Kirjoitin tarinani viikko-pari sitten tuohon hieman alemmas samalla nimimerkillä. Nyt kun aikaa on hieman kulunut, siis pari viikkoa, on tilanne seuraava:
yritimme selvittää asioitamme sen edellisen "katoamisen" jälkeen, oli ollut taas ryyppäämässä eikä uskaltanut tulla kotiin. (ihan kuin olisi parempi tulla vasta sitten viikon päästä..) Ja kun hän tuli, oli puheet taasen luokkaa "voi rakas miten ikävä minulla sinua on ollut, et voi jättää mua ikinä, kyllä kaikki selviää ja muuttuu paremmaksi, tästä lähtien tulen näyttämään että voit luottaa muhun ja muutan tottakai tapani, saatpa nähdä." en sanonut siihen muuta kuin että olen suunnitellut muuttoa, ja jos tilanne ei muutu radikaalisti heti, niin lähden kävelemään kuun lopussa. Meni pari päivää ja miehen kesäloma alkoi. Siinä sitten illat ajeli pitkin poikin kyliä moottoripyörällä ja ajeli ja ajeli vaan. Turhauttavaa, kun itse olen töissä ja mitään, ei siis sitten mitään kotitöitä ollut tehty kun tulen, kun yksi vaan ajelee prätkällä. Torstaina kun tulin töistä, ja yritin jossain vaiheessa hänelle soittaa, hän ei vastannut eikä soittanut takaisin.
Arvasin mistä on kyse.. Yöllä tuli viesti että olen ryyppäämässä, että kai sitä nyt lomalla saa. Laitoin takaisin että tahallasiko pilaat kaiken, lupasit ihan muuta. Ei vastausta, eikä tullut yöksi kotiin. Tuli vasta pe puolenyön aikaan, "kun halusin ajella pyörällä ihan kunnolla, kun on LOMA" , "älä akka nalkuta ja valita aina" siis juu... ja aamulla hän sitten heti herättyään (olisi ollut kyllä vailla sänkyhommia, mutta JOSTAIN SYYSTÄ ei paljon kiinnostanut) lähti eikä ole sen jälkeen kuulunut mitään (lähti siis la aamulla ja nyt on sunnuntai iltapäivä)
Olen kysellyt asuntoja ja luultavasti saankin sellaisen aika nopeasti verukkeella ero. Nyt olen niin rikki ja palasina, hänen käytöksensä muuttui taas ylimieliseksi ja tunteettomaksi, kun viikonloppu tuli. Tuntuu kuitenkin, että josko vika onkin minussa, en vaan osaa olla kyseisen ihmisen kanssa? Voinko tehdä jotain toisin, että juttu onnistuisi? Meillä on paljon yhteistä ja vuosia vuosia takana, tilanne on vaan jotenkin muuttunut näin. Eilen lähdin viihteelle itsekin, olen niin vittuuntunut. Pelkään yksin jäämistä vaan, vaikka se onkin helpompaa kuin yhdessäolo. Se rakkaudesta ja unelmista luopuminen ja pärjäämisen pelko onkin varmaan pahinta.. Lähdenkö, vaikka mies tulisi itkien sanomaan, että kaikki muuttuu? Vaikka vakuuttaa ja vannoo? Kaikki henkinen apu tästä selviämiseen olisi todella tarpeen..
yritimme selvittää asioitamme sen edellisen "katoamisen" jälkeen, oli ollut taas ryyppäämässä eikä uskaltanut tulla kotiin. (ihan kuin olisi parempi tulla vasta sitten viikon päästä..) Ja kun hän tuli, oli puheet taasen luokkaa "voi rakas miten ikävä minulla sinua on ollut, et voi jättää mua ikinä, kyllä kaikki selviää ja muuttuu paremmaksi, tästä lähtien tulen näyttämään että voit luottaa muhun ja muutan tottakai tapani, saatpa nähdä." en sanonut siihen muuta kuin että olen suunnitellut muuttoa, ja jos tilanne ei muutu radikaalisti heti, niin lähden kävelemään kuun lopussa. Meni pari päivää ja miehen kesäloma alkoi. Siinä sitten illat ajeli pitkin poikin kyliä moottoripyörällä ja ajeli ja ajeli vaan. Turhauttavaa, kun itse olen töissä ja mitään, ei siis sitten mitään kotitöitä ollut tehty kun tulen, kun yksi vaan ajelee prätkällä. Torstaina kun tulin töistä, ja yritin jossain vaiheessa hänelle soittaa, hän ei vastannut eikä soittanut takaisin.
Arvasin mistä on kyse.. Yöllä tuli viesti että olen ryyppäämässä, että kai sitä nyt lomalla saa. Laitoin takaisin että tahallasiko pilaat kaiken, lupasit ihan muuta. Ei vastausta, eikä tullut yöksi kotiin. Tuli vasta pe puolenyön aikaan, "kun halusin ajella pyörällä ihan kunnolla, kun on LOMA" , "älä akka nalkuta ja valita aina" siis juu... ja aamulla hän sitten heti herättyään (olisi ollut kyllä vailla sänkyhommia, mutta JOSTAIN SYYSTÄ ei paljon kiinnostanut) lähti eikä ole sen jälkeen kuulunut mitään (lähti siis la aamulla ja nyt on sunnuntai iltapäivä)
Olen kysellyt asuntoja ja luultavasti saankin sellaisen aika nopeasti verukkeella ero. Nyt olen niin rikki ja palasina, hänen käytöksensä muuttui taas ylimieliseksi ja tunteettomaksi, kun viikonloppu tuli. Tuntuu kuitenkin, että josko vika onkin minussa, en vaan osaa olla kyseisen ihmisen kanssa? Voinko tehdä jotain toisin, että juttu onnistuisi? Meillä on paljon yhteistä ja vuosia vuosia takana, tilanne on vaan jotenkin muuttunut näin. Eilen lähdin viihteelle itsekin, olen niin vittuuntunut. Pelkään yksin jäämistä vaan, vaikka se onkin helpompaa kuin yhdessäolo. Se rakkaudesta ja unelmista luopuminen ja pärjäämisen pelko onkin varmaan pahinta.. Lähdenkö, vaikka mies tulisi itkien sanomaan, että kaikki muuttuu? Vaikka vakuuttaa ja vannoo? Kaikki henkinen apu tästä selviämiseen olisi todella tarpeen..
Vastaukset 18
Vanhimmat
siihen aikaisempaan kertomaani
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001528&posting=22000000017726029
Miehesi olettaa, ettet lähde - ethän ole aikaisemminkaan lähtenyt, vaikka olet sillä uhkaillut. Nyt on aika lähteä jo, varata asunto ja pakata tavarat. Tee se omalla tavallasi, vaikka salassa, jos pelottaa. Mies muuttuu korkeintaan eron aikana - jos muuttuu sittenkään. Kunnioita itseäsi kerrankin, äläkä alistu kynnysmatoksi. Kyseessä on sinun elämäsi. Mitä haluat sillä tehdä? Älä tuhlaa enää enempää vuosia.
Ilmeisesti olet antanut miehellesi paljon aikaa tulla osaksi suhdettanne. Nyt suhteessa on sinä, hän ei ole. Hän elää omaa elämäänsä välittämättä sinusta. Sinä et voi häntä muuttaa. Jos hän ei tahdo, hän ei tahdo. Vaikeaa on, sen tiedän. Anna itsellesi kuitenkin elämä. Ansaitset parempaa, jonkun joka välittää oikeasti. Tiedän kokemuksesta mitä on olla yksin suhteessa. Rohkeasti vain uutta kohti jos siltä tuntuu. Älä tee sitä kuitenkaan muutoin kuin jos niin tahdot tehdä. Päätös kypsyy ajan kanssa kun huomaa että mikään ei muutu. Minulle kävi näin. Voi hyvin.
"Jos kyyneleitä pelkäisin niin tuskin lähtisin, mut nyt en enää voi muutakaan..." lauloi Mamba joskus.
Näin se on, ero on vaikeaa vaikka suhde olisi kuinka alentava. Mutta älä nyt enää lisää alenna itseäsi miettimällä, mitä SINÄ voisit tehdä toisin! Alat kunnioittaa itseäsi ja jätät keskenkasvuisen miehesi etsimään kadonnutta nuoruuttaan!
Ihmisessä on jännä psyykkinen mekanismi: kun meitä halveksitaan, alamme itsekin uskoa, että siihen on syytä. Näin ei kuitenkaan aina ole. Kukaan meistä tuskin on täysin vikoja vailla, mutta aika selkeä on toi teidän tapaus.
Voimia - tee se!!!!!
Luota järkeesi. Tiedät, että on parempi lähteä, kun siihen vielä pystyt. Sydän ei noin pitkän suhteen suostu ihan heti eroa hyväksymään, mutta niin käy kyllä aikanaan. Olet vielä nuori ja löydät varmasti paljon paremman miehen ja suhteen itsellesi. Ansaitset mahdollisuuden onnellisuuteen. Sitä et selvästi nykyisessä suhteessasi saa.
Nykyinen miesystäväsi ei sinua selvästikään kunnioita. Tai sitten himo viinaan on sitä kunnioitusta suurempi. Kummin vain, niin ei todellakaan pitäisi olla. Olet huomannut, että tilanne ei tästä mihinkään muutu. Haluatko todella jatkaa tuollaista elämää?
Toivotan sinulle onnea päätitpä mitä tahansa. Ajattele nyt itseäsi, omaa elämääsi ja sitä miten haluat sen elämäsi käyttää.
Niin sanon samaa, tiedän samanlaisen miehen, ei ne mihinkään muutu, vaimojansa kohtelee huonosti. Jalat alle ekkä usko sen vakuutteluita enää, jos vielä jäät ja uskot sen puheita niin menee oma aikansa ja tilanne palaa taas ennalleen..
Ota ja lähde, sattuu mutta sitä kautta saat aloittaa normaalin elämän, turhaa itteäs kidutat huonossa suhteessa.
tuommoisesta suhteesta. Itselläni on kokemusta alkoholistin kanssa asumisesta (6 vuotta) ja ei ne muuksi muutu vaikka kuinka lupaavat. Juuri tuo ylimielinen käytös toista kohtaan on minusta kaikista veemäisin ja meillä se syy haettiin aina minusta oli ilmeisesti helpompi lähteä ryyppäämään. Eipä silti, jatkoi juomista vaikka erottiinkin joten en minä ihan kaikkiin juomareissuihin syypää ollut.
kiitos kaikille jo vastanneille.
Tuli paljooon rohkeampi olo, ja etten ole yksin.
Olen tässä lähellä saamassa asuntoa, joten voi olla että muutan jo piankin. Nyt olo on varman epävarma. Siis MIKSI minä vieläkin aristelen, vaikka hei, mies ei ole viikonlopun (siis kun la aamuna lähti, ja nyt on ma keskipäivä) jälkeen ottanut MITÄÄN yhteyttä eikä tullut "kotiin"? Miksi edes epäröin, sillä eihän häntä tunnu edes kiinnostavan, eikä hän edes pyydä, ettenkö lähtisi. Ihminen on tosiaan kumma eläin, minä olen aina pitänyt itseäni jotensakin vahvana, selvisin jotenkuten vanhempien erosta ja väkivallasta, olen selvinnyt vaikka mistä paskasta (suoraan sanottuna) mutta miksi, MIKSI teen tästä nyt näin vaikeaa!!!??? Vaikka peli on ihan selvä! Nyt pelkään että hän tulee kotiin (ei, en siis häntä itsessään pelkää) vaan pelkään että hän alkaa itkeä ja pyydellä ettenkö lähtisi ja että uskon taas häntä..
Haluan tästä irti. Ja olen saanut jo ystäviä tässä tukemaankin, mutta silti, vuodet, yhteiset haaveet ja koetut HYVÄt asiat painavat vielä gramman verran vaakakupissa.. :)
Jos joku on selvinnyt samasta, niin laita tarinaasi, on helpottavaa ja auttaa, kun lukee toisenkin kokemuksista. Kiitos vielä kaikille, laittakaa vielä postia, se merkitsee PALJON
hei!
sun tarinaa en oo enempää lukenu kun sen mitä olit äsken kirjottanut ja tuntuu yllättävän tutulta.mun kohdalla loppu(jos sitä voi siksi vieläkään kutsua)meni hyvinkin epämiellyttävästi.kerronpa sulle omat kokemukset ja toivottavasti saat voimia ja rohkeutta tulla oikeenlaiseen päätökseen jos sellasta on..
meillä alko suhde loistavasti heti ensi tapaamisesta mikä sekin tapahtu kavereiden kautta vaikka olin vannonnut et en halua ketään pitkään aikaan.kuitenki kyseinen herra tupsahti mun eteen enkä ollut kovinkaan innostunut kunnes yhteinen ilta päättyi mun luokse ja siitä se alko..koskaan se ei enää lähteny pois kunnes nyt kaks viikkoa sitten..asuttiin kolme ensimmäistä kuukautta erillään ja sitten se muutti mun luo.aivan mieletöntä aikaa kunnes yks ilta oli poikien bilis ilta ja se ei koskaan tullu kotiin eikä ilmottanut ittestään.seuraavana päivänä yks meiän yhteinen tuttu soitti mulle(salaa) ja sano et se on tääl baaris peloissaan tulla kotiin et sä jätät sen.soitin sille ja sovittiin.lupas et ei koskaan halua loukata mua ja rakastaa mua yms.taas meni hyvin muutama kuukaus..sanoisin et nää tapahtu aina kolmen kk sykleissä.ja taas katos ja tuli ja oli pahoillaan..rakastin sitä niin paljo et vaik olin loukkaantunu ni annoin anteeks.no tätä jatku ja jatku kunnes kesän alussa mun isä sairastu pahasti.se vei multa voimat ja jalat alta.kaipasin niin paljo tukea koska oli todella raskasta työpäivän jälkeen mennä useaks tunniks sairaalaan.no tämä herra kuitenkin halus viettää mun kanssa aikaa ja sano rakastavansa ja olin sen elämän rakkaus.tuli juhannus ja en päässy isän takia lähtemään yhteiselle reissulle kavereiden kanssa.jäin kotiin ja juhannus meni ja herra tuli takas ja ilmotti vaan et mä lähen sit vklopuks kavereiden kans ulos.olin et selvä mut että tehäänkö yhdessä sunnuntaina jotain..matka vaikka tallinnaan.joo kuulosti hyvältä näin tehdään kunnes tuli vkoloppu ja su aamu klo 5 herra hiippaili kotiin haki passinsa ja lähti kavereiden kanssa tallinnaan.jäin siis yksin taas.tätä jatku heinäkuun alkuun.yks sunnuntai tuli taas "reissuiltaan" älyttömän pahoillaan ja rakastaen ja sanoin sille et olin eilen illalla ihan valmis heittämään sut ulos.sano et rakastaa eikä missään nimessä halua erota koska on niin mielettömän hyvä olla mun kanssa.ok taas kerran sovittiin.maanantaina sain puhelun töihin et en rakasta sua enää ja jätän sut.syy oli että haluaa bailata kavereiden kanssa mielummin kun olla mun kanssa.tuntu helvetin pahalta.olo oli ku puulla ois lyöty päähän..ei ollu ketään kenen puoleen oisin kääntyny.normaali tilanteessa oisin soittanu isälle.no aikaa on nyt kulunu kaks vkoa ja herra on bailannu ja bailannu eikä oo viitiny edes tulla hakemaan kamojaan saatikka edes pakkaamaan niitä.hänen mukaansa me oltas edelleen saman katon alla..kavereina.mitään kiirettä ei o pitäny paitsi kämppä pitäs olla jo tiedossa.kun sitte loppujen lopuks sanoin et nyt lähet menee et mä en pysty tähän kaveri juttuun ni se tokas et menee vkolopuks harjottelee asumista isänsä luo..siellä se viihty päivän ja nytse o rappioreppunsa kans kiertäny kavereiden nurkkia.tää homma ei oo vieläkään saanu sitä viimestä pistettä ja mä haluisin jo päästä vapaaks täst kuristavasta olosta..puhumattakaan niistä jutuista mitä se on musta kaupungilla levittäny.mä en tiedä auttaako yhtään kuulla toisten juttuja mut toivoisin ainakin ettet päästäis itteles tapahtumaan mitää tällästä..
voih... niin tuttua... lue tuo minun tarina, niin näet, se on sitä samaa, minulla vaan vuosia jo kestänyt.
Kyllä helpottaa lukea, tiedän tunteesi. On vaikeaa aloittaa elämäänsä kun kaikki on auki.. oma ukkoni ei ole vieläkään ottanut yhteyttä, ja tämä on just näin. No päätin muuttaa, keskiviikkona menen katsomaan asuntoja. Saan siitä tiedosta voimaa. Pelottaa niin maan perkeleesti, mutta se varmaan kuuluu asiaan. LAitoin työkaverille viestiä, että näin on nyt asiat ja hän lupasi tukea ja lähteä yöelämään kanssani kun siltä tuntuu että tarviin tuuletusta. Toivon etten muuta enää mieltäni, se olisi liian vaikeaa.. toivottavasti ex-avokkini olisi minulle vaan ilkeä ja tunteeton, silloin olisi helppoa lähteä. Olen vaan tälläinen ovimatto helposti.. Mutta aina kun alan haikailla hänen peräänsä, ajattelen kaikkea sitä miltä tuntui kun hän vaan jätti mut yksin ilmoittamatta, ei vastannut ja halveksui vaan. Se sattui niin paljon..
Parempi meidän huonossa suhteissa eläneiden on asua vaikka yksin loppuikämme kuin niiden paskiaisten kanssa jotka tuhoavat itsetuntomme ja kaiken oman elämämme..
mulla vaan kyyneleet valuu ku ajattelen että en oo yksin tälläsessä tilanteessa..tottahan se on parempi näin mut siltiki se tuntuu todella raskaalta "menettää" toinen kaiken paskanki jälkeen..huh,mut aivan loistavaa että on ihmisiä kelle kertoa ja ketkä tukee näinki paskoissa jutuissa ja ulos pitää päästä aina välillä.helposti vaan pienessä kankkusessa tulee vaan enemmän ikävä toisen kainaloon mutta sillä riskillä on siltiki edettävä. ;)
jos mäkin. Selviät siis. Itku tässä pääsee illalla ja aamulla ekana, mutta silti, parempi näin. Ei voi ajatella että mitä jos. Nyt pitää ajatella EI KOSKAAN ENÄÄ!! JOstakin olen saanut voimia ajatella itseäni, en sitä paskaa..
Jos haluat kirjoitella ihan oikeastikin, ja saada ystävän, laita mulle mailiosoitteesi. Voin jakaa tunteesi, tiedän tasan mitä se on ollut!
tottakai voidaan meilata...eli [email protected]
Kyllähän juttu on niin, että juoppo mies itse juomansa kurkkuun kaataa. Sitten vingutaan, että akka nalkuttaa. Kuka juoppoa haluaan katsella? Siitä ei ole mihinkään hommaan, vaikka kuinka sanoisi. Juoppo on ollut jo sairas ennenkuin löysi puolisonsa. Tämä on ihan tosi.
Turhaan odotat parannusta. Elkeet on ihan sen suuntaiset, että itsekeskeinen elämä jatkuu.
Lähde hyvä ihminen jo pois sieltä. Aloita uusi elämä ja ihan yksiksesi. Sitten etsi itsellesi suhtkoht raitis ja reipas mies. Kyllä se elämä siitä paranee, kun pääset alkuun. Rohkeutta sinulle, teitpä minkä päätöksen tahansa.
..tarpeeksi yrittänyt. Yksinhän et voi parisuhdetta korjata ja mies ei näköjään ole kiinnostunut asioita muuttamaan.
Olet nyt monta vuotta kuunnellut anteeksipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia ja "ei enää koskaan"- juttuja. Kaikki (ehkä) ansaitsevat TOISEN mahdollisuuden, mutta ei sentää näin montaa.
Eiköhän asia ole jo sullekin selvinnyt.
Mä olen itse törmännyt elämässäni kaksi kertaa tällaiseen mieheen, kertomuksesi oli todella tuttua (ja tuskaista) luettavaa.
Ensimmäinen "tapaus" oli todella hämmästynyt kun ilmoitin erosta, olimme naimisissa, vaikka olin monta momituista kertaa sanonut, etten enää jaksa, enkä halua jatkaa.
Hän soitteli ja kävi ovellani kaksi (2) vuotta milloin milläkin selityksellä. Mulla oli vielä lankapuhelin, joten kaikkiin soittoihin piti vastata ja samat lepertelyt joka kerta.
Aloin sitten kylmästi lyödä luuria korvaan kun hän soitti ja ovea en avannut.
Toinen "tapaus" menikin helpommin, ero siis.
Minä muutin paikkakuntaa, olisin tehnyt sen vaikka oltaisi oltu yhdessäkin, työn perässä.
Nyt olin vaan viisaampi: laitoin osoitteen salaiseksi, samoin uuden puhelinnumeron.
Niille joille halusin, lähetin muuttoilmoituskortissa tiedot ja tutuille lisäyksen, ettei saa antaa miehelle niitä.
Se oli vapauttavin kokemus mitä mulla on ollut, tiesin, ettei tarvitse ottaa puheluita ja ovelle potkimisia enää vastaan.
Siis KUN sinä pääset omaan asuntoon, laita tietosi salaisiksi, se käy maistraatissa, vaihda numeroa.
Tällä säästät itseäsi, koska tiedät, miten miehen puheet sinuun vaikuttavat, eikö.
Muuten hän soittelee perääsi ja vinkuu takaisin ja kun olet vielä hieman epävarma, voit langeta taas miehen juttuihin.
Yksin olemisessa ei ole mitään pelättävää, se on kasvattava ja hyvä kokemus, vaikkei alkuun siltä tunnukaan.
Ja turvaudu tukijoukkoihisi, mulla ei niitä ollut.
Ja silti mä selvisin.
Kerro tuntojasi välillä myös täällä jos epävarmuus iskee, meitä on PALJON jotka ovat menneet saman mankelin läpi ja ehjänä ollaan, ehjempänä kuin ikinä.
Tänään tuli eka viesti. "Voi anna anteeks, jos ei olisi tullut riitaa niin en IKINÄ olisi tehnyt mitään katoamistemppua enää. Masentaa ja surettaa, miten voin korjata kaiken"
Ensi reaktio oli että voi että, nyt se kulta laittoi viestiä ja kyyneleet kihosivat silmiini. Miten voisin tehdä hänelle (ja itselleni) tämän, että lähden, hän voisi vielä yrittää...
Mutta sitten, tuli outo olo, sellainen että hei, minähän se tässä olen uhri ollut jo vaikka kuinka kauan. Ja olen yrittänyt ja yrittänyt. Ei onnistu, eikä hän edes jaksa päivää pitempään yrittää.
Laitoin takaisin viestin, että "olen pahoillani, mutta olen jo muuttamassa ja että valitan kovasti, mutta olet itse tämän pilannut lopullisesti. Nyt on mitta täysi. Tämä on nyt loppu"
Vastausta ei tullut. Pelkään vähän, että hän tekee itselleen jotain (oireita joskus ollut..) mutta enhän voi kantaa vastuuta aikuisesta ihmisestä niin?
Nyt ajatukset velloo päässä, mutta muutan kyllä.
Kerroin vanhemmilleni tänään erosta (molemmat pitävät hänestä kovasti) ja äitini ymmärsi ilman selittelyjäkin, hän on ihana, mutta isäni alkoi ettei kannata hätiköidysti lähtemään ja että et voi tosissasi, mitä jos et saakaan ketään enää... juu...
en jaksanut heille selittää näitä meidän asioita, enkä mollata ukkoani, päätökseni pitäisi hyväksyä ilman selitystäkin.
huoh, tämä muutto ja ero on niiin rankkaa. Todella rankkaa olla jättäjä, kaikesta huolimatta.
Olen kokenut itsekkin tuon välinpitämättömyyden.Olen ollut avoliitosa toistakymmentä vuotta jossa puoliso ei koskaan muistanut synttäreitä tai jouluna lahjalla, itse muistin kyllä häntä, äitienpäivänä ihmettelin etten saanut häneltä kukkia koskaan vaikka meillä on lapsi.Hän vastasi" vittu ethän sä mun äiti ole", joten en enää odottanut mitään häneltä.olin vain piika joka hoitaa asunnon ja siinä sivussa sänkyhommat.Olin lopen kyllästynyt ja puolisoni ei sietänyt ketään ystäviäni, he olivat huoria tai olin maannut kaikkien miespuolisten frendejen kanssa lopulta ei kukaan enää pitänyt yhteyttä ja en voi ystäviä siitä syyttää.Nyt olen muuttamassa lapsen kanssa omaan asuntoon ja tuntuu todella hienolta ihan kuin olisi päässyt vankilasta , ahdistus on melkein poissa.Toivon teille kaiklle vastaavassa tilanteessa oleville voimia ja jaksamista.
tänään hän kävi luonani ja sovittiin muuton yksityiskohdista. Meni ihan ok, itkin mutta pidin pintani. Hän vaan näytti niin surkealta että sääli kävi. No, mutta nyt asiat on näin..
Olen saamassa ilmeisesti asuntoa, kamala luukku, mutta jos en ota sitä, tiedä kuinka kauan saan odottaa taas ja tiedä vaikka mieleni muuttaisin. Parempi mennä nyt.
On tyhjä olo ja surullinenkin, en minäkään halunnut asioiden näin menevän.