Olin jotain alle kouluikäinen kun vanhempani erosivat, heidät riitaisat välinsä olivat oikeastaan erinomaiset tuon eron jälkeen. Vuoden kuluttua isäni tapasi uuden naisen, jolla oli myös ennestään lapsia. Koulu alkoi ja minä muutin äidin luokse kuten oli sovittu, samalla isäni muutti yhteen uuden naisensa kanssa (olkoon nimi vaikka Vieno). Isäni siis muodosti uusperheen Vienon ja hänen lapsiensa kanssa, minäkin luulin vielä tuolloin kuuluvani myös siihen perheeseen. Mitä enemmän olin isäni luona, sitä enemmän minusta tuntui että jo pelkkä olemassa oloni oli vääryys.
Pikkuhiljaa aloin käydä yhä harvemmin isäni luona..miksi? Kuvitellaanpa mitä siellä olisi voinut tapahtua.. Soitin isälleni ja kysyin tulisiko hakemaan, ei hän voi koska on humalassa,huomenna kyllä kävisi. Huomenna sitten.. odotan isää ja sieltä tuleekin Vieno. Hän käskee minun mennä istumaan takapenkille,koska haemme hänen tyttärensä myös kyytiin.
Perillä ollaan, Vienon tytär Niina ihastelee uusia vaatteitani, johon Vieno tokaisee että tuomoset??!! Eiväthän nuo kengät ole edes lämpimät, mistä nuo on oikein ostettu? Minä hiljennän ääntäni ja vastaan .. kirpputorilta. Isä tulee paikalle ja sanoo maksavansa minulle omaisuuksien edestä elatusmaksua, jonka äitini juo ja ostaa minulle tuommoisia rytkyja nauraen pilkallisesti päälle, hän kääntyy pois ja näen että isää raivostuttaa. Niina kuitenkin sanoo haluavansa samanlaiset kengät! Vieno kieltää. Mikä sitten oli totuus noista kengistä? Ne olivat kirpputorilta, olin itse halunnut ne ja äitini mielestäkin ne olivat hyvät, koska niissä oli lämmin vuori ja ne olivat siistit. Työtön äitini huolehti aina että minulla oli kunnon vaatteet ja opetti että kirpputorit ovat myös kierrätyksen kannalta hyviä ja isäni maksoi useamman kymppitonnin palkasta minulle elatusmaksua noin 700 mk, äitini ei uskaltanut vaatia enenpää.
Noh olin siis tullut isääni tapaamaan, hän opasti minut leikkimään Niinan kanssa ja kävi välillä ilmoittamassa menevänsä tupakalle. Ruokaaika.. haistoin jo huoneesta tullessani että ruokana oli kaalikääryleitä, ainoaa ruokaa jota inhosin ja Vieno tiesi sen. "Söin" monta tuntia ruokaani, koska tarjottava ruoka oli pakko syödä.. sen jälkeen puin päälleni lähdin kiittämään Vienoa ruoasta pihalle, tosin muiden lasten ei jostain syystä tarvinnut?
Lähdimme kauppaan, tehtiin ruokaostokset, Niina ja Pete valitsivat innoissaan karkkeja, vanukkaita ja saivat pienet lelutkin. Minä sain Pätkiksen ymmärrettyäni varmasti ettei karkin syönti ole terveellistä ja tuon Pätkiksen minä jaoin kiltisti isäni ja Vienon kanssa, halusivathan hekin.
Isän luona sitten ihailin Niinan ja Peten uusia leluja ja katsoin kun he söivät herkkuja. Olin kateellinen. Varastin Niinan lelun jäin kiinni ja sain todella pahasti selkääni muiden edessä ja isäni huusi minulle raivoissaan, niinkuin hyvin
usein.. Joskus myöhemmin Niina kertoi minulle varastaneensa itsekkin leluja minulta, mutta oli saanut luvan äidiltään palauttaa ne salaa tavaroideni joukkoon ja oli pahoillaan
Isäni ja Vieno olivat saaneet yhteisen lapsen, jonka valokuvia illalla jaettiin, Niina sai monta, jotta hän voi askarrella niistä. Minäkin pyysin kahta, taisin olla ahne, kaksi valokuvaa ensimmäisestä sisaruksestani!! Kuvat luvattiin minulle, mutta nukkumaan mentyäni kuulin kuinka isäni ja Vieno riitelivät kuvista, Vieno ei halunnut että kuvia jaetaan koko kylälle. Seuraavana päivänä en enää viitsinyt muistuttaa että minulle oli luvattu kuvia..
Aamulla huomasin Niinan kulkevan minun vaatteeni päällä, minunhan pitäisi kohta lähteä äitini luokse eikä minulla ole omia vaatteitani?! Vienon mielestä vaatteita ei tarvinnut palauttaa minulle.. En muista aivan varmaksi kuinka tämä tilanne ratkesi mutta muistelisin saaneeni päälleni Niinan vanhat vaatteeni. Äitini oli tietysti suuttunut tästä, vaattenikin jäivät sille tielleen..Lähes 10 vuotta vierailin isäni luona, tosin isän kanssa en voinut viettää aikaa, hänen piti ajatella muitakin kuin minua..kaikki viikonloput olivat vastaavia tapahtumia täynnä. Pian aloin karkaamaan öisin isäni luota tai saatoin itkien soittaa yöllä äidilleni että tulisi hakemaan minut pois. Isäni ei ymmärtänyt mikä minua oikein vaivasi, äitini ei kuulemma osannut kasvattaa minua kun käyttäydyin noin.
Tullessani murrosikään olin kestänyt isäni uusperhettä lähes 10 vuotta ja minusta oli tulossa todella suorasanainen tapaus ja pian sai Vieno ja isäni kuulla kunniansa, tämän jälkeen isäni otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin ja psykiatreihin, siitä alkoi valtaisa lastenkoti ja mielisairaalarumpa, masennusta ja ahdistusta minulla oli mutta eivät voineet pitää minua hoidossa vasten tahtoani (en ollut tarpeeksi hullu) , isäni suuttui tästä ja vaati eräässä kokouksessa että minut on pidettävä lukkojen takana! Liekkö lääkärit sitten uskoivat äitiäni ja muita sukulaisiani ja pääsin pois..
Isäni ei ymmärtänyt minua vaikka monesti koetettiin ihan asiallisestikkin asioista puhua, siitä miten mielivaltaisesti Vieno minua kohtelee ja miten isäni käytös minua kohtaan muuttui kun hän tapasi Vienon.. Välimme katkesivat kokonaan, en minä osannut antaa anteeksi kun ei kukaan ymmärtänyt eikä kukaan pyytänyt anteeksi..
Tapasin poikaystäväni parin kuukauden päästä, isäni oli jostai kuullut että minulla on poikaystävä ja soitti sosiaalitoimistoon että seurustelen huumeita käyttävän saatananpalvojan kanssa.. uusi soskurumpahan siitä alkoi.. (nykyinen kihlattuni ei siis ole narkkari eikä saatananpalvojakaan) Tätä kirjoittaessani ihmettelen miksi minä jouduin hullujen huoneelle eikä isäni?? no siinäpä vasta kysymys..
Mitä minulle nykyään kuuluu? Minulla on ihana mieheni, mutta on myös masennus.. Siskopuoleni on edelleen ainut sisareni, mutta välieni katkettua (siitä on noin 4 vuotta) isääni ja Vienoon en ole saanut pitää häneen yhteyttä mitenkään, olen nähnyt hänet kaksi kertaa ja olen nyt vuoden ajan kirjoittanut hänelle, ikävä on valtava mutta en voi tilanteelle mitään..minun pitäisi pyytää anteeksi isältäni ja Vienolta että voisin tavata sisartani.. voimani eivät vain riitä siihen edes sen uhalla etten näe siskoani ennen kuin hän on täysi-ikäinen...
Näen vieläkin lapsuuteni niin tuskallisena etten osaa ajatella tapahtumia järkevästi. Mitä pahaa minä olen voinut tehdä lapsena että sain tälläisen äitipuolen ja isän?? Mikä ajoi kaksi aikuista ihmistä rääkkäämään lasta?
Pikkuhiljaa aloin käydä yhä harvemmin isäni luona..miksi? Kuvitellaanpa mitä siellä olisi voinut tapahtua.. Soitin isälleni ja kysyin tulisiko hakemaan, ei hän voi koska on humalassa,huomenna kyllä kävisi. Huomenna sitten.. odotan isää ja sieltä tuleekin Vieno. Hän käskee minun mennä istumaan takapenkille,koska haemme hänen tyttärensä myös kyytiin.
Perillä ollaan, Vienon tytär Niina ihastelee uusia vaatteitani, johon Vieno tokaisee että tuomoset??!! Eiväthän nuo kengät ole edes lämpimät, mistä nuo on oikein ostettu? Minä hiljennän ääntäni ja vastaan .. kirpputorilta. Isä tulee paikalle ja sanoo maksavansa minulle omaisuuksien edestä elatusmaksua, jonka äitini juo ja ostaa minulle tuommoisia rytkyja nauraen pilkallisesti päälle, hän kääntyy pois ja näen että isää raivostuttaa. Niina kuitenkin sanoo haluavansa samanlaiset kengät! Vieno kieltää. Mikä sitten oli totuus noista kengistä? Ne olivat kirpputorilta, olin itse halunnut ne ja äitini mielestäkin ne olivat hyvät, koska niissä oli lämmin vuori ja ne olivat siistit. Työtön äitini huolehti aina että minulla oli kunnon vaatteet ja opetti että kirpputorit ovat myös kierrätyksen kannalta hyviä ja isäni maksoi useamman kymppitonnin palkasta minulle elatusmaksua noin 700 mk, äitini ei uskaltanut vaatia enenpää.
Noh olin siis tullut isääni tapaamaan, hän opasti minut leikkimään Niinan kanssa ja kävi välillä ilmoittamassa menevänsä tupakalle. Ruokaaika.. haistoin jo huoneesta tullessani että ruokana oli kaalikääryleitä, ainoaa ruokaa jota inhosin ja Vieno tiesi sen. "Söin" monta tuntia ruokaani, koska tarjottava ruoka oli pakko syödä.. sen jälkeen puin päälleni lähdin kiittämään Vienoa ruoasta pihalle, tosin muiden lasten ei jostain syystä tarvinnut?
Lähdimme kauppaan, tehtiin ruokaostokset, Niina ja Pete valitsivat innoissaan karkkeja, vanukkaita ja saivat pienet lelutkin. Minä sain Pätkiksen ymmärrettyäni varmasti ettei karkin syönti ole terveellistä ja tuon Pätkiksen minä jaoin kiltisti isäni ja Vienon kanssa, halusivathan hekin.
Isän luona sitten ihailin Niinan ja Peten uusia leluja ja katsoin kun he söivät herkkuja. Olin kateellinen. Varastin Niinan lelun jäin kiinni ja sain todella pahasti selkääni muiden edessä ja isäni huusi minulle raivoissaan, niinkuin hyvin
usein.. Joskus myöhemmin Niina kertoi minulle varastaneensa itsekkin leluja minulta, mutta oli saanut luvan äidiltään palauttaa ne salaa tavaroideni joukkoon ja oli pahoillaan
Isäni ja Vieno olivat saaneet yhteisen lapsen, jonka valokuvia illalla jaettiin, Niina sai monta, jotta hän voi askarrella niistä. Minäkin pyysin kahta, taisin olla ahne, kaksi valokuvaa ensimmäisestä sisaruksestani!! Kuvat luvattiin minulle, mutta nukkumaan mentyäni kuulin kuinka isäni ja Vieno riitelivät kuvista, Vieno ei halunnut että kuvia jaetaan koko kylälle. Seuraavana päivänä en enää viitsinyt muistuttaa että minulle oli luvattu kuvia..
Aamulla huomasin Niinan kulkevan minun vaatteeni päällä, minunhan pitäisi kohta lähteä äitini luokse eikä minulla ole omia vaatteitani?! Vienon mielestä vaatteita ei tarvinnut palauttaa minulle.. En muista aivan varmaksi kuinka tämä tilanne ratkesi mutta muistelisin saaneeni päälleni Niinan vanhat vaatteeni. Äitini oli tietysti suuttunut tästä, vaattenikin jäivät sille tielleen..Lähes 10 vuotta vierailin isäni luona, tosin isän kanssa en voinut viettää aikaa, hänen piti ajatella muitakin kuin minua..kaikki viikonloput olivat vastaavia tapahtumia täynnä. Pian aloin karkaamaan öisin isäni luota tai saatoin itkien soittaa yöllä äidilleni että tulisi hakemaan minut pois. Isäni ei ymmärtänyt mikä minua oikein vaivasi, äitini ei kuulemma osannut kasvattaa minua kun käyttäydyin noin.
Tullessani murrosikään olin kestänyt isäni uusperhettä lähes 10 vuotta ja minusta oli tulossa todella suorasanainen tapaus ja pian sai Vieno ja isäni kuulla kunniansa, tämän jälkeen isäni otti yhteyttä sosiaaliviranomaisiin ja psykiatreihin, siitä alkoi valtaisa lastenkoti ja mielisairaalarumpa, masennusta ja ahdistusta minulla oli mutta eivät voineet pitää minua hoidossa vasten tahtoani (en ollut tarpeeksi hullu) , isäni suuttui tästä ja vaati eräässä kokouksessa että minut on pidettävä lukkojen takana! Liekkö lääkärit sitten uskoivat äitiäni ja muita sukulaisiani ja pääsin pois..
Isäni ei ymmärtänyt minua vaikka monesti koetettiin ihan asiallisestikkin asioista puhua, siitä miten mielivaltaisesti Vieno minua kohtelee ja miten isäni käytös minua kohtaan muuttui kun hän tapasi Vienon.. Välimme katkesivat kokonaan, en minä osannut antaa anteeksi kun ei kukaan ymmärtänyt eikä kukaan pyytänyt anteeksi..
Tapasin poikaystäväni parin kuukauden päästä, isäni oli jostai kuullut että minulla on poikaystävä ja soitti sosiaalitoimistoon että seurustelen huumeita käyttävän saatananpalvojan kanssa.. uusi soskurumpahan siitä alkoi.. (nykyinen kihlattuni ei siis ole narkkari eikä saatananpalvojakaan) Tätä kirjoittaessani ihmettelen miksi minä jouduin hullujen huoneelle eikä isäni?? no siinäpä vasta kysymys..
Mitä minulle nykyään kuuluu? Minulla on ihana mieheni, mutta on myös masennus.. Siskopuoleni on edelleen ainut sisareni, mutta välieni katkettua (siitä on noin 4 vuotta) isääni ja Vienoon en ole saanut pitää häneen yhteyttä mitenkään, olen nähnyt hänet kaksi kertaa ja olen nyt vuoden ajan kirjoittanut hänelle, ikävä on valtava mutta en voi tilanteelle mitään..minun pitäisi pyytää anteeksi isältäni ja Vienolta että voisin tavata sisartani.. voimani eivät vain riitä siihen edes sen uhalla etten näe siskoani ennen kuin hän on täysi-ikäinen...
Näen vieläkin lapsuuteni niin tuskallisena etten osaa ajatella tapahtumia järkevästi. Mitä pahaa minä olen voinut tehdä lapsena että sain tälläisen äitipuolen ja isän?? Mikä ajoi kaksi aikuista ihmistä rääkkäämään lasta?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olipa surullista luettavaa....
Et ole tehnyt mitään väärää!!!!!!!!! Olet joutunut kokemaan todella kovia, mutta et ole ainoa, minulla tosin on pelkästään hyviä muistoja lapsuudestani, mutta sivusta olen seurannut paljon vääryyttä lapsia kohtaan.
Todellakin isäsi tuntuu olevan tyyppiä jonka ei olisi pitänyt koskaan hankkiakaan lapsia, mutta yritä ajatella niin että kaikella on jokin tarkoitus ja varmaan nyt aikuisena tiedät miten sinä et ainakaan kohtele omia lapsiasi.... minä olen eronnut vaimostani koska hänen käyttäytyminen lapsia kohtaan oli samanlaatuista kuin äitipuolesi ja nimen omaan meidän yhteistä lasta kohtaan eli hänen entisestä liitosta oleva lapsensa oli aina etusijalla kaikessa vaikka minulle kaikki perheessä asuvat lapset ovat juuri saman arvoisia, ei enempää eikä vähempää.
Tämä elämä on usein niin perhanan hankalaa... tuskinpa osaan sinua lohduttaa mitenkään, mutta pahasta olosta kirjoittaminen auttaa jo sinänsä, siitä minulla on kokemusta.........
Tiedänkin sen oikeastaan että minä en ole tehnyt väärin mutta olen täysin ymmälläni miten aikuiset ihmiset voivat kohdella niin eriarvoisesti perheen lapsia?! Olin pitkään isälleni ainut lapsi ja uskon hänen ainakin joskus rakastaneen minua mutta mikä hänelle sitten iski? Samaistuiko hän jotenkin Vienon käytökseen ja mielipiteisiin vai mikä ihme?
Harmillista on sekin että isäni valitettavasti on ainut isä mitä minulla voi koskaan olla....=( ja on sitten tuommoinen, no tosiaankaan kaikkea ei voi saada..
Olipa järkyttävää lukemista.Mutta täytyy sanoa ,että se on hyvin tavallista ja et taida olla ainoa joka on kokenut tuollaisen lapsuuden.
Toivonmukaan äitisi on jaksanut olla sinun tukena ja turvana vaikka isäsi perhe ei sitä ole ollut.
Varmaan olet nyt jo aikuinen ja kohta se pikkusisko on sitä myös.Kirjoita siskolle,toivonmukaan hän saa kirjeesi ettei ne mene hukkaan?!
Minun lapsilla ei ole sitä isä suhdetta kun kahdella, jotka näkee kerran vuodessa isäänsä.Yhden lapsen isä on kuollut ja yhden lapsen isä ei ole halunnut koskaan nähdä poikaansa.Mutta taitaa olla paras olla lasten kanssa tyytyväinen,koska ihan hyvä meillä on ollut ilmaan isää.
Älä välitä isästä ja sen perheestä, tee omasta mahdollisimman hyvä itseäsi ja perhettäsi varten.
Ilman isää pystyy olemaan kunhan vain äiti on tukena.
Mutta kyllä se joskus tuntuu isäsi mielessä ja varmaan luulisi katuvan käytöstään sinua kohtaan.
Kuinka paljon niitä onkaan noita äitipuoli juttuja,joissa miehen entisiä lapsia ei pidetä minään.
Yritähän jaksella!
Äiti on kyllä ollut kaikkien omien voimavarojensa mukaan minun tukenani, kiitos siitä hänelle. Itseasiassa tunnen erään jolla on hieman samankaltainen lapsuus, mutta hän itse on enemmän semmonen hälläväliä tyyppi ja on tietääkseni aivan sujut asian kanssa, mikäli sillä on edes päätään vaivannut.. ja saahan niistä tapauksista aina kuulla median puolelta yms..
Minä olen jo jonkin aikaa sitten aikuisuuden portin avannut, mutta siskollani ja minulla on ikäeroa lähes kymmenen vuotta joten siinä on vielä odottamista..Kirjeiden perille menosta en voi tietenkään olla varma,ensimmäisen kirjeeni jälkeen sain vastauksen kolmen kuukauden kuluttua ja siskoni kertoi että hänelläkin on ikävä..enää ei ole kuulunut mitään. Mutta ei minulla ole muutakaan keinoa kun sisälle taloon ei lasketa ja ennen kun yritin soittaa ei siskoni ikinä "ollut kotona" ja myöhemmin sanottiin ettei tarvii soitella enää. Ja sen lisäksi Vieno tukki puhelimeni törky-ja haukkumaviesteillä, ja jouduinkin vaihtamaan numeroni..
Sydämeni toivoo ihan jokaiselle lapselle rakastavat vanhemmat, ja vanhemmille vastuuntuntoa!
ei, voi muuta kun vihaksi laittaa moinen kiusaaminen sinua kohtaan, olit siis ainut lapsi jota muutenkin pitäisi pitää kuin kukkaa kämmenellä( itse olen äiti ja minulla yksi tytär)miksi ihmeessä nuo isät sitten vaihtaa yleensä moiseen jättiperheeseen, jossa saavat kaupanpäälle erittäin inhottavan äitipuolen, omille lapsillensa vieläpä? eipä se ruoho ole vihreämpää siellä aidan toisella puolella. ja miksi pitää ja mennä vielä hankkia kakaroita lisää sen uuden ämmän kanssa? eikö mikään riitä, surullista kun sinä jouduit kärsimään isäsi puolesta, se joka kuka oisi sinne joutunut olisi äitipuolesi!! sinulla nuori elämä edessä.. asoita joita en ymmärrä, mitä noiden miesten päässä liikkuu!
Tällaisia tarinoita riittää vaikka kuinka paljon.
Lastensuojelu ei uskalla tai ei halua puuttua.
Lapsen vanhempia uskotaan, kun he käyttävät lasta
pelkästään pelinappulana omien etujen hankkimiseksi
tai ex-partnerin kiusaamiseksi. Sosiaalitoimi avustaa
siinä asiassa oikein hyvin. Lasta ei kuunnella, vaikka
kysymys pitäisi olla lapsen edusta. Lasta uhkaillaan
kotona ja pakotetaan valehetelemaan. Lapsen näyryyttämiseen
ja alistamiseen ei jaluta puuttua mitenkään ja vaikka
ne tapahtuisi todistajien läsnäollessa, niitä ainakin
vähätellään, jos ei pystytä kieltämään. Kirjallisiin
huoltoselosteisiin jätetään kirjaamatta todellisia
tapahtumia ja kertomuksia.
Isäsi on selkärangaton ja vastuuntunnoton ihminen ja
hänen naisystävänsä hyväksikäyttäjä. Tuollaiset
parit on yleisiä. Liitto toimii siten, että miestä
kiristetään seksillä ... tai siis sen puutteella ja
mies ei saa uutta naista ja alistuu ja myy siinä
lastensakin elämän. Olen asunut samanlaisessa kodissa.
Lapsi joutuu vanhempien ylpeyspelin uhriksi. Vanhemmat
eivät suostu näkemään itsessään mitään vikaa.
Tämä yhteiskunat ei edes aio tehdä asialle mitään
ja tästä on seuraukseni itsemurhia ja yhä lisääntyvässä
määrin summittaista kostoa yhteiskunnalle, jolloin
kärsijöiksi tulee tilanteeseen syyttömiä.
Niin kiitos sinullekin kun jaoit näkemyksesi
...että lapsuutesi on ollut tuollainen. Vaikea on ollut minunki lapsuuteni ja nuoruuteni, juuri vanhempieni eron vuoksi. Tosin asiat olivat eri tavalla vaikeita, kuin sinulla. Mutta sillä, nyt ei ole merkitystä, miten on ollu vaikeaa...
Saattaa kuullostaa tylyltä, mutta niin kauan, kun säälit itseäsi ja haet sääliä myös muilta, et noiden asioiden yli pääsekkään! Sääli ei ole vastaus mihinkään... Kokeilleppa jotakin muuta keinoa käsitellä tuota asiaa.
Kuten arvata saattaa en ole kovin vastaanottavainen muiden arvosteleville mielipiteille, eikäpä tämäkään kuullosta tylyltä hetken sitä mietittyäni. Valitettavasti olet ymmärtänyt väärin, en ole hakemassa sääliä, enkä sääli itseäni. Olen oikeastaan varsin ylpeä itsestäni että olen edes jotenkuten selvinnyt tänne asti elämääni suht täysjärkisenä=). Siis hain vastauksia siihen aikuisten käyttäytymiseen.. mikäli semmoisia on. Mielestäni lapsuuteni on jopa joltain kannalta ajateltuna upea! Se on avartanut minun maailmaani! Asiat ahdistavat minua ja haluan käsitellä asiat niin että niissä on joku tolkku ja sen kautta olla sujut lapsuuteni kanssa. Tahdon ymmärtää. Se voi tietysti olla sinun mielestäsi sääliä mutta olkoon.. En osannut ilmaista tätä ajatustani kovin selkeästi mut toivottavasti ymmärsit jotain.
Itselläni oli myös paljon kaunaa vanhempiani kohtaan. Miksi en saanut riittävästi rakkautta? Miksi minua ei hyväksytty? Millä oikeudella isosisko pilkkasi, kiusasi minua, miksi siihen ei kukaan puuttunut? Minua oli helppo lyödä, minä olin se johon vanhemmat purkivat vihansa..
Ja poikaystäväksi sattui kaveri, joka toisti lapsuuden kuviota. Minä en ollut yhtään mitään. Olin aina puolustuskannalla, minulla on oikeus olla minä. Se on raskasta.
Lapsetkin tehtiin. Sitten löysin rohkeuden lähteä. Ei se moittiminen loppunut. Olin huono äiti jne jne jne ja hänen vanhemmilleen, lasteni isovanhemmille en ollut kevollinen, minua moitittiin tapaamisella lapsille ja se näkyi lapsissa kun he tulivat taas kotiin...
Kuvittelin prosessoineeni asioita ja pääseeni selville vesille, mutta kun toinen pitkä suhde alkoi mennä karikoille ja minä olisin sen halunnun jatkuvan ( no erottiin sitten kuitenkin), hakeuduin kunnan perheneuvolaan psykologille. Se vaihtui kriisihoidoksi eron aikana ja jatkui sitten taas vanhojen setvimisenä ja pohtimisena.. Lääkitystäkin kokeilin, lopetin sen kun olin tuossa terapiassa, kerran viikossa se oli. Ja kesti pari vuotta.
Vaikutukset huomaa hitaasti, muutokset itsessä tapahtuvat niin huomaamatta. Mutta minä olen nyt seesteisempi.
Ei se poista vanhoja ikäviä muistoja ja tapahtumia. Mutta en enää kanna niitä mukanani kaiken aikaa, elän. En myöskään enää reagoi asioihin kuten aiemmin, ja syy on ihan selkeästi se, että vanhat asiat on selvitetty ha ratkottu. En siis odota muilta anteeksiantoa tai ymmärrystä, sitä on turha kuvitella. Mutta itselleni olen selvittänyt, minä olen minä ja hyvä tällaisena, itsetuntoni on vahva nyt. Hyväksyn itseni. Tiedän, mistä aiempi käytös (hillittömät raivokohtaukset, masennus johtuen menneistä) on johtunut... ja annan itselleni anteeksi että olen ollut niin kamala...
Välit isosiskoon ovat nyt poikki ja suhteet sukulaisiin muutenkin vähäiset (asun eri paikkakunnalla). Lasteni isän puoleiseen sukuun en aio enää olla yhteydessä. Toisella lapsella on kohta sukujuhlat, jotka järkestän ja joihin kutsun ne jotka aikuistuva lapsi haluaa. Itse en mene sinne mene. Jatkojuhlat "valituille" pidän, siellä olen.
Suosittelen siis sinullekin terapiaa. Se auttaa sinua itseäsi jaksamaan ja jatkamaan ja selvittämään sinulle ne vanhat tapahtumat. Ja muuten: olet saanut paljon rakkautta äidiltäsi! Ja se on paljon arvosta, mutta silti, koska se ei poista tuskaa ja laiminlyöntiä isän puolelta, pitäisi se asia prosessoida..
En kiellä etteikö terapiasta voisi olla apua. Itseasiassa olen nyt käynyt siellä vuoden. Eräässä vastauksessa kirjoitettiin siitä, että usein virallisiin papereihin merkataan kaikkea muuta kuin totuus lapsen kannalta. Näin on käynyt minullekin ja en ole vielä tähän päivään mennessä ainakaan löytänyt terapeuttia joka viitsisi kuunnella minua eikä vain lukea papereitani ja sanoa että täällä lukee kyllä aivan toisin. Siinä vaiheessa kun erehdyn sanomaan, että ehkä minä en ihan joka kerta ole väärässä ja, että tämä on totuus ainakin minun näkökulmastani.. niin sitten vasta epäilläänkin.. jaa olen kai oma-aloitteisesti hakenut terapiaan vain valehdellakseni siellä?! Jos minulla olisi enemmän rahaa hakeutuisin yksityiselle ja malttaisin vielä kerran kokeilla löytyisikö joltain tahtoa kuunnella myös minua, siten minun olisi ehkä helpompi saada apua kuin väittelemällä terapeuttini kanssa (
Hassua, että terapeuttisi suhtautuu sinuun noin: että täällä papereissa lukee toisin, ja ettei usko! Kysehän on subjektiivisesta kokemasta. Jos minä koen ja tunnen näin, minulla on oikeus siihen ja se on minun kokemani, tuntemani ja on äärettömän väärin väittää ettei se ole niin! Aivan kuten totuuksiakin on juuri niin monta kuin on osapuoliakin. Näiden pitäisi olla perusasioita myös psykologien ja psykiatrien ajattelutavassa, kohdatessaan ihmisen. En voi sanoa lapselle, ettei rokotus satu, jos häneen kerran sattuu! En voi sanoa, että siskoni muistot ovat vääriä vaikka hän muistaa asiat toisin kuin minä!
Lapsella ei yleensä ole sanoja tunteilleen. On vain tunne. Sanat siihen löytyy myöhemmin.
Käytkö psykologilla vai psykiatrilla? Psykiatri on lääkörikoulutuksen saanut, psykologilla vähän alempi tai erilainen tutkinto, mutta ei lääketieteellistä pohjakoulutusta.
Käsittääkseni saa ja voi vaihtaa. Pitäisi ainakin. Itse menin ihan vaan "tavalliseen" perheneuvolaan tai vanhanaikaisesti kasvatusneuvolaan. Ensimmäisen psykologin kanssa en päässyt juttuun, lopetin. Muutama vuosi myöhemmin hakeuduin uudelleen ja sain toisen naisen, joka sitten jäi eläkkeelle ja sain uuden psykologin. Hyviä molemmat. Eivät tyrkyttäneet ajatuksiaan ja mielipiteitään, mutta auttoivat näkemään asiat uudelleen. Koska hoitoalalla olen itsekin, analyyttinen, teorioihin pohjautuva lähestymistapa on minulle oikea, ja tämä terapeutti sen oivalsi.
Nimenomaan luottamukseen se perustuu. On väärin, että joudut terapeutillekin puolustelemaan oikeuttasi tiettyihin tunteisiin ja kokemuksiin! Uskomatonta, miten paljon auttaa jo se, kun joku ulkopuolinen sanoo: kokemuksesihan ovat olleet ihan kamalat, sen on täytynyt tuntua sinusta pahalta!
Entäs, jos hakeudut perhe/kasvatusneuvolaan psykologille ja aloitat sillä tavalla puhtaalta pöydältä, ettet toimita papereitasi sinne? Elleivät ne jo ole siellä.. tämä on maksutonta siis.
En ole mikään ammattiauttaja, psykologi tai sosiaalineuvoja, mutta mielestäni kirjoittamasi tekstin voisi lähettää kirjeenä isällesi ja äitipuolellesi.
Voi olla että aika ei ole siihen vielä kypsä, ts. asia on vielä liian tuoreessa muistissa kaikilla osapuolilla. Mutta useimmiten ajan myötä ihmiset, myös aikuiset, kypsyvät ja näkevät asiat uudessa valossa. Tällaisen kypsymisen jälkeen kirjeesi voisi olla herättävä kokemus isällesi.
Anteeksipyytäjänä tulee luonnollisesti olla isäsi ja äitipuolesi. Lapsi ja nuori on em. kaltaisissa tapauksissa syytön. Voit siis lopettaa murehtimisen siitä, että omat tekosi olisivat jotenkin aiheuttaneet tilanteen. Vastuu tilanteen kehittymisestä kuuluu lapsuusaikasi huoltajille. Ei missään nimessä sinulle!
Voimia.
Olenkin jo monesti kirjoittanut lähes kymmensivuisia kirjeitä isälleni (en ole niitä antanut) olen huomannut siitä olevan apua itselleni, selkeyttä asioita. Toisaalta kirjeet saavat minut raivostumaan kun joutuu muistelemaan mitä kaikkea ovat iljenneetkään tehdä. Vielä aika ei ole kypsä, ei ainakaan minun kohdaltani enkä usko sitä isästänikään. Olisi mukava uskoa, että he jonain päivänä ymmärtäisivät tuon vastuuasian =) en vain usko, niin kovasti he vaativat minulta anteeksipyytöä. Olenkin joskus kysynyt mitä minun pitäisi pyytää anteeksi? Eivät he ole osanneet vastata, mumisseet vain jotain käytöksestäni.. oli hieman sopimatonta mutta vastasin siihen, että harmittaako kun en enää nöyrry kuin orja, olen kasvanut aikuiseksi, et voi hakata minua, huutamalla et peloita minua, osaan jopa huutaa itsekkin. Isäni vain nauroi pilkallisesti, ihmeelisintä oli se ettei hän enää edes kieltänyt käyttäytyneensä niin. Tämä tapahtui niihin aikoihin kun kirjoitin siskolleni. ÄÄH tämä taas palautti mieleeni sen, etten usko isäni koskaan saavan käsiteltyä minun liittyviä asioita, mielestäni ei ole normaalia jos tuollainen naurattaa?! Vai oliko se jokin kiertoreaktio?
Hyvä juttu, että voit kirjeiden avulla purkaa ja jäsentää tunteitasi ja muistojasi. Säilytä kirjeet, vaikka et niitä koskaan lähettäisikään tai lukisikaan.
Tuo isäsi nauraminen voi hyvinkin olla "kiertoreaktio" tai yritys vähätellä asiaa. Lapsen mielipiteitä aikuiset eivät ota useinkaan vakavasti. Mutta nyt olet jo aikuinen, ja myös isäsi tajuaa puhuvansa oikeutensa tietävän ihmisen kanssa. Ja kun aikuisena ilmoitat kärsineesi vääryyttä, on se otettava tosissaan.
Voi hyvinkin olla, että isäsi yritti naurullaan saada tekojaan vähäteltyä sinulle ja myös itselleen. Isäsi ehkä haluaa ajatella, että eipä tuo nyt minusta ainakaan niin vakavaa ollut, heh heh. Vaikka tuntee samalla piston sydämessään...
On ikävää, että joillekin omien virheiden tunnustaminen on vaikeaa. Joskus siihen vaaditaan jokin mullistus elämässä. Esimerkiksi oma tai läheisen vakava sairaus voivat herättää ihmisen miettimään mennyttä ja tulevaa elämäänsä.
En ole mikään ammattilainen, mutta kertomasi perusteella voisi hyvinkin olla totta, että isäsi alkaa ymmärtää mitä on tehnyt. Uskon, että jonain päivänä isäsi pyytää sinulta vielä anteeksi.
Isäsi käytös osoittaa, että hän ei joko tajua edes
mitä on tehnyt tai ei itse kestä sitä, että joutuisi
myöntämään edes itselleen tekemänsä vääryyden. Jos
yhtään lohduttaa niin varmaan isälläsikin on tuskainen
olo. Älä kuitenkaan haaskaa aikaasi asioiden selittämiseen
hänelle. Isäsi kiistää ja kieltää luultavasti kaiken.
Isäsi on itsekin uhri, mutta hänen voimansa eivät
riittäneet siihen mihin sinun voimasi on jo riittäneet.
Osa ihmisistä, niin minun kuin sinunkin vanhemmat
eivät ehkä eläissään tule ymmärtämään tekemäänsä.
On hyvä, että tuot asian julki. Kun tällaisista
asioista keskustelu lisääntyy tulee avoimemmaksi,
saadaan toivottavasti myös nuo vanhemmuuteen kyvyt-
tömät lapsentekokoneet vastuuseen. Sosiaalinen paine
ajaa luultaavsti osan itsemurhaan, jolloin oikeus
toteutuu edes niiden kohdalta.
Lasten kohtelusta kyllä pidetään tekopyhiä puheita,
mutta oikeasti ei mitään haluta tehdä. Vanhemmat on
vastuussa myös epäonnistuneesta kasvatuksesta ja
kohtelusta ja siitä pitää rangaista.
Ennen rangaistus tuli vääjäämättä kun vanhukset hoi-
dettiin kotona.
Ylivoimaisen väkivallan edessä ihmiset on aina nöyrtyneet.
Se pidentää elämää. Näin tapahtui mm. Stalin:in Venäjällä,
Hitlerin Saksassa. Lapsiaan uhkailevat ja hakkaavat on
surkeita paskiaisia. Ne ei uskalla vastustaa ketään
ulkopuolista tai aikuista, joka pystyisi puolustautumaan.
Yhteiskunta on tehny puolustautumisen lapselle mahdotto-
maksi, koska vanhemmat toimii lapsen puolesta. Vaatii
aina törkeää väkivaltaa, jotta lapseen jää riittävästi
FYYSISEN pahoinpitelyn merkkejä, jotta asiaan voidaan
puuttua. Minä en saanu huostaanottoa, vaikka minua
pahoinpideltiin ulkopuolisen alkoholistin vaatimuksesta,
päätä hakattiin kiviseinään, tukkaa revittiin päästä.
"Kun tällaisista
asioista keskustelu lisääntyy tulee avoimemmaksi,
saadaan toivottavasti myös nuo vanhemmuuteen kyvyt
tömät lapsentekokoneet vastuuseen. Sosiaalinen paine ajaa luultaavsti osan itsemurhaan, jolloin oikeus toteutuu edes niiden kohdalta." JA:
"Vanhemmat on vastuussa myös epäonnistuneesta kasvatuksesta ja kohtelusta ja siitä pitää rangaista. Ennen rangaistus tuli vääjäämättä kun vanhukset hoidettiin kotona. "
Huhhuh mitä tekstiä!! Silmä silmästä, hammas hampaasta, niinkö? Kostamalla saadaan oikeutta, kosto on se oikea tapa millä tapahtunut vääryys korjataan? Ja sittenihmetellään miksi maailmalla soditaan !!!
Onneksi en ole sinun lapsesi, onneksi et ole minun lapseni. Kuinka voisin olla ihminen virheineni, jos lapseni aikuistuttaan tuomitsisi minut noin jyrkästi!??
Ei, en minä vähättele Rukkasen, enkä kenenkään kokemuksia. Ei, en hyväksy lapsen tai ylipäätään toisen ihmisen huonoa kohtelua. KEllään ei ole oikeutta kohdella toista huonosti, eikä kukaan ihminen ole "ansainnut" huonoa kohtelua.
Lapsi on aina vanhempiensa armoilla. Ja lapset ovat muuten yllättävän lojaaleja vanhemmilleen, silloinkin kun vanhemmat laiminlyövät heitä jatkuvasti. He halauavat nähdä hyvää vanhemmissaan, ovathan he heidän vanhempiaan. Tämä on surullista, mutta inhimillistä, sillä normaali ihminen kait ajattelee että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä.
Väkivallan tekijät tai lastensa laiminlyöjät ovat itsekin uhreja. "Isäsi on uhri", niin kirjoitit itsekin. Miksi uhria pitäisi lyödä lisää? Siksikö, ettei hän osannut katkaista väkivallan kierrettä?
Myös vanhempia pitäisi tukea. En sano, että heidän tekonsa tulisi hyväksyä, mutta jos on aivan yksin vanhemmuutensa kanssa, ei jaksa. VArsinkin, jos taustalla on huonoja lapsuuden kokemuksia. Tuomitsemalla saadaan jo valmiiksi rikki ihminen rikottua vielä lisää, ja se ei vanhemmuutta tue! Eikä auta selviytymään omista ikävistä muistoista ja kokemuksista niin, että kierre katkiaisi.
Minä olen äiti, mutta ei se minusta mitenkään yli-ihmistä tee, en osaa toimia aina oikein enkä fiksusti. Olen väsynyt, pahalla päällä, raha-asiat painavat mieltä, toimin ja sanon varmaan aika usein ajattelemattomasti ja loukkaan lapsiani vaikka niin en haluaisi tehdä. Ja sitten on hyviä päiviä, hetkiä...
Äitiyden/vanhemmuuden myötä peruspersoonankin on muututtava, temperamenttisiä ei hyväksytä, sillä hehän kiivastuvat liian nopeasti ollakseen hyväiä vanhempia, heille langetetaan viimeistään vanhudessa jonkinlainen kosto?
No, ehkä sinä saat tyydytyksen sillä, että kivität muita, niitä jotka sinun mielestäsi kivityksen ansaitsevat. Minusta kukaan meistä ei ole niin virheetön, että voisi tuomita toisen, olkoonpa hänen tekonsta kuinka järjetön tahansa. En minä ymmärrä, en hyväksy, mutta en minä koston hengessä tuomioita langettele yhdellekään ihmiselle, ei minulla ole oikeutta sellaiseen, enkä minä ymmärrä niitä ihmisiä, joilla riittää negaatioenergiaa semmoiseen!
Mikä määrä katkeruutta ja vihaa sinussa onkaan!!
Minä näen paljon isompana rikoksena sen, että
ensin kiduttaa ihmistä vuosia tai vuosikymmeniä
ja sitten tappaa sen. Sillä ei ole isoa merkitystä
kuka puukon pistää tai aseen laukaisee. Isoin
syyllinen on, se jonka toimet on provosoineet
teon. Tiettäkseni myös Suomen rikoslain mukaan rikokseen
yllyttämisestä voi saada saman tuomion kuin rikok-
sesta. Jos kasvatus johtaa lapsen itsemurhaan tai
kituvaan tuskaiseen elämään, vanhemmat on syyllisiä.
Lapsen tehdessään ottaa tietoisen riskin, jos ei
ole varma kyvyistään kasvattaa lapsia. Lapsen hankinta
on kovin itsekäs teko. Olen yhden ainoan henkilön kuullut
kertovan lapsen hankinnan motiivina olevan sen, että
henkilö tunsi, että hänellä on elämänkokemusta, jota
voi antaa lapselle ja soveltaa kasvatuksessa ja hän uskoi
olevansa hyvä vanhempi. Asiaa kommentoineet naiset
lähes poikkeuksetta keskittyvät siihen, miten lapsi
antaa iloa vanhemman elämään ja elämisen tarkoitusta.
Siis pelkkiä itsekkäitä ajatuksia.
Minä pitäisin lieventävän asianhaarana, jos vanhempi edes
tunnustaisi tekonsa ja katuisi sitä ja pyytäisi anteeksi
lapseltaan, että ei ole pystynyt toiminaan vanhempana
oikein.
Miksi yhteiskunta rankaisee raiskaajia, murhaajia
( siis niitä fyysisen teon tehneitä ), varkaita,
pedofiilejä. Sairaita ja uhreja nekin ovat.
Sinä siis vapauttaisit ja auttaisit ihmistä, joka
kiduttaa lastaan ? Kyllä vankeinhoitokin yrittää
samalla auttaa rikollista ja suojata muita ihmisiä
rikollisilta. Lapsensa tappaja on rikollinen.
Niinkuin Rukkasen kirjoituksesta
ilmeni, vanhemmat pyrkivät edelleen syyttämään
lastaan tapahtuneista, kieltävät oman vastuunsa
asiassa ja jatkavat pilkkaamista ja nöyryyttämistä.
Muutama varoittava esimerkki
olisi tarpeen, joten suosittelen tuollaisissa
tapauksissa julkisia teloituksia. Ei nuo pikku
Saddamit mitään muuta usko.
Edellä oleva kappale on siis mielipide, ei kehoitus
toimintaan !!
joudun yhtymään hyvinkin paljon sinun mielipiteisiisi, en aivan kaikkiin, mutta jokaisen olen ymmärtänyt. Mielestäni lapsen rääkkäys on rikos, joten miksi ihmeessä siitä ei saa rangaistusta?! Ja vielä kamalampaa on jos vanhempien vääryydet vaikuttavat negatiivisesti lapsen myöhempäänkin elämään, ehkä koko loppuelämään.. Tekoja on vain vaikea todistaa kenellekään ja se on sama asia kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan! Voipa lapsi saada vielä siitäkin vanhempien panettelemisesta rangaistuksen. Voi miten ihmeellistä elämä onkaan!=D
No, minä olen yhä edelleen sitä mieltä, että kostolla, tai koston toimeenpanemisella ei mitään voiteta. Minusta se ei ole oikea tie. Olen tietysti jäävi puhumaan tästä: en ole itse kokenut sellaista väkivaltaa, joka olisi vammauttanut minut, en sellaista, mistä Rukkanen ja noname kirjoittaa. Tietynlaista välinpitämättömyyttä tai liian vähäistä rakautta ja huomiota sekä hyväksyntää, koen saaneeni. Ja liian usein, liian kovia selkäsaunoja, vaikken edes mitään tehnyt, en ollut ilkeä tai tottelematon lapsi. Mutta ehkä siitä selviää sitten paremmin kuin jokapäiväisestä fyysisestä pahoinpitelystä ym.
Tilanne ei muutu sillä, että hakkaan vanhempani tai heidän vanhempansa, että haen syyllisen sukupolvien ketjun takaa. Omaa tilannettani helpotti se, kun tajusin tämän ketjun. Ja vanhempieni avioliiton sisällön.
Ongelma on vain se, ettei pahuus ja väkivalta katoa mihinkään vaikka kuolemantuomiot otettaisiinkin käyttöön - Amerikka on tästä hyvä esimerkki. Joissakin osavaltioissa on sähkötuolit ja myrkkyruiskeet edelleen, silti ihmisiä ammutaan, pahoinpidellään, tapetaan, hakataan jne. Vaikka yksi hullu saadaankin pois, uusia tulee, ja väkivalta jatkuu.
Monet, joita on huonosti kohdeltu lapsena, kohtelevat huonosti toisia ihmisiä. Siis sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole syypäitä heidän lapsuuskokemuksiinsa. Esim. puoliso/seurustelukumppani. Tai joku muu ulkopuolinen. Viha purkautuu jossain snagarijonossa järjettömään hakkaamiseen vain siksi, että joku huomauttaa että hei älä etuile.
Ei pitäisi siis "kostaa" viattomille.
Ja nyt puhun yleisellä tasolla.
Pedofiliasta: muistattehan Jammun, joka surmasi kaksi pikkutyttöä Helsingissä. Pedofilisetä olisi päässyt vapauteen, mutta hänet olisi lynkattu heti vankilan muurien ulkopuolella. Pappa kuljetettiin tarkasti vartioituna jonnekin toiseen vankilaan, hän on loppuiän suljetulla osastolla vain siksi, että muuten hänet tapettaisi. Vaikka vankilan sisällä. Olen käsittänyt, että pedofilit ovat vankilassa "alinta kastia". Oikeus siis tapahtuu tässäkin? Niin kait.
Ymmärtäminen, tosiasioiden hyväksyminen ja jopa anteeksianto on minuta suurempi tie. Ei se siis poista tapahtuntta eikä tee sitä oikeutetuksi, mutta oma olo ja elämä on helpompaa ilman katkeruutta ja vihaa. Se antaa vapautta rakastaa omia lapsia ja muita ihmisiä ja itseään, ja nähdä ihmisessä oleva hyvyys, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. VAikkakin vajavainen.
Tämä on siis minun mielipide.
En kuvittele olevani mikään "suuri humanisti". En edes pieni. Että sen voit unohtaa.