Kohta tulee vuosi psykoterapiaa täyteen ja arveluttaa kovasti kannattaako jatkaa. Millaisia kokemuksia teillä on terapian onnistumisesta? Miten terapeuttinne on ylipäänsä ohjannut teitä istunnoissa?
Olen itse yrittänyt työstää huonoa itsetuntoani, mutta jotenkin tuntuu, ettei terapiasta ole ollut apua. Istunnoissa minä siis puhun asioista, joita mielessä liikkuu ja terapeutti hymisee hyväksyvästi vieressä, mitä nyt joskus kysyy jotain tarkennusta. Näinkös se yleensä menee? Kyllä omien ajatusten ääneen puhumisestakin on ollut hyötyä, mutta yhä useammin on alkanut tuntua, että silti ne samat ajatukset vaan jauhaa päässä. Olin ehkä odottanut terapeutilta enemmän kommentoivaa ja analysoivaa otetta.
Olisi tosiaan mukava kuulla, miten teillä muilla?
Olen itse yrittänyt työstää huonoa itsetuntoani, mutta jotenkin tuntuu, ettei terapiasta ole ollut apua. Istunnoissa minä siis puhun asioista, joita mielessä liikkuu ja terapeutti hymisee hyväksyvästi vieressä, mitä nyt joskus kysyy jotain tarkennusta. Näinkös se yleensä menee? Kyllä omien ajatusten ääneen puhumisestakin on ollut hyötyä, mutta yhä useammin on alkanut tuntua, että silti ne samat ajatukset vaan jauhaa päässä. Olin ehkä odottanut terapeutilta enemmän kommentoivaa ja analysoivaa otetta.
Olisi tosiaan mukava kuulla, miten teillä muilla?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllähän monet pettyy terapiaan. Syitä on monia: ehkä terapeutti ei ole juuri sopivaa tyyppiä tai sitten terapiamenetelmä on epäsopiva.
Onkohan tätäkään asiaa, muuten, tutkittu laajemmin. Kuinka moni ylipäätään hyötyy terapiasta ja toisaalta, kuinka moni käy siellä täysin turhaan?
Psykoterapian vaikuttavuudesta on tehty paljon tutkimuksia. Yhteistä niiden tuloksille on, että terapeutin ja asiakkaan välinen suhde on ratkaisevampi tekijä kuin terapeutin käyttämä terapiamuoto terapian onnistumisen kannalta.
Mielestäni julkisuudessa liian vähän puhutaan eri terapiamuodoista ja niiden keskeisistä piirteistä. Tieto auttaisi terapian tarvitsijaa hakeutumaan itselle sopivaan terapiaan. Tosin vain suuremmilla paikkakunnilla on usean eri terapiasuunnan edustajia.
Löysin tällaisen linkin, jossa annetaan perustietoa monista eri terapiamuodoista.
http://www.psykoterapeutit-okt.fi/toimintamuodot.htm
oma terapeuttini kanssa kemiat kohtaa, joten käynnit ovat olleet tosi antoisia, joskus ei tapahdu isoja muutoksia tai harppauksia eteenpäin, toisinaan taas mennään rytinällä eteenpäin ja paljon asioita selviää.
Terapeuttini todella pistää välillä tuuleemaan eikä päästä minua aina helpolla,joka on ollut hyvä juttu.
Kannattaa vaihtaa terapeuttia, jos tuntuu ettei nykyisen kanssa pääse puusta pitkään.
vasta toinen terapeuttini oli minulle sopiva. Älkää siis luovuttako, jos ensimmäisen kanssa henkilökemiat eivät kohtaa. Menkää toiselle. Nykyinen terapeuttini on loistava ja suhde toimii erittäin hyvin. Keskivaikea masennukseni on kohta enää muisto vain. Tsemppiä kaikille!!!
Minusta on helpottavaa, että olen terapiassa. En jaksaisi omien vaikeuksieni kanssa (uniongelmat, pahat ahdistuskohtaukset, pakkomielteet, masennus...) jos minulla ei olisi paikkaa missä valittaa ja ruotia niitä. Mitä kauemmin on hyvässä psykoterapiassa, sitä enemmän oppii tuntemaan itseään ja parantuu.
Jotkut terapeutit ohjailevat jatkuvasti istuntoa kysymyksillä, jotkut puuttuvat vain silloin kun tosiaan kaipaavat tarkennusta tai puheessa on pitkä katko koska ei keksi sanottavaa. Siinä terapiassa, missä henkilö puhuu paljon, vaikkapa vain mieleen tulevia asioita, on hyvä. Oppii ajan myötä tuntemaan itseään paremmin.
Minä kävin alle 18-vuotiaana pari vuotta sosiaali-ohjaajan juttusilla, mutta tilani vain huononi entisestään. Mulla on liuta kaikenlaisia ongelmia ollut ja loppujen lopuksi jouduin osastohoitoon ensin syömishäiriön vuoksi ja sieltä siirryin sitten pakkohoitoon mielisairaala puolelle. Tällä välillä tulin täysi-ikäiseksi ja päästyäni pois mielisairaalasta, alkoi psykoterapia. Ihmisiin luottaminen on ollut hyvin tuskallista ja vaikeaa, mutta on hassua kuinka tähän ihmiseen aloin jo parin kerran jälkeen luottaa. Välillä terapia aika menee siihen että minua on ahdistanut ja pelottanut ja olen vain itkenyt. Tällöin hän vain ollut siinä, ja antanut minun koota ajatuksia, eikä ole yrittänyt vääntää väkinäistä keskustelua. Välillä hän taas on ollut se kuka puhuu, kuuntelen mielenkiinnolla hänen näkemyksiään, jotka ovat välillä niin hullun hassuja, että huomaan yhtäkkiä kuinka nauran. (tätä ennen tuskin tiesin mitä nauraminen tarkoittaa)Mutta kaikkein omituisempia (hyvällä tarkoittaen) ovat olleet hetket, jolloin olen huomannut että uskallan sanoa ääneen jotain, jota todella tarkoitan. Se tuntuu pelottavalta, mutta ei enää niin pelottavalta kuin joskus alussa. Ja hulluinta kaikesta on se, miten olen tottunut lukuisten hoitolaitosten ja osastojen aikana, kaikista lääkäreistä ja muista "kuuntelijoista" sen että ei heitä oikeasti kiinnosta. Jotkut ovat olleet välillä tunteja myöhässä ja kun pääsee paikalle, huomaan kuinka he eivät ole läsnä ja kyseenalaistavat ja epäilevät tunteitani, joita yritin heille kertoa. Ja sen 45 minuutin ajan, ei kertaakaan yhtään enempää.
Siksi on nyt on niin kumma ja omituinen tunne, kun tämä terapeutti antaa ajan vain mennä, vilkuilen ihmeissäni seinäkellon viisareita jotka menevät vain menojaan, ja tämä vain jatkaa keskustelua eikä viittaa mitenkään että hänellä olisi kiire. Välillä aikani on 45 minuutin sijaan yli kaksinkertainen.
Luulen että sinun kuka aloitit tämän keskustelun kannattaisi vaihtaa terapeuttia, kun koet käynnit eivät auta sinua puoleen jos toiseenkaan. ja toivon että jos näin sitten päätät vielä jatkaa terapiassa käyntiä, löytäisit jonkun sellaisen, kuka olisi sellainen, josta tuntuu että olisi sinulle hyötyä. Itse ainakin huomaan että vaikka olen käynyt tällä alle vuoden, on se auttanut minua pääsemään vasta nyt ensimmäisiä kertoja sairauksieni edelle, toisin kuin vuosien käynnit tällä edellisellä..