identiteettikriisi

laihtunut 20kg ja aiot painaa 70kg.
Onnea jokatapauksessa. Ajattele olevasi läskityttö laihemmissa kuorissa.

Eli mulla on vähän samanlainen olo.

Olen vuoden aikana laihtunut 21,5kg. Viime syyskuun alussa painoin 91kg ja nyt 69,5kg (eilen ensimmäisen kerran neljään ja puoleen vuoteen vaaka näytti alle 70kg!!! :)). Ja olen siis 168cm pitkä. Ensimmäisenä tavoitteena mulla oli 68kg, se paino mistä olen aikoinaan alkanut lihomaan, mutta tässä laihdutuksen edetessä tavoitepaino on tippunut 65 kiloon. Vielä siis 4,5kg jäljellä.

Vanhempani pelkäävät, että laihdutukseni menee ns. yli, koska siskoni sairastui anoreksiaan 5 vuotta sitten (on jo toki parantunut). Eilen mieheni kysyi, kun kerroin että painan alle 70kg, että koskas lopetat.
Ilmeisesti olen muiden mielestä jo ihan hyvän kokoinen, mutta en aijo lopettaa ennen kuin painan 65kg. Ja sen jälkeen aijon pitää painon alle 70 kilossa..tai ainakin kovasti yritän :)

Välillä kun katson peilistä, nään vain läskiä. Aikaisemmin oli sellainen olo, että reidet ja peppuni ovat vielä aivan liian isot. En tiedä mitä tapahtui, mutta nyt näen ne jo sentäs vähän pienempinä. Vatsaa minulta kyllä vielä löytyy. Ja se on siis aivan totta eikä vain minun kuvitelmaani :) Toki "notkoselkäkin" tekee vatsaa vielä isommaksi, mutta kuitenkin :)

Aikaisemmin kun painoin n. 72kg ja näin itseni aivan järkyttävän isona peilistä (mukamas), ajattelin, että osaankohan lopettaa ajoissa. Vieläkään en ole varma että osaan, mutta alle 65kg en halua..Se täytyy pitää mielessä.

Ja todellakin, sitä vain jotenkin sokeuttu omalle laihtumiselle, näkee itsensä vieläkin liiiian isona. Kai se aikanaan loppuu, ainakin toivon niin.

Hei vaan! Kuulostipa todella tutulta teidän kahden kirjoitukset, siis tyyne ja kirsikka. Monesti seison minäkin eteisen peilin edessä ja mietin, että kuinka paljon sitä massaa on "mukamas" lähtenyt, helmikuun alusta sitä kuitenkin vaa'an mukaan on lähtenyt jo 26kg. Silloin paino oli 99kg, nyt siis 73kg, matkaa tavoitepainoon 7kg, eli tavoitteena on kääntää nuo ysit nurinpäin. Pituutta mulla 169kg.
Kuten teilläkin, monet ihmiset ovat ihmeissään kyselleet, että eikö tuo laihduttaminen saisi jo loppua,kun olen jo todella paljon painoa pudottanut. Päätökseni on tuo 66kg, sen alle en aio mennä, vaikka painonvartijoiden hyvän olon painotaulukon mukaan olisin vielä 59 kiloisenakin ns.normaalipainoinen. Miesystävä kauhistelee, että kohta olen pelkkää luuta ja nahkaa, mutta olen vakuutellut hänelle kuten muillekin, että se 66kg on mun paino.
Hiukan itseäni jännittää kuitenkin tuo edessä oleva vaihe kun pitäisi aloittaa tasapainoilemaan ja pitämään vaa'an lukema suht koht samoissa lukemissa, kun ihmiset jatkuvasti jaksavat muistuttaa ja varoitella että "älä nyt liian paljoa laihduta, olet jo nyt hyvissä mitoissa", niin joskus jää miettimään että voisiko sitä todella jäädä "laihdutusputki" päälle.
Tsemppiä teille molemmille omissa "loppurutistuksissanne" ja laitelkaa vastakin viestejä asian tiimoilta, olisi todella mukava niitä lukea.

Niin, tiedän enemmän kuin hyvin tunteen siitä, ettei mikään riitä ja että peilikuvalleen tulee sokeaksi. Olen pienempi kuin sinä, 157/43, ja tiedän, että nyt moni ajattelee, että miksi tuo tänne nyt tuli kirjoittamaan, mutta identiteettikriisi kuulosti vain niin tutulta...Painoin puoli vuotta sitten 49 kiloa ja aloin pudottamaan painoani, tähän 43 kiloon pääsin parissa kuukaudessa. Aluksi näytti tosi kivalta, sain ostaa pieniä vaatteita ja paidat ja housut istui paremmin...Nyt olen sitten sokea itselleni, jokunen aika sitten aloin ajatella, että hetkinen mähän näytän ihan yhtä punkerolta kuin ennenkin. Vaikka se eieieieiei ole totta. En osaa lopettaa, laskeskelen kaloreita ja välillä kun paino putoaa tuonne lähemmäs 42 kiloa, olen innoissani. Eihän tässä ole mitään järkeä. Tiedän, että en todellakaan ole pullea, mutta mitä se tieto auttaa, kun pää ja silmät kumminkin hokee toista. Hassua, että onnellisempi olin, kun painoin sen 49 kiloa ja nautin ruuasta - eihän sen näin pitänyt mennä :S

Se vaatii aikaa. Turha hätäillä vielä. Itse laihduin 8 kuukaudessa noin 25 kg ja vielä monta kuukautta sen jälkeen tuli epähuomiossa otettua kaupassa aivan liian isoja vaatteita sovitettavaksi =) Ja tivolissakin oli sellainen olo, että "eihän mun takapuoli mahdu tuohon penkkiin IKINÄ" ja hyvin hulahti! Mutta nyt alkaa olla oma vartalo taas tuttu, suurin piirtein samassa painossa on keikuttu puolisen vuotta.

Eli aikaa se ottaa, älä turhaan hötkyile. Kunhan pidät kiinni tuosta tavoitteestasi 70kg etkä lähde ylilyönteihin!! Sitten JOS (ei ole mitään syytä) puoli vuotta 70-kiloisena elettyäsi tuntuu, että vielä joutaa pudottaa, niin sitten, mutta älä jatka suoraa pojoa, kun mieli ei pysy mukana matkassa.

Laihdutettavaa olisi kyllä vielä ainakin 15 kg, mutta pitäähän sitä välillä "lomailla" (ei pidä, älä selittele itsellesi!!).

Peilistä katsoo aina takaisin ylipainoinen ihminen, vaikka vaaka ja vaatteet sanoo toista. Kun aloittelin -60 -luvun lopulla koulua, olin se luokan isoin ja painavin - muistan tämän ihan hyvin, koska minua myös aina sen varjolla kehuttiin reippaaksi ja tomeraksi. Luokkakuvia katsellessani olen aivan tavallisen kokoinen lapsi, mutta en mikään "riisitautinen" (eli kapoinen, pieni luinen...), niin kuin moni vierellä istujani oli.

Keskikoulussa ollessani olin edelleen omasta mielestäni isompi (siis lue lihavampi) kuin muut. Luokkakuvia katsellessani kuvasta näkyy jälleen normaalipainoinen nuori tyttö - päiväkirjastani luin että painoin 57 kg, ja olin armoton läski verrattuna muihin (pituus 160 cm).

Hieman alta 30 v. painoin 69 kg - ja olin armoton läski ( siis omasta mielestäni). Lasta odottaessa painoin lopussa 93 kg - eikä haitannut lainkaan!!! Sitten muutaman vuoden päästä kun paino oli 78 kg sisuunnuin ja tiputin painoni 52 kg - edelleenkin peilistä katsoi läski!

Vuosien varrella järki on palannut päähän ja olen todennut etten halua olla koliseva luukasa, ja olen antanut painoni pyöriä 60 kg ja 65 kg välillä - ja vieläkin aika ajoin minusta tuntuu, että se sama läski katsoo sieltä peilistä takaisin kuin ennenkin. Järki sanoo että näytän todella hyvältä (nyt 45 v.) - mutta se tunne puoli jonka kanssa on lapsesta asti taistellut sanoo toista.

Ensinnäkin onnittelut kun olet onnistunut laihdutusprojektissasi! Sitten varoituksen sana: omalle painolle sokeutuminen (suuntaan tai toiseen) voi olla oikeasti vaarallista, hyvä ystäväni sairastui vakavaan anoreksiaan juuri sillä tavalla, että alkoi pulleana hieman laihduttaa eikä sitten osannutkaan lopettaa. Mielestäni kaikkien laihduttajien tulisi muistaa että lahiduttaminen on ADDIKTOIVAA, siitä tulee hyvä olo ihan niin kuin kahvista tai tupakasta tms. ja ihan samalla lailla siihen voi jäädä koukkuun. Neuvoni sinulle olisi, että pitäisit pienen tauon laihdutuksessasi jotta pääsi ehtisi mukaan kehon laihtumiseen ja voisit kuulostella että onko todella vielä tarvetta laihduttaa. Lisäksi ei kannattaisi vain tuijottaa vaa'an näyttämiä kiloja, vaan ennenmminkin kuulostella että tuntuuko nyt hyvältä ja katsoa mille vartalo näyttää. Koska urheilet noinkin paljon, kehossasi on todennäköisesti paljon lihasmassaa, ja lihashan painaa enemmän kuin läski. Kannattaisi ehkä käydä mittauttamassa rasvaprosentti jotta tietäisit onko kehossasi vielä ylimääräistä rasvaa vai ovatko nuo mielestäsi ylimääräiset pari kiloa sittenkin hyvä juttu eli lihasmassan kasvua!

Tyyne, tuntemuksesi ovat täysin normaaleja ja ne menevät ajan kanssa ohi ihan itsestään. Olet tottunut näkemään itsesi peilistä tietyn kokoisena, ja se koko on määrittänyt sinua omissa silmissäsi, ja miksei muidenkin. Pääsi, tai tarkemmin määriteltynä oma minäkuvasi seuraa mukana, mutta se vie aikaa. Kaikkeen uuteen pitää tottua.

Jotenkin ihmiset määrittyy nykyään pitkälti painonsa kautta. Laihat ovat reippaita ja kurinalaisia ja hyviä ihmisiä, paksut sitten taas vastakohta tuolle kaikelle. Onko se siis ihme, jos uuteen ulkonäköön sopeutuminen vie aikaa, kun samalla muuttuu se, miten koko ympäröivä yhteiskunta sinut näkee.

Itse olin vielä toukokuussa 168cm/105 kiloa. Olin siis läski, ja viimein itseinho nousi riittävälle tasolle ja laitoin ruokavalioni täysremonttiin. Kolmessa kuukaudessa painoni on pudonnut 14 kiloa, eli nyt heilutaan 91 kilossa. Edelleen se on kamalasti liikaa, mutta hiljaa hyvä tulee.

Oli ihanaa käydä ostamassa kaksi tuumaa pienemmät farkut. Samoin olen kaivanut vaatekaapin perukoilta vanhoja lempivaatteita, jotka alkavat mahtua päälle. Silti edelleen katson peilikuvaani näyteikkunoista ja kammoksun sitä. Se, että ihmiset huomaavat minun laihtuneen, tuntuu tietysti hyvältä, mutta ei vaikuta juurikaan yhtään siihen omaan minäkuvaani.

Ruumiinrakenteeltani olen onnekseni pitkäkoipinen, joten jo 77 kilossa olen joskus 1990-luvun alussa näyttänyt hoikalta. Siihen siis tähtään virallisesti, mutta oma haave on 65 kiloa. Kattellaan miten ämmän käy. Onneksi ei ole kiire.

Ensimmäistä kertaa en tässä jollassa istu. Olen taipuvainen laiskotteluun ja kulinarismiin, ja yhdessä sellaisten harrastusten seuraukset ovat tuhoisat. Laihduin puolisen vuosikymmentä sitten 20 kiloa, mutta se meni kiville: kaikki tuli kahdesa vuodessa takaisin ja tietysti vielä runsaiden korkojen kanssa. Nyt ruokaremontti on ollut täydellinen, ja lisäksi olen tutustunut polkupyörääni uudelleen. Kiva kaveri se on, eikä pure.

Oma minäkuvani on sellainen, että näen itseni laihana tämän kookkaan ruhoni sisällä: siis hoikka ihminen paksun ruumiin itse valmiiksi mässätyssä vankilassa.

En käy missään painonvartioissa tms., haluan lusia tämän kakun itse. Onneksi mies oli aivan yhtä paksu, ja nyt yritetään yhdessä saada itsemme kuntoon. Ei se vaan ole yhtä helppoa kuin pentuna: olen 37 vuotias, ja rasva tuntuu istuvan tiukemmassa kuin aiemmin.

aikaa siihen, että totuin ja uskoin, että peilistä katselee takaisin solakka nainen (nyt 168/60). Olin ennen laihduttamistakin normaalipainon rajoissa (tosin ylärajoilla), joten en ollut varsinaisesti lihava. Olin kuitenkin sen verran tukeva, että tutut ja tuntemattomat kohtelivat minua jotenkin sukupuolettomana tätinä. Itsekin mielsin itseni "rouvaksi".

Laihtumisen jälkeen olen pannut paljon rahaa vaatekaapin uudistamiseen. Olen ruvennut ostamaan vartalonmyötäisiä T-paitoja (ennen telttamaisia puseroita), lyhyitä hämeita (ennen vain löysiä housuja), bikineitä (ennen vain uimapukuja) jne. joita ennen en halunnut edes katsella, sovittamisesta ja ostamisesta puhumattakaan. Vasta tämän kesän jälkeen (5 kk laihtumisen jälkeen) olen alkanut uskoa, että taidankin "oikeasti" olla hoikka ja hyvännäköinen. Oivallus on vaatinut lukuisia vierailuja eri vaateliikkeiden sovituskoppeihin.

Joku oli huolissaan siitä, että laihtuminen voisi "jäädä päälle". Tämä vaara voi ehkä ollakin nuorilla tytöillä tai naisilla, mutta tuskin enää kolmikymppisillä ja sitä vanhemmilla. Kokemukseni mukaan (ainakin osittainen) lihominen on paljon todennäköisempää. Nimittäin mitä lähemmäksi pääsee "mallimittoja" (joista itse olen kaukana) sen hitaampaa laihtuminen on, koska energian tarvekin laskee koko ajan. Minulla ainakin on täysi työ ylläpitää saavutettu paino. Varmaan tämä johtuu siitäkin, että laihdutin terveellisellä tavalla (lautasmallilla ja liikunnalla), jolloin pysyäkseni samoissa mitoissa minun on jatkettava lopun ikääni lautasmallilla syömistä ja liikkumista.