Kyselisin nyt täältäkin, että miten mahdan osata ohjata poikaani,4v, varmemmaksi itsestään. Hän on erittäin itsekriittinen, eikä mikään mitä hän esim.piirtää, kelpaa hänelle, vaan sotkii taikka repii.
Olen varmasti syyllinen tähän käytökseen, sillä olen hyvin vaativa ja kurja äiti. Toisaalta koetan parhaani mukaan saada hänelle hyvää ja turvallista oloa. En aina vain osaa tai onnistu. Kysymys kuuluukin, olenko menettänyt pelin, vai saanko hänet piristymään jollain lailla? Entä jos hän sairastuu johonkin persoonallisuushäiriöön tai muuhun.
Pyysin häntä piirtämään meidän perheen tänään, ja hän piirsi kaikille jäsenille päinvastaiset hiustenvärit sekä minut kauemmaksi muista. Myös kädet hän jätti piirtämättä, joka kielii kaiketi fyysisen kontaktin puuttesta.. Tai en minä enää tiedä, kamala tilanne kuitenkin!
Olen varmasti syyllinen tähän käytökseen, sillä olen hyvin vaativa ja kurja äiti. Toisaalta koetan parhaani mukaan saada hänelle hyvää ja turvallista oloa. En aina vain osaa tai onnistu. Kysymys kuuluukin, olenko menettänyt pelin, vai saanko hänet piristymään jollain lailla? Entä jos hän sairastuu johonkin persoonallisuushäiriöön tai muuhun.
Pyysin häntä piirtämään meidän perheen tänään, ja hän piirsi kaikille jäsenille päinvastaiset hiustenvärit sekä minut kauemmaksi muista. Myös kädet hän jätti piirtämättä, joka kielii kaiketi fyysisen kontaktin puuttesta.. Tai en minä enää tiedä, kamala tilanne kuitenkin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
nyt vaan koittaisit itse vapautua rakastamaan ehdoitta lastasi ja osoittaisit sen tunteilla hänelle esim. halaamalla, katsomalla silmiin ja sanomalla: "äiti rakastaa sinua aina".
Sen jälkeen rauhoitat kotielämänne normaaliksi elämäksi; ei mitään suorituksia tai vastaavaa ja jos lapsi piirtää ihan mitä tahansa, niin keskustelet piirroksesta ja kyselet asioita siitä. Kiire ja liika toiminta siis pois ja rauhallisia jutusteluhetkiä yhdessä tilalle, jolloin kuuntelet, mitä lapsellasi on sanottavaa ja kerrottavaa omasta elämästään.
Tsemppiä vaan - olet lapsesi ainoa ja siksi siis paras äiti :)
..lapsen lopullinen persoonallisuus on kehittynyt noin 5-vuoden ikään mennessä.
Kun itse tiedät olevasi vaativa, on osa ongelmastakin tiedossa ja sun valintasi miten jatkat.
Olen huomannut, ettei lapsen turvallisuus ole ollenkaan kiinni siitä tekeekö hän asiat aina oikein vaan siitä, että hänestä välitetään riippumatta yhtään mistään.
Häntä voi toki kehua piirrustuksista ym. oli se millainen vaan. Sama koskee muutakin tekemistä.
LIIKA kehuminen ns. normaaleista asioista taas voi saattaa hänet ymmälleen.
Esim. jos hän syö lautasen tyhjäksi, ei hän tarvitse mitään ylenpalttisia kehumisia.
Siitä voi tulla suuremmat paineet "olla aina kiltti". Kun lautanen ei sitten joskus tyhjäksi menekään, tulee lapselle huono omatunto ja epävarmuus ja se tietysti vaikuttaa itsetuntoon.
(Tää syöminen siis vain esimerkkinä.)
Häntä ei myöskään tarvitse pyytää saati vaatia esim. piirtelemään. Jos hän spontaanisti sen tekee voi aivan hyvin kehua eikä alkaa kysellä kuvasta sen kummemmin, siis liikaa. Lapselle voi tulla käsitys, ettei se riitä mitä on piirtänyt tmv.
Mun poika on perfektionisti, nyt jo aikuinen.
Minä annoin hänen kokeilla rajojaan harrastuksissa ym. ja pikkuhiljaa sieltä löytyi alue jossa hän omasta mielestään oli tarpeeksi pätevä (musiikki).
En patistanut häntä mihinkään. Usein hän oli apea kun asiat eivät menneet hänen mielestään hyvin.
Annoin hänen käsittää, ettei KUKAAN ole kaikessa hyvä ja kaikille tulee mokia, mutta se ei haittaa mitään.
Jos itse mokasin jotain (ruoka paloi kattilaan), nauroin vaan, että tehdään uusi soppa ja sillä siisti. Eli yritin omalla esimerkilläni näyttää, ettei elämä ole niin vakavaa aina.
Poika tunnisti tämän perfektionismin itsessään jo hyvin nuorena, enkä todellakaan syyttänyt itseäni siitä koska itse en ole sellainen.
Pikkuhiljaa tämä piirre onkin vähentynyt hänestä ja itsetunto on nykyään sopivan korkealla.
Hän on kahden lapsen isä ja muusikko, mutta ei enää hermostu jos/ ja kun kaikki ei menekään ihan suunnitelmien mukaan. Varsinkin kun on ne lapset..
Tulipa tarinaa, sori. Halusin vain kertoa, ettei peli ole menetty kunhan annat pojan ns. olla rauhassa juuri sellainen kun hän on.
Sitähän se ainoa pyyteetön rakkaus merkitsee, mun mielestä.
Yritä saada itsesi tuntemaan iloa pojastasi, eli niin että teette yhdessä, ihan kahdestaan, jotain kivaa, josta molemmat nauttivat (leipominen, pelaaminen, uiminen), siis niin että sinäkin aidosti, oikeasti nautit, etkä tee vain velvollisuudesta. Näin vahvistat poikasi tunnetta siitä, että äiti iloitsee hänen olemassaolostaan. Halaaminen on tärkeää ja sylissä olo, sehän teillä onkin kunnossa.