Ei paista aurinko tähän risukasaan - terapiassa on oltu ja melkein kaikki solmut käsitelty, mutta aina vaan kierrän samaa kehää: suurimpana ongelmana "hylkäysherkkyys", persoonallisuushäiriöinen sisko ja tietysti melkein koko suvun vaikeat suhteet. Haluaisin itselleni ystäviä, mutta pelkään, että he hylkäävät minut (jos he todella tuntevat minut kunnolla) eikä vain ulkoista minua (roolia). Äitiäni saan kiittää siitä, että lapsuus oli helvettiä (nyt hän syyttää huonoa parisuhdetta, mutta olisi hän voinut kohdella kumminkin lapsiaan ihmisinä). Kaikki tämä sitten alkoi taas kun uusi anoppini muistuttaa hirveästi äitiäni-sama väheksyntä anopin puolelta jatkuu...eli nyt sitten tulee tuplaten väheksyntää. Auttaisko NLP vai millä saisin itsetuntoa kohotettua, etten heti muserru?
Huono itsetunto - riittääkö 100 v. terapiaa?
MinaL
41179
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Paras ratkaisu on katkaista välit jokaiseen, jonka koet manipuloivan tai käyttävän sinua hyväksi. Et tarvitse täysi-ikäisenä äitiäsi mihinkään, joten menköön luonnehäiriöinen ämmä yli laidan kun ei kerran kykene rakastamaan. Siskoko on sitten ongelma? Yli laidan vaan. Ikäviä, stressaavia kavereita? Yli laidan, paskaa ei kannata sietää sosiaalisessa kentässään. Ikävä anoppi? Heh... jos parisuhteesi on tärkeä asia sinulle niin POIKKEUKSELLISESTI voisit tällä kertaa sanoa anopille että nälviminen saa loppua tähän paikkaan tai sitten anoppi ei tule näkemään ikinä lapsenlapsiaan. Ja puhu kumppanilles että tukee sua tässä asiassa jos olet hänelle tärkeä. Ehkä tilanne paranee, ehkä ei, mutta jälkimmäisessä tapauksessa tiedät jo varmaan miten toimia. Sitten voisit keskittyä tekemään asioita, joista pidät ja välttelemään asioita joita inhoat. Älä lotkauta korvaasi järjestelmän tai muiden tuputtamille arvoille, mieti itse mikä on tärkeää.
...aivan..nuo neuvot ovat askel oikeaan suuntaan - vielä kun oppisi sen, että on oikeus elää omaa elämää eikä muiden toiveiden mukaan yms. et se heikko itsetunto pitäisi saada kohotettua. Mikähän vanhempia muuten vaivaa kun ne tosiaan lastaavat lasten niskaan erinäisiä epärealistisia odotuksia: me kaikki olemme erilaisia. Minä en ainakaan halua, että lapseni ovat kloonejani - jotkut vanhemmat haluavat, että lapset just eläisivät niinkuin he haluavat eivätkä kunnioita lapsen omia kykyjä ja lasta itseään yksilönä.
Minulla on myös todella pimeä isä ja olen kokenut että hän käyttäytymisellään on pelkästään vahingoittanut minua.Kyllästyin kuuntelemaan törkeitä loukkauksia joka puhelinsoitolla jonka olimme yhteydessä.
Tajusin että minun velvollisuuteni ei ole "ottaa turpaan henkisesti"isältäni enää yhtään vaan ihminen saa suojella itseään.
Lapsena ei siihen ole mahdollisuutta,mutta aikuisena on.
On helpompi olla kun en ole enää lainkaan tekemisissä ja vältän tapaamista mahdollisimman pitkälle.
Vahvuutta minulla ei ole ollut "selvittää asioita" ja epäilen ettei hänen kanssaan sitä edes pystyisi tekemään,en kuitenkaan enää ole "lyöntietäisyydellä" ja elämä helpompaa.
Suosittelen sinulle ainakin samantyyppistä ratkaisua jos tilanne niin vaatii...
Tsemppiä!
Minä aloin ymmärtää itseäni ja varsinkin riittämättömyyttäni luettuani Kristerin kirjan Haavoittunut vanhemmuus. Sinä luultavasti tiedät nämä asiat, koska olet monenlaista kokeillut. Olen yrittänyt ajatella, tosin vaihtelevalla menestyksellä, että olen ihan hyvä tällaisenaankin. Väheksyjät tuovat esille omia ongelmiaan. Olen liian kauan antanut muiden määritellä itseäni. Voimia sinulle tasapainon löytäymisessä!