Aeromagneettinen kartta ?

geofysiikkaa opiskelemaan siitä;).

...se menee. Mitattu totaali-intensiteetti kuvaa kivilajien magneettisuutta, ja punainen väri tarkoittaa suurta magnetoitumaa, sininen pientä. Karttojen kunnollinen tulkinta vaatii petrofysikaalista ja geologista taustatietoa ja ymmärrystä magneettikentän käyttäytymisestä. Karkeasti voi tietysti kuka tahansa hahomtella kartalta magnetoituneita alueita. Voisit pyytää Geologian tutkimuskeskuksesta ko. alueen kallioperäkartan, niin näet, mihin kivilajeihin minkäkinlaiset arvot liittyvät. GTK:sta voi tilata myös petrofysikaalisen datan ko. karttalehdeltä. Se kertoo eri kivilajien magnetoituman (tämä koostuu kahdesta komponentista, indusoituneesta ja remanentista magnetoitumasta).

Yleensä voimakkaimmat anomaliat (punaiset alueet) liittyvät kivilajeihin, jotka sisältävät ferrimagneettisia mineraaleja kuten magnetiitti ja magneettikiisu. Lisäksi voidaan usein nähdä lineaarisina minimeinä rikkonaisuusvyöhykkeitä ym.

Magneettista aineistoa voidaan myös tulkita erilaisilla mallinnusohjelmilla. Geofyysikko saa noista kartoista varsin paljon irti. Jos haluat lisätietoa, kysele Geologian tutkimuskeskuksesta. Siellä on asiantuntemusta todella paljon.

... värien tarkoitus riippuu tietysti kartan tekijästä, ts. miten raakadata on haluttu esittää kuvana. Yleensä kait punaiset tarkoittaa korkeaa magneettisuutta ja siniset heikompaa, mutta millä skaalalla niitä sitten käytetään, on toinen asia.. Joskus kartoissa voi olla "korkeuskäyrät" joissa voi lukea vaikka absoluuttinen nT arvo, mutta ei aina. Yleensä intensiteetti esitettään jotenkin kartoilla, edes legendoissa.

Olet varmaan tilannut tavallisen 1:20 000 mittakaavaisen lentomittauskartan Geologian tutkimuskeskuksesta.

Kartalla käytetty magneettisuuden lukuasteikko tarkoittaa magneettikentän kokonaisvoimakkuutta vuoden 1965 tasolla. Värin avulla esitetään kentän poikkeama normaalista. Suomessa käytetään kansainvälistä värisääntöä. Punainen tarkoittaa tavallista suurempaa ja sininen pienempää kokonaiskenttää.

Lukuasteikko ja värit on kuvattu merkkien selityksessä. Kentän yksikkö on nanotesla (nT). Maan pääkenttä on Suomessa 50 000 - 53 000 nT. Poikkeamat (anomaliat) ovat tavallisesti alle 2000 nT ja tyypillisesti n. 250 nT. Ne ovat pieniä pääkenttään verrattuna.

Pääkenttä johtuu maan ytimestä ja kentän poikkeamat mittausalueen kallioperästä n. 50 km:n syvyyteen asti. Loivasti vaihteleva väritys kertoo kauempana olevista magneettikentän aiheuttajista eli lähteistä. Jyrkästi muuttuvan kentän lähteet ovat lähellä.

Mitä voimakkaammin magneettinen kivi on, sitä suuremman poikkeaman se aiheuttaa samalta etäisyydeltä mitattuna. Punaisen värityksen kohdalla (tai hieman sivussa) kiven magneettisuus on tavallisesti ympäristöään suurempaa ja pääkentän kanssa samassa suunnassa. Punaiseen liittyy myös sininen ympäristö, jonka alueella magneettivuo palaa takaisin ja pienentää kokonaiskenttää. Sininen voi myös merkitä sitä, että kivi on magneettinen, mutta pysyvästi eri suuntaan kuin maan pääkenttä nykyään. Magneettisuuden suunta voidaan tarvittaessa mitata kivinäytteestä, joten asia saadaan tarkistettua. Lähteiden ja kentän väliset suhteet ovat perusfysiikan mukaisia, ja laskemalla hallittavissa.

Aeromagneettiset kartat on tehty malmien etsimistä ja kallioperän kartoittamista varten, mutta niitä voidaan käyttää moneen muuhunkin tarkoitukseen. Kartat paljastavat kallioperän geologisia ominaisuuksia, joita on vaikea nähdä ihmissilmällä suoraan luonnossa. Erityisen hyödyllistä on, että nämä ominaisuudet saadaan tietoon kiven, veden ja irtomaan läpi magneettikenttää maanpinnan yläpuolelta mitaten. Juuri siksi aeromagneettisia mittauksia on tehty Suomessa vuodesta 1951 alkaen.

Magneettisten karttojen käyttäjien kysymyksiin on helpompi vastata, jos tietää mitä kulloinkin halutaan selvittää. Muutoin oikeita vastauksia on kovin paljon.

Geologian tutkimuskeskus on julkaissut oppaan karttojen käytöstä. Sen kirjallisuusluettelon avulla voi syventää tietojaan edelleen.

Viite: Marmo, V. ja Puranen, M. 1990. Aerogeofysikaalisten karttojen käytöstä geologisen tutkimuksen apuna, 2. painos. Geologian tutkimuskeskuksen Opas N:o 3, Espoo 1990.

Lisätietoja myös sivuilla http://www.gtk.fi/