Kohta Istolla on mahdoton nälkä. Siinä ahtaassa kopissa ei ollut koskaan kylmä eikä nälkä, mutta nyt on. Isto jotenkin tiesi, että tuo suuri otus voi auttaa hänen ongelmassaan. Istoa itketti. Otus siirsi hänet pehmeän kummun päälle. Kumpu oli hänen päänsä kokoinen tai ehkä puolikas siitä, ja sen vieressä oli toinen samanlainen. Sen keskellä oli tummempi rengas ja sen keskellä kohouma, jota oli pakko imeä. Kohta siitä kohoumasta alkoi tulla lämmintä herkullista nestettä. Isto imi ja nieli ja imi ja nieli. Autuas raukeus sammutti hänet. Isto nukahti siihen se jatkuvaruokinteinen lihanpala hampaattomassa suussaan.
Myöhemmin Istolle tuli hampaat, ja ne katosivat ja toiset hampaat tulivat niiden tilalle. Aina kun ensimmäisen sarjan hammas lähti, tai ainakin muutaman kerran, isä pani sen Iston käteen, ja sanoi: -Heitä tämä uunin pankolle ja sano ”Rautahammas tilalle”.
Niillä ”rautahampailla” Isto sitten hienonsi tulevaisuudessa tuhansia kertaruokinteisia lihanpaloja. Rautahammashokema varmaankin johtui väärinkäsityksestä. Sillä tarkoitettiin kait amalgaamihammasta, mutta harmaa amalgaami sekoittui rautaan ihmisten mielessä.
Ptruu takaisin. Nyt pitää palata ajassa takaisin päin. Ihan niin kauaksi kuin aikaa riittää. Mennään ihan singulariteettiin asti. Meidän täytyy odottaa Stephen Hawkingin uutta romaania, jotta saisimme selvyyden, onko singulariteettia ollut olemassakaan. Emme nyt utele teorioista sen enempää, humpuukiahan niistä osa on. Oletamme vain rohkeasti, että olipa kerran kauan sitten linnassaan singulariteetti. Kaikki aine oli singulariteetissa, mutta singulariteetti oli ihan pikkuinen, vain sotkan munan kokoinen. Voit arvata, että singulariteetilla oli melkoinen ähky. Tuntui, että kummastakin päästä tulee paukku. Nykytiede ei ole päässyt yksimielisyyteen, kummasta päästä paukku tuli, mutta se tuli. Se olikin oikea suuri pamaus. Sitä seurasi inflaatio.
Aluksi ei ollut edes atomeja, vaan kaikki oli kuumaa plasmaa. Silloin ei valokaan päässyt etenemään. Pitkien aikojen päästä aine harveni ja rauhoittui niin, että oli tilaa valon mennä eteenpäin. Niinpä alkoi valo kulkea niin kuin kulovalkea. Näistä tapahtumista on esitetty monenlaista teorioita, mutta seuraavassa on kiteytetty uskottavimman kuuloinen selitys.
Oli Hiisi ja oli kirnu.
Ja ne kiisi ja hirnu.
Oli hiidenkirnu.
Tuli tähtiä, supernovia, ja niistä raskaampia alkuaineita. Lopulta tästä kaikesta tuli linnunrata, aurinkokunta ja maa. Ja maahan tuli Isto.
Tämä on useimmille tuttua tarinaa, mutta on olemassa toinenkin totuus. Riippuen siitä, pamahtiko singulariteetti ylä- vai alapäästään, tästä kaikesta tuli materiaa ja antimateriaa. Tai ei se tietenkään riipu siitä, kummasta päästä singulariteetti pamahti, vaan että materialaisten eli meidän mielestä singulariteetti pamahti yläpäästään, ja antimaterialaisten mielestä he ovat materialaisia, ja me antimaterialaisia, ja he vielä hävyttömästi uskovat, että singulariteetti pamahti alapäästään. Onko muuten mitään naurettavampaa juttua kuin se, että antimaterialaiset pitävät itseään materialaisina ja meitä antimaterialaisina. Selvä osoitus antimaterialaisten omahyväisyydestä.
Amerikassa asui kerran eräs entinen saksalainen ja vielä entisempi sveitsiläinen herrasmies, joka ei omin neuvoin osannut mennä edes bussilla kotiin, mutta osasi kehitellä suhteellisuusteorian, ja kehittelipä vielä toisen laajemmankin teorian. Hän uskoi, että suuressa pamauksessa tuli yhtä paljon materiaa ja antimateriaa. Näin kävikin… melkein. Antimateriaa muodostui yksi atomi enemmän, ja materia levisi itään ja antimateria länteen.
Myöhemmin Istolle tuli hampaat, ja ne katosivat ja toiset hampaat tulivat niiden tilalle. Aina kun ensimmäisen sarjan hammas lähti, tai ainakin muutaman kerran, isä pani sen Iston käteen, ja sanoi: -Heitä tämä uunin pankolle ja sano ”Rautahammas tilalle”.
Niillä ”rautahampailla” Isto sitten hienonsi tulevaisuudessa tuhansia kertaruokinteisia lihanpaloja. Rautahammashokema varmaankin johtui väärinkäsityksestä. Sillä tarkoitettiin kait amalgaamihammasta, mutta harmaa amalgaami sekoittui rautaan ihmisten mielessä.
Ptruu takaisin. Nyt pitää palata ajassa takaisin päin. Ihan niin kauaksi kuin aikaa riittää. Mennään ihan singulariteettiin asti. Meidän täytyy odottaa Stephen Hawkingin uutta romaania, jotta saisimme selvyyden, onko singulariteettia ollut olemassakaan. Emme nyt utele teorioista sen enempää, humpuukiahan niistä osa on. Oletamme vain rohkeasti, että olipa kerran kauan sitten linnassaan singulariteetti. Kaikki aine oli singulariteetissa, mutta singulariteetti oli ihan pikkuinen, vain sotkan munan kokoinen. Voit arvata, että singulariteetilla oli melkoinen ähky. Tuntui, että kummastakin päästä tulee paukku. Nykytiede ei ole päässyt yksimielisyyteen, kummasta päästä paukku tuli, mutta se tuli. Se olikin oikea suuri pamaus. Sitä seurasi inflaatio.
Aluksi ei ollut edes atomeja, vaan kaikki oli kuumaa plasmaa. Silloin ei valokaan päässyt etenemään. Pitkien aikojen päästä aine harveni ja rauhoittui niin, että oli tilaa valon mennä eteenpäin. Niinpä alkoi valo kulkea niin kuin kulovalkea. Näistä tapahtumista on esitetty monenlaista teorioita, mutta seuraavassa on kiteytetty uskottavimman kuuloinen selitys.
Oli Hiisi ja oli kirnu.
Ja ne kiisi ja hirnu.
Oli hiidenkirnu.
Tuli tähtiä, supernovia, ja niistä raskaampia alkuaineita. Lopulta tästä kaikesta tuli linnunrata, aurinkokunta ja maa. Ja maahan tuli Isto.
Tämä on useimmille tuttua tarinaa, mutta on olemassa toinenkin totuus. Riippuen siitä, pamahtiko singulariteetti ylä- vai alapäästään, tästä kaikesta tuli materiaa ja antimateriaa. Tai ei se tietenkään riipu siitä, kummasta päästä singulariteetti pamahti, vaan että materialaisten eli meidän mielestä singulariteetti pamahti yläpäästään, ja antimaterialaisten mielestä he ovat materialaisia, ja me antimaterialaisia, ja he vielä hävyttömästi uskovat, että singulariteetti pamahti alapäästään. Onko muuten mitään naurettavampaa juttua kuin se, että antimaterialaiset pitävät itseään materialaisina ja meitä antimaterialaisina. Selvä osoitus antimaterialaisten omahyväisyydestä.
Amerikassa asui kerran eräs entinen saksalainen ja vielä entisempi sveitsiläinen herrasmies, joka ei omin neuvoin osannut mennä edes bussilla kotiin, mutta osasi kehitellä suhteellisuusteorian, ja kehittelipä vielä toisen laajemmankin teorian. Hän uskoi, että suuressa pamauksessa tuli yhtä paljon materiaa ja antimateriaa. Näin kävikin… melkein. Antimateriaa muodostui yksi atomi enemmän, ja materia levisi itään ja antimateria länteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
myöntää, että miltei Nobelin arvoisesti kerrottu!
hauskalla tavalla tuli "totuus" taas esille.
jos minä olenkin antimateriaa? Mistä sen tietää? On ollut viime aikoina niin antipaattinen olo.
Vain me materialassa olemme oikeaa materiaa. Meidän vastinhenkilömme antimaterialassa luulevat samalla lailla, mutta vain me tiedämme olevamme oikeassa ja sen lisäksi olemme oikeassa... siis siinä, että olemme aitoa meteriaa.