnialla :D Ehkä kun koko ajan on kaikkea tarjolla, niin sitten ei tee enää niin kovasti mieli...?

Voi apua, musta tuntuu et voin kompata jokaista lausetta jonka kirjoitit! Kaikki tuo puhe raejuustoista, kevytmaidosta, been there done that..jos sniiduillaan ni sillonhan ei syödä yhtään rasvaa eikä hiilareita turhaan! Rasvaton maito, raejuusto, tai jos normirasvaisia tuotteita niin naurettavan pieninä annoksina..mulla oli kans ongelma kevytmaidon kanssa, sillon kun toi terveys-hypetys meni vähän liian pitkälle. Joten ymmärrän niiiiiin hyvin mitä meinaat. Monille normisyöjille tommosista ei edes halua mainita, hävettää liikaa.

Yks muutos aiempiin ahmimishetkiin on se, että nykyisin syön ruokaa/herkkuja aika hitaasti, en mitenkään ahmimalla, mutta määrällisesti niitä tulee syötyä varmasti saman verran kuin ennen! Ehkä yritän nautiskella niistä mahd. pitkään, mut huomaan et syön huomattavasti hitaammin kuin esim. kamut tai perheeni. Nykyisin mua on alkanu vähän mietityttää, et kuinka moni läheisistä tietää tai epäilee, et mulla on ollut jotain ongelmia ruoan kans..painomuutokset ainakin kielii jotain, mut onko kaikki niin naiiveja, että luulevat sen johtuvan vain rankasta opiskelukeväästä, tms..? Kyllähän mä sain laihtumisesta sillon kuulla aika monelta, mut jotenkin ahdistais jos ne huomais että oon alkanu taas pyöristyä, tai jos musta tulis jo huomattavan pulska! Koska sehän musta tätä menoa tulee jos jatkan tätä loputonta herkuttelua! Onneks reissuun pari päivää aikaa..:) siellä saa sit vähän aikaa ajatella ja etäisyyttä arjesta, vois vähän miettiä mitä sitä elämällään haluis tehdä ja priorisoida mooonia asioita. Elää hetkessä. Opetella elämään. Missä on niin paljon muutakin kuin RUOKA. Ootko sä muuten miettinyt, et epäileekö kukaan sun läheisistä mitään, tai onko kukaan sanonut/huomauttanut koskaan asiasta tai jostain ruokaan liittyvästä?

Hmm paha sanoa kun en sua paremmin tunne, mut jos diagnosoin itseäni, niin mulla oli n.vuoden semmonen ahmimis/mässäilykausi (ja varmaan joku masis), sit tuli tsemppivuosi (tapahtui kaikkea uutta ja IHANAA, treenasin ym.), tämän jälkeen taas mässyvuosi, enkä ollut tyytyväinen itseeni (mitat tuolloin about 170/61). Tämän jälkeen alkoi tuo -10kg-vuosi, ja kun tämän jälkeen olen herkutellut, se on tapahtunut aika hällä-väliä -asenteella, juuri niinkuin edellisessä viestissäsi kirjoitit. Ehkä meissä on tapahtunut edes pientä henkistä kehittymistä, jos vertaa "kevytmaito"-fobiaa herkutteluun, niin onhan toi jälkimmäinen kuitenkin enemmän normaalia, ja tekee elämästä ees vähän rennompaa. Itse oon ainakin tiedostanut että mun elämässä on niin paljon parempia ja tärkeempiä asioita kuin se jatkuva syömisten vahtaaminen, et siksi tän hetkinen herkuttelu on ehkä tapahtunut niin helposti. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan vahtaamiseen, kaloreiden laskemiseen, kieltäytymiseen, "kurjuudessa elämiseen"..u know what i mean! Mä luulen että säkin oot kyllästynyt siihen jojoiluun josta mainitsit, ja ehkä siks kokeilet nyt rennompaa otetta syömisiin. Tai ei vaan kiinnosta ryhdistäytyä, tulee semmonen hälläväliä -fiilis! Et voiko ulkonäkö olla muka noin big f*ckin deal, eikai! Jos katot päivä kerrallaan ja kuulostelet mikä fiilis. Jos tekee mieli herkkuja, syöt niitä mut tiedostaen että se tapahtuu sun omasta vapaasta tahdosta ja et voit taas alkaa sniiduilee ja ryhdistäytyy jos haluat. Eli että tilanne on sun tietoisessa hallinnassa. Mua ainakin lohduttaa se ajatus että voin muuttaa tätä tilannetta jos haluan. Yhdessä yössä se ei tietenkään tapahdu mut sit kun tilanne niin vaatii ja pääsee sen makuun niin kevennys onnistuu kyllä! Tällä hetkellä vaan taidan rakastaa enemmän ruokaa kuin täydellistä ulkomuotoa, joten siksi tämä laiskottelu ja mättäminen..

Sanoit että yrität hillitä tota makeanhimoa. Paljonko sä suunnilleen syöt nyt makeita päivässä? Mun normipäivä on (makeiden suhteen) jotain karkin, vanukkaiden, pullan ja suklaan väliltä..ehkä pari vanukasta ja 100g karkkia kuulostaa normilta. Ei varmaan oo mitään terveellistä mut pari viikkoa sitten kävin hamppilekurissa joka totesi 0 reikää ja kehui et hampaat on hyvässä kunnossa! :D tietäispä seki mimmonen herkkuperse olen...

Toi on kyllä jännä et sulla pillereiden lopettaminen saa aikaan tommoset herkkuhimot! Oon aina luullu et se menis korkeintaan toisinpäin..anteeks nyt kun utelen, eikä oo pakko vastata, mut miks lopetit ne? Muistelin et mainitsit jossain viestissä poikaystävästä, onko hän vielä kuvioissa mukana?

Jotta nää tekstit ei menis aivan kauheen henkilökohtaisiksi, niin oisko ideaa jos vaihdettais jotkut, esim. mailiossat, ja jatkettais "päiväkirjojamme" mailin merkeissä? Mua inhottaa ajatus että näitä pääsee lukemaan kuka vaan, ja tänäänkin piti tulla heti vastaamaan sulle tänne, kun koet viestisi niin samankaltaisiksi omien ajatusteni kanssa! Vaikka mä sinne reissuun lähden, ni kone on messissä ja voitas päivittää kuulumisia myös jatkossa. Jos tästä ois siis myös sulle apua, kiinnostaisi kuulla myös sun kuulumisia jatkossa:)

Muaki kyllä kiinnostas kirjotella ihan kahden kesken, pystys kertomaan vapaammin asioista ja elämäntilanteesta, sillä onhan niillä tosi iso vaikutus myös ahmimiseenkin! Täällä joutuu aina vähän "salailemaan" henkilöllisyyden paljastumisen pelossa. Tästä on kyllä ihan ehdottomasti apua, ei oo niin säälittävä olo kun ei oo tän asian kanssa yksin. :)

En usko, että kukaan epäilee mitään, äiti on vaan mielissään, jos hänen luona käydessään tykkään syödä herkkuja ja yleensä kavereiden tapaaminen osuu viikonlopuille, jolloin annan itseni herkutella ja kaverini tietävät sen, että olen viikonloput "karkkilakossa". Joten uskoisin, että kaikilla on ihan normaali kuva mun syömisestä. Painokaan ei ole heitellyt koskaan niin suuresti, että se olisi pistänyt kenenkään silmään.

Mulle on ihan varmasti tullut joku hällä väliä -kausi, koska normaalisti mua kiinnosti ryhdistäytyä maanantaisin ja mennä lenkille ym. Tänään ei kuitenkaan yhtään huvittanu ja teinkin sopimuksen itseni kanssa, että vielä tänä iltana sallin itselleni kaiken enkä hillitse itseäni, mutta sitten huomenna ryhdistäydyn ja palaan normaaliin ruokarytmiin, kuitenkin rennolla otteella. Sillä jos jatkan tätä samaa rataa vielä muutaman päivän niin alan ihan varmasti lihoa. Torstaista tähän asti olen syönyt yhteensä melkein 2 pussia karkkia, yhteensä 6 palaa erilaisia leivonnaisia (osa on tullut ihan "pakosti" syötyä, viime viikonloppu oli yhtä juhlaa), jäätelöä suurinpiirtein puoli litraa, 350 g suklaata ja litra limpparia. Siinä taitaa olla suurin osa mitä tulee mieleen, mutta siis tänä iltana aion vielä nautiskella ennen kuin ryhdistäydyn :P Mutta voin siis sanoa, että kalorit ovat olleet päivittäin 3000 huonommalla puolella reilusti.

Lopetin pillerit ihan kokeilumielessä, söin niitä suurinpiirtein vuoden ja jotenkin tuntui, että niillä saattoi olla vaikutusta mielialaan ja muutenkin ärsytti ottaa ne aina. Poikaystävä on kyllä edelleenkin kuvioissa, että siinä mielessä olisi ollut ihan hyvä jatkaa niitä pillereitä, mutta pitää katsella, olisin niiin mielelläni ilman niitä. Hän itseasiassa kehotti minua lopettamaan ne, koska arveli, että ne "kiukkuunnuttavat" minua ja on nyt sitä mieltä, että olen ihan erilainen niiden lopettamisen jälkeen :D Ja toisaalta, hän on nyt siellä armeijassa, joten tuntui vähän "turhalta" syödä niitä, jos hän oli vaikka kaksi viikkoa poikessa.

On kyllä ollut ihanaa ottaa rennommin, kun en ole pystynyt edes käymään vaakalla, enkä vielä ulkoisesti huomaa mitään muutoksia. Huomenna kuitenkin tämä mässäily loppuu ja palaudun takaisin muunkin kuin ruuan täyttämän elämän pariin :P

Mutta mitenkäs me tehdään, että päästään tältä sivulta vähän yksityisempään keskusteluun? Silloin olisi niin paljon parempi valottaa asioita, kun tietäisi, että pystyisi kertomaan muitakin asioita ja vieläpä tätä ahmimispuolta ilman, että täytyisi häpeillä.

Muistaakseni sinäkin mainitsit joskus poikaystäväsi, pelkäätkö, että hän huomaa painon heittelyn? Olenko ymmärtänyt oikein, että te ette asu yhdessä, vai syötkö hänen nähden joka ilta herkkuja? Tietääkö hän mitään tästä ahmimisesta? Sinunkaan ei ole pakko kertoa tässä, ymmärrän hyvin. Voidaanhan me kertoa sitten paremmin elämästämme, kunhan päästään kirjoittelemaan kahden kesken. :)

Nonniin, tekaisin itelleni uuden sähköpostiosoitteen tätä varten, elikkäs; [email protected]. Jos vaan haluat One of us, niin pistä tuonne seuraavalla kerralla viestiä niin ei ulkopuoliset pääse enää kurkkimaan meiän höpinöitä :D

u've got mail;)

puolitoista kuukautta
painoa lisää 10 kiloa

kiitos ahmimisen/ ahmimisen oksentelun

ei kiva
ei todellakaan kiva!

Minäkin ahmin :( Syömistä ei voi lopettaa vaikka on aivan täynnä ja heti kun vähäsen ähky helpottaa syödään lisää... Tosin, usein ahmimisen jälkeen oksennan ja aloitan uudestaan. Aina en oksenna vaan ahmin monta päivää putkeen vaikka olo on turvonnut ja kamala, sitten lihomisen pelossa (ja olon parantamiseksi) paastoan ja liikun hulluna pari päivää josta seuraa ahminta ja oksentelu tai pelkkä ahmiminen... Kamalaa tämä =(

minä taas lihoin ihanat 7kg viikossa.. kiitos käsistä lähteneen ahminnan

Taas yksi ahminnalle menetetty päivä (tosin päivällä oksensin kaiken syömäni, mutta nyt illalla en vaikka ahmin...)
Mitenkäs muilla menee?

Voimia teille kaikille, pakko tohon on joku ratkaisu löytyä. Itsellä ihan samanlaista ahmimista silloin kun kukaan ei näe. Ja sit ku oon lihonu muutaman sentin ni alotan pitkän paaston joka kestää esim kuukauden. Ja sit jossain vaihees meen juhliin joissa en aio syödä, mutta on pakko niin sen jälkeen sitte koko ilta/muutama päivä/muutama kuukaus ahmimassa. Riippuu ihan siitä kuinka nopeasti lihoan, koska en pysty ahmimaan enää kun näen vaa`asta muutaman ylimääräisen kilon. Olen jo kauan yrittänyt selviytyä yksin, mutta se ei tuota tulosta. En voi puhua kenellekkään ja olen jo tottunut salaamaan kaiken, vihaan syödä kenenkään nähden. Vielä kerran jaksamisia kaikille, muistakaa että elämässä on muutakin kuin syöminen. Yrittäkää tehdä jotain muuta niin ei tarvitse koko ajan olla jääkaapilla.. :)

Hämmentävää, miten samanlaisia tarinanne ovat omani kanssa! Täsmälleen samoja piirteitä; salassa syöminen, makeanhimo ja syönnin jatkaminen vaikka on täynnä ja on jo paha olo...
Tätä on jo kestänyt puoli vuotta, vähän ylikin. Kesäloman lopulla oireilin paastoamalla ja siitä lähtien olen vuorotellen ollut syömättä ja vuorotellen ahminut. Nyt olen ollut monta viikkoa paastoamatta mutta ahminut oikeastaan päivittäin. Yhden viikon elin normaalilla rytmillä, söin suositusen mukaan monta pienempää ateriaa, käytin lautasmallia ja ennen kaikkea söin hitaasti. Se oli niin ihanaa! Olo oli loistava ja peilistä näkyi hoikentunut vartalo. Mutta nyt... Olo on järkyttävä. Tosin makeanhimon olen saanut kuriin kromilla! Se auttaa todella hyvin, makeanhimo on kadonnut tyystin.
Tekee mieli paastota taas pitkästä aikaa... Tiedän ettei kannata, mutta silti... Paino on noussut monta kiloa ja ahdistaa. Vielä wanhojen tanssit viikon päästä, paineita olla mahdollisimman hoikka.

tänne vaihtamaan kokemuksia:

http://efjuu.blogspot.com/

http://mia-is-new-ana.blogspot.com/

Tuolta myös lukemaan kokemuksia, ja kirjottamaan anonyymisti toki omiakin. Kysymyksiäkin saa esittää niin vastaan enemmän kuin mielelläni.

http://oafinland.comlu.com/index.html

aina kun mun tekee mieli jotaa herkkui nii valutan hanasta kylmää vettä ja juon mahan täyteen sitä vettä, telkkarii katsoessa, koska siten menee alas paremmin ..
ja sitten maha on täynnä eikä tee mieli enää mitää :)

voi että kuinka lohduttavaa tavallaan että muillakin ihan samanlaisia oireita ku itselläni.. itekki ahmin ja paljon ahminki. tänää oli taas sellanen päivä. ja oli eilen ja sitä edellisenä jne.. tää johtuu siitä ku lopetin taas kerran laiharin. joka kylläö onnistui. laihuin 12kg 8vkossa mut sitte kuukaudessa tuli 10kiloa lisää. oon siis koko ikäni laihuttanu. tai no 13 vuotiaasta asti oon vähintää joka kevät alottanu laihuttamaan ja syksyllä aina lihonu takasin laihuttamani kilot ja taas sama kuuri alkaakeväällä. on kokeiltu lentoemäntä dietit ja kaalikeitot ja karppaus ja easydiet ja mitä vielä tässä 7 vuodessa onkaa ehinyt. ohhoh. eniten tässä ärsyttää että oon monta vuotta jo suurinpiirtein suoraa sanonu lähimmäisilleni tarvitsevani apua ja joo joskus on pitkiä keskusteluja käytykin mutta siihen se jää. varmaanki sen takia koska peittelen ongelmaa kuitenki hyvin koska tykkään liikkua ja syödä terveellisesti (VÄLILLÄ VAIN). Mutta he ei haluu ehkä nähä ees sitä määrää mitä syön. ei kyllä ihmiset tiiä kuinka suuria määriäne on koska ei sitä nää koska käyn yksin kaupassa ja syön yksin. ja sekin voi olla ettei minua oteta tosissaa koska en näytä niin isolta mitä vaaka nöäyttää.. mun ruumiinrakenne on iso ja jonkin verran lihasta on. onneks moni tuttu ei oo nähny mua viimeisen kahen viikon aikana koska olen paisunu kun pullataikina.. kiitos melkein jokapäiväisen hesemätön, suklaalevyn, ben&jerry paketin, keksipaketin kaikkea muuta...
helpottipas kun kirjotti miltä tuntuu.. en oo koskaa tälläsille sivuille kirjotellut mutta kun nyt niin pahalta tuntu ja itketti taas kerran ni...

Tämä on oikeasti niin lohduttavaa lukemista (vaikka niin surullista..). Tuntuu pahalta lukea näitä.. Voimia teille kaikille. Se on varmaan vain kamppailua mielen kanssa..
Itse olen 19vuotias tyttö ja tähän asti olen luullut että olen ollut tässä asiassa täysin yksin.. Että kukaan ei ymmärrä ja pitää minua todella "friikkinä", ja suorastaan hulluna. En ole kenelläkään suoraan sanonut ahmimisestani.. Jotain olen maininnut että syöminen on minulle ongelma.. Mutta tämä ahmiminen kalvaa mieltäni joka päivä ja ruoka hallitsee elämääni. Aamulla herättyäni mietin ruokaa, kun illalla menen nukkumaan olen luultavasti ahminut itseni niin täyteen että suorassa käveleminenkin on vaikeaa.. En osaa yhtään sanoa mistä tämä lähes joka iltainen ahmimiseni johtuu. Aloitin viime kesänä laihduttamisen ja laihduinkin sellaiset 10 kiloa, aloin olemaan todella tyytyväinen itseeni mutta en kuitenkaan täysin. Mietin että "no jos vielä vähän laihdutan" Läheiseni huomauttelivat minulle jatkuvasti kuinka laiha olin ja että "syö tyttö syö". Aloin siis olemaan alipainoinen, liikuin 7 kertaa viikossa yli kolme tuntia per päivä ja söin n. 600-1000 kaloria päivässä. Huippu päiviä oli ne päivät kun alitin sen 600 kaloria ja olin salilla yli sen 3 tuntia. Eli kalorit päivän osalta kulutettu nollaan. Jes.. Luulen että tämä kostautuu nyt minulle. Nykyään olen normaalipainoinen ja kaikki luulee että olen "parantunut" ja että syön täysin normaalisti enkä enää laihduta.. Eli ulkoisesti voin hyvin. Mutta oikeasti salailen koko ajan syömisiäni. Jos olen paikassa jossa muutkin syövät niin silloin syön yleensä kaikista vähiten tai normaalisti. Osaan siis peittää kaiken todella hyvin.. Mutta heti kun pääsen kotiin niin helvetti on valloillaan! :-( Aloin ahmimaan juuri ennen tätä kuluvaa kesää. Aivan kuin jokin vastareaktio!! Olin niin innoissani että jee olen rantakunnossa kesällä.. Joo ei ei ei ja ei. Tätä jatkuvaa ahmimista on jatkunut nyt noin kolmisen kuukautta ja kilot lisääntyy koko ajan.. Välillä on parempia päiviä kun syön normaalisti ja niitä päiviä kun ahmin ja sitten taas niitä kun yritän aloittaa laihduttamisen. Mutta jo seuraavana iltana ahmin taas.. kaikki mitä kaapista löytyy, patonkia, suklaata, jäätelöä, jogurttia, OMENIA ym. Omenia menee joku 11 päivässä. Olen siis turvonnut monta päivää.. Ihan kamalaa. Joskus jos pyrin olemaan ahmimatta viiltelen kehoani ja sekään ei ole hyvä. Olen myös aloittanut tupakoinnin ja olen jatkuvasti alakuloinen.. jopa ehkä masentunut.. Olisi ihanaa löytää se kultainen keskitie mutta en malta. Jos aloitan lahduttamisen paastoan koska haluan laihtua nopeasti! Sekään ei ole hyvä eikä todellakaan pysyvä vaihtoehto. Tämä on niin korvien välissä.. Tuntuu että loppua ei näy. Tämä vaikuttaa niin pahasti mieleenkin ja itkettää aina sen jälkeen kun on ahminut. En pysty enää oikein edes katsomaan itseäni peilistä..

Voimia teille kaikille!

Sama juttu täällä.. Joskus voikin olla ihan ok päiviä mutta sit yhtäkkiä ei vaa enää pysty hallittee ittee ja on vaan pakko ahmia pullaa, jäätelöö ja kaikkee mahollist. Sen jälkee tulee henkisesti tosi kurja olo " mitä mä menin tekee"javaikka tietää et tulee huono olo siitäki huolimatta ahmii... Sitte tulee vaa kauhee syyllisyys ja tekee mieli alkaa urheilla.. Jneyritän joka päivä sanoo itelleni et kyllä mä pystyn järki sanoo toista kuin tahto...

ei oo todellista miten samankaltaisia tarinoita.. jotenki lohduttavaa, ei oo yksin tän asian kanssa, ei ihmisten ongelmia näköjään päälle päin nää!

kirjotan nyt omani kuitenkin jos sen avulla vois lopettaa tän ja alkaa elää normaalia elämää.. toivon niin et voisin syödä niinkuin ihmiset syö ja ei tarvis ajatella ruokaa, söis säännöllisesti ja sillon ku ois nälkä ja herkkujakin välillä jos tekis mieli ja that's it! mut ei.
oon niin jojolaihduttaja. vuoronperään himodiettejä ja hirveetä ahmimista ja nopeeta lihomista... oikeesti mahaan vaan sattuu ja itseinho sen mässäilyn jälkeen. menetän vaan kontrollin täysin ja vedän ihan mitä vaan voi vaan syödä. sit ku oon saanu alotettua terveellisen vaiheen ja syön aika normaalisti ja kontrollissa, kuvittelen ettei mitään ongelmaa enää ahmimisen kaa, et laihdutuksen jälkeen oon täysin normaali ruuan suhteen. mitä vielä. taas hillitön ahmiminen ku pari kiloo saanu pudotettua. vihaan tätä, en jaksa enää. mut eivaan jaksais hakee mitään hoitoo ku tuntuu et pitäs ite osata hoitaa niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen... saa nähä taas! huoh!...

en siis oo mikään hillittömän lihava, joitain kiloi ylipainoa, mutta tää ei vaan oo tervettä. joteni tää nykymaailman meno on nii sairasta laihuuden ja kaundeuden ihannointia.. jostain nuoruudesta tää kai on peräisin. täydellisyyden ja kauneuden tavoittelua...

Aivan kuten moni muukin krjoittanut tänne, niin ihan kuin omasta elämästäni lukisin. Syöminen ja ruuan ajattelu on hallinnut omaa elämääni ainakin viimeiset 5 vuotta , joista 1,5v pahinta. Olen 24v. ja harmittelen (jo) nyt, että nuoruuteni on mennyt hukkaan ajattelemalla ainaista laihduttamista ja painoa. Liitän suoraan painoni omaan itsetuntooni tai arvooni, jos en ole laiha, olen "arvoton". Olen viime aikoina alkanut ajattelemaan, että tästä noidankehästä on päästävä jollain tapaa irti. Masennan itse itseni ahmimalla ruokaa ja oksentamalla sen pois. Nykyään en ole niin tarkkaillut painoani tai välittänyt siitä, että laihdun vaan haluaisin vaan parantua ahmimis-kohtauksista. Muutin keväällä ja päätin, että uudessa asunnossani en oksenna; muutaman kerran on tapahtunut mutta lähinnä ulkona juhlimisen seurauksena seruaavana aamuna. Joka tapauksessa olen alkanut tiedostamaan syitä miksi ahmin ruokaa. Minun ei edes välttämättä tee mieli syödä makeaa mutta jos olen kovin mietteissäni tai ahdistunut niin lievitän ajatuksia ruualla (makealla). Olen "jäljittänyt" käyttäytymisen lapsuuteni: kun oli paha mieli, isäni aina sanoi että "otetaan jäätelöä niin kyllä se paha mieli lähtee." kuinka paljon kodilla onkaan merkitystä syömiseen. Pahinta kuitenkin oli nuoruus iässäni kun veljeni kiusasi minua lihavaksi (en ole koskaan ollut edes lähelläkään ylipainoa) niin sanat ovat jääneet soimaan korviini. Iän ikuinen ääni "jollet ole laiha, et ole mitään tai muut eivät arvosta minua" on niin kyllästyttävä jo. Itseään tässä vaan kiusaa ja juoksee tätä kehää. Haluaisin oppia tuntemaan tunteeni enkä ajattelemaan niitä tai tukahduttamaan niitä syömisellä. Kuuntelin nettiradiota yksi päivä amerikkalaista psykologin kanavaa jossa puhuttiin asiasta ja todettiin että tunteet pitää tuntea eikä painaa jollakin taaemmaksi. En tiedä vaikka näin kävisi niin silti joskus tekee mieli makeaa ja joskus se lähtee aivan käsistä. Oppisi kontroillomaan omia syömisiä.. en tiedä. Elämä tässä vaan hukkaan menee, ei voi muuta sanoa. Ja OMA VIKA.

Sairastin bed:ä monta vuotta, en tiedä sairastanko vieläkin... Kaikki alkoi laihdutusyrityksistä ja tyytymättömyydestä itseeni. Lihoin yhteensä yli 40 kiloa nuorempana ja olin kunnolla ylipainoinen. Ensin yritin syödä aina niukasti ja saatoin laihtuakin muutaman kilon, minkä jälkeen repsahdin syömään. Saatoin ahmia kuukausitolkulla. Lopulta ei ollut muuta kuin ruoka ja ahmiminen sekä tietenkin vastapainoksi ne epäonnistuneet laihdutusyritykset. Ajattelin jatkuvasti kuinka paljon tiputan painoani ja elämä tuntui pyörivän vaan tätä samaa kehää. Koin itseni arvottomaksi ja huonoksi ihmiseksi lihavampana. Ihmissuhteetkin jäivät ja ajattelin kokoajan, että sitten kun olen hoikempi niin asiat muuttuvat. Olotilaani kuvasti hyvin häpeä itseäni kohtaan. Mitä enemmän vaadin itseltäni, mitä pienemmiksi vedin kalorimäärät, sitä suurempia repsahdukset olivat.

Lopulta en tiedä,mistä löysin selkärangan ja laihdutin yli 30 kiloa. Elämä tuntui paremmalta, kunnes... paino hiipi hiljalleen takaisin. Mutta olin kuitenkin muuttunut siinä suhteessa, että olin saanut elämäni muuten kuntoon, ihmissuhteetkin, eikä ollut vain minä ja ruoka. Tämä auttoi paranemisessa.

Painaessani lähemmäs 90 tein elämäntapamuutoksen ja sen jälkeen olen pysynyt suht "kaidalla polulla". Painan nykyään 70 ja olen 174 pitkä. Matka on ollut pitkä. En yritä varsinaisesti laihduttaa tai liikaa rajoittaa itseäni, koska tiedän, että sitten ne ahmimiskohtaukset alkavat. Kävin ravitsemusterapeutilla joka näytti minulle kuinka paljon voin syödä lihomatta ja se auttoi suhteuttamaan asioita. Olin koko elämäni ollut ihan normaalivartaloinen, kunnes aloin vetää liian tiukkoja dieettejä teini-iässä. Siitä se alkoi. Kunpa en olisi alkanut kiinnittää niin paljon huomiota ruokaan ja laihduttamiseen! Tätä on kestänyt jo yli 10 vuotta.
Nykyään onneksi asiat ovat muuttuneet. En ole niin hoikka kuin joskus haluaisin olla, mutta kumminkin normaalipainoinen. Käyn salilla ja yritän saada takaisin lihasmassaa, jota jojoilu on vienyt pois. Salilla on sentään se hyvä puoli, että saa syödä jos haluaa kehittyä. Vieläkin koen, että minun pitää rajoittaa itseäni, eli joko se on nollalinja herkkujen kanssa(sipsit karkit jne) tai sitten ahmimista. Nyt olotila on ihana kun en ole kuukauteen syönyt herkkuja.. En oikeastaan ole edes viimevuosina jojoillut pahemmin painoni kanssa, mutta välillä ahmimiskohtauksia tulee. Tiedän, että mitä sallivampi itselleen on, niin sitä vähemmän ahmii. Nykyään syön joka päivä vähän tummaa suklaata, mutta sitä enemmän en uskalla itselleni "luvata". Tasapainoilua tämä on edelleen, mutta onneksi en enää tunne tarvetta ahmia sellaisia määriä kuin ennen. Esim. 3 litran jäätelöpakettikin saattoi mennä kerralla!

Arpina tästä kaikesta on venynyt iho. Ja tietysti ne henkiset arvet, kun olin aika yksinäinen yhteen aikaan. Veikkaan että tässä kaikessa yhtenä taustana on perfektionismini, ehdottomuus ja mustavalkoisuus asioissa. On joko tai, ei harmaan sävyjä. Lisäksi vaikeus käsitellä tunteita ja olen käsitellyt niitä syömällä. Mutta oikeasti tsemppiä tuhannesti kaikille, jotka tätä sairautta ovat poteneet!

Oli aivan pakko liittyä mukaan tähän keskusteluun, vaikka huomasinkin että vanhimmat kirjoitukset oli jo muutaman vuoden takaisia.
Minunpa ei juuri tarvi omaa "historiaani" sen kummemmin selitellä, jos lukee *jdshdrrhrrr* kirjoittaman viestin tietää samalla minunkin tarinani. En voi ymmärtää miten joku on pystynyt TÄSMÄLLEEN kokemaan saman kuin minä!! Tosin minä en ole yrittänyt itseäni viilellä ym. ahminnan estämiseksi, mutta muuten olo on täysin sama. Nytkin juuri äsken vetasin.. no en edes muista mitä kaikkea tulikaan edes syötyä... Pakko oli käydä pesemässä hampaat, ettei vaan enää tulisi vettä kummempaa suuhun laitettua. Olo on kyllä kieltämättä tällä hetkellä hirveä, en käsitä miksi pitää edes ahmia kun tietää tämän olon kuitenkin jossain kohti odottavan? Haluaisin todellakin oikeaa apua, mutta uskon että kukaan ei ottaisi kuitenkaan tosissaan, sillä olen suht normaali mitoissa. Olen yrittänyt äidilleni puhua asiasta, mutta kuten jo edellisen viestin laittajaan viitaten, myös minä osaan hyvin tiedostamatta peitellä syömisiäni joten käytännössä kukaan ei tiedä edes että syön niin paljon kuin syön.. Tällä hetkellä normaalimittani on 57/165, mutta ahminnan jälkeen paino nousi (yllätys yllätys!) 59.7 kg... Hävetys ja itseinho on huipussaan... :'((

Hieno keskustelu tämä, kun on jatkunut niin monta vuotta! Ihana tunne, kun tajuaa, että muilla on samanlaisia ongelmia, vaikka surullista se onkin. OMaa ahmimistani kuvailisin niin, etä minulta puutuu se kylläisenä olemisen tunne. En ahmi säännöllisesti, en esimerkiksi edes viikottain, mutta sitten kun sille päälle satun saatan syödä vaikka kuinka paljon. Ja voin syödä mitä vaan! Jos kotona ei ole muuta, syön mysliä tai näkkileipää. Joskus makeanhimossani olen tehnyt itselleni taikinaa, jota sitten olen suoraan kulhosta lapannut suuhuni. Makea ei minulle ole kuitenkaan suurin ongelma vaan nimenomaan hyvä ruoka. Saatan tehdä neljälle hengelle pastaa, suunnittelen että saan siitä töihin pariksi päiväksi ruoat ja loput pakastan, vaikka lopputulema on se, että syön kaiken kerrallaan.

Ahmimiseni liittyy täysin tunnetiloihin. Väsyneenä, alakuloisena ja stressaantuneena syön. En ole myöskään koskaan ahminut aamulla tai päivällä, ahmimiseni ajoittuvat aina iltaan tai yöhön. Mieli on jo muutenkin maassa ja sitten, kun syö, on se maassa entistä enemmän. Ahmiminen on oma yksityinen juttuni ja piilottelen sitä (vien esim. pizzalaatikon samantien häpeillen roskiin). Joskus olen hiukan ahminu poikaystäväni seurassa ja hän on hiukan saattanut ihmetellä "onko sinulla vielä nälkä" tms. Pahimmillaan hän ei ole minua kuitenkaan nähnyt.

Tykkään hyvästä ruoasta (ruoan laittamisesta ja ravintoloista) ja minun mielestäni ruoasta nauttimisessa ei ole mitään vikaa, mutta tämä ahmiminen ei ole nauttimista. Voin todella huonosti ja vatsavaivat jatkuvat aina vielä seuraavanakin päivänä. En ole koskaan oksentanut. Vaikka tiedän, että se olisi ehkä entistäkin pahempi, haluaisin silti oksentaa, ainakaan ei olisi niin huono olo.

Olen edelleen ylipainoinen, mutta olen viimeisen vajaan vuoden aikana laihduttanut noin kymmenisen kiloa. Kilot ovat lähteneet sen verran pitkä ajan sisällä, että uskon että ne eivät ehkä tule takaisin. Painoni kuitenkin seilaa noin neljän kilon haitarilla ihan lyhyenkin ajan sisällä, jopa yhden viikon aikana saatan painaa neljä kiloa enemmän tai vähemmän. Vielä haluaisin lahtua viisi-kymmenen kiloa. Hoikka en ole koskaan ollut, enkä sitä tavoittelekaan, mutta normaalipainoisena olisi mukavaa.

Moni kirjoittaa täällä, että on ihan normaalipainoinen vaikka ahmii. Itselläni ongelma on se, että syön aina myös normaalin ruoan ja ahmiminen tulee aina siihen päälle.

Elämäni on mielenkiintoista, olen hyvässä työssä, josta olen unelmoinut, olen rakastunut (olemme seurustelleet jo useamman vuoden), liikunta on osa elämääni, minulla ei ole isompia murheita, joten ihan oikeasti en ymmärrä miksi koen tarvetta ahmimiseen. Olen kolmekymppinen ja en osaa tarkkaan sanoa, koska tämä on alkanut. Jolllain lailla se on varmasti ollut mukana aina teini-ikäisestä lähtien, mutta luulen että on pahentunut viimeisen viiden -etenkin kahden- vuoden aikana.

Kiitos paljon teille kaikille, jotka olette jakaneet täällä kokemuksianne!