...tällaisessa tilanteessa; ollaan asumuserossa oltu 2 kk, mutta vielä naimisissa (tosin erohakemus vireillä) ja meillä on vuotias lapsi.
Oltiin oltu yhdessä 4,5v. kun mies sai tarpeekseen. Pitkään oltiin se pari jolla meni tosi hyvin, kiirehdittiinkin kait kun muutettiin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen yhteen, kihloihin viiden kk:n jälkeen, naimisiin 2v. jälkeen ja lapsi perään. Silloin se tuntui oikealta.
Tämän rumban jälkeen tuli mutkia matkaan: minulle raskaudenaikainen masennus (mikä jatkui synnytyksenkin jälkeen), sitten miehen burn-out töissä, erittäin vakavat yllättävät taloudelliset huolet (molemmat kuitenkin kävivät tuolloin töissä, mutta yhteinen yritys alkoi mennä päin...) ja tämä kaikki päättyi eroon.
Mies on minua vuoden nuorempi (minä vm.-80, mies -81) ja tuntui aluksi hirvittävän kypsältä ikäisekseen. Nyt palannut vanhempien helmoihin kun ei vaan kertakaikkiaan kuulemma jaksanut tätä perhe-elämää ja muuta pskaa.
Ollaan oltu ihmeen hyvissä väleissä koko eroaika, mies on aivan ihana tyttöä kohtaan ja joskus vihjailee yhteenpaluusta tyyliin "miten ne asiat saisi kuntoon".
Ennen eroa käytiin kuitenkin kunnallisella ammattiauttajalla Osviitassa ja perheneuvolassa. Molemmissa sattuivat kohdalle ihmiset joiden kanssa ei synkannut joten ne kerrat voi unohtaa. Koitin soitella perheneuvolaan toistekin ja pyytää jotakuta toista, mutta jonot ovat kuulemma pitkät ja tästä soitostakin on 3kk. aikaa.
Mutta tiivistettynä: mies on aivan ihana muksun kanssa, ottaa minutkin hyvin huomioon ja tuntuu että en jaksa ilman häntä. Ja tosiaan vihjailee yhteenpaluusta sanoilla "miten me saataisiin taas meidän juttu toimimaan".
Toisaalta taas- hänessä on isoja miinuksia (rahankäyttö ja stressinsietokyky 15-v. tasolla), haluaa vaimosta puoliksi äidin. Lähti liitostamme vanhempiensa nurkkiin kun on helpompaa niin, ja samoin teki liittomme loppuaikoina kun tuli riitaa.
Itse myönnän että motiivit yhteenpalaamiselle ovat ne että en olisi niin yksinäinen ja olisi helpompaa vaativaluonteisen 1-vuotiaan kanssa. Eli tuntuu vääriltä syiltä palata yhteen...
Tulipa pitkä tarina, mutta löytyykö mielipiteitä?
Oltiin oltu yhdessä 4,5v. kun mies sai tarpeekseen. Pitkään oltiin se pari jolla meni tosi hyvin, kiirehdittiinkin kait kun muutettiin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen yhteen, kihloihin viiden kk:n jälkeen, naimisiin 2v. jälkeen ja lapsi perään. Silloin se tuntui oikealta.
Tämän rumban jälkeen tuli mutkia matkaan: minulle raskaudenaikainen masennus (mikä jatkui synnytyksenkin jälkeen), sitten miehen burn-out töissä, erittäin vakavat yllättävät taloudelliset huolet (molemmat kuitenkin kävivät tuolloin töissä, mutta yhteinen yritys alkoi mennä päin...) ja tämä kaikki päättyi eroon.
Mies on minua vuoden nuorempi (minä vm.-80, mies -81) ja tuntui aluksi hirvittävän kypsältä ikäisekseen. Nyt palannut vanhempien helmoihin kun ei vaan kertakaikkiaan kuulemma jaksanut tätä perhe-elämää ja muuta pskaa.
Ollaan oltu ihmeen hyvissä väleissä koko eroaika, mies on aivan ihana tyttöä kohtaan ja joskus vihjailee yhteenpaluusta tyyliin "miten ne asiat saisi kuntoon".
Ennen eroa käytiin kuitenkin kunnallisella ammattiauttajalla Osviitassa ja perheneuvolassa. Molemmissa sattuivat kohdalle ihmiset joiden kanssa ei synkannut joten ne kerrat voi unohtaa. Koitin soitella perheneuvolaan toistekin ja pyytää jotakuta toista, mutta jonot ovat kuulemma pitkät ja tästä soitostakin on 3kk. aikaa.
Mutta tiivistettynä: mies on aivan ihana muksun kanssa, ottaa minutkin hyvin huomioon ja tuntuu että en jaksa ilman häntä. Ja tosiaan vihjailee yhteenpaluusta sanoilla "miten me saataisiin taas meidän juttu toimimaan".
Toisaalta taas- hänessä on isoja miinuksia (rahankäyttö ja stressinsietokyky 15-v. tasolla), haluaa vaimosta puoliksi äidin. Lähti liitostamme vanhempiensa nurkkiin kun on helpompaa niin, ja samoin teki liittomme loppuaikoina kun tuli riitaa.
Itse myönnän että motiivit yhteenpalaamiselle ovat ne että en olisi niin yksinäinen ja olisi helpompaa vaativaluonteisen 1-vuotiaan kanssa. Eli tuntuu vääriltä syiltä palata yhteen...
Tulipa pitkä tarina, mutta löytyykö mielipiteitä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
No minun korviini tilanne kuulostaa aika hyvältä; teillä ei esim. ole kolmatta osapuolta sotkemassa, ei ole alkoholi- tms ongelmia, ei väkivaltaa. Jos molemmat todella haluavat, mikseipä se voisi onnistua. Kerro miehellesi suoraan (mutta haukkumatta) nuo samat asiat, ja mikä sinua arveluttaa asiassa tai hänessä. Sanot ihan joka ikisen asian aivan niinkuin se on, mitään kiertelemättä. Hänellä tuntuu olevan halua kuitenkin asiat selvittää, ja omaa pohtimiskykyä, jota ei todellakaan (usko pois) ihan kaikilla miehillä ole.
Kyllä minä sanoisin, että yrittäkää uudelleen. Muista sekin, että sinussakin voi olla vikaa; ehkä olet vieläkin väsyksissä vauvan kanssa, ja jotkin asiat tuntuvat vaikeammilta kuin ovatkaan. Helposti silloin syyttää toista. Yrittäkää rakentaa keskustelua, ei toisen syyttämiselle vaan yhteiselle tulevaisuudelle. Lapsen kasvettua asiat voisivat olla jo aivan toisin. Ja raha-asiathan ovat sovittavissa; sopikaa vaikka, että sinä hoidat kaikki talousasiat, jos miehesi ei niissä ole huippuluokkaa.
Sanot että motiivisi yhteenpalaamiselle olisivat yksinäisyyden pelko ja lapsenhoitoapu. Toisaalta kuitenkin sanot, ettet jaksa ilman häntä. Mitä mieltä oikeasti olet? Rakastatko häntä? Paljon pahempiakin miehiä on olemassa. En tarkoita, että pitäisi "tyytyä" johonkin melkein hyvään, mutta muista suhteuttaa asiat, kukaan ei ole täydellinen. Jos toista rakastaa, jaksaa virheetkin ymmärtää (tiettyyn rajaan asti tietenkin).
Toivottavasti oli edes jotakin apua. Onnea sinulle, mitä tahansa päätätkin!
Kiitos niistä :)
Kyllä - rakastan hänä ja hän minua.
Meillä on todella paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja muutenkin... Mutta isona miinuksena näen juuri tuon että hän on varsin epäkypsä jopa ikäisekseenkin.
Paras ystävänikin kommentoi miehestäni niillä sanoilla että "jos jäät odottamaan kypsymistä - saat sitten odottaa". Toisaalta olen siihen valmis jo lapsenkin takia, toisaalta taas tuntuu että mitä ovat ne positiiviset asiat miksi jäädä odottamaan.