Etelä-eurooppalainen

Olen syntynyt Kreikassa, ja asunut sielä 9-vuotiaaksi asti. Toinen vanhemmistani on suomalainen, joten kokemukseni on yksipuolinen. Joitakin käsityksiäni kreikkalaisista kasvatusperiaatteista voin kuitenkin esittää. (Muiden Välimeren maiden tavoista ei ole mitään havaintoa.)

Kreikassakin voi löytyä eroja kasvatustavoissa riippuen siitä, onko kyse suurkaupungista, vai jostain tuppukylästä jossa eletään vielä omassa konservatiivisessa maailmassa.

Mielestäni kreikkalaiset sallivat lapsen tuntea kaikki tunteet, ja osaavat kohdata ne hyvin. Joskus räiskyy, huudetaan lapselle (vaikka uskottava vanhempi saa asian muutenkin perille?), mutta eipähän jää mitään patoutumia ja epämääräistä syyllistämistä. Eli tunteet esitetään rehellisesti, kiertelemättä ja teeskentelemättä, ei hammasta purren ja kymmeneen laskemalla.

Vaikka lapsi saakin kuulla kunniansa tehdessään jotain mitä vanhemmat eivät hyväksy, vastapainona on paljon rakkautta - sekin osataan näyttää! Fyysistä kontaktia ei kaihdeta. Lapset ovat vanhempiensa ylpeydenaihe, tai koko suvun itse asiassa. (huom. jos anoppi tunkee nenänsä joka paikkaan, pidä vain kylmästi puolesi, ei sen kummempaa)Kreikkalaiset rakastavat lapsia, ja myös toisten lapsille osoitetaan paljon huomiota.

Kreikkalaisilla on hyvin vahvat periaatteet kasvatuksessa, eikä niistä hevin jousteta. Siitä on lepsuilu kaukana. Kreikkalaiset eivät pelkää edes murrosikäisiä, ;) vaan vanhempien sana on laki. Suomalainen antaa lapselleen enemmän vapauksia tehdä mitä lystää, mikä ehkä nopeuttaa itsenäistymistä.

Voi tyttöparkaa, joka on teini-iässä ja omistaa kreikkalaisen isän - se on sellainen siveyspoliisi, että oksat pois. Isä pitää huolen tyttären maineesta, jotta tämä pääsisi aikuisena myös hyvään avioon. Suomalainen menettäisi hermonsa vastaavassa tilanteessa, mutta kreikkalainen on tottunut näkemään ympärillään vaativia ja äänekkäitä ihmisiä, joiden kanssa voi joskus väittellä.

Kreikassa oma lapsi on aina oma lapsi, oli ikä mikä tahansa. Perhe säilyy vaikka lapset muuttaisivat pois kotoa ja saisivat uuden perheen; perhe vain laajenee! Mikään ei olisi sen töykeämpää lapsen osalta, kuin unohtaa isänsä ja äitinsä pitämättä yhteyttä.

Kreikkalainen lapsi opetetaan pitämään puolensa. Liika kiltteys on vain typeryyttä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita röyhkeyttä, toisen lyömistä tai kiroilemista. Jostain syystä en ole kuullut kreikkalaisten lasten kiroilevan. Ehkä niillä ei ole tarvetta kovisteluun, kun saa olla rakastettu ihan omana itsenään...

Kreikkalainen lapsi opetetaan suhtautumaan kunnioittavasti vanhempiin ihmisiin, joskaan ei automaattisena totuutena. Lapsella ei ole mitään velvollisuutta vastata turhiin kysymyksiin, tai käyttäytyä aina samalla tavalla, vaan lapsellakin on oikeus käyttää omaa harkintakykyään.

Mikä mahtaa tehdä kreikkalaisita aikuisina niin leppoisia? He ovat suomalaisia temperamenttisempia, mutta työasioissa pipo ei kiristä. Varmasti geeneillä on osuutta asiaan, mutta kasvatus lienee se ratkaiseva seikka joka korostaa nämä piirteet esille. Voisiko se kenties johtua siitä, että lapsia ei ole kasvatettu niin nöyriksi? Jos heiltä puuttuu tietynlainen syyllisyydentunne, ja sitä kautta tunnollisuutta on vähemmän, ei ole mikään ihme että he pystyvät nauttimaan helpommin sosiaalisesta elämästään, eivätkä ota mitään paineita rästissä olevista töistä.

Kun olen seurannut kahden serkkuni kasvattamista, olen huomannut seuraavan: joskus lapsen erikoisosaamista ei oteta vakavasti, jos vanhemmat ovat jo päättäneet lapsen tulevan ammatin. Serkkuni laitettiin kouluun jo 4,5-vuotiaana, ja lääketieteelliseen hän onnistui pääsemään yksityisopettajien preppaamana jo 16-vuotiaana. Toisella serkulla oli puolestaan vankka tahto ryhtyä sotilasuralle, mutta sitä ei sallittu. Tuntuu että setäni piti poikiaan velvollisina täyttämään oman paikkansa, ja vaati näitä olemaan "yhtä hyvä ja mahtava" kuin hän itse on. Hm, siinäpä vasta elämäntehtävä...

Eiköhän tuossa ollut tarpeeksi, en tiedä nykyisestä meiningistä sen enempää.