TIEDEUSKONTO HIHHULIEN VANAVEDESSÄ

kuin tiede. Tiedeuskonto tarkoittaa sitä että tiedettä käytetään uskonnollisessa tarkoituksessa, ts. antamaan jokin lopullinen totuus kaikesta tai maailmanselitys. Vain uskonto voi tällaisen lopullisen selityksen tai tarkoituksen kaikelle antaa, tiede ei voi, eikä se siihen edes pyri.

Se että länsimainen luonnontiede niin laajasti koetaan olemassaolon perimmäisiä mysteerejä paljastavana ja "selittävänä" on yksinkertainen seuraus siitä että tiede todellakin on uskonnon perillinen ajatushistoriassa. Karkeasti ottaen on niin, että kun keskiajalla kaiken viimeinen selitysperuste oli Jumala, ja ihmiset kokivat maailmassa toteutuvan jumalallisen järjestyksen, samalla tavalla uuden ajan ihmiset ovat ottaneet tieteen maailmanjäsennyksensä peruspilariksi, ja osin tiede joutuu täyttämään niitä selitystyhjiöitä joita uskonnon jäljiltä jäi.

Ajatushistoria voi kartoittaa tuon vähittäisen, monen vuosisadan ajalle asettuvan muutoksen, jossa puhtaasti uskonnolliset totuudet vähitellen muuntuvat "tieteellisiksi" totuuksiksi. Tässä kehityksessä ei ole löydettävissä mitään yhtäkkistä tasolta toiselle hyppäämistä tai suurta käänteentekevää mullistusta - pikemminkin tämä ns. historiallinen transformaatio on tapahtunut hyvinkin tasaisesti ja pienin askelin. Esimerkiksi uuden ajan aamunkoiton ensimmäiset suuret matemaatikot (kuten Pascal) olivat ajattelijoita, joiden päättelyssä uskonnolliset totuudet elivät sulassa sovussa matemaattisten totuuksien kanssa. Vielä Leibniz puhui ongelmattomasti samaan hengenvetoon jumalasta ja matematiikasta. Näin jälkikäteen katsottuna se näyttää silmissämme hieman ristiriitaiselta, mutta se johtuu vain siitä että kehitys on vienyt meidät pitkälle "tieteisuskon" maaperälle. Oma näköalapaikkamme tarjoaa meille hieman harhaisen ja joka tapauksessa kapean näkökulman historiaan.

Tieteisuskovaisuus ilmenee myös rajoittuneina tiedonfilosofisina ja tietoteoreettisina näkemyksinä. On esimerkiksi aika yleistä, että kuvitellaan tieteellinen tieto karttuvaksi - siis samassa mielessä kuin vaikkapa pino tiilikiviä, joka kasvaa aina korkeammaksi mitä enemmän siihen lisätään "tietokiviä". Tieto ei kuitenkaan ole vain "faktista", vaan myös erilaatuista: toiset tiedot ovat sellaisia, että niiden valossa koko pino, so. kaikki aikaisemmat tiedot, saavat uuden merkityksen. Tällaista tietoa voidaan nimittää vaikka "akkumulatiiviseksi".

Faktojen totuus määräytyy aina suhteessa reaalimaailmaan, tosiasia on ikään kuin valokuva maailmasta. Tositieto "esittää" maailmaa, eli on niin sanotusti korrespondenttinen reaalimaailman kanssa. Tositiedoilla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, koska niitä ei ensinnäkään edes saada esittämättä valikoituja kysymyksiä, eikä niitä toisekseen voida käyttää irrallisina, vaan niihin on aina liitettävä merkityksiä ja tulkintoja. Kaikella tositiedolla on aina "kontekstinsa", ja tällaisen laajemman ajatteluperspektiivin huomioonottaminen vie sitten olennaisen kysymyksen koskemaan tietojen yhteensopivuutta. Vain kokonaisvaltaisen ajattelun sisäinen eheys ja ristiriidattomuus tekee tositiedosta niin sanotusti "koherenttia".

Hyvään ajatteluun kuuluu, ettei faktoja käytetä irrallisina vaan kokonaisuuteen kytkettyinä, ja että tämä kokonaisuus myös pystytään ilmaisemaan. Vain kokonaisuuden puitteissa faktat saavat merkityksensä ja tulkintansa, ja vain kokonaisuuden puitteissa virheet ovat virheitä. Siinä missä tieteisuskova rajoittuu tuijottamaan irrallista faktaa ja sen korrespondenssia todellisuuden kanssa, siinä tieteellisen tiedon rajoitukset tunteva kantaa huolta oman ajattelunsa koherenssista.

Irrallista faktaa on maailma täynnä, sitä on tarjolla vaikka millaisten uskomusten ja asenteitten tueksi. Tieteisuskoville tyypillistä on jyrkkä rajautuminen "faktoihin", ts. he eivät koskaan pysty tekemään tietoista rajankäyntiä faktojen ja niiden merkitysten ja tulkintojen välillä. Kokonaisvaltaista ajattelua taas ei voi kumota irrallisella faktatiedolla, sen kumoaminen voi tapahtua vain joko osoittamalla ajattelun lähtökohdat vääriksi tai osoittamalla ajattelun koherenssissa aukkoja, ts. osoittamalla ajattelussa sisäisiä ristiriitoja.