Joskus ruotsin kielessä näkee käytettävän kahta taivutusta "män" ja "mannar" (miehet), viimeksi mainittua kuitenkin harvemmin. Mitä eroa näillä kahdella taivutuksella on? Käytetäänkö niitä eri paikoissa?
Itse tykkäisin "mannar"-muodosta enemmän. "Män" ei jotenkin sovi suuhuni, senkin takia kun sana on niin lähellä "men" (mutta).
Itse tykkäisin "mannar"-muodosta enemmän. "Män" ei jotenkin sovi suuhuni, senkin takia kun sana on niin lähellä "men" (mutta).
Vastaukset 6
Vanhimmat
että muodolla ”mannar” viitataan tiettyyn, yhtenäiseen miesjoukkoon (joukkueeseen, miehistöön, työporukkaan tms.).
Man-sanan monikkomuoto yleisemmässä mielessä on tuo ”män”.
Mannar käytetään johonkin joukko-osastoon (poliisi, sotilasosasto) kuuluvista puhuttaessa.
"Napoleon och hans mannar tvingades åka hem..."
"På skeppen fanns 1200 mannar"
Joukossa voi siis olla myös naisia...
Jag har grätit, eftersom jag inte har ätit mannagröt i mannaminne.
Tack för påminnandet!
Miesmuistin pituudeksi on pitkäaikaisella otannalla todettu noin kaksi viikkoa.
Minulla oli oksetustauti esikouluikäisenä ja äitini yritti syöttää minulle mannapuuroa. Sen jälkeen mannapuuro on ollut minulle vastenmielistä syötävää.
Vispipuurosta kyllä tykkään, vaikka sekin on tehty mannaryyneistä, mutta kun puolukat tekevät sen niin hyvänmakuiseksi ja kauniinväriseksi.