Oliko Geller huijari? Onko hänen temppujaan paljastettu huijaukseksi?
Uri Geller
kertokaa.
8634
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
... nimi Brian Josephson ja perehdy ongelmiin.
Kokeile myös James Randi - nimistä heppua. Hänhän se oli, joka alunperin Gellerin paljasti. Youtuben kautta löytyy reilusti videoita, joissa Randi opettaa simppelisti Gellerin lusikkatempun.
Kysymyshän ei ole pelkästään Gelleristä. Geller ei ole ainoa jonka hyppysissä metallit vääntyvät. Esim. mainittu Brian Josephson päätti omistaa elämänsä metallintaipumisilmiön tutkimiselle tavattuaan 1974 Matthew Manning -nimisen englantilaisnuorukaisen.
Randi tiedetään. Kun toiseen vaakakuppiin pannan taikuri James Randi ja toiseen 31-vuotiaana fysiikan Nobel-palkinnon pokannut Brian Josephson, kumpaa sinä pidät näiden "outojen" ilmiöiden asiantuntijana?
Skepsis-huuhaa-yhdistys luottaa enemmän taikuri Randiin kuin Josephsoniin. Minä taas luotan fysiikan nobelistiin enemmän kuin taikuriin.
Skepsiksellä on keskiaikainen näkemys asioihin - kaikki minkä takana on jotain meille tuntematonta pitää keinolla millä hyvänsä palauttaa tunnettuihin puitteisiin. Kaikki uusi ja tuntematon on skepsiksen spedeille mahdotonta.
Yleensäkin skepsiksen metodina on kehittää jokin keino tuottaa ilmiö huijaamalla ja tällä keinolla "osoittaa", että se on tuotettu huijaamalla. On kuitenkin päivänselvää, että tämä logiikka yksinkertaisesti kusee.
Sitä onko Geller huijari vai ei en tiedä. Mielenkiintoinen tapaus kuitenkin.
Tietysti luotan enemmän Randiin. Kaikilla näillä temppumaakareilla on yleensä juuri niitä hihoissaan: temppuja. Kun Geller taivuttaa avaimen käyttäen käsiensä nopeutta hyväksi(sleight of hand), fyysikko ei sitä huomaa. Lavataikuri, joka on koko elämänsä leikkinyt samoilla jekuilla, huomaa tuon hetkessä.
Josephson sai Nobelinsa 1973 sähkön kanssa leikkimisestä. 1974 jätkä sitten hurahti. Sen jälkeen äijä on ollut vain yksi sekopää tiedemies muiden joukossa, jonka fyssan tietämys ei juuri pätevöitä häntä huijarien tunnistamiseen.
Onnea valitsemallasi tiellä. Pysy uskossasi lujana.
Tieteen historia eurooppalaiselta uudelta ajalta alkaen on ollut sitä että selittämättömälle on etsitty selitystä, ja työkaluina tähän ovat olleet henkisten resurssien puolella tarkkailijan ja tarkasteltavan roolien eriytyminen, ja tutkimusmenetelmien puolella mm. systemaattinen tiedonkeruu, teorianmuodostus ja empiirinen kokeilu. Siellä missä tutkimuskohteena ovat olleet luonnonilmiöt, empiirinen metodi on tuottanut loistavia tuloksia. Mikään ei kuitenkaan luonnontieteissä ole siinä mielessä muuttunut, etteikö selittämättömän rajoja kolkuteltaisi koko ajan, ja tällä hetkellä esim. fyysikkojen mielenkiinnon kohteena ovat materian mikrotasot ja toisaalta kosmologiset kokonaisteoriat. Nämä molemmat elävät päivittäin selittämättömien ilmiöiden tuntumassa, joten on jossain määrin ymmärrettävääkin, että nimenomaan tämän lajin tiedemiehistä löytyvät myös ne, jotka omivat parapsykologisia "outoja" ilmiöitä tutkittavikseen.
Empiirisellä metodilla tuotettu luonnontieteellinen tieto on uudella ajalla syönyt maata perinteisen teologisen maailmanselityksen alta, eli tiede on joiltain maailmankuvaa koskevilta osin korvannut uskonnon. Kuten mm. Freud jo aikoinaan osuvasti totesi, kaikkiin uskontoihin sisältyy kosmologinen maailmankuvaus, selitys olevaisen luonteesta ja tarkoituksista. Tieteellinen, subjektiivisuudesta objektiivisuuteen pyrkivät tieto on siis historiallisesti asettunut poikkiteloin teologisen selitysperusteen kanssa, ja vaikka uskonnon ja tieteen, tai uskon ja tiedon, ristiriita onkin nykyisin ratkaistu jonkinlaisella konsensuksella painottamalla maailmankuvan ja maailmankatsomuksen eroa, tosiasiassa uskon ja tiedon erilaiset pyrkimykset yhäti muodostavat ristiriitoja ajattelussamme.
"Oudoista" tai yleensä uusista ilmiöistä käytävän keskustelun yhteydessä tulee esiin selvästi se miten kaikessa selittämisessä, tieteellisessäkin, vaikuttaa yhä teologinen perinne. tämä ilmenee siten, että selitysten koetaan olevan yleispäteviä, eli niiden koetaan selittävän maailmaa paljon kokonaisemmin kuin mihin yksittäisen ilmiön tutkimuksessa saatu tieto riittäisi. Fysiikan lait kuvitellaan (teologista perinnettä jatkaen) ikuisiksi, ja samoin niiden ajatellaan laajenevan merkityksessään niin että ne muodostavat jonkinlaisen (uskonnollista kaikkivoipaisuutta vastaavan) yleisen lain. Tällainen teologisen selitysperinteen jatkuminen tieteessä on ajatushistoriallisesti luonnollista ja väistämätöntäkin, eikä siitä mitenkään päästä irti. On vain varottava niitä virheitä, joita tällaisen historiallisen rasitteen mukana tulee.
Yksi yleisistä yleisin virhe on ns. "tieteisuskonto", jolla tarkoitetaan sita että tieteen antamaan maailmanseltykseen liitetään vahva merkityslaajentuma ja kuvitellaan kaikki jo selitetyksi. Tiedeuskonnon tunnusmerkki on esim. se, että kuvitellaan kaikki uudet empiiriset havainnot jo tehdyksi, joten uudet "oudot" ilmiöt ovat tältä pohjalta tietenkin vain huuhaata. Tällainen asenne nousee suoraan historian syvyyksistä, ja se on hyvin ymmärrettävä, koska tieteellisen tiedon ja teologisen selittämisen ristiriita on luonnostaan vahva, ja ihmisillä on suuri tarve ratkaista tuo ristiriita kaiken epävarmuuden eliminoivalla halki-poikki-pinoon -tyylillä. Onneksemme kuitenkaan kaikki tieteentekijät historiassamme eivät ole jumittuneet tällaisen puolivalmiin ratkaisun pauloihin, vaan uusia ja "outojakin" ilmiöitä on tutkittu, on esitetty uusia kysymyksiä ja löydetty uusia lähestymistapoja. Itse asiassa koko tieteen historia on nimenomaan jatkuvaa rajankäyntiä selittämättömän ja selityksen välillä.
On huijari. Temppumaakari, joka teki niillä tempuillaan rahaa. Mainoskikkana väittää niitä yliluonnolliseksi taidoksi (tavallisena taikurina ei olisi saanut samanlaista yleisöä ja yhtää suuria tuloja). Hyvä bisnes!
Paljastettu varmaan jo moneen kertaan.