Heips!
Teen kasvatustieteellistä väitöskirjaa, johon liittyy olennaisesti käsite "sosiaalinen kiinnittyminen". Käsite on alempana määriteltynä tarkemmin.
Tällä hetkellä minua pohdituttaa erityisesti se, miksi jotkut lapset ja nuoret kiinnittyvät sosiaalisesti, mutta toiset eivät. Nyt haluaisin kuulla sinun mielipiteesi tai näkemyksesi isänä, äitinä, jonkun lapsena, siskona, veljenä, tätinä, setänä jne. siitä, miksi näin käy.
Kirjoita näkemyksesi asiasta vapaamuotoisesti ja nimettömänä joko tälle palstalle tai: [email protected] tai Juha Mäki-Ketelä, Ihanakatu 2-4 B 32, 33100 Tampere. Kiitos
Määritelmä:
"Sosiaalisella kiinnittymisellä tarkoitetaan sitä monimutkaista ja pitkäkestoista prosessia, jonka aikana ihminen jostain varhaisen kehityksensä vaiheesta alkaen alkaa henkisesti kiinnittyä sosiaaliseen lähiympäristöönsä ja sen muodostamiin sosiaalisiin verkostoihin.
Sosiaalisilla suhteilla tarkoitetaan ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita ylipäätään. Sosiaalisilla lähiverkostoilla viittaan niihin sosiaalisiin suhteisiin ja niihin ihmisiin, joiden keskellä ihminen elää. Sosiaalisiin verkostoihin kuuluvat siis esimerkiksi lapsuuden perhe, naapurit, koulu ja koko koulutusinstituutio, luokkatoverit, ystävät ja kaverit, sukulaiset, oma aikuisiän perhe, kyläyhteisö, eri viranomaiset jne. Kiinnittyessään sosiaaliseen lähiympäristöönsä ja -verkostoonsa ihminen hyväksyy ja omaksuu niiden tavoitteet, arvot, uskomukset ja moraaliset käsitykset. Sosiaaliset lähiympäristöt tarkoittavat lapsen vanhempia tai hoitajia, sisaruksia sekä kaikkia niitä muita ihmisiä, joiden kanssa ja joiden vaikutuspiirissä lapsi pääsääntöisesti elämäänsä elää. Sosiaaliseen lähiympäristöön kuuluu erityisesti myös lasten niin sanotut vertaissuhteet, joilla tarkoitetaan suunnilleen samanikäisten lasten välisiä suhteita. Läheisiä käsitteitä lasten vertaissuhteille ovat toveri-, kaveri- ja ystävyyssuhteet, ja niitä käytetään usein toistensa synonyymeinä.
Sosiaaliseen kiinnittymiseen läheisesti liittyviä käsitteitä ovat sitoutuminen ja omistautuminen. Sosiaalisen kiinnittymisen vastakohta on ilmiö, jota kutsun moderniksi vieraantumiseksi. "
Sosiaalinen kiinnittyminen tai kiinnittymättömyys
38
2003
Vastaukset
- Mun ehkä varhaisin
muistikuva lapsuudesta on, kun näin isäni antavan selkäsaunan mun pikkusiskolle. Ei se varmaankaan ollut mitenkään erityisen raaka, isä vaan hermostui jostain mitä systeri teki. No, joka tapauksessa, muistan että rupesin itkemään ja menin lukkoon. Koko lapsuus oli pelkoa täynnä, ja opin tukahduttamaan itseni ja häivyttämään itseni näkymättömiin. Koulussa olin liian outo, enkä osannut sosiaalisia kuvioita siinä määrin kuin muut lapset, ja keskityin opiskeluun, urheiluun ja musiikkiin. Ainoat lämpimän ja empaattisen ihmisen muistikuvat mulla on tädistäni, mummostani ja joistakin opettajista ja muista auktoriteeteista. Hengelliset piirit on aina vedonneet muhun voimakkaasti, koska siellä tunnen saavani sekä turvallisen isähahmon että selkeät rajat. Kuitenkaan, en sinänsä kaipaa ihmisten seuraa useinkaan, koska nautin omasta pienestä maailmastani, jonka olen täyttänyt kauneudella ja hyvillä ja puhtailla asioilla. Katosin sinne jo lapsena ja sinne taidan jäädäkin, ja päästän sinne vain harvat ja tarkoin valitut samanhenkiset ystävät ja lapseni, joita kohtelen hellästi ja rakkaudella.
- Helinä-keiju
Minua on aina vaivannut ihmisten tarve ripustautua ja liimautua (varmaan kyse juuri tosta sosiaalisesta kiinnittymisestä). En halua (enää) moista paitsi oman meidän perustaman perheen kohdalla. Voi johtua pettymyksistä, että tämä nyt tuntuu ihanteelliselta ratkaisulta. En usko, että kyse on pelkästään itsekkyydestä vaan pikemminkin itsesuojelusta. Tuo minulle uusi käsite, moderni vieraantuminen on kiehtova, luulen, että minulle on tapahtunut niin. En ole onneton, vaan tajuan ulkopuolisuuden ajautumisen omien piirteitteni takia, johtuu kai luonteesta ja siitä, että ei halua vahvuuttaan käytettäväksi aina hyväksi. Luulen, että laajempi sosiaalinen kiinnittyminen edellyttää jonkinmoista tasapäisyyttä kiinnittyjältä. Sitoutunut olen ja omistautunut omiin lapsiin ja heidän isään, ja myös olen heistä täysin riippuvainen onnellisuuden suhteen. Voi kuullostaa nyt ristiriitaiselta, mutta koska itse olen vapautta rakastava toivon sen myös heille. Siinä kaikki.
- kasvattaja
oletko koskaan tavannut lasta, jolla olisi ollut pysyvät, läheiset ihmissuhteet, joissa olisi ollut perusasiat kunnossa (mm.rakkaus, rajat, lapsen kunnioittamien, vastavuoroisuus, moraali), mutta lapsi ei kuitenkaan ole/ollut sosiaalisesti kiinnittynyt?!
Itse uskon, että esimerkiksi nuoren sosiaalinen kiinnitymättömyys johtuu aiemmista huonoista kokemuksista ja erityisesti hylätyksi tulemisen tunteista (hylkäämisistä), joiden perusteella nuori (vähintäänkin alitajuisesti) suojelee itseään uusilta pettymyksiltä, eikä uskalla kiinnittyä.- Juha Mäki-Ketelä
Erittäin hyviä kysymyksiä esitit.
Onko sulla meiliosoitetta, johon voisin vastata? Mulla itsellä on aika selkeä näkemys, käsitys, ajatus tms., mistä kiinnittyminen tai kiinnittymättömyys voisivat johtua, mutta en mielelläni esittäisi sitä täällä ainakaan vielä tässä vaiheessa, sillä en halua omien mielipiteitteni ohjailevan vastaajia, sillä juuri teidän ajatuksenne kiinnostavat minua.
Ja kiitos kaikille jo nyt vastanneille, hyviä näkökulmia on tullut esiin niin täällä boardilla kuin suoraan minulle tulleissa vastauksissakin! - elämänkaari
Juha Mäki-Ketelä kirjoitti:
Erittäin hyviä kysymyksiä esitit.
Onko sulla meiliosoitetta, johon voisin vastata? Mulla itsellä on aika selkeä näkemys, käsitys, ajatus tms., mistä kiinnittyminen tai kiinnittymättömyys voisivat johtua, mutta en mielelläni esittäisi sitä täällä ainakaan vielä tässä vaiheessa, sillä en halua omien mielipiteitteni ohjailevan vastaajia, sillä juuri teidän ajatuksenne kiinnostavat minua.
Ja kiitos kaikille jo nyt vastanneille, hyviä näkökulmia on tullut esiin niin täällä boardilla kuin suoraan minulle tulleissa vastauksissakin!on hyvä viitekehys takastella asiaa. Poimin lapsen elämää haittaavia asioita.
Syntymä tähän maailmaan. Moni lapsi joutuu jo ensimmäisinä päivinään erotetuksi äidistään synnytyslaitoksen rutiinikäytäntöjen vuoksi. Eläinmaailmassa ei kukaan ulkopuolinen koskaan tule äidin ja pennun väliin, sairaaloissa näin käy päivittäin. Hoitajat ottavat määräysvallan hetkeksi lapsen elämään hoidon nimissä. Äiti-lapsisuhteen tärkeimmät kiinnittymishetket rikotaan.
Kun oma lapseni syntyi illalla, hänet vietiin yöksi lastenhuoneeseen, koska se oli osaston käytäntö. Tätä väkivaltaista käytäntöä suren vieläkin. Kun halusin pitää lastani vieressäni omassa sängyssäni, se kiellettiin, ettei tule vahinkoa.
Päivähoito. Usein lapsi vieroitetaan äidistään ja kodistaan jo alle vuoden tai kahden ikäisenä päivähoitotätien hoidettavaksi. Siellä lapsi kiinnittyy tai ei kiinnity ulkopuolisiin (monikossa) aikuisiin. Hänen maailmansa avartuu tai hajoaa. Vastaavasti äiti ja isä vieraantuvat osaksi lapsestaan, koska suurin osa lapsen kehityksetä tapahtuu päivähoidossa päivisin. Kotona hän käy pääsääntöisesti nukkumassa.
Vertaissuhteet ovat lapsen pääasiallisia kasvattajia, koska lapsi elää heidän kanssaan enemmän kuin aikuisten. Päivähoidossa ja ennenkaikkea koulussa aikuiset ovat lapsen elämässä taustatekijöitä, jotka ilmestyvät paikalle aika ajoittain pitääkseen päivärytmin käynnissä ja määrätäkseen lasta toimimaan oman mielensä mukaan. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinnittymään johonkin hoitajaan tai opettajaan kiinteämmin. (lellikit).
Opettajat ja kouluinstituutio ovat lapsen elämässä kasvattajia, joiden seurassa lapsen on pakko olla suurin osa valveillaoloajastaan koko lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa. Hän ei voi valita heitä, eikä lapsen sisäinen kyky kiinnittyä tältä osin pääse kehittymään. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinittymään kun kemiat saattavat kohdata, mutta yleensä suurin osa lapsilaumasta on opettajankin persoonalle liika monta. Lapset ovat kuin villin lännen elokuvissa hevoslauma, jota muutama inkkari lassollaan yrittää pitää koossa kuljettaen sitä paikasta toiseen.
Lapsen pääasiallinen sosiaalistaja on toiset samanikäiset kaverit, joita lapsi ei saa valita. Koulun pihalta ei pääse pakoon sellaistakaan kaveria, joka on lapselle kauhu. Vanhemmat häviävät entistä enemmän lapsen elämästä, koska he eivät koskaan ole kouluaikana päivisin tekemisissä keskenään, eikä vanhemmat edes tiedä miten lapsi päivisin koulussa elää. Lapselle kehittyy koulupersoona ja kotipersoona, jotka saattavat olla täysin erilailla käyttäytyviä.
Kaupungin omaisessa asumisessa ei lapselle pääse syntymään kyläyhteisön tuomaa sosiaalista kasvualustaa. Viidennessä kerroksessa kolmen huoneen kopperossa asuva perhe on kuin häkkikana. Kun avaat oven rappukäytävään, se on jo vierasta aluetta. Mielenkiintoinen piirre on se, että lapsen elämäa on kotona elää kopperossa, päivähoidossa pienellä pläntillä ja koulussa muurahaispesässä. Katsotpa mihin ilmansuuntaan tahansa, joka puolella vipeltää samankokoisia ja samannäköisiä olioita. Sosiaalista vuorovaikutusta näissä voi tutkia.
Muuttoliike. Yhä usempi perhe joutuu muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Lapsen on taisteltava uusi oma sosiaalinen paikkansa monta kertaa elämässään johon kiinnittyy. Esim. uudessa koulussa hänen on löydettävä paikkansa ilman aikuisen turvallista tukea.
Kokonaan tästä on unohtunut tämän päivän tärkeimmät aikuiset: televisio, internetti, bändit ja yleensä musiikki, mainonta, seksi, viihde, lehtien lööpit.
Nämä tunkeutuvat lapsen maailmaan päivittäin ja opettavat tehokkaasti millaista kuuluu elämän olla.
Yksi esimerkki sosiaalisesta kiinnittymisopetuksesta: Joka vuosi TV ja lehdet kertovat jo hyvissä ajoin kuinka kuuluu viettää vappua, juoden ja kännisenä kulkien, tai miten kuluu juhlia keväisin koulun päätöstä, silloin pitää alaikäistenkin juoda ja pitää hauskaa. - Caro1
elämänkaari kirjoitti:
on hyvä viitekehys takastella asiaa. Poimin lapsen elämää haittaavia asioita.
Syntymä tähän maailmaan. Moni lapsi joutuu jo ensimmäisinä päivinään erotetuksi äidistään synnytyslaitoksen rutiinikäytäntöjen vuoksi. Eläinmaailmassa ei kukaan ulkopuolinen koskaan tule äidin ja pennun väliin, sairaaloissa näin käy päivittäin. Hoitajat ottavat määräysvallan hetkeksi lapsen elämään hoidon nimissä. Äiti-lapsisuhteen tärkeimmät kiinnittymishetket rikotaan.
Kun oma lapseni syntyi illalla, hänet vietiin yöksi lastenhuoneeseen, koska se oli osaston käytäntö. Tätä väkivaltaista käytäntöä suren vieläkin. Kun halusin pitää lastani vieressäni omassa sängyssäni, se kiellettiin, ettei tule vahinkoa.
Päivähoito. Usein lapsi vieroitetaan äidistään ja kodistaan jo alle vuoden tai kahden ikäisenä päivähoitotätien hoidettavaksi. Siellä lapsi kiinnittyy tai ei kiinnity ulkopuolisiin (monikossa) aikuisiin. Hänen maailmansa avartuu tai hajoaa. Vastaavasti äiti ja isä vieraantuvat osaksi lapsestaan, koska suurin osa lapsen kehityksetä tapahtuu päivähoidossa päivisin. Kotona hän käy pääsääntöisesti nukkumassa.
Vertaissuhteet ovat lapsen pääasiallisia kasvattajia, koska lapsi elää heidän kanssaan enemmän kuin aikuisten. Päivähoidossa ja ennenkaikkea koulussa aikuiset ovat lapsen elämässä taustatekijöitä, jotka ilmestyvät paikalle aika ajoittain pitääkseen päivärytmin käynnissä ja määrätäkseen lasta toimimaan oman mielensä mukaan. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinnittymään johonkin hoitajaan tai opettajaan kiinteämmin. (lellikit).
Opettajat ja kouluinstituutio ovat lapsen elämässä kasvattajia, joiden seurassa lapsen on pakko olla suurin osa valveillaoloajastaan koko lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa. Hän ei voi valita heitä, eikä lapsen sisäinen kyky kiinnittyä tältä osin pääse kehittymään. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinittymään kun kemiat saattavat kohdata, mutta yleensä suurin osa lapsilaumasta on opettajankin persoonalle liika monta. Lapset ovat kuin villin lännen elokuvissa hevoslauma, jota muutama inkkari lassollaan yrittää pitää koossa kuljettaen sitä paikasta toiseen.
Lapsen pääasiallinen sosiaalistaja on toiset samanikäiset kaverit, joita lapsi ei saa valita. Koulun pihalta ei pääse pakoon sellaistakaan kaveria, joka on lapselle kauhu. Vanhemmat häviävät entistä enemmän lapsen elämästä, koska he eivät koskaan ole kouluaikana päivisin tekemisissä keskenään, eikä vanhemmat edes tiedä miten lapsi päivisin koulussa elää. Lapselle kehittyy koulupersoona ja kotipersoona, jotka saattavat olla täysin erilailla käyttäytyviä.
Kaupungin omaisessa asumisessa ei lapselle pääse syntymään kyläyhteisön tuomaa sosiaalista kasvualustaa. Viidennessä kerroksessa kolmen huoneen kopperossa asuva perhe on kuin häkkikana. Kun avaat oven rappukäytävään, se on jo vierasta aluetta. Mielenkiintoinen piirre on se, että lapsen elämäa on kotona elää kopperossa, päivähoidossa pienellä pläntillä ja koulussa muurahaispesässä. Katsotpa mihin ilmansuuntaan tahansa, joka puolella vipeltää samankokoisia ja samannäköisiä olioita. Sosiaalista vuorovaikutusta näissä voi tutkia.
Muuttoliike. Yhä usempi perhe joutuu muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Lapsen on taisteltava uusi oma sosiaalinen paikkansa monta kertaa elämässään johon kiinnittyy. Esim. uudessa koulussa hänen on löydettävä paikkansa ilman aikuisen turvallista tukea.
Kokonaan tästä on unohtunut tämän päivän tärkeimmät aikuiset: televisio, internetti, bändit ja yleensä musiikki, mainonta, seksi, viihde, lehtien lööpit.
Nämä tunkeutuvat lapsen maailmaan päivittäin ja opettavat tehokkaasti millaista kuuluu elämän olla.
Yksi esimerkki sosiaalisesta kiinnittymisopetuksesta: Joka vuosi TV ja lehdet kertovat jo hyvissä ajoin kuinka kuuluu viettää vappua, juoden ja kännisenä kulkien, tai miten kuluu juhlia keväisin koulun päätöstä, silloin pitää alaikäistenkin juoda ja pitää hauskaa.Tämä ei ole nyt ihan varsinaista asiaa, mutta..:
"Lapsen pääasiallinen sosiaalistaja on toiset samanikäiset kaverit, joita lapsi ei saa valita."
Näinhän se on, mutta ajatelkaapa päiväkodin pientenosastoa, täynnä 1-3 vuotiaita... kuka siellä sosiaalistaa ja ketä? Ovat usein kuin petolauma toistensa kimpussa... - Helinä-keiju
elämänkaari kirjoitti:
on hyvä viitekehys takastella asiaa. Poimin lapsen elämää haittaavia asioita.
Syntymä tähän maailmaan. Moni lapsi joutuu jo ensimmäisinä päivinään erotetuksi äidistään synnytyslaitoksen rutiinikäytäntöjen vuoksi. Eläinmaailmassa ei kukaan ulkopuolinen koskaan tule äidin ja pennun väliin, sairaaloissa näin käy päivittäin. Hoitajat ottavat määräysvallan hetkeksi lapsen elämään hoidon nimissä. Äiti-lapsisuhteen tärkeimmät kiinnittymishetket rikotaan.
Kun oma lapseni syntyi illalla, hänet vietiin yöksi lastenhuoneeseen, koska se oli osaston käytäntö. Tätä väkivaltaista käytäntöä suren vieläkin. Kun halusin pitää lastani vieressäni omassa sängyssäni, se kiellettiin, ettei tule vahinkoa.
Päivähoito. Usein lapsi vieroitetaan äidistään ja kodistaan jo alle vuoden tai kahden ikäisenä päivähoitotätien hoidettavaksi. Siellä lapsi kiinnittyy tai ei kiinnity ulkopuolisiin (monikossa) aikuisiin. Hänen maailmansa avartuu tai hajoaa. Vastaavasti äiti ja isä vieraantuvat osaksi lapsestaan, koska suurin osa lapsen kehityksetä tapahtuu päivähoidossa päivisin. Kotona hän käy pääsääntöisesti nukkumassa.
Vertaissuhteet ovat lapsen pääasiallisia kasvattajia, koska lapsi elää heidän kanssaan enemmän kuin aikuisten. Päivähoidossa ja ennenkaikkea koulussa aikuiset ovat lapsen elämässä taustatekijöitä, jotka ilmestyvät paikalle aika ajoittain pitääkseen päivärytmin käynnissä ja määrätäkseen lasta toimimaan oman mielensä mukaan. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinnittymään johonkin hoitajaan tai opettajaan kiinteämmin. (lellikit).
Opettajat ja kouluinstituutio ovat lapsen elämässä kasvattajia, joiden seurassa lapsen on pakko olla suurin osa valveillaoloajastaan koko lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa. Hän ei voi valita heitä, eikä lapsen sisäinen kyky kiinnittyä tältä osin pääse kehittymään. Joku onnellinen lapsi pystyy kiinittymään kun kemiat saattavat kohdata, mutta yleensä suurin osa lapsilaumasta on opettajankin persoonalle liika monta. Lapset ovat kuin villin lännen elokuvissa hevoslauma, jota muutama inkkari lassollaan yrittää pitää koossa kuljettaen sitä paikasta toiseen.
Lapsen pääasiallinen sosiaalistaja on toiset samanikäiset kaverit, joita lapsi ei saa valita. Koulun pihalta ei pääse pakoon sellaistakaan kaveria, joka on lapselle kauhu. Vanhemmat häviävät entistä enemmän lapsen elämästä, koska he eivät koskaan ole kouluaikana päivisin tekemisissä keskenään, eikä vanhemmat edes tiedä miten lapsi päivisin koulussa elää. Lapselle kehittyy koulupersoona ja kotipersoona, jotka saattavat olla täysin erilailla käyttäytyviä.
Kaupungin omaisessa asumisessa ei lapselle pääse syntymään kyläyhteisön tuomaa sosiaalista kasvualustaa. Viidennessä kerroksessa kolmen huoneen kopperossa asuva perhe on kuin häkkikana. Kun avaat oven rappukäytävään, se on jo vierasta aluetta. Mielenkiintoinen piirre on se, että lapsen elämäa on kotona elää kopperossa, päivähoidossa pienellä pläntillä ja koulussa muurahaispesässä. Katsotpa mihin ilmansuuntaan tahansa, joka puolella vipeltää samankokoisia ja samannäköisiä olioita. Sosiaalista vuorovaikutusta näissä voi tutkia.
Muuttoliike. Yhä usempi perhe joutuu muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Lapsen on taisteltava uusi oma sosiaalinen paikkansa monta kertaa elämässään johon kiinnittyy. Esim. uudessa koulussa hänen on löydettävä paikkansa ilman aikuisen turvallista tukea.
Kokonaan tästä on unohtunut tämän päivän tärkeimmät aikuiset: televisio, internetti, bändit ja yleensä musiikki, mainonta, seksi, viihde, lehtien lööpit.
Nämä tunkeutuvat lapsen maailmaan päivittäin ja opettavat tehokkaasti millaista kuuluu elämän olla.
Yksi esimerkki sosiaalisesta kiinnittymisopetuksesta: Joka vuosi TV ja lehdet kertovat jo hyvissä ajoin kuinka kuuluu viettää vappua, juoden ja kännisenä kulkien, tai miten kuluu juhlia keväisin koulun päätöstä, silloin pitää alaikäistenkin juoda ja pitää hauskaa.Minä ihmettelen, että vanhemmat ovat nieleet täysin tuon nykyisen systeemin, jonka luoja on ilmiselvästi pannut tavoitteeksi, ettei lapsi ainakaan kiinnittyisi omaan äitiinsä ja perheeseenä. Systeemi ei suo vanhemmillekaan mahdollisuutta kiinnittyä lapseensa. Miksi on suostuttu?
- kasvattaja
Juha Mäki-Ketelä kirjoitti:
Erittäin hyviä kysymyksiä esitit.
Onko sulla meiliosoitetta, johon voisin vastata? Mulla itsellä on aika selkeä näkemys, käsitys, ajatus tms., mistä kiinnittyminen tai kiinnittymättömyys voisivat johtua, mutta en mielelläni esittäisi sitä täällä ainakaan vielä tässä vaiheessa, sillä en halua omien mielipiteitteni ohjailevan vastaajia, sillä juuri teidän ajatuksenne kiinnostavat minua.
Ja kiitos kaikille jo nyt vastanneille, hyviä näkökulmia on tullut esiin niin täällä boardilla kuin suoraan minulle tulleissa vastauksissakin!saan lukea väitöksesi ihan kokonaan(?)
Itsellänikin on asiasta näkemystä ja kokemustakin jonkin verran. Kirjoittelen myöhemmin lisää, jos ehdin. - J. Mäki-Ketelä
kasvattaja kirjoitti:
saan lukea väitöksesi ihan kokonaan(?)
Itsellänikin on asiasta näkemystä ja kokemustakin jonkin verran. Kirjoittelen myöhemmin lisää, jos ehdin.Jep, laitan tänne sitten aikanaan linkin, mistä valmis väikkäri löytyy. Arvioitu valmistumisaika on jossain ensi talven aikana. Saattaa mennä pidempäänkin, riippuen siitä, kuinka paljon tämä "sosiaalinen kiinnittyminen" vaatii työtä.
Tässä eräässä yhteydessä käyttämäni tiivistelmä väikkärini alkuperäisestä lähtöpisteestä, josta olen nyt päätynyt tähän sosiaaliseen kiinnittymiseen:
"Väitöskirjaani liittyvässä tutkimuksessa tutustutaan 19 nuoreen, jotka virallisen katsantokannan mukaan elävät ammatillisessa ja koulutuksellisessa marginaalissa, sillä heiltä puuttuu niin ammatillinen koulutus kuin työpaikkakin. Lisäksi he ovat vastahakoisia osallistumaan ammatilliseen koulutukseen tai ottamaan työtä vastaan. Heitä kutsutaan vieraantuneiksi, syrjäytyneiksi, työnvieroksujiksi, työrajoitteisiksi, poikkeaviksi, sopeutumattomiksi jne.
Mikään edellä esitetyistä termeistä ei sovi heihin. Heidän ongelmansa ei ole se, että he olisivat syrjäytyneitä tai poikkeavia. Heidän ongelmansa on se, että he eivät halua osallistua omalta kannalta epämielekkääseen tai tarkoituksettomaan toimintaan, jota heille valmiiksi pureskeltuina palasina tarjoillaan. Osalla heistä on lisäksi se ongelma, että he eivät itse kykene päättämään, minkälainen toiminta olisi heidän kannaltaan mielekästä. Avuksi tähän ongelmaan yhteiskunta tarjoaa heille mm. pakkokoulutusta ja lisää epämielekkäitä vaatimuksia.
Osalla heistä on vielä pahempi ongelma: he tietävät mitä he haluavat. He haluavat tehdä töitä, ansaita rahaa, ostaa asunnon, perustaa perheen, elättää perheensä ja elää onnellista elämää. Koska yhteiskunta ei voi tarjota heille työtä, se tarjoaa heille jälleen uudelleen pakkokoulutusta ja lisää epämielekkäitä vaatimuksia.
Kun yksilö ei syystä tai toisesta halua mukautua ja sopeutua järjestelmään, hän on järjestelmän silmissä poikkeava, häirikkö, syrjäytynyt tms. Häiriö on siis yksilössä. Omasta mielestäni häiriö on järjestelmässä, jota edustaa koko yhteiskunta kaikkine instituutioineen mukaan lukien niin perheet, koulu, työelämä kuin koko ympäröivä yhteiskunta."
- Äippä
Mietin tuossa noin että onko todella että voidaan sanoa että joku ei ole laisinkaan sosiaalisesti kiinnittynyt ympäristöönsä. Luulisi että vaikka kokemukset elinympäristöstä olisivat negatiivisiakin, niin ne muokkaavat ajattelua sellaiseksi että siihen ympäristöön kiinnittyy sosiaalisesti vaikkei sitä haluaisikaan.. Ajattelisin asian ennemminkin niin että sosiaalinen kiinnittyminen voi olla jossain määrin heikompaa esim. kavereihin jos on saanut paljon negatiivisia kokemuksia kaveripiirissä ja tällöin on hakeutunut sellaiseen seuraan jossa tuntee itsensä sosiaalisesti hyväksytyksi. Pidän itse kuitenkin sosiaalista kiinnittymistä niin laajajna terminä johon liitä koko ympärillä olevan kulttuurin, ihmiset, uskonnot, elinympäristön, etten voi uskoa etteikö jonkinlaista sosiaalista kiinnittymistä tapahtuisi. Kohdejoukko mihin kiinnittyy sosiaalisesti tiukemmin voi kuitenkin vaihdella kokemuksista riippuen.
Itselläni on kaksi lasta 9kk ja 2v ja meillä on kyllä melko kiinteä suhde. En ole pystynyt viettämään yhtään yötä vielä pois lasteni luolta ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Varmaankin joudun itsekin aloittaa lasteni elämänpiirin laajentamisen... Toivon että he voivat avoimin mielin tutkailla maailmaa ja saavat siitä paljon positiivisia kokemuksia. Sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin joita tässä kutsumassani positiivisessa sosiaalisessa kiinnitymisessä tarvitaan vaikuttaa varmasti perimä, mutta hyvin suuressa määrin kokemukset ja esimerkki miten vanhemmat lähestyvät muita ihmisiä. Itse olen varsin sinisilmäinen muiden ihmisten suhteen ja niin näyttävät ainakin vielä olevan myös lapsenikin. Toivottavasti en ole kirjoittanut aivan asian vierestä, tämä tuntuu melko hankalalta ja monimutkaiselta, mutta mielenkiintoiselta aiheelta.- J. Mäki-Ketelä
Mielestäni on hyvin epätodennäköistä, että olisi yksilöitä, jotka eivät olisi ollenkaan kiinnittyneet ympäristöönsä. Tunnen sen sijaan runsaasti ihmisiä, joiden kiinnittyminen tähän yhteiskuntaan on hyvin ohutta, ja toisinaan lähestyy lähes täydellistä irtaantumista ja vieraantumisesta kaikesta siitä, mitä yhteiskunnassamme pidetään normaalina, hyväksyttävänä tai suotavana.
Sosiaalinen kiinnittyminen on monitasoista ja -tahoista, ja sen suunta ja voimakkuus vaihtelee eri yksilöillä ajasta ja tilanteesta riippuen, vähän niinkuin motivaationkin kohdalla on. Toisilla ihmisillä tämä "peruskiinnittyminen" on kuitenkin voimakkaampaa kuin toisilla. Juuri tämän peruskiinnittymisen syitä, mekanismeja jne. yritän selvittää.
Et kirjoittanut ollenkaan "asian vierestä", päinvastoin. Ja oikeastaan tämä asia on minullakin vielä niin hakusessa, että en osaa sanoa itsekään, mikä tässä se "pointti" on tai ei ole. Kiitos kovasti mielipiteestäsi!
- tavallaan
Mä muutin lapsena joka vuosi. Isää ei ole koskaan ollut ja olen vanhin kolmesta lapsesta. Sisaruksilla eri isä, joka myös pois kuvioista varhain.
Joka muuton yhteydessä oli koulukiusaamista ennen kuin löysin paikkani.
Aikuisena edelleenkin ajattelen, ettei kukaan oikeasti pidä minusta. Kuitenkin työpaikassani työtoverit ja pomo ovat kehuneet. Olen löytänyt puolison ja saannut kaksi lasta. Minulla on myös pari hyvää kaveria. Mielikuva itsestä hyljeksittynä elää vahvana itsellä, enkä ikinä haluaisi mennä mihinkään keskusteluryhmiin, luoda uusia ystävyys suhteita ja surullisinta on, etten osaa tukea omia lapsiani kavereiden löytämisen ym. kanssa, vaan he joutuvat pärjäämään omillaan. En osaa tutustua muihin vanhempiin ja olla luonteva. En myöskään osaa pitää lasteni puolta, jos on kiusaamista tms. Saa nähdä, miten omat lapseni kiinnittyvät sosiaalisesti. Lämpöä ja läheisyyttä voin kyllä heille antaa kotona, mutta kodin ulkopuolella he ovat omillaan.- J. Mäki-Ketelä
Kiitti mielenkiintoisesta vastauksestasi. Esittäisin sinulle pari henkilökohtaista kysymystä, olisin kiitollinen, jos vastaisit niihin joko täällä boardilla tai suoraan minulle henkilökohtaisesti [email protected].
Kirjoitit olevasi vanhin kolmesta lapsesta. Miksi nostit sen esiin? Koetko, että vanhimman lapsen asema perheessäsi oli jollain lailla erilainen kuin kahden sisaruksesi? Jos näin oli, mistä arvelet sen johtuvan?
Kirjoitit, että aikuisenakin vielä ajattelet, että kukaan ei pidä sinusta. Muistatko, kuinka pienestä asti olet ajatellut noin? Onko sinulla selkeä käsitys, mistä kaikista osa-alueista päättelit/päättelet niin, että sinusta ei pidetä tai lapsena ei pidetty?
Vielä sellainen juttu, että lapsesi ovat onnellisessa asemassa, jos saavat lämpöä ja läheisyyttä kotona. Turhan moni lapsi joutuu tulemaan toimeen omillaan sekä kotona että kodin ulkopuolella. - erakko tavallaan
J. Mäki-Ketelä kirjoitti:
Kiitti mielenkiintoisesta vastauksestasi. Esittäisin sinulle pari henkilökohtaista kysymystä, olisin kiitollinen, jos vastaisit niihin joko täällä boardilla tai suoraan minulle henkilökohtaisesti [email protected].
Kirjoitit olevasi vanhin kolmesta lapsesta. Miksi nostit sen esiin? Koetko, että vanhimman lapsen asema perheessäsi oli jollain lailla erilainen kuin kahden sisaruksesi? Jos näin oli, mistä arvelet sen johtuvan?
Kirjoitit, että aikuisenakin vielä ajattelet, että kukaan ei pidä sinusta. Muistatko, kuinka pienestä asti olet ajatellut noin? Onko sinulla selkeä käsitys, mistä kaikista osa-alueista päättelit/päättelet niin, että sinusta ei pidetä tai lapsena ei pidetty?
Vielä sellainen juttu, että lapsesi ovat onnellisessa asemassa, jos saavat lämpöä ja läheisyyttä kotona. Turhan moni lapsi joutuu tulemaan toimeen omillaan sekä kotona että kodin ulkopuolella.Aiheesta vois kirjoittaa vaikka kirjan (mitä lienet tekevänkin..heh). Yritän kuitenkin vastata vain siihen, mitä kysyt.
Eli lapsuus oli aika turvaton ja vanhimpana lapsena otin vastuuta nuoremmista. Isäpuoli oli alkoholisti, jopa siinä määrin, että jääkaapista ei löytynyt ruokaa ja äitillä oli röökin reikiä päänahassa ym. mukavaa. Jo varhain mulle sanottiin, ettei kaikista asioista tarvii puhua muille ihmiselle, ehkä tästä syystä kasvoin hieman sulkeutuneeksi. Vieläkin vaikea antaa itsestään tietoa, mikä tietty vaikuttaa suhteiden luomiseen.
On vaikea sanoa tarkkaa aikaa siihen, milloin ajatus itsestä inhottuna syntyi. Uskon sen kuitenkin liittyvän aikaan, jolloin todellisuudessa tajusi, että minullakin on oma "persoona". Eli vielä joskus 6-7-vuotiaana, jos oli ilkeilyä kerhokavereissa tms., en kokenut sen kohdistuvan suoraan minuun, vaan ihmettelin, miksi sanotaan pahasti. Sitten 8-9-vuotiaana ymmärsin, että minähän voin olla TYHMÄ jne. Maailma ei enää ollut "pelkästään minua varten" eli niinkuin joku ketjun lopussa sanoi: Kehittyy sosiaalinen omatunto, empatia, käsitys itsestä vs. muut.
Itse tiedän, että lapsuuteni juurettomuus ja pelot ovat osittain vääristäneet minäkuvaani ja siitä syystä tunnen olevani hieman arvoton ja edelleen pelkään ihmis suhteita. Uskon kärsiväni "kiltin tytön syndroomasta". Tänä päivänäkin työskentelen niiden parissa, jotka eivät pysty pitämään omia puoliaan (keskosia). Miksi minusta ei pidetty? Useiden muuttojen takia?, alkoholisti perhe-kavereita ei saannut tuoda?, luonteeni?
- prinsessa
Mieltä askarruttava aihe todella. Mulla oli periaatteessa hyvät vanhemmat, äitini varsinkin on äärimmäisen huolehtivainen, mutta enemmän ulkoisista asioista. Lapsena muistan olleeni jotenkin henkisesti yksin. Kaikki paha kulminoitui siihen asetelmaan että pikkuveli sai nukkua vanhempien vieressä ja minä jouduin nukkumaan (ja pelkäämään helvetillisesti) yksin toisessa päässä taloa. Aika varhain tunsin henkistä vierautta omasta perheestäni. 4-8 -vuotiaana kaverit kuitenkin korvasivat paljon.
Sen jälkeen kuitenkin alkoi vaikuttaa perheeni "erilaisuus". Meillä oli uskovainen perhe ja tiukat rajat mm. kotiintulolle, juhliin osallistumiselle yms. Seurauksena siitä menetin kaverini ja "jouduin" ystäväksi epämiellyttävälle jämäihmiselle jota kukaan ei huolinut ja jonka kanssa minullakaan ei ollut hauskaa. Lähinnä hän oli se kulissihenkilö jonka kanssa piti koulussa olla ettei ollut nolosti yksin. Vapaa-ajalla pidin tarkkaa rajaa siitä paljonko "joudin" olla hänen kanssaan, haalin paljon harrastuksia ja muita "kiireitä" ettei tarvinnut olla niin paljon yhdessä. Meitä kahta pidettiin muitten nuorten taholta outoina.
Ollessani 16 muutimme paikkakuntaa ja hakeuduin uskovaisten nuorten piiriin. Tavallaan olin onnellinen, mutta jostain syystä jäin kuitenkin ulkopuoliseksi, vaille niitä ihan oikeit ystäviä. Siihen aikaan harrastettiin niitä sosiogrammeja niin koulussa kuin seurakunnassakin ja aina sain todeta ettei minuun päin viitannut ainoakaan ystävyysnuoli :( Seuraa kyllä oli, kavereitakin, mutta ei varsinaista ystävyyttä. Mikään ihmissuhde ei jäänyt pysyväksi.
Nykyään en edes kaipaa muuta kuin hyvänpäiväntuttuja. Hetkellisen small talkin kyllä taidan, mutta tuntuu etten edes uskalla ystävystyä koska kukaan ei kuitenkaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Miehekseni valitsin sellaisen joka on kiinnostunut vain omista puuhistaan. Jos joskus puhun hänelle itsestäni ja ajatuksistani, hän tyrmää minut. Siksipä en juuri puhu. En myöskään halua mennä töihin (muuta kuin joskus väliaikaisiin hanttihommiin) ja olenkin ollut 12 vuotta kotiäitinä. Yhteiskunta on minulle ihan vieras ja pelottavakin, uskonnollisista piireistäkään en ole löytänyt itselleni sopivaa. Toiset ovat makuuni liian liberaaleja, kovin tiukoissa piireissä taas tunnen itseni liian riittämättömäksi. Uskoa en sen sijaan ole koskaan kyseenalaistanut. Se on suunnilleen ainoa joka minua pitää jaloillani edes jotenkuten.
Lapsiani (4 kpl) en osaa lainkaan auttaa sosiaalisten kuvioitten kanssa. Olen pitänyt heitä kotona helmoissani kouluikään asti vailla kovin monia ulkopuolisia kontakteja. Varsinkin esikoisesta huomaa että häneltä puuttuu ns. sosiaalisia taitoja. Ainoa aines jonka kanssa hän osaa ystävystyä on ne epäsosiaaliset tapaukset (toistaa kai minun nuoruuttani), mutta koska hän ei osaa itse rajoittaa heidän kanssaan olemista ja typerän tekemistä, niin minun on tehtävä se lähes jatkuvalla kotiarestilla. Seuraava on vasta tokaluokkalainen joten mahdolliset sosiaaliset ongelmat eivät ole vielä kärjistyneet. Pelkään kuitenkin että saattavat kärjistyä koska hänelläkään ei ole ystäviä joilla olisi samanlainen elämänkatsomus kuin meillä.- susa
Mäkin tunnen itseni aina ulkopuoliseksi ja olen ollut aina se ylimääräinen kolmaspyörä. Perheessäni tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olin yksin kotona 5-vuotiaasta lähtien kun mummo kuoli. En sopeutunut päiväkotiin.
Nyt kyttään ihan sairaalloiseti poikani kaverisuhteita ja pelkään hänelle samaa kohtaloa. On päiväkodissa kaveriporukassa sivusta seuraaja ja kolmaspyörä. En osaa auttaa, eikä poika kerro ongelmistaan vaikka hänen käytöksestä huomaa että jokin pielessä päiväkodissa. Hoitajat eivät kerro muutakuin että ihan kivasti on mennyt.
- ...jukka
on mielenkiintoinen mutta hieman vaikea saada kiinni.
Joku siellä viittasikin asemaan sisarusparvessa. Itse olen keskimmäinen kolmesta tytöstä ja kokenut vahvasti jääneeni väliinputoajaksi ja kiinnittynyt vähiten lapsuudenperheeseeni meistä kolmesta.
Esikoinen on erityisasemassa ja kuopus on aina se pienin jolle pitää isompien antaa periksi ja keskimmäinen jää ikäänkuin vaille huomiota. Meillä se ilmeni niin, että esikoinen pomotti ja kuopusta lellittiin, jos meille esim. ompelija teki uusia vaatteita, minä sain aina viimeiseksi ja usein sama kangas ei jostain kumman syystä riittänytkään enää minulle vaan sain erilaisen.
Ihan naurettavia juttuja nyt mutta silloin se jotenkin lisäsi ulkopuolisuutta. Isäni kuoli kun olin 14 suhteeni äitiini on aina ollut etäinen jopa aika tunteeton ja on vieläkin joskin lähentymistä on tapahtunut. Myöskään sisaruksiini välini eivät ole läheiset, korrektit kyllä.
Myöskään läheisiä ystäviä ei ole ollut, ainakaan sellaisia jotka olisivat kestäneet läpi koko elämän vaan jossain vaiheessa heistä vaan etääntyy.
Olen aina tuntenut olevani jotenkin outo ja erilainen kuin muut, monessakin suhteessa ja olenkin aina ollut sitä mieltä, että olen itse kasvattanut itseni, varmasti olen kodista saanut jotain mutta en tunnista mitä.
Omissa lapsissani huomaan jotain samoja piirteitä kuin itsessäni, kumpikin valitsee ystävänsä tarkkaan eikä halua liittyä johonkin porukkaan tai ihmiseen vain jonnekin kuulumisen takia vaan heillä on tietoisuus siitä mitä haluavat, antavat ja saavat ystävyyssuhteiltaan.
Mallioppimista vai luonteen perinää vai molempia? En tiedä.
Tärkeä juttu on myös ihmisen synnynnäinen temperamentti kun puhutaan suhteesta muihin ihmisiin ja uusiin asioihin.
Itselläni on ujo ja hitaastilämpiävä poika ja raisumpi, rohkeampi, seikkailunhaluisempi heittäytyjätyttö.
Poika harkitsee ja ennakoi, miettii toisten motiiveja, omaa pärjäämistään, hän on tunnollinen ja oikean ja väärän taju on hyvä sekä korkea moraali. Hän on luonteensa vuoksi huonompi tutustumaan, ottamaan vastaan mitään uutta olipa se sitten ihminen, matka tai vaate.
Tyttöni taas on seikkailunhaluinen ja kokija, hän käy yksin elokuvissa, on matkustanut aivan pienestä pitäen yksin linja-autolla kummitädille, lentokoneella ystävän luokse ja junalla vaihtoineen päivineen.
Hän pitää menosta ja parhaiten ihmisiin kuulemma tutustuu kun matkustaa yksin, nyt hän lähtee vuodeksi vaihto-oppilaaksi. Hän harrastaa sm-tason joukkueurheilua ja todella on kiinnittynyt ryhmäänsä.
Monitahoinen ja kiinnostava aihe.- mutta
oletko ...jukka siis nainen vai mies?
- .....jukka
mutta kirjoitti:
oletko ...jukka siis nainen vai mies?
nainen.
- kirjoituksiasi...
.....jukka kirjoitti:
nainen.
ja ajatellut usein, että onpa erikoisen loogisesti ajatteleva mies ;) Noista nimimerkin alussa olevista pisteistä huolimatta olen siis mieltänyt nimesi miehen nimeksi...
- ...jukka
kirjoituksiasi... kirjoitti:
ja ajatellut usein, että onpa erikoisen loogisesti ajatteleva mies ;) Noista nimimerkin alussa olevista pisteistä huolimatta olen siis mieltänyt nimesi miehen nimeksi...
tarkoittavat; mar....
- jo...
...jukka kirjoitti:
tarkoittavat; mar....
sen, vaikka hiukan jälkijättöisesti.
- geneettisiin muutoksiin
Itse uskon vahvasti geneettiseen tapaan reagoida. En tietenkään väitä etteikö kasvatuksella yms elämässä koetuilla tapahtumilla olisi vaikutuksensa siihen miten me kiinnitymme yhteiskuntaan ja sen mikrotasoihin (perheeseen, kavereihin), mutta esimerkiksi empatiakyky on mielestäni vahvasti sisäsyntyinen.
Empatiakyky tai sen puute tulee lapsessa esiin hyvin hyvin varhain.
Minussa itsessäni neljän lapsen äitinä on herännyt kysymys joka liittyy Asperger -henkilöihin. Heitä tarkkailemalla tai ilmiöön muuten tutustumalla voi löytää piirteitä omista läheisistään jotka käyttäytyvät nimenomaan empatiakykyä vaativissa tilanteissa kuten Asperger-henkilöt -täyttämättä kuitenkaan syndrooman muita kriteerejä.
Se taas, onko Asperger kasvatuksen tai perimän tulosta ei liene enää epäselvää. Siltikin, löytäessämme yksilöitä joiden käyttäytymisessä on viitteitä samanlaisesta persoonallisesta taipumuksesta pidämme sitä usein automaattisesti kasvatuksen tuloksena.
Miten tämä sitten liittyy sosiaaliseen kiinnittymiseen?
Pienen ihmisen näkökulmasta empatiakyky lienee yksi tärkeimmistä sosiaalisen kanssakäymisen reunaehdoista. Empatiakyvyn puute tai sen rajoittuneisuus voi estää kokonaan sillanrakennuksen rikkonaisen maailman ja rikkonaisten yksilöiden väliltä.
Tähän samaan ympyrään kietoutuvat vielä puutteellisen empatiakyvyn omaavien vanhempien "normaalisti" reagoivat lapset. Minkälaisia mahtaa olla heidän varhaiset tunnekokemuksensa jäädessään usein vaille vanhempiensa antamaa lohtua? Minkälaisia ovat samastumiskokemukset lapsella joka kykenee tuntemaan myötätuntoa mutta jää itse sitä vaille koko varhaislapsuutensa? Miten hän kokee maailman jossa tulee kohtaamaan kaltaisiaan? Hekö ovat niitä olosuhteidensa ylitse nousseita sankarilapsia?- kynä
Ihmettelen, että tämä keskustelu on ajautunut lähinnä siihen, minkälaisia vanhempia ja minkälaisia koteja on olemassa ja miten kodeissa eletään. Näin kapealta näkökulmaltako tutkimuksia yleensä tehdään? En yhtään ihmettele vaikka ammattikasvattajien työn tulokset olisivat huonoja, jos heidän toimimissaan organisaatioissa ei kiinnitetä huomiota ja tutkita organisaation vaikutusta lapsen kehitykseen ja sosiaalistumiseen.
Kun halutaan tietää ihmisen sosiaalisesta kiinnittymisestä yhteiskuntaan ja ympristöön, eikö pääpaino pitäisi olla siellä, eli kaikessa siinä, mitä on kodin ulkopuolella?
Jokaiselle ihmisellä on synnynnäinen taito lähteä maailmaa valloittamaan. Se miten lapsi pääsee maailman keskelle, riippuu siitä mitä ovia se hänelle aukaisee ja mitä sulkee. - J. Mäki-Ketelä
kynä kirjoitti:
Ihmettelen, että tämä keskustelu on ajautunut lähinnä siihen, minkälaisia vanhempia ja minkälaisia koteja on olemassa ja miten kodeissa eletään. Näin kapealta näkökulmaltako tutkimuksia yleensä tehdään? En yhtään ihmettele vaikka ammattikasvattajien työn tulokset olisivat huonoja, jos heidän toimimissaan organisaatioissa ei kiinnitetä huomiota ja tutkita organisaation vaikutusta lapsen kehitykseen ja sosiaalistumiseen.
Kun halutaan tietää ihmisen sosiaalisesta kiinnittymisestä yhteiskuntaan ja ympristöön, eikö pääpaino pitäisi olla siellä, eli kaikessa siinä, mitä on kodin ulkopuolella?
Jokaiselle ihmisellä on synnynnäinen taito lähteä maailmaa valloittamaan. Se miten lapsi pääsee maailman keskelle, riippuu siitä mitä ovia se hänelle aukaisee ja mitä sulkee.Kuten sanoit, keskustelu on ajautunut siihen, minkälaisia koteja ja perheitä on jne.
Jos luet aloitusviestini huomaat, että pyysin ihmisiä kirjoittamaan nimenomaan siitä, mitä he itse haluavat. Tämä syntynyt näkökulma ei siis ole tutkimukseni lähtökohta tai lopputulema sen paremmin kuin oma mielipiteenikään, vaan se edustaa pelkästään sitä, mitä nämä kirjoittajat ovat pitäneet merkittävänä. Toisin sanoen, se edustaa heidän mielipidettään, ei minun omaa mielipidettäni, suomalaisen tieteellisen tutkimuksen tasoa tms.
Tutkimuksessani olennainen rooli on yhteiskunnalla ja erityisesti koululaitoksella (sekä niiden vaikutuksella yksilöön), jotka jos oikein ymmärsin kirjoituksesti, ovat noita perään kuuluttamiasi organisaatioita?
Näin ollen olen kanssasi samaa mieltä siitä, että jos halutaan tietää ihmisen sosiaalisesta kiinnittymisestä yhteiskuntaan ja ympäristöön, pitää tutkia myös sitä, mitä on kodin ulkopuolella.
Myös siitä olen kanssasi samaa, että jokaisella ihmisellä on "synnynnäinen taito" tai halu lähteä maailmaa valloittamaan". Toisilla parempi / voimakkaampi, toisilla huonompi / heikompi
Sen sijaa näkemykseesi siitä, että "lapsen maailmaan pääsy olisi kiinni vain maailmasta" tai siitä "mitä ovia maailma lapselle aukaisee tai sulkee" en voi yhtyä. Sillä jos tekstisi oikein ymmärsin väität, että kaikki olisi vain maailmasta kiinni, ja että kaikilla ihmisillä olisi tasavertaiset mahdollisuudet pärjätä maailmassa. Tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa, vaan joidenkin lasten lähtökohdat ovat jopa järkyttävällä tavalla eri luokkaa kuin toisten.
Toivottavasti tämä viestisi poikii uuden keskustelulinjan ja näkökulma monipuolistuu! - vierestä,
J. Mäki-Ketelä kirjoitti:
Kuten sanoit, keskustelu on ajautunut siihen, minkälaisia koteja ja perheitä on jne.
Jos luet aloitusviestini huomaat, että pyysin ihmisiä kirjoittamaan nimenomaan siitä, mitä he itse haluavat. Tämä syntynyt näkökulma ei siis ole tutkimukseni lähtökohta tai lopputulema sen paremmin kuin oma mielipiteenikään, vaan se edustaa pelkästään sitä, mitä nämä kirjoittajat ovat pitäneet merkittävänä. Toisin sanoen, se edustaa heidän mielipidettään, ei minun omaa mielipidettäni, suomalaisen tieteellisen tutkimuksen tasoa tms.
Tutkimuksessani olennainen rooli on yhteiskunnalla ja erityisesti koululaitoksella (sekä niiden vaikutuksella yksilöön), jotka jos oikein ymmärsin kirjoituksesti, ovat noita perään kuuluttamiasi organisaatioita?
Näin ollen olen kanssasi samaa mieltä siitä, että jos halutaan tietää ihmisen sosiaalisesta kiinnittymisestä yhteiskuntaan ja ympäristöön, pitää tutkia myös sitä, mitä on kodin ulkopuolella.
Myös siitä olen kanssasi samaa, että jokaisella ihmisellä on "synnynnäinen taito" tai halu lähteä maailmaa valloittamaan". Toisilla parempi / voimakkaampi, toisilla huonompi / heikompi
Sen sijaa näkemykseesi siitä, että "lapsen maailmaan pääsy olisi kiinni vain maailmasta" tai siitä "mitä ovia maailma lapselle aukaisee tai sulkee" en voi yhtyä. Sillä jos tekstisi oikein ymmärsin väität, että kaikki olisi vain maailmasta kiinni, ja että kaikilla ihmisillä olisi tasavertaiset mahdollisuudet pärjätä maailmassa. Tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa, vaan joidenkin lasten lähtökohdat ovat jopa järkyttävällä tavalla eri luokkaa kuin toisten.
Toivottavasti tämä viestisi poikii uuden keskustelulinjan ja näkökulma monipuolistuu!mutta onko nykyajan lapsella tässä päivähoito-, harrastus.- koulukarusellissa edes mahdollisuutta saada vaikutteita omilta vanhemmiltaan?
Eivätkö suurin osa asioista, tavoista, kultturista ja muusta informaatiosta
tule lapselle joltakin yhteiskuntamme viranomaiselta (päivähoito, koulu tai harraste)
Kun suurin osa (noin 80%) lapsen hereillä olosta on aivan kaikkea muuta kuin hänen omien vanhempiensa kanssa "seurustelua".
Eikä lapsi ole oman aikakautensa viranomais"tuotos"? - J. Mäki-Ketelä
vierestä, kirjoitti:
mutta onko nykyajan lapsella tässä päivähoito-, harrastus.- koulukarusellissa edes mahdollisuutta saada vaikutteita omilta vanhemmiltaan?
Eivätkö suurin osa asioista, tavoista, kultturista ja muusta informaatiosta
tule lapselle joltakin yhteiskuntamme viranomaiselta (päivähoito, koulu tai harraste)
Kun suurin osa (noin 80%) lapsen hereillä olosta on aivan kaikkea muuta kuin hänen omien vanhempiensa kanssa "seurustelua".
Eikä lapsi ole oman aikakautensa viranomais"tuotos"?Olen itse pohtinut täsmälleen samaa asiaa jo usean vuoden ajan, ja olen kanssasi samaa mieltä, että jokainen lapsi on oman aikakautensa "viranomaistuotos". Hyvä termi!
Tätä viranomaisten ja yhteiskunnan himoa muokata lapsista yhteiskuntaan sopivia kuvastaa mm. se, että lapset pitää jo mahdollisimman varhain vierottaa vanhemmistaan ja laitostaa sijoittamalla heidän päiväkoteihin (ja jottei kukaan ymmärrä väärin, niin nyt en arvostele päiväkoteja tai niiden henkilöstöä; tiedän toki, kuinka arvokasta ja useimmiten pyyteetöntä työtä he tekevät).
Tällä laitostamisella tähdätään myöhempään kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen, esimerkiksi kouluun sopeutumiseen, armeijaan sopeutumiseen ja myöhemmin kapitalistiseen työ-, tuotanto- ja kulutuskulttuuriin sopeutumiseen. Onhan nykypäivän ihanneihminen hiljainen sopeutuja, joka päivästä päivään rutisematta hoitaa pätkätyönsä naurettavalla palkalla, josta suurimman osan hän kuluttaa johonkin täysin turhaan.
Paradoksaalista kyllä, mutta keskiverto massaihminen kuitenkin luulee olevansa persoona, joka tekee omia itsenäisiä valintoja omien, omaperäisten ajatustensa pohjalta. Todellisuudessa suurin osa hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja haaveistaan on hänen päähänsä ulkoapäin laitettuja.
Olen kanssassi samaa mieltä myös siitä, että suurin osa lasten saamista vaikutteista tulee jostain muualta kuin kotoa ja vanhemmilta. Tässä saattaa mielestäni olla merkittävä syy heikkoon sosiaaliseen kiinnittymiseen. Selkeä syy se on ainakin mm. lasten häiriintymiseen, keskittymis- ja oppimisvaikeuksiin jne.
Vaikka elämmekin ainakin näennäisessä vapaassa demokratiassa, jotenkin aika ajoin meininki vaikuttaa epäilyttävästi entiseltä DDR:ltä. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, että uusien varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien mukaan yrittäjyyskasvatus aloitetaan jo lapsen toisella ikävuodella. Siis yksivuotiaille tulee opettaa, että "jokainen on oman onnensa seppä" yms. uusliberalistista propagandaa. Itä-Saksassa (samoin kuin muissakin sosialistisissa diktatuureissa) ismi oli toinen, kommunismi, mutta mekanismit samat: yhteiskunta ottakoon lapset huostaansa ja täyttäkööt heidät kulloinkin sopivalla ismillä. - yhteiskunnan tuote?
J. Mäki-Ketelä kirjoitti:
Olen itse pohtinut täsmälleen samaa asiaa jo usean vuoden ajan, ja olen kanssasi samaa mieltä, että jokainen lapsi on oman aikakautensa "viranomaistuotos". Hyvä termi!
Tätä viranomaisten ja yhteiskunnan himoa muokata lapsista yhteiskuntaan sopivia kuvastaa mm. se, että lapset pitää jo mahdollisimman varhain vierottaa vanhemmistaan ja laitostaa sijoittamalla heidän päiväkoteihin (ja jottei kukaan ymmärrä väärin, niin nyt en arvostele päiväkoteja tai niiden henkilöstöä; tiedän toki, kuinka arvokasta ja useimmiten pyyteetöntä työtä he tekevät).
Tällä laitostamisella tähdätään myöhempään kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen, esimerkiksi kouluun sopeutumiseen, armeijaan sopeutumiseen ja myöhemmin kapitalistiseen työ-, tuotanto- ja kulutuskulttuuriin sopeutumiseen. Onhan nykypäivän ihanneihminen hiljainen sopeutuja, joka päivästä päivään rutisematta hoitaa pätkätyönsä naurettavalla palkalla, josta suurimman osan hän kuluttaa johonkin täysin turhaan.
Paradoksaalista kyllä, mutta keskiverto massaihminen kuitenkin luulee olevansa persoona, joka tekee omia itsenäisiä valintoja omien, omaperäisten ajatustensa pohjalta. Todellisuudessa suurin osa hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja haaveistaan on hänen päähänsä ulkoapäin laitettuja.
Olen kanssassi samaa mieltä myös siitä, että suurin osa lasten saamista vaikutteista tulee jostain muualta kuin kotoa ja vanhemmilta. Tässä saattaa mielestäni olla merkittävä syy heikkoon sosiaaliseen kiinnittymiseen. Selkeä syy se on ainakin mm. lasten häiriintymiseen, keskittymis- ja oppimisvaikeuksiin jne.
Vaikka elämmekin ainakin näennäisessä vapaassa demokratiassa, jotenkin aika ajoin meininki vaikuttaa epäilyttävästi entiseltä DDR:ltä. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, että uusien varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien mukaan yrittäjyyskasvatus aloitetaan jo lapsen toisella ikävuodella. Siis yksivuotiaille tulee opettaa, että "jokainen on oman onnensa seppä" yms. uusliberalistista propagandaa. Itä-Saksassa (samoin kuin muissakin sosialistisissa diktatuureissa) ismi oli toinen, kommunismi, mutta mekanismit samat: yhteiskunta ottakoon lapset huostaansa ja täyttäkööt heidät kulloinkin sopivalla ismillä.Nyt korostit mielestäni hieman liikaa yhteiskunnan merkitystä. Ihminen on kuitenkin moninainen kokonaisuus. Miten tämän yhteiskunta rakenteen sitten pitäisi mielestäsi sopeutua esim. ADHD:hen, joka on neurologinen ongelma, mutta usein nähdään myös "muotisairautena", jonka avulla saa käyttäytyä villisti?
- kun ei sopeudu
yhteiskunnan tuote? kirjoitti:
Nyt korostit mielestäni hieman liikaa yhteiskunnan merkitystä. Ihminen on kuitenkin moninainen kokonaisuus. Miten tämän yhteiskunta rakenteen sitten pitäisi mielestäsi sopeutua esim. ADHD:hen, joka on neurologinen ongelma, mutta usein nähdään myös "muotisairautena", jonka avulla saa käyttäytyä villisti?
Usein AD/HD:n lähipiiristä (perheestä) löytyy samoilla piirteillä varustettuja henkilöitä, joita ehkä ei ole aikanaan ole diagnosoitu mitenkään, mutta joille tämän päivän diagnostiikalla voitaisiin sellainen antaa.
Kun tämä ryhmä on kuitenkin suhteellisen marginaalinen nähdään nämä piirteet (vieläkin!) usein "sopeutumattomuutena" ja palaute on sen mukaista. Massayhteiskunnallistamisessa ei voida/haluta ottaaa huomioon persoonallisia tekijöitä vaan syötetään negatiivista palautetta josta taas seuraa epäonnistumisten kierre -syrjäytymisloukku.
Elettyään suuren osan ajastaan irrallaan itsensä kaltaisten/ muiden vertaisryhmien tukea kiinnittyminen on varmasti vaikeampaa.
Juuri siksi(kin) tämä alkuperäisen kirjoittajan/tutkijan lähtöasetelma on mielestäni erittäin tervetullut ja tärkeä! - voimakkaasti ja painavasti
J. Mäki-Ketelä kirjoitti:
Olen itse pohtinut täsmälleen samaa asiaa jo usean vuoden ajan, ja olen kanssasi samaa mieltä, että jokainen lapsi on oman aikakautensa "viranomaistuotos". Hyvä termi!
Tätä viranomaisten ja yhteiskunnan himoa muokata lapsista yhteiskuntaan sopivia kuvastaa mm. se, että lapset pitää jo mahdollisimman varhain vierottaa vanhemmistaan ja laitostaa sijoittamalla heidän päiväkoteihin (ja jottei kukaan ymmärrä väärin, niin nyt en arvostele päiväkoteja tai niiden henkilöstöä; tiedän toki, kuinka arvokasta ja useimmiten pyyteetöntä työtä he tekevät).
Tällä laitostamisella tähdätään myöhempään kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen, esimerkiksi kouluun sopeutumiseen, armeijaan sopeutumiseen ja myöhemmin kapitalistiseen työ-, tuotanto- ja kulutuskulttuuriin sopeutumiseen. Onhan nykypäivän ihanneihminen hiljainen sopeutuja, joka päivästä päivään rutisematta hoitaa pätkätyönsä naurettavalla palkalla, josta suurimman osan hän kuluttaa johonkin täysin turhaan.
Paradoksaalista kyllä, mutta keskiverto massaihminen kuitenkin luulee olevansa persoona, joka tekee omia itsenäisiä valintoja omien, omaperäisten ajatustensa pohjalta. Todellisuudessa suurin osa hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja haaveistaan on hänen päähänsä ulkoapäin laitettuja.
Olen kanssassi samaa mieltä myös siitä, että suurin osa lasten saamista vaikutteista tulee jostain muualta kuin kotoa ja vanhemmilta. Tässä saattaa mielestäni olla merkittävä syy heikkoon sosiaaliseen kiinnittymiseen. Selkeä syy se on ainakin mm. lasten häiriintymiseen, keskittymis- ja oppimisvaikeuksiin jne.
Vaikka elämmekin ainakin näennäisessä vapaassa demokratiassa, jotenkin aika ajoin meininki vaikuttaa epäilyttävästi entiseltä DDR:ltä. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, että uusien varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien mukaan yrittäjyyskasvatus aloitetaan jo lapsen toisella ikävuodella. Siis yksivuotiaille tulee opettaa, että "jokainen on oman onnensa seppä" yms. uusliberalistista propagandaa. Itä-Saksassa (samoin kuin muissakin sosialistisissa diktatuureissa) ismi oli toinen, kommunismi, mutta mekanismit samat: yhteiskunta ottakoon lapset huostaansa ja täyttäkööt heidät kulloinkin sopivalla ismillä.vanhemmuudenkin!
Lastensuojelussa esimerkiksi on otettu
käyttöön utospistisia ja abstrakteja sanoja; kadonnut vanhemmuus, heikko vanhemmuus jne,
sanoja joilla yhdelle ihmiselle on yksi merkitys ja toiselle toinen merkitys.
Ja joilla kuitenkin määritellään todella "raskaalla kädellä" (=huostaanotto)
vanhemman rooli lapsensa elämässä ja kasvatuksessa.
Pitäisikö näissä tapauksissa puhuakin yhteiskunnan kasvattajan roolin
heikkoudesta tai katoamisesta.
Jos vanhemman rooli nykyisin on vain iltaisin harrastuksiin vieminen, nukkumaan laitto ja aamuisin herättää lapsi päivähoitoon, kouluun
ja kaikki muu väliaika on yhteiskunnan järjestämää
opastusta ja kasvatusta tälle "lapsitaimelle". - maasssa mutta
J. Mäki-Ketelä kirjoitti:
Olen itse pohtinut täsmälleen samaa asiaa jo usean vuoden ajan, ja olen kanssasi samaa mieltä, että jokainen lapsi on oman aikakautensa "viranomaistuotos". Hyvä termi!
Tätä viranomaisten ja yhteiskunnan himoa muokata lapsista yhteiskuntaan sopivia kuvastaa mm. se, että lapset pitää jo mahdollisimman varhain vierottaa vanhemmistaan ja laitostaa sijoittamalla heidän päiväkoteihin (ja jottei kukaan ymmärrä väärin, niin nyt en arvostele päiväkoteja tai niiden henkilöstöä; tiedän toki, kuinka arvokasta ja useimmiten pyyteetöntä työtä he tekevät).
Tällä laitostamisella tähdätään myöhempään kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen, esimerkiksi kouluun sopeutumiseen, armeijaan sopeutumiseen ja myöhemmin kapitalistiseen työ-, tuotanto- ja kulutuskulttuuriin sopeutumiseen. Onhan nykypäivän ihanneihminen hiljainen sopeutuja, joka päivästä päivään rutisematta hoitaa pätkätyönsä naurettavalla palkalla, josta suurimman osan hän kuluttaa johonkin täysin turhaan.
Paradoksaalista kyllä, mutta keskiverto massaihminen kuitenkin luulee olevansa persoona, joka tekee omia itsenäisiä valintoja omien, omaperäisten ajatustensa pohjalta. Todellisuudessa suurin osa hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja haaveistaan on hänen päähänsä ulkoapäin laitettuja.
Olen kanssassi samaa mieltä myös siitä, että suurin osa lasten saamista vaikutteista tulee jostain muualta kuin kotoa ja vanhemmilta. Tässä saattaa mielestäni olla merkittävä syy heikkoon sosiaaliseen kiinnittymiseen. Selkeä syy se on ainakin mm. lasten häiriintymiseen, keskittymis- ja oppimisvaikeuksiin jne.
Vaikka elämmekin ainakin näennäisessä vapaassa demokratiassa, jotenkin aika ajoin meininki vaikuttaa epäilyttävästi entiseltä DDR:ltä. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, että uusien varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmien mukaan yrittäjyyskasvatus aloitetaan jo lapsen toisella ikävuodella. Siis yksivuotiaille tulee opettaa, että "jokainen on oman onnensa seppä" yms. uusliberalistista propagandaa. Itä-Saksassa (samoin kuin muissakin sosialistisissa diktatuureissa) ismi oli toinen, kommunismi, mutta mekanismit samat: yhteiskunta ottakoon lapset huostaansa ja täyttäkööt heidät kulloinkin sopivalla ismillä.jossa yhteiskunta roolittaa lapsemme jo ensi askeleilla;
päivähoidossa, koulussa, harrastuksissa jne.
Vanhemmilla on vain muutama tunti illasta aikaa "tunkea" omia ajatuksiaan ja näkemyksiään kasvalle ja kehittyvälle lapselleen, kaiken sen jo päivän aikana yhteiskunnan taholta "tungetun" materiaalin ja näkemyksien lisäksi.
Koti oli lapsella ennen se paikka, jossa vietettiin suurin osa ajasta;
omien vanhempien näkemykset ja ajatusmaailma
selvisivät pikku pilteille pitkässä juoksussa pitkän kotona olon aikana.
Arvot, maailmankatsomus, ajatukset elämästä;
näillä oli aikaa "leimautua" lapseen omien vanhempien sanomisten, tekemisten kautta.
Maailma on nykyisen todellakin aivan
toisenlainen
ja niin ovat lapsemmekin.
- mateo_
Itse tutkin opinnäytetyössäni nuoria koulupudokkaita ja käytin osallisuuden käsitteistöä lähtökohtana tarkastelulleni.
Havintoni haastatteluaineistosta oli mm. että nuorten koulukokemukset eivät tarjonneet heille mielekkäitä rakennuspalikoita omakuvan muokkaamiseen, ja kapinoimalla koulun sosialisaatio pyrkimyksiä vastaan he itseasiassa pyrkivät irtautumaan koulun tarjoamista negatiivisista stigmoista.
Koska arviointijärjestelmät kouluissamme noudattelevat gaussin käyrää, jossa joillekin on aina voitava antaa huonoimmat arvosanat, on mielestäni ymmärrettävää, että yksilö kapinoi tällaista sosialisaatiota vastaan.
Näin iroottautumisen koulun tarjoamasta "osallisuudesta" selviytymistrategiana, joilla nuoret etsivät itselleen omanarvontunnetta ja sosiaalista hyväksyntää. Ikävä kyllä, kun koulut pystyvät jakamaan joillekin nuorille vain negatiivisia rakennuspalikoita, nuoret hakevat positiiviset aineksensa usein yhteiskunnan kannalta ei- toivotusta tekemisestä.
Koulun aseman ongelmallisuus osallisuuden jakamisessa oli työni yksi keskeisin johtopäätös, mikä sinällään ei koulukriittisessä tukimuksessa ole mitään uutta. Koulua kuvasin työssäni lähinnä sen sosiaalisten ja yhteiskunnallisten tehtäviensä kautta, joilloin sain näkyviin tietyn "luokkajaon" ja kulttuuridistinktion, joka jaotteli oppilaita A koriin ja B koriin enemmän kuin heidän tosiasialliset kykynsä ja lahjakkuutensa.- Helinä-keiju
Minusta koulussa ollaan oppimassa ensisijaisesti. Edellytykset ja into oppia luodaan kotona. Koulu voi myös hyvässä lykyssä olla "pelastaja" silloin, jos lapsi jää perhedynamiikan takia kotona osattomaksi kodissa, jossa suositaan lapsia eriarvoisesti. Esim. jos on tyttö ja perheessä poikaa arvostetaan ja pönkitettään (ihan ehkä tiedostamatta) tytön jäädessä "näkymättömäksi" ja vähätellyksi. Ennen tämmöinen poikalapsen arvostus oli hyvinkin tavallista. Silloin neuvokas tyttö voi löytää koulusta ja kavereista sellaista osallisuutta ja hyväksyntää, jota ei kotoa saa, ei välttämättä hyvinä arvosanoina vaan vaikka kiukuttelupaikkana. Vähätelty tyttölapsi voi hyvinkin kiinnittyä ympäristöön kodin sijasta, jos tsäkä käy. Vaarana kotiin kiinnittymättömällä lapsella on se, että kiinnittyy jengiin, siitähän se jengiytyminen just sikiää. Samoin voi tietenkin käydä pojillekin.
Ensiarvoisen tärkeää minusta on, että lapsi voi kiinnittyä kotiin. Mitä järkeä on siinä, että lapsi kiinnittyy vaikka päiväkotiin, siellähän henkilökunta on palkollisia ja vaihtuvia, ei pelkkiin seiniin kukaan kiinnity. Olen joskus ihmetellyt, kun tuhopolttojen kohteeksi on uutisoitu päiväkoti, että onko polttaja päiväkodin asukki, jonka nämä seinät on pettäneet. Eli kun ei ole kiinnittynyt kotiin, ei voi kotia vastaan kapinoida vaan kapina kohdistetaan siihen läheisimpään mitä oli varhaislapsuudessa eli päiväkodin seinät, ja sitten tuikataan ne paremman puutteessa tulee. - mitä ajattelet!
Helinä-keiju kirjoitti:
Minusta koulussa ollaan oppimassa ensisijaisesti. Edellytykset ja into oppia luodaan kotona. Koulu voi myös hyvässä lykyssä olla "pelastaja" silloin, jos lapsi jää perhedynamiikan takia kotona osattomaksi kodissa, jossa suositaan lapsia eriarvoisesti. Esim. jos on tyttö ja perheessä poikaa arvostetaan ja pönkitettään (ihan ehkä tiedostamatta) tytön jäädessä "näkymättömäksi" ja vähätellyksi. Ennen tämmöinen poikalapsen arvostus oli hyvinkin tavallista. Silloin neuvokas tyttö voi löytää koulusta ja kavereista sellaista osallisuutta ja hyväksyntää, jota ei kotoa saa, ei välttämättä hyvinä arvosanoina vaan vaikka kiukuttelupaikkana. Vähätelty tyttölapsi voi hyvinkin kiinnittyä ympäristöön kodin sijasta, jos tsäkä käy. Vaarana kotiin kiinnittymättömällä lapsella on se, että kiinnittyy jengiin, siitähän se jengiytyminen just sikiää. Samoin voi tietenkin käydä pojillekin.
Ensiarvoisen tärkeää minusta on, että lapsi voi kiinnittyä kotiin. Mitä järkeä on siinä, että lapsi kiinnittyy vaikka päiväkotiin, siellähän henkilökunta on palkollisia ja vaihtuvia, ei pelkkiin seiniin kukaan kiinnity. Olen joskus ihmetellyt, kun tuhopolttojen kohteeksi on uutisoitu päiväkoti, että onko polttaja päiväkodin asukki, jonka nämä seinät on pettäneet. Eli kun ei ole kiinnittynyt kotiin, ei voi kotia vastaan kapinoida vaan kapina kohdistetaan siihen läheisimpään mitä oli varhaislapsuudessa eli päiväkodin seinät, ja sitten tuikataan ne paremman puutteessa tulee.Et tunne yhtään lapsen olemusta ja sielunelämää. Tuo teoriasi tyttö- ja poikalapsista paljastaa sen myös.
Kuinka vuoden- kahden ikäinen vauva voi olla koko päivän jossain kiinnittymättä siihen?? Kuinka lapsi joka on viisi-kuusi ensimmäistä elämänsä vuotta päivät hoidossa, voi elää elämänsä niin, että ei kiinnity siihen missä elää? Selitä se!
Eihän jengissä eläminen ole mitään uutta. Jengielämähän aloitetaan jo aikuisten toimesta päivähoidossa. Mihinkäs se lapsi elämäntyylistään pääsee. - Helinä-keiju
mitä ajattelet! kirjoitti:
Et tunne yhtään lapsen olemusta ja sielunelämää. Tuo teoriasi tyttö- ja poikalapsista paljastaa sen myös.
Kuinka vuoden- kahden ikäinen vauva voi olla koko päivän jossain kiinnittymättä siihen?? Kuinka lapsi joka on viisi-kuusi ensimmäistä elämänsä vuotta päivät hoidossa, voi elää elämänsä niin, että ei kiinnity siihen missä elää? Selitä se!
Eihän jengissä eläminen ole mitään uutta. Jengielämähän aloitetaan jo aikuisten toimesta päivähoidossa. Mihinkäs se lapsi elämäntyylistään pääsee.Selvennän, että sylilapsi tietenkin yrittää kiinnittyä sinne, mistä suurinta turvaa on saatavissa. Päiväkotiin joissain tapauksissa, henkilökuntaan tietenki siellä, mutta kiinnitys pettää, henkilökunta vaihtuu, lomailee, äitiyslomailee tai muuttaa pois. Tarpeeksi monta kertaa kun kiinnitys pettää lapsi tulee irtonaiseksi, eikä enää yritä kiinnittyä, kokemuksesta oppineena. Siksi on erittäin tärkeätä, että lapsi voi kiinnittyä kotiin, se on pysyvä kiinnittyminen. Ei tässä mitään voivottelemista ole tässä minun teoriassa, jos se on väärä niin sitten on. Alottajahan pyysi mielipiteitä ja tämä nyt on minun mielipiteeni. Olisi kiinnostavaa tietää sinun mielipiteesi "mitä ajattelet!", kun tunnet enemmän lapsen olemusta ja sielunelämää kuin minä. Sanoisin kuitenkin, että meistä kukaan ei ole syntynyt aikuisena, vaan lapsen sielunelämän tuntijoina me jokaikinen olemme asiantuntijoita ja kokijoita omalta kohdaltamme.
- massojen sulatusuunina
erottuakseen edes vähän tästä massasta nuorten "kapiointi" oman itsensä esille tuomisessa löytää mitä erilaisimpia esille tulon muotoja; kiusaaminen, räyhääminen, pingottaminen, jne
Yksilön esille tulo varsinkin nuorelle on tärkeää; on hyvä kuulua johonkin joukkoon, mutta samalla halutaan, että erotutaan yksilönä tästä suurestakin oppilaiden massasta.
Kouluilla olisi haastetta ottaa
lapsi ja nuori huomioon yksilönä joukossa;
jokaiselle erilaiselle myös jotain itsensä näköistä ja omanlaista. - J. Mäki-Ketelä
Helinä-keiju kirjoitti:
Selvennän, että sylilapsi tietenkin yrittää kiinnittyä sinne, mistä suurinta turvaa on saatavissa. Päiväkotiin joissain tapauksissa, henkilökuntaan tietenki siellä, mutta kiinnitys pettää, henkilökunta vaihtuu, lomailee, äitiyslomailee tai muuttaa pois. Tarpeeksi monta kertaa kun kiinnitys pettää lapsi tulee irtonaiseksi, eikä enää yritä kiinnittyä, kokemuksesta oppineena. Siksi on erittäin tärkeätä, että lapsi voi kiinnittyä kotiin, se on pysyvä kiinnittyminen. Ei tässä mitään voivottelemista ole tässä minun teoriassa, jos se on väärä niin sitten on. Alottajahan pyysi mielipiteitä ja tämä nyt on minun mielipiteeni. Olisi kiinnostavaa tietää sinun mielipiteesi "mitä ajattelet!", kun tunnet enemmän lapsen olemusta ja sielunelämää kuin minä. Sanoisin kuitenkin, että meistä kukaan ei ole syntynyt aikuisena, vaan lapsen sielunelämän tuntijoina me jokaikinen olemme asiantuntijoita ja kokijoita omalta kohdaltamme.
Olen vahvasti samoilla linjoilla Helinä-keijun näkemyksen kanssa, sillä mielestäni päiväkoti alati vaihtuvine työntekijöineen (työvuorot, työpaikkojen vaihtuminen, massiivinen työllistettyjen käyttö jne.)ei todellakaan voi olla paikka, joka luo pieneen lapseen pysyvyyden tunnetta ja perusturvallisuutta. Erittäin haitallista lapsen kehitykselle tämä on mielestäni siksi, että ihmiselle jo biologisessa perimässään "koodattu" tarve tasaisen tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa muutokset ovat pieniä ja tapahtuvat hitaasti
- J. Mäki-Ketelä
massojen sulatusuunina kirjoitti:
erottuakseen edes vähän tästä massasta nuorten "kapiointi" oman itsensä esille tuomisessa löytää mitä erilaisimpia esille tulon muotoja; kiusaaminen, räyhääminen, pingottaminen, jne
Yksilön esille tulo varsinkin nuorelle on tärkeää; on hyvä kuulua johonkin joukkoon, mutta samalla halutaan, että erotutaan yksilönä tästä suurestakin oppilaiden massasta.
Kouluilla olisi haastetta ottaa
lapsi ja nuori huomioon yksilönä joukossa;
jokaiselle erilaiselle myös jotain itsensä näköistä ja omanlaista.Koululaitoksella olisi todellakin haastetta lasten ja nuorten - ja nykyisin alati kasvavien aikuisopiskelijoidenkin yksilöllisyyden huomioonottamisessa.
Olen itse sen verran skeptikko (tai sitten realisti), että arvelen näin: a) koululaitos ei pysty vastaamaan näihin haasteisiin ja b) koululaitos ei halua vastata näihin haasteisiin.
Näkemyksiäni perustelen mm. sillä, että vallitseva yhteiskuntajärjestys kaipaa nimenomaan tasapäistä ja vähän ajattelevaa massayksilöä, ei persoonalliseen ja luovaan ajatteluun kykenevää yksilöä (mm. tästä syystä totalitaristiset diktatuurit ensimmäiseksi tuhoavat kirjailijat, runoilijat, muusikot jne.).
Toisekseen koululaitos ei halua muuttua, sillä silloin se joutuisi itse kyseenalaistamaan niitä omia käytänteitään, joita se on vuosikymmenet rakentanut ja vaalinut ja joita se haluaa alati uusintaa. Suomalaista koulujärjestelmää läheltä seuraavana olen monesti miettinyt, että koko järjestelmän olennaisin tarkoitus lienee oman itsensä pystyssä pitäminen ja oman rahoituspohjansa turvaaminen. Ei siis sivistäminen, kouluttaminen, kasvattaminen jne. SAma ongelma toki leimaa kaikkea muutakin massateollisuutta kuin opetusta.
Vika tai syy ei kuitenkaan ole yksittäisissä opettajissa, rehtoreissa tai kouluissa, sillä ne vain noudattavat lakia ja toteuttavat niille laissa säädettyjä tehtäviä. Sen sijaan osoitan sormella niitä tahoja, jotka lait ja asetukset säätävät. Osansa saavat siis ministerit, opetusneuvokset, yksittäiset kansanedustajat, hallitus, OPH, OPM jne.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Petteri Orpo on satusetä
Väittää että työllisyys on Suomessa samalla tasolla kuin hallituksen aloittaessa kesällä 2023. Fakta on, että työllisi933554Orpo ja Purra, käykää hakemassa oppia Espanjasta
Espanja on näyttänyt kuinka kova työttömyys nujerretaan ja saadaan maan talous palautettua nousu-uralle. Ei ole häpeä kä562526Porvarimedia: Räsänen vei Lindtmanilta pääministerin paikan
Lisäksi suomalaiset ovat innostuneet tuhlaaman, koska kuluttavat inflaation verran enemmän rahaa. Eikö porvarimedialla152438Jääkiekon MM:t pitää siirtää MTV:ltä Ylelle
Persuille ikäviä uutisia taas. . Valtioneuvoston asetuksen mukaan MM-kisat kuuluvat kansallisesti merkittäviin tapahtumi682302Ruotsi laskee jälleen bensaveroa, Riikka irvailee tumput suorana
Euron bensa oli persujen vaalilupaus, mutta kohta alkaa olla kolmosella alkavia litrahintoja. Meanwhile in Sverige: "162181Olitkin liian hyvää ollaksesi totta nainen
Ihastuin ja rakastuin, mutta se on minun ongelma. Ei sinun.1021242Kaste pelastaa ihmisen
Kristittyjen kirkkojen toimittama yksi Kaste on Jumalan tekemä pelastusteko, jossa perisyntiin hengellisesti kuollut ihm5671107Uskon todistus
Oikean uskovaisen ja nimikristityn erottaa siitä, että Jeesukseen uskova korottaa Jeesusta ja uskoa Häneen, mutta nimik2611016Ensin oli armo - sen jälkeen tuli usko
Me emme ansaitse armoa omalla uskollamme. Armo on ansaitsematonta rakkautta mikä synnyttää meidät uudesti Jumalasta. K4001015Elisalla ja MTV:llä lihava riita - MTV:n kanavienlähetykset ovat katkeamassa Elisan asiakkailla
Kaikkien MTV:n kanavien televisiolähetykset ovat katkeamassa Elisan kaapeli-tv-asiakkailta. https://www.is.fi/digitoday142979