Oletko kokenut METSÄNPEITON?

Vanhaan aikaa se on ollut tuttua hyvin monelle, ja ilmiön "takana" saattoi olla myöskin kateellinen naapuri.

Kerrotaan että mies etsi lehmäänsä ja pähkäili mätäällä istuen että missä se mahtaisi olla, ja se mätäs oli lumottu lehmänsä.

Äkillinen verensokerin lasku voi aiheuttaa diabeetikoille noita oireita, sitä vain ei ennenvanhaan tiedetty.

Hieno termi! En ole aiemmin kuullutkaan.

Mummoni kertoi, miten hän tätini kanssa oli mustikassa ja tapahtui juuri tuollainen ilmiö: he molemmat eksyivät aivan tutussa metsikössä ja kummallinen "outous" ympäröi heitä.

Koko episodi päättyi vielä kummallisemmin: mummoni huomasi kauempana metsikössä vanhan naisen. Kun mummoni huusi naiselle, nainen nousi seisomaan ja viittasi mummolleni. Silloin mummoni tunsi hänet: kyseessä oli yli 30 vuotta sitten kuollut, mummoni aikana kylällä elellyt noita. Myös tätini näki tuon kummallisen naisen.

Nainen katosi pieneen kuusipöheikköön. Kun tätini ja mummoni tulivat tuohon paikalle, nainen oli kadonnut, mutta pöheikön takaa löytyi pieni polku, joka johti tutulle kylätielle.

...olen kuullut käyttävän tuota termiä. Oltiin yhteyksissä joskus 10 v sitten ja tulee tietysti mieleen että ollaankohan tuttuja...? Netissä ei oikein viitsi kauheasti henkilöllisyyttä paljastella puolin eikä toisin, mutta tämä ihminen kummiskin oli mies ja muistaakseni synt. -65.

Enivei nyt äkkiseltään tulee mieleeni että joissakin UFOihin liittyneissä tapauksissahan on tainnut olla jotain tämmöistä että yhtäkkiä on kuin toisessa ulottuvuudessa, linnut vaikenevat yms. Muistuttaa mielestäni tätä 'metsänpeittoa' ainakin jossain määrin.

Minulla on juuri työn alla "Supernatural"-niminen kirja, kirj. Graham Hancock, ja siinä käsitellään enempikin mahdollisia yhteyksiä shamanistisen perinteen ja UFO-ilmiön välillä yms., kunhan vaan pääsisin joskus sinne asti (useita satoja sivuja kuitenkin).

Näin juuri dokumentin pätkän (olisiko ollut Discovery Civilisation -kanavalta) jossa ihmiset kertoilivat kokemuksiaan kuinka yhtäkkiä olivat olleet jossain toisessa ajassa...

Kerrottiin että Jung tovereineen oli vieraillut jossain rakennuksessa (kirkossa?) jossa he ihastelivat komeita seinämaalauksia, ja myöhemmin he saivat kuulla ettei semmoisia ole ollut enää 400 vuoteen.

Vanha pariskunta kertoi tunteneensa omituista masennusta, ja liikkuneen tienoilla jossa he istuivat penkilläkin, mutta mitä myöhemmin ei sitten ollutkaan olemassa. Olivat siellä koiran haukkumista kuulleet ja nähneet 3 miestä, mutta muuten oli kuulema ollut hirvittävän hiljaista ja nainen tunsi kylmyyttä, käsivartensakin oli jääkylmä.

Olisi perhanan mielenkiintoista saada tietää mistä nämä "toismaailmallisuudet" johtuvat. Johtuuko hyinen kylmyys ja omituinen hiljaisuus siitä että ajan rajat ylitetään...

Kaikki kuin yhtä ja sama,menneisyys,tulevaisuus,samaan pakettiin käärittynä,mutta värähtely pakenee 'Mustavalkoista' näkijää.
*Shamanistisessa hurmoksessa hän 'maailmaan'vaipuu,kokemus kokemukselta,jo rumpua lyöden piiriin ryhtyy,ja kaikki on kaikessa.

hölynpölynä,kunnes sattui omalle kohalle. Olin ratsain ja näin ihanan polun tien vieressä. Lähdin seuraamaan sitä, koska etsin uusia maastoreittejä. Metsikkö on sellainen läntti, jota ympäröi muutama talo.se muodostaa neliön. Toisella puolella tie josta käännyin polulle, sivuilla talot ja päässä taas talo,joskin hieman kauempana.
Nooh..siinä sitten ratsastelin ja huomasin että kappas, polku loppuu.Lähdin takaisin päin ja maalainen ku olen, katson aina ympärilleni ja etsin maamerkkejä että osaan VARMASTI suunnistaa takaisin. Ja minulla on hyvä suuntavaisto.Olen penskasta asti metässä liikkunut. Kun käännyin ympäri polkua ei ollut. Siis yksinkertaisesti sitä ei ollut! Tullessani polku ei ollut selvä, mutta painunut selvästikin ja metsän eläimet kulkeneet siitä. Tietysti katselin ympärilleni ja etsin niitä maamerkkejä, mutta tuntui jotenkin tyhmältä. Ei tavallaan nähnyt niitä eikä osannut enää hahmottaa mitään. Niinkuin olisi silmät kiinni pyörinyt ympyrää ja sitten lähtenyt suunnistamaan. Ja omituisinta oli se, että metsässä ei tuullut yhtään eikä missään ollut mitään "elämää".Ei linnut viserrellyt tmv.
Vaikka lähtiessäni aurinko paistoi ja tuuli mukavasti ja siinä metsässä on todellakin paljon lintuja.
Ei auttanut kuin suunnistaa suurin piirtein samaan suuntaan. Tullessani oli kaksi rinnettä mutta palatessani ei ollut kuin yksi. Tuli yhtäkkiä suo, vaikka siinä metsässä EI ole soita. Sitten tuli todella tiheä kuusikko, josta oli todella vaikea päästä eteenpäin. Ne oli ilmeisesti joskus siihen istutettu riviin, sillä niiden välissä oli aina ura.
Onneksi ratsastin pienellä hepalla, muulla hevosella en olisi päässyt minnekään.
Yleensä hevonen osaa kotiin.Mutta tällä kertaa ei. Olin menemässä jo paniikkiin, kunnes lopulta näin punaisen talon ja huomasin olevani naapurin takapihalla.
Mutta eihän tällaista voi tapahtua, eihän??

Nosto.

oli mielenkiintoinen juttu, en ole tätä lukenut sen kummemmin ennenkuin nyt. Olen nimittäin kerran kokenut tämänkaltaisen jutun metsässä ollessani ja hyvin mielenkiintoisessa paikassa vieläpä.

Olin silloin matkalla kotiseudullani syvälle metsään, paikkaan, jossa on kaksi lähdepohjaista pyöreää lampea miltei vierekkäin. Toisessa vesi on täysin mustaa ja toisessa aivan kirkasta, pohja näkyy. Kävin siellä lapsuudenkodissa vielä asuessani usein, se jotenkin veti minua puoleensa.

Sitten jokunen vuosi sitten lähdin tuonne pitkän tauon jälkeen. Sinne siis kulkee selvät polut, joita pitkin olen kulkenut kymmeniä kertoja. Olin aivan pienen kummun luona, jonka jälkeisessä painaumassa lammet ovat, kun tuo tapaus sattui. Yhtäkkiä en enää tunnistanut missä olin, metsä todellakin näytti aivan ja täysin erilaiselta, eikä kumpareen takana ollut lampia, metsää vain. Käännyin takaisin ja hetken (tai ainakin luulen niin) kuluttua tajusin olevani aivan vieraassa paikassa, jota en edes tunnistanut. Aurinkokin paistoi ihan eri puolelta. Näin puron, jota lähdin seuraamaan, koska tuntui, että sitä kautta löydän kotiin. Jonkin matkaa samoiltuani päädyin metsäautotielle noin 4 kilometrin päähän siitä paikasta, josta polku lammille lähtee!

En tiedä oliko tuo metsänpeitto mutta kumma kokemus silti. En voisi edes eksyä niissä metsissä, koska olen kulkenut siellä aivan pienestä asti, ensin vanhempieni kanssa, sitten yksin!

Itse olin metsäretkellä ja törmäsin ihka elävään keijuun. Näin sen istuvan kärpässienen päällä. Se näytti miettivän jotain. Sillä oli keltaiset pitkät hiukset, hyvin kauniit ja hennot siivet. Se oli sellanen vaalean harmaa olento ja oli alasti. Sillä oli pitkät suipot korvat. Säikähdin ihan älyttömästi kun näin kyseisen olennon. Ihmismäinen olento. Se säikähti minua yhtä kovasti minä sitä.

Muistaakseni olen jostain lukenut, että keijut yleensä osavat muuttua näkymättömäksi ja näin ollen ihmissilmä ei erota niitä. Metsässä kannattaa liikkua hiljaa niin voi löytää tämän hienon luonnon oikun. Se pelottaa aluksi kun on oudon näköinen. Väistää ihmistä.

En tiedä tuosta metsän peitosta, mutta keijuja on olemassa. Maahisista en tiedä jospa ne on tuon metsän peiton taustalla.

Taidan ottaa lääkkeeni ja mennä maate.

Ei kukaan voi tosissaan uskoo johonkin noin typerään! Ei muka nähdä vaikka vierestä kulkee. On oltu oikeasti eri paikoissa tai ei oo katsottu lähiseutua kunnolla. Tää on ihan naurettavaa.

Huono suuntavaisto ja dementia selittävät tämän hyvin.

siino kyse siitä että semmosilla ihmisillä on aivojen ohjelmistossa bugi..
niiku esim se et kaikki joilla on windows ja firefox näkee nettisivun samalaisena..
eli kun kaikki näkee kuplavolkkarin joka on sininen, se tarkoittaa että kaikilla on sama ohjelmointi aivoissa?(aivothan vasta tuottaa sen mitä silmät välittää?)

tarjosi suojaa ja peittoa - hakattu metsä ei sitä tee.

mielestäni olen pienenä ja vielä myöhemmälläkin iällä tuntenut ns. metsänpeiton olotilaa en oikein osaa kuvata mutta tuntui tervetullut olo,ehkä hieman mystinenkin.joissakin metsäreissuilla on taas harvemmin kylläkin oloettä ei ole tervetullut.no miten päin vain.,aina harmittanut tulla pois ulkomaailman hälinään.

Jos vaan muistaa että metsä on ystävä kuten se meille suomalaisille on aina ollut, ei metsänpeitto pelota. Se on pelastanut aikojen kuluessa monta sellaista, jotka siihen olotilaan ovat halutessaan päässeet. Koetan itse omille lapsilleni opettaa tuota kansamme vanhaa symbioottista suhdetta metsään mutta näyttävät oppineen jo pelkäämään. Pimeällä niitä tuskin metsään saisi.

Mutta asiasta toiseen, tässä asuinpaikkani lähellä on pieni metsä, jonka laidalla on isohko kallio. Viime tai toissa syksynä kaverin vaimo meni sinne muutaman ystävänsä kanssa sieneen. Muutaman tunnin kuluttua soitti kaverille varsin hätääntyneenä eksyneensä. Metsä on oikeasti niin pieni ettei siihen voi eksyä, yhdellä laidalla on taloja ja kolmella tietä ja pisin matka minä metsässä suoraan voi kulkea mitään kohtaamatta on ehdottomasti alle kilometri. Ja kaverin kotiovelta on matkaa metsään noin kaksikymmentä metriä, eli tutuissa maisemissa oltiin. Samassa metsässä on marjat ja sienet poimittu jo monta vuotta. Nyt kuitenkin tää naisihminen soittaa ihan tosissaan ja selittää eksyneensä. Kaveri sitten kysyi että näkyykös sitä kalliota. Kallio on tosissaan suuri, ja sen juurella on perheen asunto. Ideana oli että ensin olisi ohjattu eksyneet kallion viereen ja pyydetty seuraamaan sitä sitten kotiin. Kallio kuulemma näkyi - mutta erilaisena kuin ennen eikä sitä seuraamalla VARMASTI pääsisi kotiin. Muutaman tunnin ja kiukkuisen puhelun jälkeen naiset pääsivät metsästä pois. He olivat lähteneet mielestään oikeaan suuntaan, joka jälkeenpäin tietenkin todettiin täysin vääräksi, ja aikansa pöheiköissä toikkaroituaan löytäneet sitten yhdelle läheisistä teistä. Kysyttäessä miksei kallion seurailu käynyt, vastaus oli että se näytti ihan erilaiselta kuin mitä sen olisi pitänyt olla ja että se oli varmaan joku toinen kallio, joka ei olisi kodin lähellekään johtanut. Mitäpä siihen olisi voinut vastata... Ei niitä kallioita ole tuossa pöheikössä kuin yksi. Tälle löytämälleen olivat kuulemma kiivenneet mutta kotia ei kuulemma ollut näkynyt sen laelta. Ei tuohonkaan oikein voi sanoa mitään, kyllä sieltä ainakin joitakin taloja ja tiet olisi pitänyt näkyä. Ja kuulua, yksi niistä teistä, noin 100 - max 300 metrin päässä tapahtumapaikasta on Kehä III.

Ja sitten oma kokemus. Olen itse kotoisin maaseudulta. Kotitalon pohjoispuolella on järvi, idässä peltoja, etelässä ja lännessä metsää. Lisäksi kyseessä on niemi, ja tiesin ukkini kanssa jo kolmivuotiaana paljon kulkiessani että siellä ei voisi "oikeasti" eksyä. Uskalsin siis jo ennen kouluikää kulkea yksin ja koluta erilaisia paikkoja mitä siinä nyt lähellä oli. Muistelen useinkin leikkineeni metsässä ja keskittyneeni täysin siihen mitä tein. Tuolloin en huomannut mitään muuta kuin sen mitä tein ja välittömän lähiympäristön. Vieressä saattoi olla naapurin lato, jota en havainnoinut mitenkään, iso oja, jota seuraamalla olisi päässyt rantaan tai kotitielle, tai viiden metrin päässä itse tie. Niitä ei vain nähnyt siinä oman tekemisensä lumoissa. Sitten kun leikki loppui tai tuli nälkä/kylmä/väsy, leikki loppui ja vilkaistiin missä oltiin. Sitten sen mukaan kotiin. Eipä tullut tuolloin mieleen että olisiko satunnainen ohikulkija nähnyt viisi-kuusivuotiasta minua siinä touhuamassa jos olisi tullut etsimään... Joskus löytyi vieraampiakin paikkoja mutta kyllä niistäkin aina kotiin pääsi. Kun eihän siellä voinut oikeasti eksyä, niemessä. Ja kavereiden kanssa kun jotain piilosta oltiin niin kyllä sinne voi itsensä muilta hukata niin ettei löydy.

Viestiketju on jo vuosia vanha, mutta kerron tähän oman, ainoaksi jääneen metsänpeittokokemukseni.
Olin mieheni kanssa matkalla sukulaisiin Lahdesta Lappeenrantaan.
Matkalla poikettiin eräässä suuressa huoltoaseman kahvilassa, jonka takaa lähtee hiekkatie pohjoisen suuntaan.

Kun luppoaikaa kesälomallamme oli, mieheni ehdotti, että kahvittelun jälkeen ajaisimme hiekkatietä huvikseen ja katsastaisimme, olisiko siellä suunnassa marjamaastoja. Jos vaikka joskus poikkeaisimme syksymmällä marjaan sinnekin.

Niin teimme, ja pysähdyimme eräässä kohtaa tien laitaan. Nousimme autosta puolikasvuisen, tiheän koivikon kohdalla. Teimme jalkaisin koukkauksen koivikkoon, kävelimme rinnakkain noin vajaan viiden metrin päässä toisistamme pitäen tietä silmällä, ja noin 30-50 m päässä tiestä kulkien sen suuntaisesti.

Yhtäkkiä koivikko tuntui minusta jotenkin "oudolta", lintujen äänet katosivat.
Metsä vaikeni äänettömäksi, kauempana surahtelevien autojen äänetkin kadonneet.
Miestäni en nähnyt missään.
Paniikkimainen kauhu iski minuun, kun tajusin, että ympäristö on oudosti kuin joku toinen.
Huusin mieheni nimeä, mutta hän ei vastannut, häntä ei ollut missään.
Säntäilin edestakaisin ja tajusin, että koivikkoa ei ole, vaan ympärilläni oli kuusipuita ja näreitä ja ilma tummempi, kuin olisi äkkiä tullut ilta.
Lähdin olettamaani tulosuuntaan, vaikka suunnasta en ollut varma... ja taas, aivan äkkiä mieheni oli seisomassa puun takana... koivun.
Äkkiä pystyin hahmottamaan missä olen, kuulin lintujen laulun, oli valoisampaa ja kuulin liikenteen kohinan kauempaa... siis äänet palasivat.

Mieheni ihmetteli, että mihin olin äkkiä kadonnut ja miksi en vastannut hänen huutoihinsa.
Hän oli erittäin närkästynyt, että aikuinen ihminen sillä lailla pelleilee ja säikähdyttää toisen.
Kerroin eksyneeni, ja hän ihmetteli, että miten tällaiseen paikkaan voi eksyä, näköyhteyttä on kymmeniä metrejä, eikä muutamassa minuutissa voi eksyä.

Mies kuvitteli minun menneen piiloon ja antaneen tahallaan hänen huutaa nimeäni.
Kokemuksesta on useampi vuosi, ja muistan sen usein, kun käymme marjassa tai sienessä. Emme tosin siellä suunnassa, missä tämä tapahtui.

Nykyajan erittäin materialistinen elämä on johtanut siihen, että tälläisille ilmiöille ollaan pääsääntöisesti immuuneja. Tämä ei tosin ole ollenkaan hyvä asia, kun ihmisen tietoisuus jää kaikista matalimmalle tasolle. Fyysiselle olemisen tasoalle, josta pitäisi päästä eroon. Ennen ihmiset olivat herkempiä aistimaan energiaa ja luonnon astraaliolentoja/henkiä/otuksia jne eikä tietoisuus ollut niin surullisen rajoittunut. Noh, olin ystäväni kanssa eräässä metsässä keskiyöllä, jossa isäni oli nuorena kokenut jotakin hyvin omituista. Hän oli nähnyt elämänsä ainoan paranormaalin kokemuksen. Pienen ihmismäisen olennon harmaissa vaatteissa. Juuri ennen sitä koko metsä hiljeni ja kaikki tuntui epätodelliselta. Olento katosi, huomattuaan isäni ja tämän kaverin. Molemmat muistavat tapauksen yhä tänäpäivänä.

Menin kaverini kanssa kyseiseen metsään. Ilta tuntui jotenkin...erikoiselta. Sinne meno ei ollut edes suunniteltua. Päätimme vain oudon ilmapiirin takia käväistä. Päästyämme lähelle kyseistä tapahumapaikkaa, iski valtavan kummallinen olo, meille kummallekkin. Koko maailma muuttui sumuiseksi. Puhe kuului humisevalta ja olo oli vähintäänkin epätodellinen. Todentotta, metsä muuttui. Tuntui kuin kannot ja juuret olisivat alkaneet elämään ja kohoamaan maasta, sekä sammalpeite väreilemään ja käyttäytyvän aaltomaisesti. Voimakasta väreilyä oli kaikkialla ilmassa. Linnut lakkasivat samalla laulamasta ja metsä vaikeni. Huimasi ja tuli tunne, että meidän ei kannata jatkaa pidemmälle, oman turvallisuutemme takia. Jos olisimme jatkaneet, pullonkaula olisi umpeutunut takanamme. Vetäydyimme varovasti pois metsästä. (Emme olleet juoneet tai käyttäneet mitään päihdyttävää. Emme edes olleet väsyneitä, eikä kummallakaan ole mitään sairautta.)

Vasta kotona satuin parin viikon päästä lukemaan vahingossa metsänpeitosta. Kun mietin omaa ja isäni kokemusta, meinasin tippua sängyltä alas, kun ymmärsin mitä vanhakansa sillä tarkoitti. Voin vakuuttaa teille, että todellisuus sisältää enemmän, kuin silmä näyttää. Älkää uskoko, jos ette halua. Itse kuitenkin tiedän.

Nosto

Olen eksynyt, niin metsää, sumuun, kuin järvellekin. Ei tietoa mistää missä ollaan. mutta tässä taas kotona tätä kirjoitan. kerrankos sitä eksyy ja pelästyy.

Ei sellaista tapahdu. Ei tieteen mukaan.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014051718310690_uu.shtml

Oliskos tuossa esimerkki sellaisesta metsänpeittotapauksesta?

Minutkin kerran metsä "palautti" samaan paikkaan josta olin lähtenyt. Kumma tapaus, eikä ainut.

Kerran kun kuljin metsässä niin aivan kuin joku olisi seurannut. Aina kun pysähdyin niin seuraajakin jalan "äänet" pysähtyi. Metsä kuului mummon veljelle, nykyään äidille.

Jotain yliluonnoliisia voimia siellä metsässä on.....pelottanut ei ole koskaan.

Näistä ei kannata paljon jutella, saa passituksen hoitoon!

Oisko se noituutta, sitä on suvussa.

Vanha ketju, mutta vanhan kansan mukaan metsänpeitosta pääsee esimerkiksi pukemalla vaatteita väärinpäin, ja jossain tapauksissa tuon lisäksi myös kävelemällä takaperin. Ei ole kyllä omakohtaista kokemusta tuosta onneksi, mutta en halua pitää mitään mahdottomana.. Metsänpeitto perimätiedon mukaan johtuu siitä että menet liian lähelle maahisten tms asuinpaikkaa, ja ne suuttuu. Tuo vaatteiden kääntäminen osoittaa sen että ei haluaisi oikeasti olla siellä, mutta niin tietysti myös puhelimella soittaminen ja aktiivisesti pois pyrkiminen, joten en ihmettele jos niinkin pääsis pois.

En siis niin kovin usko tätä, mutta aihe kiehtoo kuitenkin!

En tiedä metsänpeitosta, mutta mielenkiintoisia juttuja lukea. Metsä on "outo" paikka. Sen tiedän, että metsässä voi tosiaan eksyä helpostikin. Se, että metsä yllättäen näyttää kaikkialla samalta, suuntavaisto katoaa, on tuttua. Varmaan sellaiseen johtaa helposti tilanne, ettei keskity ympäristöön vaan siihen mitä on tekemässä, esim marjanpoiminta. Ajautuu vain jonnekin.

Itse epäilen, että tälläinen tilanne, suuntavaiston katoaminen, voi luoda jonkinlaisen reaktion kehossa, ehkä adrenaliinipiikin. Jolloin on eräänlaisessa 'zone'-tilassa, Varmaan ainakin jännittäessä tai paniikissa voi tulla sellaista. Varmaan ympäristö voi tuntua oudolta siinä tilanteessa, ja tuntemukset muutenkin olla normaalista poikkeavammat. Tälläinen saattaisi luoda myös otollisen hetken vilkkaalle mielikuvitukselle.

Toki siitä voi keskustella, onko jokin mielikuvitusta, vai vaikka herkistymisen aiheuttamaa uuden tason havainnointia.

Mielestäni ei olisi mahdotonta, että tutullakin, pienehkölläkin alueella voisi "eksyä" pidemmäksikin aikaa.

En ole joutunut metsänpeittoon. Olen tosin kahteen kertaan ollut hyvin väsyneenä yöllä tai hämärässä metsässä ja ruvennut näkemään hallusinaatioita. Onneksi en ollut tuolloin yksin. Kanto näytti ihan hirveltä, joka rupesi puhumaan, Kiviröykkiö vaikutti talolta ja tiheä kuusikko kuusiaidalta.

Yhden kerran olen nähnyt hallusinaatioita kapungissakin 3 tunnin pokemonin pelaamisen jälkeen kuumana päivänä. Mutta ne loppuivat heti kun asian tiedosti. Metsässä ollessani olin paljon väsyneempi ja hallusinaatiot jatkuivat kunnes poistui metsästä tielle.

Näitä hallusinaatioita on hankala ymmärtää, jos ei ole sellaista itse kokennut.

Eli siis jos on väsynyt ja vähän valoa tai sumua, niin aivot tekevät tepposet ja pyrkivät selittämään hämärät muodot aiempien kokemustan perusteella.

Meilläpäin metsäpeitolla ymmärrettiin velhon tekemää taikaa, jolloin lammas tai lehmä oli metsäpeitossa tai joskus jopa kadonnut lapsi. Noita oli kironnut kadonneen näkymättömiin ja jossain suolla tai maastossa saattoi olla ylimääräinen kivi, joka oli se kadonnut. Kerrankin oli jossain ollut sellainen ylimääräinen kivi ja jopa joku istunut sillä punoessaan vastan sidosoksia. Sitten jälkeenpäin kun joku vastalumooja oli päästänyt lampaan metsäpeitosta oli kiven paikalla ollut musta maa ja sen ympärillä kuivuneita koivun oksien kuria ja ympäriltä oli syöty muraa ja maata. Siis se eläin oli nälissään syönyt maata.
Kuulin myös että isäni isotäti olisi ollut joskus lapsena päiviä kadoksissa ja löytynyt vasta sitten kun isä oli lukenut metsässä Isä meidän -rukouksen ja muita rukouksia.
Kansantarinoita nämä tietysti on ja saanee jättää omaan arvoonsa.

Metsään menen silloin kun on päivänvalo. Metsässä liikkuu henkiä jotka voivat ottaa valtaansa. Kun menen metsään seuraavan kerran rohkaisen mieleni ja otan vastaan mitä tuleman pitää. Onkohan kemihaaraan kadonnut pariskunta joutunut metsänpeittoon

Mielenkiintoinen ketju. Olen minäkin kuulut sanan metsänpeitto, mutta en ole koskaan ajatellut mitä se tarkoittaa.

Mutta muistan itsekin lapsena kokeneeni jotain tällaista, asuimme aivan metsän reunassa ja leikin paljon siellä, metsä oli sellainen ihan pieni metsikkö vain ja vain yhdestä kohdasta tiheä ja hieman vaikeammin kuljettava. Muistan kuitenkin, kuinka olen sielläkin joutunut kuin eksymään eli yhtäkkiä en tuntenut maastoa ollenkaan. Kaikki näytti ihan erilaiselta kuin olisi pitänyt. Tätä tapahtui muistini mukaan kahdesti. Kotiin kuitenkin löysin jollain tavalla.

Mutta nyt aikuisena tapahtui n. 20 vuotta sitten kumma juttu. Kyse ei kyllä ollut metsästä. Ajettiin autolla äitini ja yhden tuttavan kanssa, en enää edes muista missä ja minne olimme menossa. Minä ajoin ja äiti istui vieressäni, tuttava takana. Ajoimme isoa tietä ja käännyimme vasemmalle pikkutielle sellaisen ison keltaisen kartanon kohdalta. Ajoimme viitisen kilometriä, kun tajusimme, että olemme väärällä tiellä. Päätimme palata takaisin isolle tielle.

Palasimmekin, mutta yhtäkkiä se pikkutie tie oli aivan erilainen kuin mennessä. En ollut uskoa sitä, koska ajoimme takaisin siis samaa pikkutietä, mitä olimme tulleetkin. Ei ollut edes mahdollisuutta, että olisimme joutuneet jollekin muulle tielle, käännyimme vain ympäri ja lähdimme samaan suuntaan mistä tulimme, mitään tienhaaroja ei ollut. Kaiken huipuksi vain minä huomasin tämän, äiti ja tuttava olivat sitä mieltä, että tämä tie se oli mistä tulimme. Minulle se näyttäytyi aivan erilaisena, esim. en mielestäni tullessamme ajaneet tasoristeyksen yli ollenkaan. Nyt sellainen piti ylittää. Ja kun viimein tulimme sille isolle tielle, sitä keltaista kartanoa ei ollut missään. Kun ihmettelin tätä, äitini ja se tuttava väittivät, että ei sellaista siinä ollutkaan. Ja minun näkemänäni se oli erittäin hallitsevan näköinen iso vanhanaikainen rakennus siinä aivan tien vieressä. Valtavat portinpylväätkin jäivät hyvin mieleeni. Mutta en voinut paljon väitellä enkä ihmetellä, meitä oli siinä kaksi yhtä vastaan. Minä siis olin nähnyt näkyjä.

Olimme niin kaukana kotiseuduilta, että ei tullut tilaisuutta lähteä myöhemmin ajamaan sitä samaa tietä, ja etsiä, että oliko sellaista keltaista kartanoa yleensä ollenkaan ja mikä tie se olisi ollut, jonne vahingossa käännyimme. Mutta mielessä se silloin kävi. Asian unohdin sittemmin, mutta tämä ketju toi sen jälleen mieleeni.

Jotain samansuuntaista olen kokenut muulloinkin. Ikään kuin ympäristö olisi yhtäkkiä jotenkin vinoutunut ja erilainen kuin hetki sitten. Ja sitten kun palautuu takaisin siihen tuttuun ja turvalliseen, sitä äsken kokemaansa tai näkemäänsä ei ole missään. Sitä vaan jää epäilemään omaa pölhöyttään, että missä minä äsken oikein olin olevinani. Joskus kun kävelen ihan tavallista tuttua tietä, se on yhtäkkiä alkanut silmissäni aivan kuin kohoilla ja kumpuilla edessäni, muuttuen kuitenkin sitten kävellessäni samaksi kuin ennenkin. Olen ajatellut, että silmissäni lienee jotain vikaa.

Kävin selailemaan, kun katsoin lyhytelokuvan miehestä, joka on vieraantunut yhteiskunnasta vahvan luontosuhteensa takia.
En kutsuisi "metsänpeittoa" millään nimellä, se ei ole jokin tietty asia, joka tapahtuu. Mutta itselleni tapahtuu kiintoisia asioita liikkuessani luonnossa, viettäessäni aikaa siellä. Kuuloni terästyy, kun melusaasteesta olen ollut poissa muutamia vuorokausia.
Hajuaistini muuttuu herkäksi- kaupunkiin palatessa sen huomaa, kaikki haisee pahalle jo ennen taajamaa, kun tuuli tuo sivistyksen hajut.
Metsässä tunnen olevani "kotona". Minä itse. Tapaan eläimiä jotka eivät pelkää minua, kun eivät miellä minua tuoksuni perusteella enää ihmiseksi, jos kauemmin olen ollut luonnossa. Puhun esimerkiksi hirvelle. Viimeksi teeri oli muutaman metrin päässä, maassa ihan jonkin aikaa, lähellä- ja en ollut yksin, että en ian mustatuntuuettänytonhyvähuijata- puhuisin.
Luen mitä osaan, luonnon jäljistä ja otan ilmiöistä selvää.
Luonnossa on kyllä yksi jännä juttu, eikä sekään mikään meysänpeitto ole: erilaiset harhat. Tarkoitan niitä samanlaisia harhoja, joita on piirrelty ihmisille älypähkinöiksi. Jyrkänteistä heijasteleva veden heijastus siirtää maisemaa. Luulet jotain kauempana näkyvää muuksi mitä se on, ja- ehkä tajuat oletetulle paikalle saavuttuasi, että luonto tekikin kepposen.
Osaatteko arvioida etäisyydet aina oikein? Mikä vaikuttaa perspektiiviin? Oliko muinaisihmisillä vaikeuksia määrittää miten korkealla olivat esim. järven pintatasoon nähden, tai matkoja kun katselivat vaaralta tai tunturista?
Metsässä, luonnossa on usein erikoisia ääniä. Kaikille on looginen selitys. Vesi pitää eri olomuodoissaan ääntä. Kuumeneva kivirakka toistaa kaiut eri tavoin kuin kylmä. Tuuli, kiristyvä pakkanen aiheuttavat omat äänensä. Ja eläimillä on yllättävän erikoisiakin ääniä. Itikoilla, pöllölajeilla, syövällä ahmalla, kauriilla, metsonaaraalla, tiltaltilla...

Liikkuessa suo maiskahtelee, oksat rasahtelevat, Lumi hankaa pakkasella suksenpohjiin, ja kun on laittanut tulet, se pitää nuotiolle ominaista ääntä. En ole skeptikko enkä hurahtanut. luonto hoitaa sivistyksessä ollutta mieltäni, ja sine mieleni tekee taas, vaikka muutama päivä sitten viimeksi olin kun sen teeren tapasin lähellläni. Pääni on joko epäterve tai vinksahtanut- mutta tämä sivistyselämä on minusta täynnä ikävyyttä: eurojen takia raatamista, liikaa ihmisiä ympärillä, liikaa melua, liikaa saasteita. Ja täällä on liikaa sitä väkeä, jolta puutuu perusasioihin ymmärrystä.
Mitenkä te teette esimerkiksi tulet likomärässä nollakelissä marraskuussa? Löydättekö luonnosta kesälläkään ruokaa?

Onko armeija jo valjastanu tän Metsänpeiton käyttöösä?

Kertokaa lisää!

Kun luin näitä juttuja läpi tuli mieleen yksi asia joka tapahtui kohta 30 vuotta sitten. Olin ehkä 5-6 vuotias silloin. Olin serkun vanhempien mökillä ja leikittiin piilosta niin että serkun vanhemmat ja mahdollisesti jotkut muut aikuiset piti etsiä minua ja serkkuni.

Muistan että menin kuusen oksan alle piiloon ja että aikuiset ei millään löytänyt minua vaikka kävelivät ohi monta kertaa. Olin siellä aika kauan kunnes luovutin ja tulin esiin. Minä näin kun ne kävelivät polkua edestakaisin joka oli parikymmentä senttiä minun kasvoista. Enoni jopa väitti että oli astunut oksan päälle jonka alle olin piilossa. Muistan että oli aika lähellä mutta ei astunut päälleni. Aikuiset olivat oikeasti huolissaan minusta ja sain jälkeenpäin kuulla että olivat kutsuneet minua mutta mitään kutsuja en kuullut.

Näytin heille piilopaikan mutta ne ei uskonut minua. Luulivat että olin ollut jossain kauempana piilossa ja että tahallaan en olisi vastanut kun ne huusivat.

Nyt kun ajattelen tätä tapahtuma uskon väittää että jotain "outoa" silloin tapahtui...
(Pahoittelen kirjoitusvirheistä, en ole täysin suomenkielinen)

Tarkoitit kai peikkoa eikä peittoa? Paljonhan siellä on kariketta ja muuta peittoa. Peikot sitten taas puolestaan lasten saduissa. Joku jo puhuikin jostain 5-6 vuotiaana kokemistaan.

Sivusto näkyy menneen lasten satukirjojen tulkintoihin.
Jatkakaa vaan samaa rataa. Sadut lienee jo katoavaa kansanperinnettä muutenkin. Näin niitä saadaan elävöitettyä.

Aloittaja voisi ottaa selvää mitä on karike.