Ikävä sanoo, mutta taidetaan elellä lopun alkua...
Perjantaina sun soittos jälkeen meinasin alkaa itkeen. Jos olisin ollu sillä
hetkellä jossain muualla kun töissä, niin olisin alkanukin. Jouduin kuitenkin
nieleen itkuni ja jatkaan töitä. Tuntu niin pahalta taas tää kaikki.
Koneen lailla painoin töitäni ikään kuin "vanhasta muistista" ja mietin
samalla pääni likimain puhki. Tulin siihen tulokseen, että mä en kestä juurikaan
enempää tätä tilannetta, ja että tän on loputtava. Tavalla tai toisella.
Hetken jo ajattelin, että jos sut laittais koville niin tekisit lopultakin
päätökses. Ajattelin uudestaan ja totesin, että jos meinaisit sellasen tehdä
niin olisit luultavasti sen jo tehnykin. Eli mulla on tasan kaks vaihtoehtoa:
joko yrittää unohtaa sut ja jatkaa eteenpäin tai sitten jäädä ikuisiks ajoiks
roikkuun toisena naisena sun punttiis.
Koska mä rupeen oleen jo nyt mielenterveyteni rajamailla, niin jälkimmäinen
vaihtoehto ei oikein tule kysymykseen. Mun on siis jollain ihmeen konstilla
koitettava päästä susta yli. Se konsti on mulle vielä täysin tuntematon,
mutta mä koitan keksiä jotain...
Perjantai-iltaani töissä kuluttaessani mä ehdin jo päättää, että kun sä
seuraavan kerran soitat, niin mä sanon sulle että tää on nyt loppu. -Ja
jo nyt mä meinaan kuolla ikävästä.
En haluais edes ajatella loppuelämääni ilman sua, mutta mun taitaa olla
pikkuhiljaa pakko. Tällain mä en voi elää, ja muuta vaihtoehtoo sä et mulle
anna.
Ulkona on liki kolmekymmentä astetta pakkasta, mutta mun sisälläni on vieläkin
kylmempi. Sydäntä puristaa niin että rintaan koskee, ja mä itken tätä
kirjottaessani. Mä olisin antanu mitä tahansa, jos mun vaan ei olis tarvinnu
sanoo sulle ikinä näin. Että meistä olis tullu totta sen sijaan, että me
lakataan kokonaan olemasta...
Vaikka eihän "meitä" koskaan ollukaan muille kun mulle. Mä toivoin sitä
kai niin kovasti, että aloin uskomaan että meistä vielä joskus vois tulla
pari.
Ikävä kyllä mä oon hukannu vuosikausia elämästäni odottaessani sitä päivää.
Ja vielä monta vuotta tulen hukkaamaan, ennen kun sut saan mielestäni. -Jos
ikinä edes saan.
Toisaalta en kyllä voi sanoo hukanneeni elämääni. Jokainen hetki sun kanssas
on ollu mulle kultaakin kalliimpi. Eli eipä nää hukkaan heitettyjä vuosia
tainneet olla, kaiken tän lopputulos vaan oli erilainen kun toivoin.
Exäni kanssahan mä olin 2,5 vuotta. Sinä aikana me ei tavattu kun kerran
"näissä merkeissä". Sillon Bulldogin terassilla, muistatko?
Kun sait tappelus tapeltua me lähdettiin teille saunoon porukalla. Mira
tais olla siskollaan jos en väärin muista..?
Joka tapauksessa mä en koko sinä 2,5 vuoden aikana saanu sua mielestäni,
en ennen enkä jälkeen sen saunareissun. Siitä voi siis äkkiä päätellä, että
mulla menee vuosia ja taas vuosia ennen kun susta selviän. Jos parin-kolmen
vuoden tauko ei auta, niin kauankohan kestää tällain kun aina puolen vuoden
välein törmätään jollain kauppareisulla? Pahimmillaan loppuelämä...
Tuntuu niin pahalta kirjottaa tätä. Mä en haluis... Tähän mennessä mulla
on menny tän kirjottamiseen puolitoista tuntia. Kädet ei tahdo suostua yhteistyöhön,
ja jatkuvasti kyyneleet pyrkii silmiin. En meinaa nähdä näyttöön asti, ja
vähän väliä joudun pitään tauon rauhottuakseni ja pystyäkseni taas jatkaan.
Se ihana tinaruusu ja -maljakko mitkä sulta sain on tossa mun edessäni, melkein
peittävät näytön. Tekee pahaa katsoa niitä, enkä silti voi olla katsomatta.
Vaikka tekis mieli vääntää se ruusu mutkalle ja heittää maljakkoineen seinään,
mä tiedän säilyttäväni ne kuolemaani asti. Sen Musiikkitapahtumilla toissa
vuonna ottamani valokuvan lisäks ne on ainoot konkreettiset muistot mitä
mulla on susta.
-Ja onhan mulla päiväkirja viimesen vuoden ajalta. Jotain sekunnin verran
ajattelin sen hävittämistä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ehkä mä vielä
joskus pystyn lukeen sitä hymyillen, tähän asti se ei ole onnistunu. Lopultakin
siellä on paljon kauniita muistoja, en haluis hävittää niitä. Ehkä ne jonain
päivänä lakkaa tekemästä niin hemmetin kipeetä...
Mulla on sua aivan järjetön ikävä, ja mua pelottaa ajatella kuinka paljon
se tästä vielä tulee pahenemaan. Miten mä kestän sen? Nyt jo tekee tiukkaa,
eikä tää ainakaan helpommaks tästä ihan äkkiä muutu.
Miks tän pitää olla näin epäreilua? Miks tän piti mennä näin? Jos me ollaan
tosiaan osa jotain "Luojan suurta suunnitelmaa", niin mut luodessaan se
ilmeisesti halus leikkiä heikommillaan. Miks se muuten olis antanu mulle
tällasen rakkauden suhun, mutta jättäny sut vaille rakkautta mua kohtaan?
Mitä muuta se on kun suoranaista kidutusta? Voin kertoo, että eipä se ole
muuta. Ei muuta kun repivää kipua, sekä henkisesti että fyysisesti.
Mutta vaikka tää tuntuukin epäreilulta, niin oon silti kiitollinen että
oon kerran elämässäni saanu rakastaa näin. Oon joskus kuullu sellasen sanonnan,
että "On parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta"...
Monet ihmiset ei koe koskaan tällasta, mitä mä sain kokee sun kanssas.
Ne ei koskaan tule tietämään miltä tuntuu katse, kosketus ja kauniit sanat
sillon kun ne tulee oikeen ihmisen taholta. Mä tiedän, koska mulle sä olit
just sellanen ihminen. Mä en ikinä tule unohtamaan miltä sun kosketukses
tuntuu, miltä tuntuu olla sun sylissäs. Enkä haluakaan unohtaa. Mä haluan
muistaa niin kauan, että aika parantaa haavat ja muuttaa muistot susta onnellisiks.
Voi Luoja miten mä olisin halunnu sut! Mä olisin halunnu elää elämäni sun
kanssas, sun omanas.
Olisin halunnu olla odottamassa sua töistä kotiin ja kuulla miten sun päiväs
on menny. Olisin halunnu käydä illalla nukkumaan sun vierees ja herätä siitä
aamulla. Istua puoliunessa aamukahvilla ja kuunnella sun suihkussa lutraamistas,
tulla sinne sun kanssas.
Olisin halunnu pestä sun pyykkis, niin että kohta muistaisin jokaikiset
sukat ja kalsarit mitä sä omistat. Olisin halunnu opetella tietään sun lempiruokas
ja kaikki ne ruuat mitä et suostu syömään. Käpertyä lauantai-iltana saunan
jälkeen sohvalle sun syliis katseleen telkkaria. Sanoo koiralle sun olevan
"iskä". Koskettaa sua loputtomiin, opetella tuntemaan sun vartalos omaanikin
paremmin. Oppia miten sun kanssas saa riidan aikaseks, ja miten sut saa
leppymään. Tietää koska voi puhua ja koska pitää olla hiljaa.
Olisin halunnu saada mahdollisuuden tottua kaikkiin sun oikkuihis ja omituisuuksiis,
muihinkin kun jalkojen rapsutteluun ja ainaseen paidan asetteluun. Olisin
halunnu tiskata sun tiskis, ja naputtaa sulle siitä ettet koskaan huuhdo
kahvikuppias. -Ja siitä että ajat liian lujaa!
Olisin halunnu oppia ajaan sun upeeta automaattivaihteista autoos, ja tuntee
repsikan paikan omakseni. Olisin halunnu opettaa sulle kaikki omat erikoisuuteni,
muutkin kun tiskirätin oikeaoppisen käsittelyn.
Olisin halunnu kuulla sun sanovan "Rakastan sua" ja tietää sun todella tarkottavan
sitä. Olisin halunnu tuntea sun käsivartes ympärilläni ja sun suukkos niskassani
sillon kun maailma murjoo. Olisin halunnu kulkea sun käsipuolessas julkisesti,
ylpeenä rakkaastani.
Mä oon sanomattoman pahoillani siitä että en saa mahdollisuutta mihinkään
noista.
Ehkä mä joskus löydän miehen jonka kanssa saan sen mahdollisuuden. Se ei
kuitenkaan ole sama asia, sillä se mies ei ole sinä...
Sun kanssas mä olisin halunnu arkeni ja elämäni jakaa, en minkään korvikkeen
kanssa. -Ja korvikkeita muut miehet mulle on ollu siitä päivästä kun suhun
rakastuin, ja sellasia tulevat aina olemaan.
Kukaan ei koskaan voi mennä sun ohitses, eikä viedä sun paikkaas mun sydämessäni.
Eikä niin kuulukaan käydä, sillä sä olet mun elämäni Suuri Rakkaus. Sä jäät
lähtemättömästi mun mieleeni, sun nimes tulee aina oleen mun huulillani
ja sun kosketukses tulee ikuisesti polttamaan mun ihollani.
Mutta tiedätkö mikä tässä kaikessa sattuu eniten?
Mä tiedän joutuvani elään ilman sua ja tiedän ettei koskaan tule ketään
joka sais mut unohtaan sut. Tiedän kaipaavani sua lopun ikääni, vaikka päätyisin
joskus jopa naimisiin asti.
Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että mä tiedän ettei sun elämäs pysähdy
tästä. Mä oon valvonu koko yön, itkeny itseni kipeeks ja kirjottanu tätä.
Yrittäny saada sanottua mahdollisimman paljon niistä asioista, joita olen
miettiny niinä lukemattomina öinä kun olen sua ja tätä kaikkee ajatellu.
Ja sä luet tän aamulla, ohitat olan kohautuksella ja jatkat elämääs niin
kun mitään ei koskaan olis ollutkaan. Sanot mulle: "Jos susta tuntuu pahalta,
niin sitten on varmasti parempi että lopetetaan." Ihan kun kaikki olis ollu
sulle täysin yhdentekevää, ja lopetettavissa noin vain.
Se sattuu, koska mulle tää oli paljon enemmän. Likimain koko elämä.
En ikimaailmassa olis halunnu päästää sua käsistäni, mutta en yksinkertasesti
kestä kauempaa tätä tilannetta. Mua ahdistaa koko ajan. Kun sä oot poissa
mä ikävöin sua hullun lailla, ja kun sä tulet mä pelkään sun lähtöös.
Olisin niin kovasti toivonu, että joku kaunis päivä olisit tullu jäädäkses.
Sitä päivää ei vaan koskaan tullu, ja mun on pakko hyväksyä se. Nyt mä en
enää voi toivoo muuta kun että tää mieletön ikävä edes joskus hellittää...
Ja vastasuuden varalle haluisin pyytää sulta yhtä palvelusta. Kun me taas
puolen vuoden päästä törmätään jossain, niin ethän alota tätä leikkiä mun
kanssani enää. Siinä vaiheessa mä oon taas ehtiny just sen verran nuoleen
haavojani, että oon valmis alkaan jälleen kerran alusta.
Mä pelkään etten voi olla soittamatta sulle sen jälkeen kun näen sut; ikävä
kasvaa pian taas niin kovaks. Sun pitäis siinä vaiheessa auttaa mua, potkia
mut pois.
Uskoisin ymmärtäväni hienovarasen vihjeen, joten tekeydy sillon vaikka niin
kiireiseks, ettei sulla ole koskaan aikaa mulle tai jotain. Etköhän sä jotain
keksi, mä luotan siihen että sä hoidat sen...
Hyvää työpäivää Kulta, lupaathan ajaa varovasti?! Ja soitathan mulle
vielä..?
Rakastan sua...ikävä kyllä ikuisesti...
Perjantaina sun soittos jälkeen meinasin alkaa itkeen. Jos olisin ollu sillä
hetkellä jossain muualla kun töissä, niin olisin alkanukin. Jouduin kuitenkin
nieleen itkuni ja jatkaan töitä. Tuntu niin pahalta taas tää kaikki.
Koneen lailla painoin töitäni ikään kuin "vanhasta muistista" ja mietin
samalla pääni likimain puhki. Tulin siihen tulokseen, että mä en kestä juurikaan
enempää tätä tilannetta, ja että tän on loputtava. Tavalla tai toisella.
Hetken jo ajattelin, että jos sut laittais koville niin tekisit lopultakin
päätökses. Ajattelin uudestaan ja totesin, että jos meinaisit sellasen tehdä
niin olisit luultavasti sen jo tehnykin. Eli mulla on tasan kaks vaihtoehtoa:
joko yrittää unohtaa sut ja jatkaa eteenpäin tai sitten jäädä ikuisiks ajoiks
roikkuun toisena naisena sun punttiis.
Koska mä rupeen oleen jo nyt mielenterveyteni rajamailla, niin jälkimmäinen
vaihtoehto ei oikein tule kysymykseen. Mun on siis jollain ihmeen konstilla
koitettava päästä susta yli. Se konsti on mulle vielä täysin tuntematon,
mutta mä koitan keksiä jotain...
Perjantai-iltaani töissä kuluttaessani mä ehdin jo päättää, että kun sä
seuraavan kerran soitat, niin mä sanon sulle että tää on nyt loppu. -Ja
jo nyt mä meinaan kuolla ikävästä.
En haluais edes ajatella loppuelämääni ilman sua, mutta mun taitaa olla
pikkuhiljaa pakko. Tällain mä en voi elää, ja muuta vaihtoehtoo sä et mulle
anna.
Ulkona on liki kolmekymmentä astetta pakkasta, mutta mun sisälläni on vieläkin
kylmempi. Sydäntä puristaa niin että rintaan koskee, ja mä itken tätä
kirjottaessani. Mä olisin antanu mitä tahansa, jos mun vaan ei olis tarvinnu
sanoo sulle ikinä näin. Että meistä olis tullu totta sen sijaan, että me
lakataan kokonaan olemasta...
Vaikka eihän "meitä" koskaan ollukaan muille kun mulle. Mä toivoin sitä
kai niin kovasti, että aloin uskomaan että meistä vielä joskus vois tulla
pari.
Ikävä kyllä mä oon hukannu vuosikausia elämästäni odottaessani sitä päivää.
Ja vielä monta vuotta tulen hukkaamaan, ennen kun sut saan mielestäni. -Jos
ikinä edes saan.
Toisaalta en kyllä voi sanoo hukanneeni elämääni. Jokainen hetki sun kanssas
on ollu mulle kultaakin kalliimpi. Eli eipä nää hukkaan heitettyjä vuosia
tainneet olla, kaiken tän lopputulos vaan oli erilainen kun toivoin.
Exäni kanssahan mä olin 2,5 vuotta. Sinä aikana me ei tavattu kun kerran
"näissä merkeissä". Sillon Bulldogin terassilla, muistatko?
Kun sait tappelus tapeltua me lähdettiin teille saunoon porukalla. Mira
tais olla siskollaan jos en väärin muista..?
Joka tapauksessa mä en koko sinä 2,5 vuoden aikana saanu sua mielestäni,
en ennen enkä jälkeen sen saunareissun. Siitä voi siis äkkiä päätellä, että
mulla menee vuosia ja taas vuosia ennen kun susta selviän. Jos parin-kolmen
vuoden tauko ei auta, niin kauankohan kestää tällain kun aina puolen vuoden
välein törmätään jollain kauppareisulla? Pahimmillaan loppuelämä...
Tuntuu niin pahalta kirjottaa tätä. Mä en haluis... Tähän mennessä mulla
on menny tän kirjottamiseen puolitoista tuntia. Kädet ei tahdo suostua yhteistyöhön,
ja jatkuvasti kyyneleet pyrkii silmiin. En meinaa nähdä näyttöön asti, ja
vähän väliä joudun pitään tauon rauhottuakseni ja pystyäkseni taas jatkaan.
Se ihana tinaruusu ja -maljakko mitkä sulta sain on tossa mun edessäni, melkein
peittävät näytön. Tekee pahaa katsoa niitä, enkä silti voi olla katsomatta.
Vaikka tekis mieli vääntää se ruusu mutkalle ja heittää maljakkoineen seinään,
mä tiedän säilyttäväni ne kuolemaani asti. Sen Musiikkitapahtumilla toissa
vuonna ottamani valokuvan lisäks ne on ainoot konkreettiset muistot mitä
mulla on susta.
-Ja onhan mulla päiväkirja viimesen vuoden ajalta. Jotain sekunnin verran
ajattelin sen hävittämistä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ehkä mä vielä
joskus pystyn lukeen sitä hymyillen, tähän asti se ei ole onnistunu. Lopultakin
siellä on paljon kauniita muistoja, en haluis hävittää niitä. Ehkä ne jonain
päivänä lakkaa tekemästä niin hemmetin kipeetä...
Mulla on sua aivan järjetön ikävä, ja mua pelottaa ajatella kuinka paljon
se tästä vielä tulee pahenemaan. Miten mä kestän sen? Nyt jo tekee tiukkaa,
eikä tää ainakaan helpommaks tästä ihan äkkiä muutu.
Miks tän pitää olla näin epäreilua? Miks tän piti mennä näin? Jos me ollaan
tosiaan osa jotain "Luojan suurta suunnitelmaa", niin mut luodessaan se
ilmeisesti halus leikkiä heikommillaan. Miks se muuten olis antanu mulle
tällasen rakkauden suhun, mutta jättäny sut vaille rakkautta mua kohtaan?
Mitä muuta se on kun suoranaista kidutusta? Voin kertoo, että eipä se ole
muuta. Ei muuta kun repivää kipua, sekä henkisesti että fyysisesti.
Mutta vaikka tää tuntuukin epäreilulta, niin oon silti kiitollinen että
oon kerran elämässäni saanu rakastaa näin. Oon joskus kuullu sellasen sanonnan,
että "On parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta"...
Monet ihmiset ei koe koskaan tällasta, mitä mä sain kokee sun kanssas.
Ne ei koskaan tule tietämään miltä tuntuu katse, kosketus ja kauniit sanat
sillon kun ne tulee oikeen ihmisen taholta. Mä tiedän, koska mulle sä olit
just sellanen ihminen. Mä en ikinä tule unohtamaan miltä sun kosketukses
tuntuu, miltä tuntuu olla sun sylissäs. Enkä haluakaan unohtaa. Mä haluan
muistaa niin kauan, että aika parantaa haavat ja muuttaa muistot susta onnellisiks.
Voi Luoja miten mä olisin halunnu sut! Mä olisin halunnu elää elämäni sun
kanssas, sun omanas.
Olisin halunnu olla odottamassa sua töistä kotiin ja kuulla miten sun päiväs
on menny. Olisin halunnu käydä illalla nukkumaan sun vierees ja herätä siitä
aamulla. Istua puoliunessa aamukahvilla ja kuunnella sun suihkussa lutraamistas,
tulla sinne sun kanssas.
Olisin halunnu pestä sun pyykkis, niin että kohta muistaisin jokaikiset
sukat ja kalsarit mitä sä omistat. Olisin halunnu opetella tietään sun lempiruokas
ja kaikki ne ruuat mitä et suostu syömään. Käpertyä lauantai-iltana saunan
jälkeen sohvalle sun syliis katseleen telkkaria. Sanoo koiralle sun olevan
"iskä". Koskettaa sua loputtomiin, opetella tuntemaan sun vartalos omaanikin
paremmin. Oppia miten sun kanssas saa riidan aikaseks, ja miten sut saa
leppymään. Tietää koska voi puhua ja koska pitää olla hiljaa.
Olisin halunnu saada mahdollisuuden tottua kaikkiin sun oikkuihis ja omituisuuksiis,
muihinkin kun jalkojen rapsutteluun ja ainaseen paidan asetteluun. Olisin
halunnu tiskata sun tiskis, ja naputtaa sulle siitä ettet koskaan huuhdo
kahvikuppias. -Ja siitä että ajat liian lujaa!
Olisin halunnu oppia ajaan sun upeeta automaattivaihteista autoos, ja tuntee
repsikan paikan omakseni. Olisin halunnu opettaa sulle kaikki omat erikoisuuteni,
muutkin kun tiskirätin oikeaoppisen käsittelyn.
Olisin halunnu kuulla sun sanovan "Rakastan sua" ja tietää sun todella tarkottavan
sitä. Olisin halunnu tuntea sun käsivartes ympärilläni ja sun suukkos niskassani
sillon kun maailma murjoo. Olisin halunnu kulkea sun käsipuolessas julkisesti,
ylpeenä rakkaastani.
Mä oon sanomattoman pahoillani siitä että en saa mahdollisuutta mihinkään
noista.
Ehkä mä joskus löydän miehen jonka kanssa saan sen mahdollisuuden. Se ei
kuitenkaan ole sama asia, sillä se mies ei ole sinä...
Sun kanssas mä olisin halunnu arkeni ja elämäni jakaa, en minkään korvikkeen
kanssa. -Ja korvikkeita muut miehet mulle on ollu siitä päivästä kun suhun
rakastuin, ja sellasia tulevat aina olemaan.
Kukaan ei koskaan voi mennä sun ohitses, eikä viedä sun paikkaas mun sydämessäni.
Eikä niin kuulukaan käydä, sillä sä olet mun elämäni Suuri Rakkaus. Sä jäät
lähtemättömästi mun mieleeni, sun nimes tulee aina oleen mun huulillani
ja sun kosketukses tulee ikuisesti polttamaan mun ihollani.
Mutta tiedätkö mikä tässä kaikessa sattuu eniten?
Mä tiedän joutuvani elään ilman sua ja tiedän ettei koskaan tule ketään
joka sais mut unohtaan sut. Tiedän kaipaavani sua lopun ikääni, vaikka päätyisin
joskus jopa naimisiin asti.
Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että mä tiedän ettei sun elämäs pysähdy
tästä. Mä oon valvonu koko yön, itkeny itseni kipeeks ja kirjottanu tätä.
Yrittäny saada sanottua mahdollisimman paljon niistä asioista, joita olen
miettiny niinä lukemattomina öinä kun olen sua ja tätä kaikkee ajatellu.
Ja sä luet tän aamulla, ohitat olan kohautuksella ja jatkat elämääs niin
kun mitään ei koskaan olis ollutkaan. Sanot mulle: "Jos susta tuntuu pahalta,
niin sitten on varmasti parempi että lopetetaan." Ihan kun kaikki olis ollu
sulle täysin yhdentekevää, ja lopetettavissa noin vain.
Se sattuu, koska mulle tää oli paljon enemmän. Likimain koko elämä.
En ikimaailmassa olis halunnu päästää sua käsistäni, mutta en yksinkertasesti
kestä kauempaa tätä tilannetta. Mua ahdistaa koko ajan. Kun sä oot poissa
mä ikävöin sua hullun lailla, ja kun sä tulet mä pelkään sun lähtöös.
Olisin niin kovasti toivonu, että joku kaunis päivä olisit tullu jäädäkses.
Sitä päivää ei vaan koskaan tullu, ja mun on pakko hyväksyä se. Nyt mä en
enää voi toivoo muuta kun että tää mieletön ikävä edes joskus hellittää...
Ja vastasuuden varalle haluisin pyytää sulta yhtä palvelusta. Kun me taas
puolen vuoden päästä törmätään jossain, niin ethän alota tätä leikkiä mun
kanssani enää. Siinä vaiheessa mä oon taas ehtiny just sen verran nuoleen
haavojani, että oon valmis alkaan jälleen kerran alusta.
Mä pelkään etten voi olla soittamatta sulle sen jälkeen kun näen sut; ikävä
kasvaa pian taas niin kovaks. Sun pitäis siinä vaiheessa auttaa mua, potkia
mut pois.
Uskoisin ymmärtäväni hienovarasen vihjeen, joten tekeydy sillon vaikka niin
kiireiseks, ettei sulla ole koskaan aikaa mulle tai jotain. Etköhän sä jotain
keksi, mä luotan siihen että sä hoidat sen...
Hyvää työpäivää Kulta, lupaathan ajaa varovasti?! Ja soitathan mulle
vielä..?
Rakastan sua...ikävä kyllä ikuisesti...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Voimia sulle
En tiedä, mitä sanoisin, mikä lohduttaisi. Itse olen aivan pohjalla. Tavallaan samassa tilanteessa, tavallaan aivan eri. Rakkaimpani, kaikkeni, lähti. En olisi ikinä uskonut joutuvani hänestä luopumaan, kun tuntui, että minä olin hänelle vieläkin tärkeämpi kuin hän minulle. Mutta niin se maailma osaa aina yllättää. Itse en ole koskaan joutunut olemaan "toinen" nainen, vaan tämä ihminen oli vain ja ainoastaan "minun". Nuo kaikki kokemukset, tilanteet, jotka sinä olisit halunnut kokea, olivat minulle täyttä totta ja nyt pitäisi unohtaa. En voi sitä koskaan tehdä. Mieheni mukana katosi jotain suurta. Minäkin lakkasin kai olemasta.
...niin "On parempi rakastaa ja menettää, kuin olla kokonaan rakastamatta"...
Uskon selviäväni hengissä, ja toivottavasti aika parantaa saamani syvät haavat. Uskoisin samaa sinusta. Joskus vielä hymyillään, eikö?! =)
vielä hymyillään. Mutta luulin todella, että en enää olisi joutunut pettymään miehiin. Luulin, että aiemmat kokemukset olisivat riittäneet. Jokainen pettymys on kovettanut minua hieman lisää ja tulee vaatimaan paljon siltä mieheltä, joka vielä aikoo päästä lähelleni. Sääli muita miehiä kohtaan, että jotkut "pilaavat" kaikkien maineen. Mutta niin se vain on, että itse en enää ihan helposti päästä yhtäkään miestä lähelleni. Ainakin nyt tuntuu siltä, taidankin elää lopun elämäni yksin. Eipähän ainakaan joudu enää pettymään. Vaikka toisaalta tuo "On parempi rakastaa..." -toteamus pitää kai paikkansa. On ainakin joskus saanut kokea jotain elämää suurempaa.
Tekstistä päätellen oot jo selvinnytkin rakkaastasi. Sähän pidät jo selvänä meneväsi naimisiin jonkun muun kanssa! Puhut koko ajan että tulet elämään elämäsi jonkun muun kanssa. Luepa uudestaan tekstisi niin huomaat että suunnittelet jo tulevaisuutta ja kaikki toi pas*kan jauhaminen on turhaa. Sä halut jo toista.
...sillä vain mies voi käsittää noin väärin! En suunnittele elämääni toisen kanssa, vaan yritän hyväksyä sen tosiasian, että niin tulee käymään! Omaa Muruani en koskaan saa, joten vaihtoehdot ovat "yksin, tai kakkosen kanssa". Vain totaalisesti yksin jäämälläkö voisin todistaa tunteitteni aitouden? Ketä se enää hyödyttäisi? Muru tietää tunteeni, mutta ei vastaa niihin siinä mitassa kuin haluaisin.
Jonain päivänä uskoisin löytäväni miehen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Se mies ei kuitenkaan tule koskaan hävittämään elämäni suurinta rakkautta sydämestäni...
Vieläkö pitää vääntää tätä rautalankaa, vai joko ymmärsit?
Kolme vuotta vastaavasta tilanteesta - minä tosin olen mies.
En ole vielä pystynyt lukeamaan sen aikaisia kirjoituksiani. Olen halunnut unohtaa.
Muistan sen vielä kuin eilisen kun katsoin häntä silmiin ja kaikki muu maailma kirjaimellisesti muuttui harmaaksi mössöksi enkä nähnyt muuta. Tunne oli molemminpuolinen mutta lopulta vetäydyin.
Nyt myöhemmin olen miettinyt kuinka suuri osa silloisista tunteista johtui siitä tilanteesta. Kaiken tuntee paljon voimakkaammin kun tietää tekevänsä jotain kyseenalaista.
Tekstisi on koskettava mutta riippuvaisuutesi kuulostaa aika rankalta menestyksekkääseen suhteeseen.
Se tunne ei mene pois. Korni sanoa, mutta rakkaus ei ruostu.
Kuuntelen jos kaipaat meilikorvaa.
Toivottavasti olet väärässä! Kymmenen vuotta on mennyt, ja minulla on takana pari (vuosia kestänyttä) seurustelusuhdetta. Vaikka rakastin, niin olisin ollut koska tahansa valmis jättämään kaiken oman Muruni vuoksi.
Tällainen elämä on lopultakin kovin kuluttavaa. Haluaisin jonain päivänä herätä huomaamaan, että kanssani oleva ihminen on minulle tärkeintä maailmassa, ja että kukaan ei voi mennä hänen ohitseen. Tähän asti olen tiennyt että on olemassa yksi, joka ohittaa kirkkaasti avomieheni... Tuntuu, että petän jo pelkästään ajattelemalla näin!
Toivottavasti siis joskus pystyn unohtamaan... En halua olla rakkauteni vanki loppuelämääni.
Muru ja Pupu, voi jeesus
Jos voisin kääntää veistä haavassasi vielä pari kertaa, tekisin sen. Kärsimys jalostaa, kärsi siis ja ehkä jalostunut yksilö, joka tästä kärsimyksestä syntyy, ymmärtää, ettei varattuihin pitäisi mennä kajoamaan. Onneksi et saanut aikaan enempää vahinkoa kuin oman loukatun egosi, kun varattu ymmärsi, ettei se vaihtamalla parane...
Muru ja Pupu, voi hellanlettas!!
Jos voisin vielä vähän kääntää puukkoa tuoreessa haavassasi, niin tekisin sen. Olet vain pikkuvaras - mies tulee purkamaan sinulle sen, mitä hänen pitäisi purkaa vaimolleen, niin ilot kuin surutkin. Ei ole ihme, jos vaimo muuttuu pelkäksi kotitalouskoneeksi, kun kaikki kommunikaatioon liittyvää suoritetaan sinun buduaarissasi vaaleanpunaisten hattaroiden keskellä.
Kärsimys jalostaa - toivottavasti se jalostaa sinustakin ihmisen, joka pikkuhiljaa ymmärtää, ettei toisen omaan pidä koskea, ei henkisesti eikä fyysisesti. Siinä palaa vain näpit, niinkuin sinullekin kävi.
Kärsi, kärsi - mitä enemmän, sitä kauniimman kruunun saat!
...sillä kipukynnykseni on jo aikoja sitten ylitetty. Ikävää, etten voi auttaa sinua purkamaan paineitasi!
Tiedän kyllä että tämä ei ollut oikein, mutta minulla ei ollut selkärankaa tämän ihmisen suhteen. Nyt sain itsestäni edes jonkinlaista vahvuutta kaivettua, ja pystyin lopettamaan suhteen.
Nimimerkistäsi saa sen kuvan, että olet itse ollut joskus "se ensimmäinen nainen". Jos näin on, niin olen pahoillani siitä, ihan oikeasti. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, että se(kin) sattuu.
Tekstistäsi puolestaan jäi sellainen mielikuva, että kuulut niihin ihmisiin joiden mielestä suhteen kolmas osapuoli on yksinään se pahuuden ruumiillistuma, ainoa vastuullinen tapahtuneesta. Että se "meidän Pekka" ei olisi ikimaailmassa pettänyt, mutta kun se huora tuli ja suurinpiirtein raiskasi... -Vietteli muuten niin uskollisen perheenisän!
Toivottavasti oma miehesi ei ole sinulle moista yrittänyt syöttää, ja toivottavasti et ainakaan ole uskonut!
Omassa tapauksessani joku toinen (se varattu osapuoli!) vei, ja minä vikisin. Rakastuin ensisilmäyksellä, ja olin helppo saalis. Tiedän kyllä ettei tarkoitus pyhitä keinoja, mutta uskoin todella että meidän tarinamme olisi ollut tähtiin kirjoitettu...
Näin ei ikävä kyllä ollut, ja minä tunsin sen nahoissani. -Enkä sano, ettenkö sitä olisi ansainnutkin. Annoin sydämeni viedä, ja hukutin järjen äänen. -Koitan olla viisaampi vastaisuudessa!
Sinulle toivotan kovista pakkasista huolimatta ihanaa alkanutta vuotta miehesi kanssa. Pitäkää toisistanne huolta ja lämmittäkää toisianne; teillä on siihen mahdollisuus! =)
P.S. Nimimerkilläni ei ole mitään tekemistä kyseisen suhteen kanssa. Myönnän kutsuneeni kultaani Muruksi, mutta "Pupu" juontaa juurensa jostain muualta, aikojen alusta... =)
"Nimimerkistäsi saa sen kuvan, että olet itse ollut joskus "se ensimmäinen nainen". Jos näin on, niin olen pahoillani siitä, ihan oikeasti. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, että se(kin) sattuu..."
Kostonhimo kertoo monista asioista. Ensinnäkin sen, että "kostonhimoinen vaimo" pistää osan vastuusta toiselle naiselle. Joka vuorostaan osoittaa sen, ettei ko. nainen kunnioittaa miestään. Kun ei katso, että mies on oman elämänsä herra. (lieneekö tämä se syy miksi mies lähti toisen matkaan?)
Toiseksi se kertoo "kostonhimoisen vaimon" rakkauden laadusta. Pyyteettömän rakkauteen ei kuulu kostonhimoa, vain ja ainoastaan surua.
Pupu, säästä myötätuntosi sellaisille 1.naisille jotka rakastavat ja kunnioitavat!
missä unelmssa sitä ihmiset elävätkään ja mihin herää kun silmänsä avaa?
kerää nyt nainen ittes äläkä ruikuta sen perään mitä tiedät ettet enää saa.
laita se energia itseesi etkä mihkää miehen retkuun jolla on toinen nainen.
jos se sut takas haluis ni voisitko muka unohtaa että se on ollut toisen kanssa?ei se suhde olis millää tavoin enää sama vaikka palais sun luo ja kertois polvillaan rakkauden tunnustuksia.
kokemusta on!
katse eteenpäin ja energiat tulevaisuuteen!
kirjotuksesta sai sen kuvan että tiedostas et jonku muun kans elät elämäsi joten siitä vaa saalistamaan sitä oikeaa!
RAKASTA KÄRSI JA UNHOITA.. lyhyesti ja ytimekkäästi eräässä tangossa sanat!
Pupu, kirjoitit todella kauniisti... Tippa linssissä luin tekstiäsi, ja palasin oman elämäni kipeisiin muistoihin. En silti voi olla sanomatta tätä: surullisinta jutussasi ei ole se, että joudut jättämään suuren rakkautesi, vaan se että pidit yllä suhdetta varattuun mieheen. Kovin harva toinen nainen pääsee lopulta sinne ykköspaikalle, ja jos pääseekin niin usein hinta on kova...
Pupu, aika on armollinen ja vielä tulee hetki, jolloin voit katsoa taaksepäin muistoihisi ilman tuskaa ja surua. Toivon, että mies joka saa sinut jälleen rakastamaan, nauramaan ja iloitsemaan elämästä on vain ja ainoastaan sinun. Muista vastuusi elämästä, ihmisistä ja ihmissuhteista; kenenkään liittoa sinulla ei ole oikeus horjuttaa edes silloin, kun rakkautesi on äärettömämpi kuin avaruus. Älä tee kenellekään sitä, mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän.
Voimia sinulle, Pupu.
Vain yksi neuvo sinulle. Jätä hänet mitä pikinmiten, jos haluat edes jollain lailla säilyttää hyvän mielenterveyden ja itsekunnioituksen.
Minulla on kokemusta asiasta.
Älä epäröi myöskään kääntyä asiassasi jonkun toisen, ymmärtävän ihmisen puoleen.
Ja nyt miettimään kenen Koskilaisen vaimo/tyttöystävä on Mira, ja jolla on sisko...
...nimittäin sen tosiasian että luit juuri salailun mestarin kirjoituksen. Kuvitteletko tosiaan, että laittaisin tekstini nettiin muuttamatta siinä mainittujen henkilöiden/paikkojen nimiä? Tietenkään en.
Vaikka joskus tuntuukin että tuo mies ansaitsisi jäädä kiinni tekosistaan, en kuitenkaan katso asiakseni sitä itse hänen (ja koko Suomen) kasvoilleen heittää.
Olen kyllä käynyt Valkeakoskella jonkun kerran. -Esimerkiksi juuri toissa vuonna Musiikkitapahtumilla. Se onkin sitten ainoa vihjeesi; nyt voit alkaa muistelemaan ketä kaikkia siellä kameran kanssa näit... *wirn*
Samaisella keikalla tuli käytyä siinä terassillakin, ihan kiva paikka! Ehkä se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun tulin sitä tekstissäni käyttäneeksi?!
Eli vaimon nimi ei todellakaan ole oikeasti Mira, enkä itse asiassa tiedä onko hänellä siskoakaan. Saattaa olla että onkin, tai sitten pari veljeä, mene ja tiedä!
Ei sillä että muuten kiinnostaisi teidän koskilaisten mietintäryhmät asian tiimoilta, mutta en halua kenenkään onnettoman "Miranmiehen" saavan käsilleen turhasta.
Olen muuten juurikin lähdössä etsimään itselleni elämää; pitäisiköhän sinun lähteä mukaan..?! =)