ikäiseni ihminen jätetään kesken kaiken ilman minkäänlaista henkistä tukea? Mitä tapahtuu, kun minut jätetään yksin "aikuistumaan"?
Minulla on ollut aikaisemmin hyvä suhde äitiini. Hän on tukenut minua vankasti syntymästäni lähtien viisitoista vuotta eteenpäin, jonka jälkeen hänen tuenantonsa ja läheisyytensä on hitaasti mutta varmasti vähentynyt. Ollessani 17-vuotias äitini antama tuki oli vielä jonkinlaista, 18-vuotiaana se oli vielä heikompaa, kunnes 19 vuoden iässä se oli kokonaan loppunut! Minulla ei ollut hyviä ystäviä kuin viimeksi neljätoistavuotiaana, joten olen tottunut saamaan äidistäni jonkin verran tukea. Nyt minua on koko viimeisen vuoden ajan kohdeltu kuin ilmana, kuin vieraana ihmisenä. Se tuntuu kamalalta, koska minulla ei ole ketään kehen turvautua. Ei yhtä ainuttakaan ystävää. Muutama kaveri on, mutta he kaikki käyttävät minua sylkykuppinaan, kun en ole osannut asettaa minun kohtelulleni rajoja (olen liian kiltti). Kysymykseni on: Mitä minulle on tapahtumassa, kun minut on varhaisessa aikuisuuden vaiheessa jätetty vaille minkäänlaista läheisyyttä? Tuntuu kuin minut olisi viskottu jäistä peltiseinää vasten. Kaikki on kylmää, vailla mitään läheistä kontaktia. Edes tavallinen keskustelukaan ei onnistu tuntemieni ihmisten kanssa (että voisi keskustella esim. 20 minuuttia). Mitä minulle on tapahtumassa? Kertokaa. En enää tiedä, mitä haluan elämältäni.
Minulla on ollut aikaisemmin hyvä suhde äitiini. Hän on tukenut minua vankasti syntymästäni lähtien viisitoista vuotta eteenpäin, jonka jälkeen hänen tuenantonsa ja läheisyytensä on hitaasti mutta varmasti vähentynyt. Ollessani 17-vuotias äitini antama tuki oli vielä jonkinlaista, 18-vuotiaana se oli vielä heikompaa, kunnes 19 vuoden iässä se oli kokonaan loppunut! Minulla ei ollut hyviä ystäviä kuin viimeksi neljätoistavuotiaana, joten olen tottunut saamaan äidistäni jonkin verran tukea. Nyt minua on koko viimeisen vuoden ajan kohdeltu kuin ilmana, kuin vieraana ihmisenä. Se tuntuu kamalalta, koska minulla ei ole ketään kehen turvautua. Ei yhtä ainuttakaan ystävää. Muutama kaveri on, mutta he kaikki käyttävät minua sylkykuppinaan, kun en ole osannut asettaa minun kohtelulleni rajoja (olen liian kiltti). Kysymykseni on: Mitä minulle on tapahtumassa, kun minut on varhaisessa aikuisuuden vaiheessa jätetty vaille minkäänlaista läheisyyttä? Tuntuu kuin minut olisi viskottu jäistä peltiseinää vasten. Kaikki on kylmää, vailla mitään läheistä kontaktia. Edes tavallinen keskustelukaan ei onnistu tuntemieni ihmisten kanssa (että voisi keskustella esim. 20 minuuttia). Mitä minulle on tapahtumassa? Kertokaa. En enää tiedä, mitä haluan elämältäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Se mitä on tapahtunut on, että sinun äitisi on pitänyt ravistaa sinut aikuisuteen. 20-vuotias on nimittäin aikuinen ja hänen pitää itse kyetä hankkimaan ystävät ja elää elämäänsä. Itse tulin äidiksi 21-vuotiaana.
Äitisi tukee varmasti vielä sinua, mutta ei siten kuin lapsena ja nuorena. Eikä pidäkään.
Nyt sinun pitää itse hyväksyä se, että olet aikuinen ja alkaa elää elämääsi.
Äitisi on itseasiassa tehnyt kuten äidin täytyy: kasvatta, opettaa, auttaa ja myös ravistaa irti helmoista, jos lapsi ei halua irrottautua.
Tästä eteenpäin on kaksi aikuista naista ja teidän suhteen tulee muuntua sen mukaisesti.
Äläkä murehdi tulevaisuutta... kaikilla se aikuisuuden alkutaival on kompuroitia, mutta hyvin sinä pärjäät kuten muutkin.
Kiitos vastauksestasi.
Kun anonyymeinä kirjoitellaan, niin rohkenen kysyä yhden henkilökohtaisen asian. Liittyikö sinun raskaaksi tulosi 21-vuotiaana siihen, että olit aikuistumassa ja tarvitsit yltäpaljon läheisyyttä?
uusia ystäviä, kun ei ole lainkaan omaa lähipiiriä, joka antaisi tukea? Miten pystyy tutustumaan kehenkään, kun on ihan ypöyksin ja peloissaan?
...koulusta,töistä.Ihan mistä vaan voi saada kavereita, ystäviä.
Itse otin radikaalin pesäeron muuttamalla opiskelun perässä niin kauas, et ei ollut varaa käydä kotona vaik kuinka ois ikävä ollut,vain harvoin.
Asuin asuntolassa ja siellä tuli opittua sosiaalisia taitoja aika hyvin.Ystäviäkin tuli sekä miehiä että naisia.
Ota sinäkin rohkea hyppy aikuisuuteen,kolhuja tulee väistämättä, mut nehän on myös sitä elämää......voit kertoa lapsenlapsille jännittäviä asioita nuoruudestasi yms.
Äitisi on tehnyt ihan oikein ja mitä enemmän osoitat teoin ja sanoin olevasi itsenäinen,saat taas enemmän huomiota äidiltäsi mut erilla lailla kun lapsena.
"Maitojuna lopetettu".......Eeeehehehehehehhehehe. Aivan kuin olisinkaan joku pikkulapsi!! Täytyykö loukata..
minulla on samantyylinen tilanne mutta vähän toisinpäin eli olen äitini mukaan ollut 4-vuotiaasta asti minä itse-tyyppiä(tehnyt itse mitä voi tehdä). Ja olisin 19 vuotiaana muuttaessa halunnut itse alkaa elää elämää itsenäisesti mutta äitini halusi auttaa ja tukea minua ja nyt myöhemmin aateltuna se tuki oli hyvästä vaikka olen muuten saanut elää itsenäisesti ja tehdä omat virheeni.
Suhde äitiini on nykyään toisenlainen mitä se oli lapsena. Nyt puhumme kuin kaverit keskenään äitini kanssa mutta joskus myös huudammekin.
"Ja olisin 19 vuotiaana muuttaessa halunnut itse alkaa elää elämää itsenäisesti mutta äitini halusi auttaa ja tukea minua ja nyt myöhemmin aateltuna se tuki oli hyvästä vaikka olen muuten saanut elää itsenäisesti ja tehdä omat virheeni"
Ai jaa. Minä itse en ole sen sijaan saanut äidiltäni viime aikoina henkistä tukea lainkaan, mutta hän jelpannut minua muuten. On näyttänyt miten pesukonetta käytetään, laskuja maksetaan ja on lisäksi etsinyt netistä minulle työpaikkoja.
Kiitos vastauksestasi. Mukavaa lukea toistenkin kertomuksia.