Taas tuli mieletön hyperventilaatio kohtaus.. haukoin henkeä 10-15 minuuttia, itkin ja olin aivan hysteerinen. Koko kroppa vaan tärisi ja piti mennä lattialle kyyryyn. Rupesin miettimään, että onko tämä jokin psykoosi? Tämä kohtaus alkoi siitä, kun lepäilin sängylläni ja muistelin käyntejäni psykologilla viime talvena ja keväänä. Kesäksi vaihdoin paikkakuntaa, joten ei ole enää mahdollista käydä hänen vastaanotollaan. Nyt tajusin kuinka turvalliselta mun tuntui aina olla hänen kanssaan ja nyt on ihan sietämätöntä kun ajattelen sitä tunnetta ja sitä tosiasiaa, etten varmaan koskaan enää mene juttelemaan hänen kanssaan ja saada kokea sitä turvaa. Nyt mä saan kohtauksia, tärisen pelosta, hyperventiloin ja oon ihan sekaisin.
Voisin kyllä tietenkin syksyllä taas, kun palaan takaisin, varata häneltä ajan, mutta toisaalta en kerta kaikkiaan voi mennä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta.. kaikki on ihan ristiriidassa. Saan kohtauksia, koska en saa kokea sitä turvallisuutta enää, tai saisin jos vain varaisin ajan, mutta toinen puoli minusta estää mua menemästä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta. En vaan kestä sitä... on tosi toivoton olo.
En pysty hakemaan apua, koska hajoan jos sen teen, mutta toisaalta hajoan myös jos en saa apua. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin tietenkin mennä juttelemaan jollekin ihan vieraalle lääkärille, johon mulla ei ole minkäänlaista kontaktia eikä tunteita. Kiinnyn niin helposti ihmisiin jotka yrittää auttaa minua, ja en kestä siitä riippuvuuden tunnetta ja yritän pysyä erossa heistä, mutta samalla tarvitsen heitä älyttömän paljon. On aika toivoton tilanne...
Syksyllä minulla alkaa psykoterapia uuden terapeutin kanssa, en tiedä miten tulen selviytymään siitä sitten kun opin tuntemaan hänet... (alkuperäinen syy miksi terapiaan on bulimia ja viilteleminen).
Mitenkä tällaisesta tilanteesta selviää? Onko tämmöisellä käyttäytmisellä jokin nimi, jota voisin googlata (eli en tarkoita bulimiaa ja viiltelemistä, vaan tuota läheisyys ja riippuvuus juttua)?
Voisin kyllä tietenkin syksyllä taas, kun palaan takaisin, varata häneltä ajan, mutta toisaalta en kerta kaikkiaan voi mennä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta.. kaikki on ihan ristiriidassa. Saan kohtauksia, koska en saa kokea sitä turvallisuutta enää, tai saisin jos vain varaisin ajan, mutta toinen puoli minusta estää mua menemästä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta. En vaan kestä sitä... on tosi toivoton olo.
En pysty hakemaan apua, koska hajoan jos sen teen, mutta toisaalta hajoan myös jos en saa apua. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin tietenkin mennä juttelemaan jollekin ihan vieraalle lääkärille, johon mulla ei ole minkäänlaista kontaktia eikä tunteita. Kiinnyn niin helposti ihmisiin jotka yrittää auttaa minua, ja en kestä siitä riippuvuuden tunnetta ja yritän pysyä erossa heistä, mutta samalla tarvitsen heitä älyttömän paljon. On aika toivoton tilanne...
Syksyllä minulla alkaa psykoterapia uuden terapeutin kanssa, en tiedä miten tulen selviytymään siitä sitten kun opin tuntemaan hänet... (alkuperäinen syy miksi terapiaan on bulimia ja viilteleminen).
Mitenkä tällaisesta tilanteesta selviää? Onko tämmöisellä käyttäytmisellä jokin nimi, jota voisin googlata (eli en tarkoita bulimiaa ja viiltelemistä, vaan tuota läheisyys ja riippuvuus juttua)?
Vastaukset 2
Vanhimmat
paniikkikohtaus. Psykoosi on vakava mielenterveyden sairaus, esim. skitsofrenia tai bipolaarihäiriö. Sinä olet kaukana psykoosista. Voi olla, että olet läheisriippuvainen. Siihen auttaa vain terapia. Hae apua psykiatrilta.
Onko tämä paniikkihäiriötä?? Kertokaa. No hyvä ettei ole lähelläkään mitään psykoosia, en itse tiennyt tarkalleen mikä se edes tarkoittaa...