Miten voidaan ennaltaehkäistä, ettei lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla heitä niin sanotusti tyhjää päässä? Kuinka heidän elämänsä voi olla niin säännöllistä, muka ulkoisista tekijöistä riippumatonta? Ja jos kuvitellaan, että heitä pitäisi suojella tämän ominaisuuden vuoksi ja heitä arvostetaan ja he toimivat täysin piittaamattomasti muita ihmisiä kohtaan. Onko heidän elämänsä enää sitä koskaan?
Lääkäreistä ja hoitajista
Mietin vain
121705
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
...ettei sun kirjoituksesta saanut mitään selvää, mitäköhän mahdoit ajaa takaa????
nyt ei kyllä viestisi avautunut. Ettei vain itselläsi heittäisi hieman tyhjää tällä hetkellä?
Kaikki ovat lopulta vain ihmisiä. Siinä ne lääkärit ja hoitajatkin kokevat avioeroja, tulipaloja, läheisten kuolemia, yms. yksilön elämää ravistuttavia asioita kuin muutkin. Työskennellessään on vain pystyttävä keskittymään juuri siihen asiaan mitä on tekemässä. Tämän kyvyn sanotaankin olevan lääkäreillä yleensä kehittyneempi kuin muilla. Ehkä myös mielenkiintoinen työ toimii siten, että "siviiliongelmat" on helpompi unohtaa.
Mielestäni vaikeinta olisi työskentely poliisina tai sosiaali-ihmisenä, joka näkisi jatkuvasti vain elämän nurjan puolen (väkivalta, insesti, huumeet...). Lääkärin ja hoitajien työ on kuitenkin usein palkitsevaa: potilaita voidaan auttaa ja he paranevat. Mielekäs työ motivoi. Nykyinen terveydenhoitosysteemi on kovaa vauhtia nakertamassa juuri tätä työn mielekkyyttä kun potilaita tulee liukuhihnalta eikä pysty seuraamaan oman työnsä tuloksia. Ei ihme, että lääkärien ja hoitohenkilökunnan valitus vain kasvaa.
jäi kyllä epäselväksi, mutta sinulle sanoisin, että myös lääkärit ja hoitajat kohtaavat em. potilaita. He myös hoitavat kuolevia potilaita, joutuvat ilmoittamaan (useimmiten hoitaja) omaisille, jos potilas kuolee, joutuvat kertomaan potilaalle ja omaiselle, että sairastat parantumatonta tautia jne. Että kyllä se työ on minusta yhtä lailla raskasta. Ja riippuu lääkäristä/hoitajasta, minkä työssä kokee raskaana ja vaikeana. Kyllä se töiden ainainen keskeneräisyys juuri kiireen vuoksi vie mehut. Kun ei ole aikaa keskustella esim. tukea tarvitsevan ihmisen kanssa, jotta edes välttämättömät työt (lääkitys, pesuissa ja wc-käynneissä auttaminen jne.) saadaan hoidettua
Nuorena hoitajana omat tunteeni ovat (vielä) aika paljon työssäni mukana. Olen huomannut, että hoitotyöntekijät vuosien myötä "kovettuvat" ja tekevät työtä ainoastaan ammattitaidollaan - minkä ovat koulutuksen myötä saaneet. "Ylenpalttinen" sympatia ja empatia jäävät siinävaiheessa enemmän taka-alalle.
Tässä työssä kohtaa monenikäisiä ja erilaisista sairauksista kärsiviä ihmisiä ja heidän ongelmiaan. Työ on fyysisesti, mutta myös henkisesti erityisen raskasta. On opittava erottamaan ammatti-minä ja vapaa-aika-minä, sillä muuten pyörittelisin asioita ja potilaiden ongelmia yötäpäivää. Omaisten mielestä hoitajat voivat tuntua piittaamattomiltakin, ihan näin ei sen tulisi olla, mutta hoitajat tapaavat päivittäin monia kymmeniä sairaita potilaita ja omaisia heidän ongelmineen, he eivät voi kantaa kaikkien taakkaa, vaan yrittää jotenkin siivilöidä ongelmat ja löytää niille sopiva ratkaisu - ja itselle sisäinen rauha.
Näinollen hoitaja jaksaa tehdä työnsä ja viettää vapaa-aikansa lomaillen. :)
vastaanottamaan potilaan antamaa kritiikkiä ja muuttamaan toimintatapojaan sen perusteella?
vai häiritseekö se työtä ja muita potilaita? Entä jos potilas ei kykene kritiikkiä sanallisesti ilmaisemaan esim. pelon takia. Sama kuin potilas ei osaisi ilmaista tuntemuksiaan.
Heidänhän täytyy omata valtavan tietomäärän lisäksi myös jatkuva kyky omaksua lisää tietoa sekä potilaalta itseltään, että ulkoisesti. Lähinnä tää koskee varmaan sellaisia, joilla on useita pitkäaikaissairauksia esim. vanhuksia ja useita lääkityksiä. Monestihan vanhuksilla menee JOPA samoja lääkkeitä päällekkäin.
sivuja potilaskertomuksia, eri hoitotoimenpiteitä, testejä yms. Niistä on kyllä hiukan hankala vartissa lukee sitä olennaista ja ymmärtää mitä kaikkea olen kokenut ja mitä mulle on kokeiltu. Nää kertoo musta myös hieman enemmän niihin tutustuneelle jo mun persoonallisuudesta jotakin.
Jos vertaisi mun potilaskertomuksia, kun olin 10, ne vastasivat paksuudeltaan yli 60-vuotiaan mummoni potilaskertomuksia. Tää oli siis tätä kansioaikaa.
Ei potilaan yleiskuntoa kato ainakaan paranna, jos hän kuulee vuodesta toiseen, samat toimimattomat ohjeet, joka puolelta. Ihan kuin joku yrittäisi sanella, kuinka sun sairaan, lääkityn elimistön pitäisi toimia ja vertaa sitä mahdollisesti normaaliin terveeseen elimistöön. Vaikka olet jo sata kertaa kuullut saman. Parantaako masentuminen?
mun on pakko tuoda oma näkökulmani. täällä on muutamassa viestissä sivulauseessa oikein ylistetty lääkäreiden ja hoitajien kykyä ammatilliseen neutraaliuteen, laajojen tietokokonaisuuksien hallintaan, empatiaan yms. valitettavasti tuollainen näkemys on vahvasti romantisoitu ja todellisuudesta vieraantunut. omaan kokemukseeni ja "ammatilliseen" tietämykseeni (opiskelen 5. vuotta sosiaalitieteitä)
perustuen voin sanoa, että todellisuus on usein melkein päinvastainen. puhun tässä erityisesti LÄÄKÄREISTÄ (sillä hoitajat ovat sairaalayhteisöissä yms alisteisessa suhteessa lääkäreihin).
niin potilaiden jokapäiväinen kokemus kuin sairaalayhteisöjä ja potilaita koskeva sosiaalitieteellinen tutkimusmateriaalikin on täynnä tositarinoita unohdetuksi tulemisesta, alistamisesta, arvokkuuden ja identiteetin riistämisestä, seksismistä (siis lähinnä sovinismista) jne. tätä ei kuitenkaan pidä tulkita lääkäreiden erityiseksi pahuudeksi tai ilkeydeksi, vaan lääketieteellisen kulttuurin ja esim sairaalakulttuurin vajavuudeksi ja kieroutuneisuudeksi. lääketiede luonnontieteiden tavoin perustuu tutkijan (lääkärin) ja tutkittavan (potilaan) alisteiseen suhteeseen. käytännössä lääkäri on potilaalle kunnioitettava auktoriteetti, kun taas potilas on lääkärille tusinatapaus, ja usein pelkkä ruumis ilman mieltä. tämä kulttuuri ja perinne oikeuttaa lääkäreille vastaanottotilanteissa usein ylimieliseksi ja piittamattomaksi tulkitun roolin (ja potilaalle vapautuu alistuva rooli).
käytännön tilanteissa näitä "automaattisia rooleja" tietenkin vastustetaan ja sosiaalinen todellisuus on monimuotoinen, vaikka tutkimuksissa yllä kuvatun kaltainen trendi onkin selvästi havaittavissa. lääkärit ovat siis aivan tavallisia, erehtyväisiä ihmisiä, mutta paras lääkäri on se joka osaa suhtautua työhönsä ja ylipäätään lääketieteeseen kriittisesti, ja kunnioittaa potilasta ajattelevana yksilönä ja kokemuksellisen tiedon lähteenä.
on se, missä potilasta hoidetaan. ei sillä potilaan kokemuksella ole oikeastaan mitään merkitystä, jos hänelle suoritetaan vaikkapa traumaresuskitaatiota töölön tapaturma-asemalla tai yritetään pitää hengissä meilahden teholla, sedatoituna koneessa ja kaikin mahdollisin tavoin monitoroituna. toki pitää tämäkin puoli huomioida, mutta kyllä sen merkitys kokonaisuuden kannalta on häviävän pieni.
ja sama jossain nykyajan päivystyksissä tertiääritason sairaaloissa, jossa tärkeintä on pitää potilas hengissä, yrittää ennaltaehkäistä tai/ja ajoissa huomata somaattisessa tilassa tapahtuvat muutokset ja puuttua niihin, kun paljon muuhun ei ole aikaa. jos yhdellä hoitajalla on vastuullaan kerralla 5-10 potilasta, ja lääkärillä 10-15-20, ei siinä kovasti aikaa ole kuunnella kokemuksia, vaikka asialliseen tiedonhankintaan ja ymmärtämiseen tuleekin pyrkiä. ja toisaalta sairaalamaailma ei tue tuollaista, kuvaamasi kaltaista menettelyä, se ei mahdollista siihen resursseja. edelleen pitäisi ruuvia kiristää, ei se henkilökunta mahdottomiin veny. on asioita, jotka on pakko hoitaa, että se potilas säilyy hengissä ja että asiat etenevät, muut seikat ovatkin täysin toissijaisia. eli toisin sanoen, eipä sille potilaalle ole pahemmin aikaa joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, valitettavasti. jos joku on asiasta eri mieltä, terve menoa vaikkapa ko sairaaloihin katselemaan, uudenmaan päivystyksistä kannattaa aloittaa.
pitäisi voida suhtautua ystävällisesti kiireessäkin. Miksi lääkärit ovat niin usein suorastaan vihamielisiä ja avoimesti potilaan kokemuksia vähätteleviä?
Ja kyllä sitä kiirettä pitää monissa muissakin työpaikoissa, ja silti ihmisiä kohdellaan ihmisarvon mukaisesti. Täytyyhän se avoimesti kohdata ja myöntää, että sairaalakulttuurissa ei potilaita juuri arvosteta, kuunnella jne. Jos lääketieteellisessä tai sairaalakulttuurissa tämä asia merkitsisi piirunkaan vertaa, olisi sille jo jotain tehty, vaan sen sijaan asiat vaan menevät huonompaan suuntaan. Joten kaikki sen kulttuurin edustajat, katse peiliin...