mulla todettiin rajatilapersoonallisuus noin kolmisen vuotta sitten,epävakaapersoonallisuus joka stressitilanteissa saattaa alkaa kuvitteleen ympärillään olevista ihmisistä/asioista jotain ihan muuta.sekä keskivaikea masennus, pitkäaikainen masennus ja hieman epäsosiaalinen persoona.masennuksen ja ahistuksen tiedostan itekkin, varmaan puolet elämästäni ollu mieli maassa...päihteet ehkä synnytti mussa noita skitsoiluja mutta onneks lopettamisen myötä neki loppu.selvinpäin en niinkään ole skitsoillut, mitä ny ajattelen kaupungilla kävellessä et kaikki kyttää, varsinkin huonona päivänä...OMIA KOKEMUKSIA??
rajatilapersoona,hulluko?
mila-------
63581
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
asioiden kanssa tarpeeksi hommia.Voi tuntua sinusta,mutta älä ajattele turhia.Iän myötä opit kyllä
Mua on joskus epäilty rajatilahäiröiseksi. Minulla sama ongelma ton kyttäys-homman kanssa. Kuvittelen usein, et ihmiset jollain tavalla seurais ja tarkkailis mua. Ironista kyllä, silloin kun olen varma, et mua tarkkailaan, niin todellisuudessa kukaan ei taida kiinnitää huomiota. Silloin kun en kuvittele mitään, saatankin havahtua jonkun ihmisen tuijotukseen tai jotain, mikä saa taas kuvittelemaan et joku kyttää enemmänkin. Lähi-ihmisille saatan skitsotakin, mutta yleisesti ottaen käyttäydyn hyvin asiallisesti ja jopa hillitysti.
Kyllä ne kyttää, jos vähänkin olet epätavallisemman näköinen. Ihmisillä, varsinkin suomalaisilla on todellakin tapa tuijotella jos omaat vähänkin erikoisemman ulkonäön.
Itse tiedän asian koska ulkoiset piirteeni ovat hieman huomiota herättävät. Mutta siihen kyllä tottuu. Kaikkeen tottuu usko pois.
Minua alettiin kyttäämään ja kyyläämään kun tulin aikuisen ikäiseksi. Olen siis lyhyt, en lyhytkasvuinen, 145 cm. Nainen 50v ja käytän pitkiä hiuksia.
Kun olin vielä nuori, minua luultiin nuoremmaksi, nyt ikäni näkyy naamasta. Tunnen koko ajan kun minua kytätään, ja katseetta mittaillaan. Naiset varsinkin, ovat aina tuijottaneet, ja tuntevat jotain mielihyvää omasta kropastaan kun tunkevat viereen, naureskelevat arvostelevat ja mittailevat päästä jalkoihin.
Näin on. Olen kuitenkin jostain kummasta syystä säilyttänyt mielenterveyteni normaalina, minulla on miesystävä ja aikuinen lapsikin, mutta kovasti olen saanut kärsiä siitä että en ole normaali.
Jostain syystä ihminen ei hyväksy mitään poikkeavuutta ja poikkeavan ulkonäön omaava on syrjäytetty.
Yritän pikemminlin sulautua massaan,että saan rauhassa kulkea.Nuorempana sain kärsiä ulkonäköni,ja kauniin pukeutumisen vuoksi,siinä opin tulemaan näkymättömäksi.Se on totta,että jos vähänkin poikkeat massasta,niin katseet seuraavat selässäsi.Voivat olla kateellisia,tai eivät pidä norm,poikkeavuudesta
nää vastaukset vähän poikkes tosta mitä olisin halunnu tietää muitten kokemuksista...mut ihan kiva kumminki tietää et muutki saattaa aatella hieman samallain.mul johtuu toi myös huonosta itsetunnosta..joskus se on romutettu pahasti just ku olisin tarvinu tukea ja kannustusta..oli muutenki sillo vaikee murrosikä...mut en oo enää katkera...jääny vaan joitain itsesäälikohtauksia..aika helposti masennun ja otan itteeni...sosiaaliset taidot aika huonot..hankala tutustua ihmisiin mut jos tutustun ni musta saa kyl helposti sit tosi hyvän ystävän...ulkonäöltään en kyl erotu pahemmin ettei se siitä oo kii.kauniiks on kehuttu etten mä varmaa sit kovin rumakaa oo.mut kiitti vastauksesta.
ite oon kulkenu ton diagnoosin( kakssuuntanen) kanssa nyt noin6,5v. Terapias käyn yksityisel viidettä vuotta. mun elämää diagnoosi ja sairauden oppimaan tunteminen helpotti huomattavasti. Jos osaat englantia hanki käsiisi "Lost in the Mirror,an inseide look at borderline personality disorder", sieltä löysin itseni ja ongelmani täysin! Ja enää elämä ei ole koko aja täysin mustavalkoista, enkä IHAN koko ajan ole tappamassa itseäni , kun jotain tapahtuu. Paljon on vielä opittavaa, mutta pään seinään luöminen on vähentynyt.
Osansa tietysti myös lääkityksellä, joka kokonaan oma juttunsa.