Hei!
Olen kahden lapsen äiti ja mieheni kanssa olemme olleet naimisissa kuutisen vuotta. Olen erittäin kiinnostunut psykologiasta, luen aika paljon etenkin kasvatukseen ja parisuhteeseen liittyviä kirjoja.
Nyt on kuienkin niin, että pälätän päivät pitkät miehelleni kaikenlaisia paraanusehdotuksia elämäämme, miten saamme suhteen vielä paremmaksi ja miten kasvatamme lapsia vielä paremmin.
Miestäni ei psyka kiinnosta yhtään, hän ei ole kovinkaan syvällinen ihminen. Hän on lopen kyllästynyt kuulemaan kuinka olen saanut elämääni paremmaksi kun olen selvittänyt itselleni milloin minkäkin pulman.
Yritän vain auttaa häntä saamaan omankin elämänsä yhtä eheäksi kuin omani on. Hän sanoo ettei jaksa kuunnella psykologia-paskaani ja että yritän vain päteä hänelle korostamalla mitä puutteita hänessä on ja mitä paranneltavaa. Tämä ei ole kokonaan totta, minä yritän tsempata häntä ja korostaa myös loistavia puolia, mutta häntä eivät kehut kamalasti kiinnosta, nekään.
Olenko ulkopuolisen näkövinkkelistä ihan väärän miehen kanssa kun tässä minulle tärkeässä asiassa maailmamme eivät kohtaa tippaakaan?
Onko suhde tuhoon tuomittu jos luovutan hiukan täsätä "kontrolloimisen tarpeesta" -seon kuitenkin suuri osa minun kiinnostustani?
Onko muita samassa jamssa olevia ja miten olette saaneet kanavoitua "sisäisen terapeuttinne" ilman että se purkautuu koko ajan kotona?
Olen kahden lapsen äiti ja mieheni kanssa olemme olleet naimisissa kuutisen vuotta. Olen erittäin kiinnostunut psykologiasta, luen aika paljon etenkin kasvatukseen ja parisuhteeseen liittyviä kirjoja.
Nyt on kuienkin niin, että pälätän päivät pitkät miehelleni kaikenlaisia paraanusehdotuksia elämäämme, miten saamme suhteen vielä paremmaksi ja miten kasvatamme lapsia vielä paremmin.
Miestäni ei psyka kiinnosta yhtään, hän ei ole kovinkaan syvällinen ihminen. Hän on lopen kyllästynyt kuulemaan kuinka olen saanut elämääni paremmaksi kun olen selvittänyt itselleni milloin minkäkin pulman.
Yritän vain auttaa häntä saamaan omankin elämänsä yhtä eheäksi kuin omani on. Hän sanoo ettei jaksa kuunnella psykologia-paskaani ja että yritän vain päteä hänelle korostamalla mitä puutteita hänessä on ja mitä paranneltavaa. Tämä ei ole kokonaan totta, minä yritän tsempata häntä ja korostaa myös loistavia puolia, mutta häntä eivät kehut kamalasti kiinnosta, nekään.
Olenko ulkopuolisen näkövinkkelistä ihan väärän miehen kanssa kun tässä minulle tärkeässä asiassa maailmamme eivät kohtaa tippaakaan?
Onko suhde tuhoon tuomittu jos luovutan hiukan täsätä "kontrolloimisen tarpeesta" -seon kuitenkin suuri osa minun kiinnostustani?
Onko muita samassa jamssa olevia ja miten olette saaneet kanavoitua "sisäisen terapeuttinne" ilman että se purkautuu koko ajan kotona?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Siis onko suuri "kiinnostuksen kohteesi" kontrolloida muita ihmisiä...?;)
No siis...enemmistö ihmisistä EI halua, että heidän elämäänsä LIIKAA puututaan.
Oletko muuten horoskoopiltasi Neitsyt?
leijona olen horoskoopiltani.. Enkä mä aina ole sellanen, että haluan puuttua toisen tekemisiin, mutta jotenkin se tuntuu ilmestyvän aina sillon kun mies on passiivisempi. Se on kai jokin sisäinen halu puuttua ja saada se mieskin huomaamaan että maailmassa on muutakin kuin työ ja sohva.
Yleisesti ottaen minua pidetään kai aika lämpimänä ihmisenä, joka haluaa huolehtia muista. Mieheni taas on enemmänkin sellainen omien polkujen kulkija, ei niinkään huolehdi muiden asioista- tämä taas saa hänet minun silmissä tuntumaan kylmältä.
Keskustelu usein meneekin tähän tapaan(leikitään että mies on Pentti ja minä Ritva):
Ritva: Musta tuntuu ettet rakasta mua.
Pentti: Rakastan varmasti, olen SANONUT monta kertaa.
Ritva: Juu, mutta et KÄYTTÄYDY niin että rakastaisit, et ole hellinyt tai pussaillut aikoihin..
Pentti: No anteeksi, mutta jos mä olen sanonut että rakastan niin sitten rakstan.
Tämä oli aika pelkistetty ja ehkä tönkkökin esimerkki, mutta kuvaa hyvin sitä eroa mikä meidän tarpeissamme on. Eli miehelleni riittää aika pitkälti se että mitä sanotaan, mutta se ei aina käy yksiin niitten tekojen kanssa.
Olen aika nuori, en tiedä onko tämä yleinenkin asetelma aviopareilla, voi olla että vaadin liikaa.
Mies on kuitenkin monessa asiassa melkoisen hyvä, silti minusta tuntuu etten helpolla osaa lopettaa tätä ikuista analysointia. Helpottaisi ehkä jos olis edes joku kamu jonka kanssa vois pohtia niitä syvällisempiäkin juttuja. Kaikki kaverit ovat aika "välittömiä" hyviä kamuja ovat kuitenkin.
enemmän hiljaisia tekoja. Älä pilaa suhdettanne syyttelyllä.
Se pälätys on kyllä minun kiroukseni. Pälätän pälätän ja pälätän.. Mitenhän siitäkin pääsis.. En vaan malta olla hiljaa, etenkin jos tiedän jonkun asian.
anna hänen elää omaa elämäänsä,en ymmärrä miten miehesi voi olla kanssasi?Sory vaan
koskaan en ole joutunut pakottamaan olemaan kanssani. Vapaa mies on lähtemään. Anteeksi ei tarvitse pyydellä, muuten.
No se miehesi on sitä mieltä, että "vonkaat" liikaa huomiota, tyyliin: "Mitä sitä nyt itsestään selviä asioita jankuttamaan..."
Mutta sillehän ei voi mitään, jos olet huomionkipeä ihminen...tai VOI - vaihtamalla miestä...
Jospa muistaisit että parisuhde on yhteistyötä. Erilaisia mieltymyksiä tietenkin saa olla, pitää vaan muistaa että toista oma mieltymys ei välttämättä kiinnosta paskaakaan.
Silloin tietenkin nousee esille että kuinka tärkeä tuo oma mieltymys on? Tarvitseeko toisen osapuolen olla myös kiinnostunut tästä mieltymyksestä?
Psykologiaan mieltyneenä sinun tulisi huomata että ongelma ei olekkaan itse psykologiassa, vaan suhtautumisessasi puolisosi näkemykseen mieltymyksestäsi.
"Kuunteleppa ukkos horinoita auton ruuvaamisesta tai lätkämatsin tapahtumista päivästä toiseen"
"sisäinen terapeuttisi" voisi alkaa miettimään tapaa joka saa yhteistyönne parisuhteessa tyydyttämään molempien tarpeita. Kanavoi "terapeuttiset" tarpeesi parisuhteen kasassa pitämiseen.
Älä yritä muuttaa toista, muuta itseäsi.
Kuullostaa jotenkin tutulta.. mieheni mielestä olen poikkeuksellisen kiinnostunut ihmissuhteista. Jaksaisin puhua niistä vaikka millaisessa väsymystilassa kun taas esim osakesijoituksista, joista mieheni on kiinnostunut, en ole juurikaan kiinnostunut enkä siten tiedä niistä mitään enkä jaksa niistä sitten oikein puhuakaan. Itse olen ajatellut että olen "vain" tyypillinen nainen, olen ajatellut että kaikki naisethan puhuvat aina ihmissuhteista kun kerran puhun niistä aina ystävienikin kanssa. Asia ei ehkä kuitenkaan ole näin sillä mieheni on seurustellut minua ennenkin eikä kuulemma exät ole olleet niin innostuneita puhumaan ihmissuhteista.
Olen kuitenkin ajat sitten huomannut, jo exieni yhteydessä että harvaa miestä kiinnostaa ihan hirveästi nuo ihmissuhdepohdiskelut. Psykologia voi kiinnostaa yleisesti jossain määrin muttei sitäkään jakseta puida ainakaan niin että siitä vedetään johtopäätöksiä itseen tai omaan suhteeseen.
Mutta kun psykologia ja ihmissuhteet kuitenkin minua kiinnostavat niin olen sitten hoitanut sen puolen niin että luen niitä juttuja (kuten vaikka psykologia- ja ihmissuhdepalstoja netissä) ja keskustelen niistä niiden kanssa joita se tuntuu kiinnostavan. Niiden rakkaiden ystävieni jotka jaksavat puida ja kääntää niitä vaikka miten kauan ja miten syvälle.
Sen olen huomannut että kritiikkiä on vaikea vastaanottaa, niin itseni kuin muidenkin enkä hirveän mielelläni sen takia lähde muita neuvomaan vaikka mielestäni olisinkin oikeassa ja tarkoittaisin hyvää. Siitä ei yleensä ole muita seurauksia kuin että toinen loukkaantuu. Kritiikin vastaanottaminen vaatii hirveän hyvää itsetuntoa. Ja lähimmältä kritiikin vastaanottaminen on kaikkein vaikeinta vaikkei sen niin ehkä pitäisi ollakaan.
En tiedä oletko väärän miehen kanssa, riippuu mitä suhteelta haluat. Itselläni on muutamia hyviä miespuolisia ystäviä joiden kanssa puin ihmissuhdeasioita ja muitakin psykologiaan liittyviä asioita, mutta he eivät taas ole sen tyyppisiä miehiä joihin voisin rakastua. He ovat ystäviä. Muttei heissä ole minun silmissäni sitä miehisyyttä johon miehessä rakastun.
Ystävillä ja kumppanilla on omat funktionsa. En tarkoita sitä etteikö kumppanin kanssa pitäisi pystyä keskustelemaan muttei kumppanin tarvitse olla samanlainen kuin ystävien. Kumppanilta vaaditaan enemmän mutta eri asioita. Ja kun pohdin näitä asioita ystävieni kanssa niin en niitä enää kumppanini kanssa niin välitäkään pohtia. Hänen kanssaan keskustelen tosin jossain määrin ihmissuhteista ja meidän suhteestamme mutten oletakaan että hän jaksaisi pelkästään niistä puhua. Onhan suhteessa paljon muutakin. Ja mies ja nainen täydentävät toisiaan juuri siksi kun heillä on eri vahvuudet. Miesten vahvuus on enemmän se tekeminen kuin keskusteleminen.
Mutta jos sinua kiinnostaa keskustella noista asioista niin laitapa tänne mailiosoitteesi, hyviä keskustelukumppaneita kun ei koskaan ole liikaa.
Sehän on hyvä asia, että olet alkanut miettimään ja analysoimaan elämääsi. Se on sitä henkistä kasvua.
Vaikuttaa siltä, että sinulla on myöskin taipumuksia kirjallisiin tuotoksiin. Joten siis neuvoni on, että alat laittamaan ajatuksiasi talteen kirjallisessa muodossa. mikä sen ihanampi lahja lapsille ja lastenlapsille myöhemmin, kun saavat lukea ajatuksiasi.
Ja mikä estää julkaisemasta ne kirjan muotoon ja niin niistä on iloa muillekin.
Itse kirjoitan omaelämänkertaa. Kirjoittamiseen löytyy ohjeita netistä ja myös on olemassa luovan kirjoituksen kursseja esim.kansalaisopistossa. Hyvät jatkot sinulle.