Ongelma..

Tuttua on tosin mä en ihan noin voimakkaasti reagoi, mutta jo ihan pienenä aloin itkemään heti jos jäin vähänkään pidemmänkin aikaa eroon vanhemmistani. Ja nykyään en enää ikävöi vanhempia. On vain sellainen yksinäisyys ja ikävä, joka voi mennä aivan mahdottomaksi jos liian pitkään jään yksin.

Eli sulle tuo poikaystävä on hyvin tärkeä. Ja tuon käyttäytymisen perusteella tuo mustasukkaisuuskin on hyvin ymmärrettävää. Niinkuin että mitä sitten tekisit jos ei enää olisikaan poikaystävää.

Toi käyttäytyminen saattaa juontaa juurensa hyvinkin pitkälle, koska yksin jäädessä nuo tunteet esiintyy sulla tuollei ihan affektin omaisena eli fyysisenä reaktiona. Tuohon voi myös vaikuttaa hyvinkin moni juttu. Kenties olet jäänyt pienenä pahemman kerran yksin niinkuin minä jouduin kaksi vuotiaana äidistäni eroon kymmeneksi vuorokaudeksi ja sen jälkeen kuulemma olin aivan erilainen lapsi.

Tuohon en kyllä keksi oikein muuta apua kuin jonkunmoinen psykoterapia, jossa tutkitaan noita tunteita ja mitä niiden takana on. Yksin noita ei kannata kokemukseni perusteella pohtia juurikaan jollei ole aivan pakko. Myös jos sulla on joitain luottoystäviä joille voit sydäntäsi avata niin voi jo auttaa paljonkin.

Jonkun verran tuota oloaan voi tasoittaa, kun hankkii oikein läheisiä luottoystäviä. Tai en tiedä onko sulla oikein sellaisia läheisiä ystäviä. Mutta eihän tuollainen ystävystyminenkään nyt niin nopeasti käy.