"Kun verbi päättyy pitkään vokaaliin, on substantiivi lyhytvokaalinen, ja päinvastoin:
kaivaa - kaivu
kaivata - kaipuu"
Päteekö tämä sääntö suurin piirtein aina, vai onko paljon poikkeuksia? Millaisia?
kaivaa - kaivu
kaivata - kaipuu"
Päteekö tämä sääntö suurin piirtein aina, vai onko paljon poikkeuksia? Millaisia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Missä kirjassa / lähteessä väitetään, että tällainen sääntö pitäisi paikkansa? Oma kielikorvani taistelee jo tuota esimerkkisanaa, kaivu, vastaan. Kyllä se ainakin meillä päin äännetään kaivuuksi.
Tarkistin asian ja jouduin toteamaan olleeni kielikorvani kanssa pahasti metsässä: kaivu on todella oikeakielinen kirjoitusmuoto. Samalla keksin lisäesimerkin säännöstä:
Laulaa - laulu.
KS on huono lähde: ei tunne edes raivuu-sanaa! raivata - raivuu
Poikkeuksia on varmasti.
Lempiä - lempi
(Verbi päättyy lyhyeen vokaaliin, subst. samoin.)
mielestäni
Pitkällä vokaalilla tarkoitetaan kahta peräkkäistä samaa vokaalia. Diftongi on asia erikseen. Näin ollen sana 'lempiä' päättyy lyhyeen vokaaliin.
Suomessa kaikki vokaalit esiintyvät sekä pitkinä että lyhyinä: esim. tuuli - tuli.
kaivaa - kaivu (u-johtimella luotu substantiivi)
lempi (alkuperäinen substantiivi) - lempiä
Tässä ketjussa kai puidaan U-johtimella muodostettuja substantiiveja.
Kyllä pareja lyhyt verbi ja lyhyt substantiivi ainakin keksii.
mennä - meno
tulla - tulo
panna - pano
olla - olo
Onkohan monille lyhyt-lyhyt-pareille yhteistä näissä kaikissa esiintyvä geminaatta?
Toisaalta on ottaa - otto ja laittaa -laitto, jotka puolestaan menevät ehdottamasi säännön mukaan.
Taitavat nuo siis olla poikkeuksia.
Suomen kielen johtamisen kannalta sanan vartalo (vartalot) on tärkeämpi kuin 1. infinitiivin lyhyt eli ns. sanakirjamuoto. Esimerkiksi verbin "kaivaa" vartalo "kaiva-" päättyy lyhyeen vokaaliin ja "kaivata"-verbin vartalo "kaipaa-" pitkään vokaaliin. Vartalo on kielitieteellinen apukäsite, joksi sanotaan sitä sanan taivutusmuodoille yhteistä ainesta, johon liitetään esimerkiksi taivutukseen kuuluvia tunnuksia ja päätteitä.
Joillakin sanoilla on vain yksi vartalo, esimerkiksi sanan "talo" taivutusmuodoissa "talo", "talot", "taloon" esiintyy vain vartalo "talo-". Joillakin sanoilla on astevaihtelun mukainen heikko ja vahva vartalo, esimerkiksi sanalla "kunta". On "kuntaa", mutta "kunnan", kun tavun sulkee konsonantti, vartalo on heikkoasteinen "kunna-". Joillakin sanoilla on myös konsonanttivartalo. Esimerkiksi "kaivata"-sanalla on muoto "kaivatkoon", joka on muodostettu konsonanttivartalosta "kaivat-".
Kun katsotaan mainitsemassasi esimerkissä vartalon vokaalin ja johdoksen vokaalin pituutta, ne näyttäisivät menevän 1:1, lyhyt - lyhyt ja pitkä - pitkä. Verbityypistä "kaivata", "osata" ym. käytetään muuten nimitystä supistumaverbit, koska niiden vokaalivartaloiden pitkät vokaalit ovat syntyneet supistumateitse. Historiallisesti vokaalien välissä oli konsonantti, joka katosi äänteenmuutoksen seurauksena.