3V UHMA KOHTAUS!!

hirvee kasa kirjoitusvirheitä!älkää antako sen haitata,kiireesä ku joutuu kirjoittamaan ja silmät sikkurassa,niin kirjoituskin mene ihan solmuun =)

mut siis,jos joillain olis keinoja tälläselle käyttäytymiselle,niin antakaa ohjeita,kokemuksia ihan mitä vaan!

tuo et tyttö huuta "au pipi tuli" niin on selkeesti huomion hakua muilta..eikö?vaikka kipua ei tulisikaan,niin kyllä ihmiset tuijottaa.
ja kaikista ikävintä onkin juuri tuo ihmisten tuijotus ja päivittely kun lapsi saa kiukutuskohtauksen!tosi rasittavaa kun tuijotellaan.
mut pitää yrittä aina vaan ignorettaa ihmisten katseet ja olla siis välittämättä...

ongelma on se,et tyttöä ei oikein enää usklaa mihinkään ottaa mukaan,kun tietää millanen episodi siitä syntyy ja ahdistaa jo valmiiks kaikki menot johon joutuu likan ottaa mukaan =(

Tuollaiset kohtaukset ovat ihan normaalia lapsen henkiseen kasvuun kuuluvaa toimintaa. Lapsi testailee tunteitaan ja välillä ne "lähtevät käsistä".

Jos sinua nolottaa lapsen pipi huutelut, niin anna olla; älä koske julkisilla paikoilla.
Ihan ensimmäiseksi: Lapsi haluaa rajat ja turvaa ja luottamuksen siihen, että olet yhtä vakaa kuin muuri. Mieti teidän perheelle sopivat säännöt käyttäytymiselle ja pysy niissä. Kaikki lipsumiset tuovat lapselle turvattomuuden tunnetta. Varaa kauppaan niin paljon aikaa, että sinulla on vara odottaa, milloin tyttösi suostuu kävelemään. Älä kannat tai ota kärryyn. Uuden vauvan tullen et voi sitä enää kuitenkaan tehdä. Älä anna periksi vaan vaadi kävelemistä vaikka uhmaa kestäisi tunnin.

Toiseksi: Mieti mikä ulos lähtemisessä ja pukemisessa on niin inhottavaa. Onko esimerkiksi eteisessä niin kuuma, että pukiessa jo tulee hiki. Vai puetko liikaa? Vähennetäänkö lapselta reilusti vaatetta kauppaan mennessä? Ovatko vaatteet jäykät tai kutittaako villa. Jne. Jotkut ovat hyvällä menestyksellä kokeilleet sitä, että reissuun lähdetään oli lapsi pukeissa tai ei, vaattet vaan mukaan ja menoksi.

Telkkarin supernanny ja muut kasvatusohjelmat antavat erittäin hyviä vinkkejä.

Hiihii... kolmevuotias poika meillä tekee samaa ja pian kaksi vuotta täyttävä sisko ottaa isommasta mallia :D revitään siitä huumoria.

Pojalla tuo veltoksi heittäytyminen, lattialle iskeytyminen (oikein yrittää heittäytyä niin että pää kolahtaa lattiaan ja sitten saakin ulvoa kun äiti antoi sattua... hei, äidillä ON vain ne kaksi kättä!) ja huutaminen (aiaiaiai etunenässä suosikkina, jotkut kuulemma huutavat oikein reteesti "apua") ovat joka ikinen kerta edessä kun puetaan, sisä- tai ulkovaatteet, ihan sama, joskus turvaistuimeen mentäessä ja useimmiten kaupasta lähtiessä. En pistä poikaa kävelemään kaupassa koska molemmat on pakko pitää kärryssä istumassa, muuten katoaa jompikumpi. Ne juoksevat kovaa eikä varsinkaan tytöllä ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Menee taakseen katsomatta vaikka pihalle asti.

Tarhaan pitäisi kohta mennä ja olen aika varma että pukemisuhma jatkuu sielläkin, nyt se tulee aina vain jos minä puen :D jos sukulaisilla hoidossa, kaikki sujuu oikein mukavasti.

Tykkääkö tyttösi kauppareissuista muuten? Jos tykkää, voit varsin hyvin uhata lähteä pois jos kiukku ei lopu (täytyy myös toteuttaa, muutamaan kertaan ennenkuin tajuaa että se on tosissaan) tai jos lähteminen on tytölle palkinto, tahtonsa läpi saamista, odota niin kauan että tointuu kiukustaan. Vaikka tunti. Mutta ennen kaikkea; vedä henkeä ja ole rauhallinen. Tyttö testaa omia tunteitaan ja sinun, sitäe ttä hän on vielä rakas ja turvassa vaikka kiukkuaisikin. Negatiivisetkin tunteen Saa näyttää ja silti äiti ei lähde vaan on siinä ja pitää huolta. Kunhan olet paikalla ja rauhallinen. Voit vaikka tarjota juotavaa pienin väliajoin, aina kun tyttö vetää henkeä itkun aloittaakseen, kysy "otatko mehua?" meillä tuo toimii nuorempaan. Parin kerran jälkeen unohtaa itkemisen ja ottaa sen mehun (janohan sellaisesta riekkumsiesta tulee isommallekin) ja purkin pohjalle päästyä ei enää muista mistä kiukkusi :D sitten on hyvä halia ja jatkaa matkaa.

Korvat sisälukkoon vaan. ota se performanssiesityksenä jonka jokainen vanhempi joutuu joskus tekemään :D minä tarjoan aina myötäelävän hymyn uhmaikäisen kiukkupussin kanssa taistelijalle, joka ikisellä kauppareissulla niitä näkee. (vään myöhemmin se sama kaveri on todennäköisesti voittanut taistelunsa ja palauttaa hymyn käänteisessä tilanteessa)

Et siis ole yksin :D

***

Esikoinen ei halunnut lähteä mihinkään. Kyllästyin joka aamuiseen tappeluun hoitoon lähdöstä ja siitä pukemisesta. Ulkona pakkasta 25 astetta ja lapsi ei suostu laittamaan vaatteita päälle vaan on alushoususillaan.

Kehoitin pukemaan. Vastaus: En halua. Menin aivan rauhallisesti ulko-ovelle ja avasin sen. Meni noin 2 minuuttia ja lapsi sanoi: Ovi kiinni. Paleltaa. Minä vaan totesin. Pitää tuulettaa ennen lähtöä, kun on niin huono ilma. Ja ohimennen lisäsin: Kannattaisi laittaa vaatteita niin ei paleltaisi. Ei mennyt kuin 30 s niin lapsi kävi pukemassa.

Vuoden kuluttua sama homma, mutta tällä kertaa oli päällä gollege puku ja ulkona pakkasta 10 astetta. Autossa sisätila lämmitin, joka oli ollut päällä tunnin (= auto lämmin). Vein lapsen vaatteet autoon ja lopuksi kannoin lapsen ja vein hoitoon. Oli aika hölmistynyt. Seuraavana aamuna vaatteet meni vauhdilla päälle.

Muutaman kerran olen kantanut kiljuvan lapsen autoon kaupasta. Eli ottanut lasta vyötäröltä kiinni ja lapsi on ollut poikittain kainalossani. Ihmiset katsovat kun lapsi huutaa, mutta se on pikku seikka. Muutaman kantoreissun jälkeen lasta hävettää ihmisten tuijotus niin paljon että mielummin kulkee itse autoon.

Jos lapsi heittäytyy kuuroksi huutamisen avulla. Otan lapsen vaatteet ja muut tavarat ja kannan ne autoon. Sitten tulen ja otan lapsen ja kannan sen autoon. Ilman että edes yritän sanoa lapselle mitään.

Jos sana ei tehoa silloin puhuu teot. Eli jätä ei toivottu käytös täysin huomiotta. Pois kaupasta. Ja sitten kun lapsi on rauhoittunut niin uusi reissu. Lopuksi puolihuomaamaton kommentti. Jospa ensi kerralla kaupassa ei menisi näin paljon aikaa. Sitten kun kauppareissu menee paremmin. Katsot "hämmästyneenä" kelloon. Näin äkkiä? Mehän vielä keretään lukea ylimääräinen satu tms. Ja paljon huomiota.

Älä sure, "kohtalotoveri" - on niitä muitakin "raivottaria"!

Nuorin oli n. 5 kk. kun tyttö (3.v) alkoi saada raivokohtauksia pukemisesta, hampaidenpesusta, kerhoon lähdöstä, ihan mistä vaan...

Meillä on neiti poistettu autosta kirkumisen takia: toinen aikuinen lähti sopivan lähellä kotia kävelemään raivottaren kanssa. Autossa kirkumiset vähenivät huomattavasti.(tämä ei toimi esim. moottoritiellä, tai kun olet yksin ;) )

Myös kaupasta on kirkuva tyttö kannettu ulos - kyllähän siinä ohikulkijat katsoo, mutta siinä kirkuu se 3v., en minä. Sitten on seuraavista kauppakeikoista neuvoteltu että voiko tyttö tulla mukaan. Pari kertaa on pitänyt muistuttaa, että mitä tapahtuu jos kaupassa alkaa riehumaan.

Meillä kanssa alkaa kerhoon lähdöstä usein varsinainen show; pukemista kun pystyy vetkuttamaan iän kaiken. Joku aamu tulee varmaan se tilanne, että joudun sanomaan että tänä amuna ei sitten kerhoon mennäkkään, kun ei kerran pukea halua. Sitten on vaan kestettävä raivo ja pidettävä kiinni päätöksestä.

Joskus, kun kun olen tiennyt että on tulossa tilanne, jossa neiti tod.näk. saa raivarin, olen suunnnitellut etukäteen, miten toimin -> kaupassa käy puoliso, tai käyn itse kaupassa myöhemmin. Kun olen "rauhallisena" suunnitellut mitä tehdä, ei tarvitse sitten raivarin aikana -itsekin jo kiukkuisena- miettiä mitä tehdä. Aina se ennakointikaan ei auta, valitettavasti.

No, sitten ovat ne kerrat kun on pakko/pitää mennä, vaikka mikä olisi: silloin on neitiä kannettu raivoavana ja sylkevänä autoon tai minne onkin oltu menossa ja yritetty viedä sivuun, ettei ihan älyttömästi muita häiritse. Varsinkin nyt kun kohta täyttää 4v., on muiden ihmisten läsnäolo ajoittain hillinnyt käytöstä.

Joinakin kertoina pukeminen on sujunut ilman minkäänlaista huutoa, näistä kerroista olen yrittänyt aina muistaa kehua ja kiittää kuinka hienosti pukeminen (tai muu käytös) sujui. Tyttö itsekin on alkanut vertailla aamuja: "tänä aamuna ei huudettu".

Ei ne keinot aina 100%:n varmuudella toimi. Jos vaan jaksat, niin anna tytön raivota, mutta älä anna periksi siinä asiassa. Silloin vasta lapsi oppiikin, että raivoaminen on tehokas tapa saada tahtonsa läpi.

yksinhuoltajana ei ole muuta vaihtoehtoa kun saada homma pelaamaan huutamatta. eli minun lapseeni tepsivät tällä erää:

- ennen lähtöä hyvissä ajoin kerron mitä tehdään, miten toivon toimittavan. meilläkin puheentulo myöhässä, joten rutiinit, selkeä puhe ja riittävä ennakointi ovat tärkeitä. kauppareissun "pilkon" näin pieniksi asioiksi kun että kävellään kauppaan, sitten otat lastenkärryt, mitä niihin noukitaan, sitten mennään kassajonoon, sitten pakataan, sitten kävellään kotiin... yritän jaksaa kehua joka välissä, ihan tunnelman ylläpitämiseksi :)
- kylästä poistumista helpottaa myös siellä ajoissa lähtemisen kertominen. ja kotoa tuttu rutiini, siivotaan lelut tai muut jäljet yhdessä ennen kun puetaan.
- olen ollut tiukkana enkä anna mitään huutamalla lapselle. ilmoitan sen myös sanallisesti. kotona saa käydä omassa sängyssä rauhoittumassa ja sitten otetaan asia uudelleen käsittelyyn.
- joka iltaisiin rutiineihin kuuluu myös päivän tekemisten muistelu. erityisesti kehun mitkä asiat menivät hyvin, ja lapsikin polleana kehuista. valikoiden otan puheeksi niitä huonommin sujuneita juttuja.

huolimatta kovasta yrityksestä, kyllä vaan peijooni silti innostuu heittäytymään maahan, karjumaan kaupassa ja muuta hermoja repivää. niissä tilanteissa yritän huijata mielenkiitoa muihin asioihin kuten näetkös traktoria tms. viimeksi tänään kannoin kiljuvan ipanan kaupasta autoon. eli minun systeemini eikä lapseni ei ole täydellinen. ja vielä vähemmän äiti. jaksamista muillekkin! toivottavasti myöhemmin kauhujen kauppa- ja kyläreissuille jaksaa jo nauraa.

kuulla muilta tarinaa.

koska se autaa muakin tajuamaan "ulkopuolisena" että tämä on aivan normaalia ja rankka paikka vanhemmalle, pinna meinaa palaa. joskus huudan tosi rumastiopojalleni ja se jopa joskus pelkää mua, ja sitä en ikinä halua nähdä. oon jopa läppässyt sormilla päälaelle, ja sehän on väärin.

mutta yleensä hillitsen itseni ja koitan vaan pysähtyä ajattelemaan että se on tosi pieni ja kauheessa kriisissa itsekin ja etsii tolla vaan sitä pyyteettömyyden rajaa vanhemmistaan, eli sitä että ollaan tiukkoja mutta rakastavia, ettei hylätä mutta pidetään huolta ja rakastetaan.

ja aivothan näillä pienokaisilla on todellakin paikoillaan, usein nää pahat uhmat on älykkäillä lapsilla, ja sellasilla jotka saa olla vapautuneita ja joita rakastetaan. elli lapsilla joiden ei tarvitse vanhempiaan pelätä. elli kaikki teillä hyvin , koitetaan kestää, jookko? nyt jos jaksetaan tehdä oikein, se kantaa pian hedelmää.

tultiin justiinsa ruokakaupasta ja Voi Että olivat nätisti, kummatkin! Voi onnea ja riemua! Ei ainuttakaan heittäytymistä, ei itkua, ei huutoa, ei mitään!

Lahjonta pelaa. Annoin alennuskorista heti kierroksen aluksi molemmille joulukuusenpallot. Aarteet. Niitä sitten vaalivat ja vaihtelivat koko reissun, minä en ollut uskoa silmiäni. Pienillä suklaapaloilla saatiin pukeminen ja lähteminen sujumaan kuin tanssi.

Nyt tämä äiti on onnellinen :D :D

***

Jättäisin tuollaisen lapsen yksin kotiin johon turvalliseen suljettuun huoneeseen.

Anna kiukuta vain. Se merkitsee vain että tyttäresi kasvaa ja löytää omaa tahtoa ! Nuo kohtaukset ovat kaikille tuttuja...
Älä ota stressiä siitä. Kerro kaupassa lapselle että aiot lähteä kohta autoon, ja lähde hiljalleen kassaa ja autoa kohti..ÄLÄ ANNA PERIKSI ! Kyllä lapsesi jossain kohtaa lähtee perääsi..voit jäädä jonnekkin hyllyn taa seuraamaan tilannetta jos tyttö päättää pysyä lattialla.. Muista ettei kiukku kestä ikuisesti !!(itse olen kantanut lapseni muutamia kertoja autoon juuri tuossa iässä) Kun lapsi on rauhoittunut voitte keskustella asiasta.Mikä kiukutti ja mitä tyttö siitä hyötyi?Voisiko kiukkua purkaa muutoin? Vaikka tömistää jalkoja?

Tuttu tunne... hermot menee 100 kertaa päivässä...tai meni...!!!
Totesin, että huutamisesta tulee molemmille paha mieli eikä se johda mihinkään.
Kaupassa viimeksi tänään poikani sai raivarin, mutta minä olin kuin en olisi huomannutkaan.
En puhunut mitään kun hän heittäytyi maahan, nostin hänet mitään sanomatta ylös.
Matkalla autoon hän huusi ja annoin huutaa!
Lastasin tavarat ja vauvan autoon ja sen jälkeen kiinnitin esikoiseni turvavyöt.
Huutoa jatkui puoli tuntia putkeen ja sen jälkeen kysyin rauhallisella äänellä; "tuletko syliin".
Olen onnellinen kun tiedän, että kehityskaari etenee normaalisti vaikkakin se koettelee hermojani...
etsi tietoa uhmaiästä niin ymmärrät paremmin miksi tämä vaihe kuuluu asiaan...
se auttoi ainakin minua!!!
Tsemppiä!!!

Jos lapsi huutaa kaupan lattialla (ja meillä ainakin huutaa), on hyvä muistaa ettei siinä ole mitään hävettävää jos kasvattaa lastaan (ei anna periksi). Minäkin tunsin ennen punan poskillani, kunnes kerran erään episodin jälkeen vanhempi pariskunta tuli kohti ja rouva totesi seuraavaa: "Kyllä täytyy nostaa hattua että joku jaksaa kasvattaa lapsiaan".
Kyllä tuntui kivalta! Sen jälkeen ei ole hävettänyt yhtään vaikka mitä tapahtuisi, olen päinvastoin ylpeä siitä että pidän pintani uhmaikäisen kanssa.

Itse olen ottanut sen linjan, etten noteeraa raivoamista mitenkään, vaan kehotan kerran nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa, mitä ei tietenkään tapahdu, ja sen jälkeen otan lapsen kainaloon (tai laitan turvavöillä rattaisiin) ja hoidan ostokset loppuun, täysin piittaamatta lapsen karjumisesta. Meillä on toiminut, kohtauksia tulee enää vain hyvin väsyneenä, ja niistäkin selvitään suht kunnialla. Usein pyytää jo itse rattaisiin ennen kuin hikeentyy, vaikka muuten on intohimoinen kävelymies!

Onpa helpottavaa tämän yksinhuoltaja-arjen keskellä käydä lukemassa muiden kokemuksia samasta uhma-aiheesta!!

Ikää meidän pikku neidillä on 3,5v. ja kaikki aiheketjun raivoamiset tuntuu olevan myös meillä koettua! Aamuiset pukemisraivarit, tarhasta lähdöt, ulkoa sisälle siirtymiset ja sisältä ulos menot :)

Kaupassa on pariin otteeseen huudettu kirkumalla ja ennen kaikkea olen vain yrittänyt pysyä itse tyynenä ja saada lapsen päättäväisesti ohjattua ulos kaupasta ja kotia kohti.. Vaunuihin on vaikea saada väkisin riehuvaa lasta, kun ei ole autoa mihin kantaa, vaan kotiin pitäisi vielä jaksaa kävellä. Ja samalla saada kauppatavarat vielä mukaan.

Olen melko hyvin pystynyt suunnittelemaan ruokaostokset niin, ettei esim. tarhapäivän jälkeen lainkaan mennä sinne väsyneenä edes yrittämään, vaan hoidetaan ne viikonloppuisin kun ollaan vielä pirteinä ja riehumisriski on pienempi! Alustavasti sovitaan, että kaupassa täytyy sitten käyttäytyä nätisti ja oikein tarkkaillaan että äitin pikku apulainen tekee ne hommat mitä on sovittu (saa ottaa tomaatit pussiin tai painaa vaa´an nappia!!) Ja aina kovat kehut kun reissu on mennyt hyvin ja ihan äitikin ihmettelee miten "pikku apuri" niin kiltti on ollut!! Hyvin on noi kauppa- yms. muut reissut saanut noin jo jotenkin hoidettua.

Nykyään on alkanut kotonakin uhmata pienistäkin asioista ja mukaan on tullut käsillä työntämistä ja "äiti mene pois"- huutoa ja mieletöntä kiljuntaa, joka saattaa kestää reilun puolikin tuntia (sääliks käy naapureita, mutta onneksi siellä on lähes sama kuvio toisinaan!)
Välillä ihan itkuksi meinaa äitilläkin mennä kun tuntuu niin epätoivoiselta ja väsyttävältä ainainen kiljunta, repiminen ja raastaminen..

Lopuksi silti aina halataan ja olen alkanut kysellä miksi tytöllä oli niin paha mieli ja yrittänyt jälkeen päin purkaa asiaa ikään kuin juttelemalla. Vaikka sen tietää että uhma kuuluu asiaan ja ikään, niin kyllä käy usein mielessä että onkohan näinkin rajut oireet normaalia. Pahinta on kun tyttö on joka toinen viikonloppu isänsä ja tämän uuden morsiamen luona ja kun tulee juttua uhmaraivoamisesta, selittävät niin kuin ei koskaan heidän aikanaan näin kävisi. Olen miettinyt etteivät joko halua myöntää asiaa, vaan jotenkin piikitellä että vain minun hoidossani tyttö raivoaa, vaikka tiedän ettei asia tietenkään näin ole. Toisaalta mietin että usein kylässä ollessa muutenkin tyttö voi käyttäytyä kuin enkeli ja raivoaminen alkaa vasta sitten kun ollaan kahdestaan, koska äiti on se läheisin ja sille on paljon helpompi osoittaa mieltään ja kiljua! Olisiko jotain samaa tossakin tilanteessa, tiedä sitten...

Joka tapauksessa vähän hirvittää temperamenttisen lapsen kanssa, että vieläköhän tätä kauan kestää, mutta on se ihana kun pienet kädet sitten kiertyvät kaulan ympärille kohtauksen jälkeen ja korvaan kuiskataan "anteeksi, nyt mä jo rauhotun". Ainakin se oma tahto ja identiteetti siellä tuntuu olevan haussa :)

Jaksamista kaikille, vaikka kyllähän se hermo aina meiltä vanhemmiltakin väkisinkin joskus menee ;)